Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

[Kenitys]

Nyt kun olen taas yrittänyt vähän tutustua nykypainiin, voin palata tuttuun ja turvalliseen vuoteen 1998.


CAPITAL CARNAGE 1998

WWF järjesti ensimmäisen kerran ainoastaan Briteissä esitettävän ppv:n edellisenä vuonna, kun alkusyksystä 1997 britit pääsivät katsomaan kotisohviltaan ainoastaan heille tarkoitettua One Night Onlya. Nyt vuoden '98 lopulla WWF päätti uusia temppunsa ja saapui tällä kertaa pitämään ppv:nsä aivan Ison-Britannian pääkaupungissa Lontoossa. Tällä kertaa tarjolla ei ollut British Bulldogia ME:ssä tai vastaavaa paikallista vetonaulaa, mutta WWF luotti omien starojensa vetovoimaan. Selostamossa JR ja King - viimeisen kerran ennen pientä taukoa.


Gangrel vs. Al Snow w/ Head
Yleisö buuasi ottelun aikana ihan reippaasti Gangrelille, mutta uskon, että se johtui enemmänkin Al Snow'n äärettömästä suosiosta kuin muusta, koska ei Gangrelin johtama Brood tässä vaiheessa ollut kääntynyt vielä mitenkään selvästi heeliksi. Vastakkain ottelussa olivat siis uuden lupsakan J.O.B. Squadin johtaja Al Snow ja niin ikään uuden mutta ei ihan niin lupsakan The Broodin johtaja Gangrel. Mitään muuta kummempaa ei taustana tälle ottelulle ollut, mutta mitäpä sitä semmoisista.

Tämän ottelun, kuten suurimman osan muidenkin tämän tapahtuman kohtaamisten, ongelma oli se, että aikaa ei ottelulle annettu ollenkaan tarpeeksi. Periaatteessa Gangrel ja Snow vetivät kyllä ihan hyvää settiä, mutta enemmän aikaa tämä olisi ehdottomasti tarvinnut. Toisaalta täytyy sanoa, ettei tämä kummaltakaan mitään parasta kehätyöskentelyäkään ollut. Hiukan laiskaa ja vähän yllättäviäkin botcheja tässä nähtiin. Ok avaus silti, mutta parempaa toivoin.
** (5:51)


L.O.D. 2000 vs. Head Bangers
Taisin jo pari tapahtumaa sitten julistaa kyseessä olleen viimeinen LOD:n ottelu WWF:ssä ppv-tasolla, mutta kyllähän LOD:lta vielä yksi ppv-ottelu (tosin ei Amerikan puolella) nähtiin ennen katoamista. Tosin täytyy huomata, että kyseessä ei ollut enää alkuperäinen LOD, koska pari viikkoa aikaisemmin Raw'ssa oli nähty se surullisenkuuluisa angle, jossa Hawk saapui sisääntulorampille täysin sekavassa olotilassa kesken Drozin ja Animalin ottelun ja alkoi kiivetä titantronin päälle, josta sitten hän tippui maahan, kun Droz tiputti hänet "vahingossa" sieltä. Tästä seurasi vielä epäilyä siitä, oliko Droz ollut syyllinen Hawkin ainesekavuuteen, mutta vähitellen koko angle ymmärrettiin lopettaa. Hawk teki vielä lyhyen paluun WWF:ään alkukeväästä '99, mutta tuohon storylineen ei enää viitattu mitenkään, eivätkä nuokaan pari esiintymistä johtaneet enää ppv:hen pääsyyn. Tässä ottelussa siis Droz ja Animal kohtasivat Head Bangersin. Mitään feudia ei joukkueilla ollut.

Tämä oli todella laimea ottelu. Ensinnäkin tämä kesti todella vähän aikaa, mutta toisaalta se oli ihan hyväkin asia, koska se vähäinen paini, jota tässä nähtiin, oli todella laimeaa. Kun tähän vielä yhdistetään se, että ottelun lopetus ja jälkimainingit olivat todella tylsiä ja turhia (paitsi, että oli niissä oma pieni etunsakin), niin ei tästä paljoa hyvää sanottavaa löydy. Onneksi molempien näiden joukkueiden aika alkoi olla ohi.
½ (3:21)


Val Venis vs. Goldust
Tämäkin feud alkoi olla tässä vaiheessa jo kuollut kuopattu, mutta vielä näiden kahden kohtaaminen piti brittiyleisölle tarjota. Venisin face/heel-statuksen seuraaminen on yksi hankalimmista tehtävistä, mutta tässä hän edelleen käyttäytyi heelimäisesti. Venisin ja hänen valettinsa, Goldustin ex-vaimon Terri Runnelsin tiet olivat eronneet, kun Terri kertoi olevansa raskaana ja väitti Venisiä isäksi. Venis kertoi tämän olevan mahdotonta, koska hänelle oli tehty vasektomia. Miten niin kuulostaa Salatuilta elämiltä? Tultuaan Venisin hylkäämiksi Runnels yritti lyöttäytyä vielä uudestaan yhteen Goldustin kanssa, mutta Goldust ei tämän palveluksia enää halunnut. Naiset olivat siis jääneet taka-alalle, mutta olipahan tällä ottelulla ainakin jotain oikeaa taustaa.

Judgment Dayssa Goldust ja Venis yllättivät positiivisesti vetämällä keskenään varsin hyvän ottelun. Nyt palattiin taas perinteisemmälle linjalle, kun nämä kaksi vetivät semmoisen peruskivan tv-showtasoisen ottelun yrittämättä edes pystyä parempaan. Toisaalta eipä heille aikaakaan otteluun annettu mitenkään kauheasti. Ok ottelu, mutta ei yhtään sen enempää.
** (5:33)

Tässä vaiheessa nähtiin ensin videopätkä siitä, kuinka Vince McMahon oli käynyt luennoimassa Oxfordin yliopistossa. Tämän jälkeen Vince ja hänen hännystelijänsä (Patterson, Brisco ja viime ppv:ssä isänsä puolelle liittynyt Shane) saapuivat sisääntulorampille haukkumaan Britanniaa 10 minuutin ajaksi. Jotakuta ehkä kiinnosti, minua henkilökohtaisesti ei.


Tiger Ali Singh vs. Edge
Mistä ihmeestä se johtuu, että Tiger Ali Singh on ollut koko One Night Onlyn ja Capital Carnagen välisen ajan WWF:n sopimuksella, mutta ainoat ppv:t, joissa häntä on käytetty, ovat nämä ainoastaan brittiyleisölle tarkoitetut tapahtumat? No, sitten edellisvuoden Singh oli ehtinyt kääntyä nyt ylimieliseksi rikkaaksi paskaksi, jota ei kenenkään mielipiteet kiinnostaneet. Vastaansa hän sai Edgen. Miksi? Kunpa tietäisin.

Tämän ottelun ongelma oli se, että se meinasi alkaa oikein hyvin, mutta se loppui, ennen kuin homma oli toden teolla päässyt edes käyntiin. Lopetustakaan ei voi pahemmin kehua, mutta onneksi Edgen suoritusta voi. Teki aikalailla sen, mitä vajaassa kolmessa minuutissa voi tehdä.
* (2:51)

Ja seuraavaksi oli luvassa lisää turhanpäiväisiä promoja, kun illan erikoisvieraaksi bruukattu brittifutiksen kovis Vinnie Jones saapui paikalle. Vinnie vastasi aikaisemmin illalla McMahonin esittämään Jones-dissaukseen ja muistutti siitä, että hän olisi illan ME:ssä Special Enforcer. Brittiyleisö kävi kuumana. Minä en.


Marc Mero & Jacqueline vs. Christian & Sable (c) - Mixed Tag Team Match
Aikaisemmin illalla nähtiin jo LOD:n viimeinen ppv-esiintyminen (no, Animal palaisi kyllä vielä vuonna 2005) WWF:ssä, ja nyt oli Marc Meron joutsenlaulun vuoro. Itse asiassa Mero oli jo kayfabessa eronnut WWF:stä, koska hänen uransa oli jatkunut koko syksyn jyrkkää alamäkeä ja se oli päättynyt siihen, että hän syytti Jacquelinea kaikesta epäonnestaan ja erotti tämän valetin roolista. Seuraavassa Raw'ssa Mero julisti, että hän lähtee WWF:stä, jos hän häviää ottelunsa. Vastaan Mero sai uuden LHW-mestarin ja virallisen vitsin Gillbergin, ja tietenkin hän hävisi tuon ottelun. Silti hänet buukattiin tähän ppv:hen vielä ottelemaan vihoviimeinen ottelunsa joukkueottelussa Jacquelinen kanssa, vaikka Mero ei tullut enää millään tavalla toimeen Jacquelinen kanssa. Samalla tämä ottelu päätti koko vuoden jatkuneen Mero-Sable -feudin. Älkääkä taaskaan kysykö, miksi Christian toimi Sablen parina. Sitä ei tuntunut tietävän sen enempää selostajat kuin allekirjoittanutkaan.

Ei liene vaikeaa arvata, että tämänkin ottelun yksi ongelmista oli aivan liian lyhyt aika. Mero itse asiassa veti jäähyväisottelussaan paremmin kuin olin odottanut. Ajattelin, ettei miestä voisi tämä ottelu enää vähempää kiinnostaa, mutta ihan kunnolla hän oman roolinsa hoiti. Ammattilaistouhua. Muuten ottelusta ei ole paljon sanottavaa, kun ei tässä paljon mitään tapahtunut. Ihan katsottava, mutta jäi mieleen lähinnä täysin turhana otteluna. Naiset olivat pääroolissa, ja heiltä oli jo kaikki tarpeellinen nähty... Tai no, ainakin tämän jälkeen, kun jälkimeiningeissä Sable repaisi Jacquelinelta aika oikealla hetkellä paidan pois päältä. Yleisö oli yhtä innoissaan kuin ECW-yleisö pari kuukautta taaksepäin Sunnyn yläosan tippuessa pois päältä. Minä en samaan iloon yltänyt. Olisikin ollut Sunny.
*½ (4:49)


Ken Shamrock (c) w/ Big Bossman vs. Steve Blackman - WWF Intercontinental Championship
Illan ensimmäinen mestaruusottelu, jossa Corporate Intercontinental Champion kohtasi Steve Blackmanin. En tiedä, oliko näilläkään mitään kummempaa feudia takana, mutta olivathan MMA-taistelija Shamrock ja Martial Arts -taituri Blackman pari kertaa aikaisemminkin jossain ppv:ssä jo kyräilleet keskenään. Seuraavana vuonna tätä herkkua olisi luvassa lisää, nyt Shamrockilla oli onneksi pääkeskittyminen McMahonin perseennuolennassa.

Ken Shamrockin suurin ongelma hänen koko painiuransa ajan oli se, että mielenkiintoisten vastustajien kanssa hän veti parhaimmillaan oikein hyviä ja jännittäviäkin otteluita, mutta kun vastaan laitettiin joku häntä vielä tylsempi tapaus, ei Shamrockista ollut todellakaan luomaan ottelulle sitä jännitystä. Tämä tuli oikein mallikkaasti esille tässä ottelussa, jossa Shamrockia vastaan laitettiin Steve Blackman, jonka kiinnostavuus parhaimmillaan heilui suurin piirtein samalla tasolla muovipussin kanssa. Painillisesti ottelu ei ollut huono, mutta puhtaasti vain tylsä. Minua ei näiden kahden kohtaaminen ainakaan perinteisessä Singles-ottelussa voisi kiinnostaa vähempää. Teknisestä osaamisesta on kuitenkin pientä tunnustusta annettava. Plussaa myös siitä, että tämä(kin) ottelu oli sentään lyhyt.
*½ (6:51)


Jeff Jarrett w/ Debra McMichael vs. Triple H w/ Chyna
Tämä oli Triple H:n ensimmäinen ottelu sen jälkeen, kun hän oli loppukesästä loukkaantunut ja joutunut luovuttamaan voittamansa IC-mestaruuden pois. Alun perin HHH:n piti tehdä paluunsa suoraan päämestaruusotteluun The Rockia vastaan, mutta jostain syystä hänet korvattiinkin tuossa ottelussa X-Pacille. Tuskin koskaan saamme tietää, miksi tämä muutos tehtiin. En kuitenkaan jaksa valittaa siitä suuremmin, sillä ihan jo nykytilanteen ja erinäisten kaunojen takia oli ihan hauska nähdä Jarrettin ja Triple H:n yhteenotto, vaikka eipä tälläkään mitään kunnollista taustaa ollut.

Kuten olette saatanneet jo huomata, ei otteluiden saama palaute tässä tapahtumassa ole ollut tähän mennessä kovin ruusuista. Tämän ottelun kohdalla homma muuttuu edes asteen verran, koska tämä oli toistaiseksi illan paras ottelu. Jälleen ongelmana oli tosin aivan liian lyhyt aika, ja tämän ottelun kohdalla lyhyys harmitti ihan oikeasti, koska uskon, että nämä kaksi olisivat voineet vetää oikeinkin mallikkaan ottelun, jos aikaa olisi ollut enemmän. Jarrett oli ollut jo parin kuukauden ajan kiinnostavampi kuin koskaan urallaan, ja Triple H nyt osasi homman. Ihan viihdyttävä ottelu tämä oli, mutta nyt jäi vain ikävästi kesken. Sekaantumisia oli myös vähän turhan paljon.
**½ (6:55)


New Age Outlaws (c) vs. Mark Henry & D'Lo Brown - WWF Tag Team Championship
Täytyy sanoa, että New Age Outlaws oli kantanut WWF:n joukkuedivisioonaa aika lailla yksin harteillaan, vaikka oli heillä vuoden aikana pari kiinnostavaakin vastustajaa ollut. Silti lähinnä joukkuedivisioona koostui Head Bangerseista, parhaat aikansa nähneistä LOD:sta tai Nationin jämistä, mutta silti NAO hoiti homman kotiin ihan kohtuullisesti, vaikka kyllä myös muutama erityisen tylsäkin ottelu, kuten SurSerin kolmen joukkueen kamppailu, oli vuoden aikana nähty. Tässä vaiheessa vuotta DX:n välit alkoivat olleet jo jonkin verran rakoilleet, koska porukan johtaja Triple H ei ollut pitämässä heitä kasassa, ja NAO:lla oli ollut omat ongelmansa sekä keskenään että muun DX:n kanssa. Nyt Vince McMahon oli yrittänyt saada heitä liittymään Corporationiin, mutta vielä kaksikko ei ollut suostunut. Tällä kertaa he saivat vastaansa Henryn ja Brownin, jotka yrittivät ja epäonnistuivat SurSerissä, mutta saivat uuden mahdollisuuden ottelussa, jossa ei ollut Head Bangerseja kolmantena pyöränä.

Tämä ottelu oli varmaankin koko tapahtuman positiivisin yllättäjä. En odottanut Survivor Seriesin ottelun jälkeen näiltä kahdelta joukkueelta mitään, mutta nämäpä vetivätkin varsin mukavan joukkuemestaruusottelukamppailun. Ei tämä nyt mikään erityisen hyvä ottelu siis ollut, mutta ihan hyvä koitos kuitenkin, eikä tämä tuntunut edes tylsältä, vaikka sai selvästi eniten aikaa tähän mennessä. Hatunnosto siis NAO:lle ja Brownille. Henry oli oma itsensä, sillä ei vielä hatunnostoa ansaitse.
**½ (12:34)


The Rock (c) vs. X-Pac (c) - WWF Championship
Varsin yllättävä vastustaja oli siis The Rockilla hänen ensimmäisessä mestaruudenpuolustuksessaan, mutta ehkä tämä oli sitten WWF:n tämänkertainen yritys huomioida jollain tavalla tapahtuman järjestäminen Euroopassa, kun European-mestari oli päästetty haastamaan firman päämestari. Mitään kummempaa feudia ei X-Pacin ja Rockin välillä ollut, mitä nyt vanhat kaunat Nationin ja DX:n feudin ajalta. Ai niin tosiaan, The Rock oli siis kääntynyt takaisin heeliksi, kun hän petti kaikki miljoonat faninsa Survivor Seriesin ME:ssä ottamalla voiton McMahonien halpamaisella avulla, Montreal Screwjobin toistolla, ja liittymällä näin McMahonin Corporationiin. Tällä tavalla Rockista tuli kaikkien vihaama Corporate Champion.

Jos edellinen ottelu oli positiivisin yllätys, oli tämä taas hienoinen pettymys. En silti väitä, etteikö tämä olisi ollut hyvä ottelu, mutta odotin, että ehkä nämä kaksi olisivat voineet yltää vielä jonkun verran parempaan. Toisaalta on otettava huomioon, että aikamoinen mismatch on tässä kohtaamisessa kyseessä, joten kai tähän hyvään mestaruusotteluun on tässä kohdassa tyytyminen. Hyvää taistelua ja paikoitellen erittäinkin hyvää. Osan fiiliksestä pilasi taas harmillisen huono lopetus. No, hyvin hoitivat hommansa niin X-Pac kuin Rock.
*** (12:34)


Mankind vs. Kane vs. The Undertaker w/ Paul Bearer vs. Steve Austin - Special Referee: Gerald Brisco - Fatal 4-Way Match
Minä luulin tämän ottelun loppuun asti, että ottelun panoksena olisi mestaruusottelu The Rockia vastaan, koska en nähnyt mitään järkevää syytä siksi, että ppv:n ME:nä olisi ilman mitään kummempaa syytä buukattu Fatal 4-Way neljän Main Eventerin välille. Toki kaikilla näillä neljällä oli kaunojaan toistensa kanssa, joten taustaa ottelulla ihan riitti, mutta ihan en silti tätä buukkausta tajua. Varsinkaan se ei mahdu ymmärrykseeni, miksi Vince McMahonilla oli niin pakonomainen tarve estää Austinia voittamasta ihan satunnaista Fatal 4-Way Matchia, että hän oli määrännyt Gerald Briscon ottelun erikoistuomariksi ja Big Bossmanin special enforceriksi. Vinnie Jonesin Brisco hääti pois paikalta jo ennen ottelun alkua. Ehkä Britanniassa järjestetyssä ppv:ssä ei vain tarvita mitään järkeviä perusteluita.

Itse ottelu oli hauskaa, vauhdikasta ja viihdyttävääkin ryminää. Koska ottelijoita oli neljä, ei haitannut, vaikka kukaan ei ihan huippuvedossa ollutkaan, koska yksittäiset hitaudet jäivät koko rymistelyn vauhdin alle. Eihän tämä mitään erityistä teknisen painin juhlaa tarjonnut, mutta tykkäsin tästä kokonaisuutena, mutta ehkä siihen vaikutti osittain sekin, että luulin tässä oteltavan ykköshaastajuudesta. Oli tämä vähän parempi kuitenkin kuin syksyllä nähdyt Austinin, Kanen ja Undertakerin mestaruusväännöt. Tästä voikin tehdä sen johtopäätöksen, että paljon kiitosta pitää antaa Mankindille, joka näistä neljästä loisti tässäkin selvästi eniten.
*** (16:05)

*** The Rock
** Mankind
* X-Pac

Että tämmöistä huttua WWF päätti sitten tarjota briteille ppv-tapahtumassa. Jotenkin voin arvella, etteivät engelsmannit olleet kauhean tyytyväisiä tarjonnan laatuunsa. Tai ainakin toivon niin, koska kyllähän se vähän säälittävää on, että tämä oli selvästi WWF:n huonoin ppv vuonna '98. Edellisenä vuonna One Night Only oli sentään oikein hyvä ppv, vaikka mitään kauheita feudeja ei noidenkaan otteluiden taustalla ollut. Mutta mitäpä sitä turhaa näkemään vaivaa tämmöisiin britti-ppv:eihin. Useaan kertaan tuntui, että olisi enemminkin katsonut house show'ta kuin ppv:tä. Onneksi hommassa oli sentään omat valoläikkänsä, ja mitään ihan hirvittävää paskaa ei nähty, niin tätä voi hyvällä omalla tunnolla sanoa Kehnoksi surkean sijaan. Ei se silti kovin kummoinen saavutus ole.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WCW World War 3 - Ok
15. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
16. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
17. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
18. WWF Survivor Series - Kehno
19. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
20. WCW Slamboree - Kehno
21. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
22. ECW November To Remember - Kehno
23. WCW The Great American Bash - Kehno
24. WCW Bash At The Beach - Kehno
25. WWF Capital Carnage - Kehno
---------------
26. WCW Road Wild - Surkea
27. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi WWF:n paluu Amerikan mantereelle vuoden viimeisen ppv:n voimin.

[Gendry]

Noniin, tässä on tullut muiden arvosteluja jo pidemmän aikaa luettua ja nyt olisi tarkoitus alkaa kirjoittaa omiakin arviointeja tänne. Eli projektinani on katsoa kaikki 2000-luvun WWF/E'n PPV't sekä mahdollisesti ottaa myös TNA kyytiin mukaan jahka sinne asti joskus pääsen. Vuoden 2000 PPV't olen jo katsonut, mutta niiden arvosteluja en tänne laita. Joten täällä arvostelut alkavat vuodesta 2001 ja vuoden ensimmäisenä PPV'nä nähtiin luonnollisesti Royal Rumble.



WWF Royal Rumble 2001
21.1.2001 - New Orleans, Lousiana

The Dudley Boyz vs Edge (c) & Christian (c) - Tag Team Match for the WWF Tag Team Championship
Vuonna 2000 nämä joukkueet olivat usein mukana samassa ottelussa, mutta eivät tainneet kohdata toisiaan 2 vs. 2 ottelussa kertaakaan PPV-tasolla. Joka tapauksessa, Edge ja Christian voittivat joukkuemestaruudet itselleen noin kuukausi sitten Armageddonin neljän joukkueen ottelussa, jossa myös Dudleyt olivat mukana. Taustoista ei sen kummemmin ole tietoa, mutta Bubba Ray ja D-Von olivat kuitenkin ykköshaastajia. Kaksikko oli kuitenkin joutunut joukkuemestareiden hyökkäyksen kohteeksi sekä Rumblea edeltävässä RAW'ssa sekä SmackDownissa, joten kanadalaiskaksikolla oli jonkinlainen etu otteluun lähdettäessä.

Kun nämä kaksi joukkuetta on kehässä, niin voi odottaa laadukasta ottelua. Ja laadukkas kymmenminuuttinen tässä nähtiinkin. Molemmat joukkueet hoitivat oman roolinsa mallikkaasti ja ottelun loppuhetket olivat todella jännittävät. Miksikään superotteluksi tämä ei noussut, sillä tuota aikaa olisi saanut olla jokunen minuutti enemmän. Mutta ehdottomasti hyvä opener tälle tapahtumalle. Niin, tämä muuten taisi olla ensimmäinen Dudley Boyz'n ottelu tämän projektin aikana, jossa ei rikottu yhtään pöytää. Historiallista sinänsä.
***+ (9:59)

Chris Jericho vs Chris Benoit (c) - Ladder Match for the WWF Intercontinental Championship

Tämä kaksikko veti viime vuoden aikana pitkän feudin, jolle ei kuitenkaan saatu mielestäni mitään varsinaista lopetusta. Viimeisten kuukausien aikana Jericho feudasi Kanen kanssa, joka päättyi Armageddonissa nähtyyn Last Man Standing otteluun. Benoit taas voitti samaisessa tapahtumassa Intercontinental vyön Billy Gunnilta. Nyt kuitenkin vanhat kaunat kaivettiin esiin, kun Jericho haastoi Benoit'n mestaruusotteluun. Benoit lupasi puolustaa titteliään ihan minkälaisessa ottelussa tahansa. Jericho ehdotti tikapuuottelua ja Benoit hyväksyi sen.

Tässä ottelussa oli sikäli samanlainen tilanne kuin openerissa, eli tämä kaksikko ei yksinkertaisesti voi vetää keskenään huonoa ottelua. Eikä siinä todellakaan käynyt nytkään niin. Tämä oli kokonaisuudessa aivan loistava ottelu. Tikkaita käytettiin todella monipuolisesti aseena, ottelun kulku oli järkevästi rakennettu, aikaa annettiin riittävästi, yleisö kävi aivan kuumana... Tästä ei voi paljoa ottelu parantua. Ihan täyttä viittä tähteä en tälle kuitenkaan mene antamaan. Muutamaa lisäminuuttia tämä olisi ehkä kuitenkin kaivannut ollakseen täydellinen viiden tähden ottelu. Mutta eipä tämä tämmöisenäänkään siitä kaukaksi jää. Ehdottomasti MOTYC.
****½ (18:41)

Ivory (c) (w/ Steven Richards) vs Chyna - Singles Match for the WWF Women's Championship

Tämä ottelu oli jatkumo Chynan ja Right To Censor -stablen feudia. Armageddonissa Chynan vastassa RTC'n Val Venis. Venis voitti tämän ottelun Ivoryn häirinnän seurauksena. Armageddonin jälkeen tässä feudissa on tapahtunut paljon. Venis niittasi Chynalle Piledriverin, jonka seurauksena Chyna kannettiin paareilla pois ja joutui käyttämään niskatukeakin vähän aikaa. Tästä rohkaistuneena Ivory haastoi Chynan otteluun, jossa panoksena olisi naisten mestaruusvyö. Chyna vastasi haasteeseen iskemällä Ivorylle Powerbombin ja osoitti samalla olevansa painikunnossa.

Ottelusta ei nyt hirveästi ole sanottavaa. Chyna hallitsi alkua, kunnes ottelu pysähtyi kuin seinään reilun kolmen minuutin jälkeen. Aftermatch kestikin sitten varmasti kaksi kertaa ottelun pituuden. Eipä oikein muuta sanottavaa tästä, puoli tähteä Chynan hallinnalle alussa, sillä en pidä Ivorysta ollenkaan.
½ (3:32)

Triple H (w/ Stephanie McMahon-Helmsley) vs Kurt Angle (c) (w/ Trish Stratus) - Singles Match for the WWF Championship

Kurt Angle oli voittanut WWF'n mestaruuden viime vuoden syksyllä ja onnistui säilyttämään sen Armageddonissa käydyssä kuuden miehen Hell in the Cell ottelussa. Itse Vince McMahon nimesi Triple H'n ykköshaastajaksi Royal Rumbleen. Tämän ottelun juonikuvio pyöri pääasiassa lähinnä Stephin ja Trishin ympärillä. Trish on ollut läheisissä väleissä Vincen kanssa eikä Steph ole pitänyt tästä ollenkaan. Lisäksi Angle kutsui Trishin kulmaukseensa tähän otteluun, joka vaikutti olevan Stephille iso ongelma.

Odotetun kova otteluhan tässäkin nähtiin. Ottelun alkuosa oli tasaista, jonka jälkeen alkoi Triple H'n pitkä hallintajakso, jossa tämä työsti Anglen polvea. Tässä vaiheessa ajattelin, että tästä ei mikään huippuottelu tule. Vähän ottelun puolenvälin jälkeen Steph ja Trish varastivat huomion vähäksi aikaa, mutta Vince saapui hakemaan kaksikon bäkkärin puolelle. Oikeastaan tämän episodin jälkeen ottelu syttyi aivan uusiin liekkeihin. Nähtiin monia nearfalleja, Anglelta totutun upea Moonsault ja perinteiset tuomarisekoilut. Ottelun lopetus ei tullut kovin suurena yllätyksenä, mutta tykkäsin siitä silti. Myöskään molempien painijoiden heelstatus ei häirinnyt tätä ottelua ollenkaan. Ei tämä kuitenkaan noussut aivan superotteluksi lievän ylibuukkauksen ja Triple H'n turhan kauan kestäneen hallintaosuuden vuoksi, mutta kyllähän tämä ottelu luultavasti tulee vuoden loputtua otteluiden top-20'stä löytymään. Triple H'lla oli muuten tässä ottelussa ensimmäistä kertaa tämä nykyinen Motörheadin The Game sisääntulobiisinä.
****- (24:16)

2001 Royal Rumble Match

Illan Main Eventinä nähtiin perinteinen 30 miehen Royal Rumble, jonka voittaja ansaitsee menolipun päämestaruusotteluun WrestleManiassa. Hypevideoiden perusteella ennakkosuosikkeina otteluun lähtivät Rikishi, Kane, The Undertaker, The Rock sekä Steve Austin. Rikishillä oli etuna se, että hän oli ansainnut itselleen viimeisen paikan Rumbleen. Viime vuoteen verrattuna tilanne oli jo ennakkoon huomattavasti parempi Star Powerin osalta, sillä viime vuonna ainoat suuremmat nimet ottelussa olivat Kane, The Rock ja The Big Show. Muutenkin vuoden 2000 Rumble oli itselleni todella paha pettymys, joka ei edes saavuttanut omissa papereissani kolmen tähden rajaa.

Tämä oli mielestäni yksi 2000-luvun parhaista Rumbleista yhdessä vuosien 2004 ja 2007 kanssa. Varsinkin viimeinen vartti oli täyttä rautaa, kun huippunimet vetivät oikein hienon lopputaistelun pystyyn. Voittajastakaan on vaikea keksiä mitään valitettavaa. Ottelun alkupuolella nähtiin Rumbleissa varsin epätyypillistä aseilla hakkaamista, kun kehä oli täynnä hardcorespesialisteja. Tässä ottelussa nähtiin myös legendaariset Drew Careyn ja The Honky Tonk Manin Rumble-esiintymiset. Kane oli vakuuttava koko ottelun läpi tehden eliminointiennätyksen, joka on voimassa vielä tänäkin päivänä. Paljoa huonoa sanottavaa tästä Rumblesta on kyllä vaikea sanoa.
**** (1:01:55)

Kokonaisuudessa tämä oli kyllä todella kova tapahtuma. Viidestä ottelusta neljä ylitti kolmen tähden rajan ja kaksi ylitti neljä tähteä. Otteluiden keskiarvoksi muodostui 3,20. Vuoden 2000 paras PPV oli mielestäni Fully Loaded, jossa otteluiden keskiarvo oli 2,94. Tämä kuvastaa hyvin Rumblen hurjan kovaa tasoa. Ilman tuota naisten mestaruusottelua tämä olisi ollut täydellinen tapahtuma, mutta tällaisenaankin erittäin kova.

*** Chris Jericho
** Chris Benoit
* Triple H

1. WWF Royal Rumble 2001 - Hieno

---------------------------------
Jep, eli tuli törkeästi kopioitua Kenitykseltä tuo PPV'n kokonaisarvointisysteemi, kun se niin toimivalta vaikuttaa. Ja muutenkin tähän väliin on kehuttava kaverin arviointeja, sillä aivan upeahan niitä on lukea. Toivottavasti jaksat kirjoitella noita arvosteluja mahdollisimman pitkään.

[MR.Off Topic]

En tiedä, onko tänne koskaan arvosteltu CZW:n iPPV:tä tai PPV:tä tai mitä tahansa eventtiä, mutta nyt arvostellaan. Tämä on totta puhuen itselleni ensimmäinen katsomani CZW:n eventti, joten muutama asia tuli yllätyksenä, mutta niistä myöhemmin lisää. Turnaus muodon takia, alkuerien ja semifinaalien voittajat tietenkin selviävät myöhemmistä otteluista, enkä jaksa niitä sen kummemmin spoilereilla peittää. Tekstistä selviäisi asia muutenki, vaikka osaanottajat olisivat spoilerein peitossa. Suluin nimen perässä promootio, jota painija edustaa. Väri tagaukset on tehty mututuntumalla.

<center></center>

CZW Best Of The Best X
9.4.2011 - The Asylum Arena, Philadelphia


First Round Best Of The Best Triple Threat Elimination Matches:

Akuma (CZW) vs. Jon Gresham (CZW) vs. Zack Sabre Jr. (WXW)
Ensimmäinen ottelu alkoi ja odotuksessani oli HC-mättöä, mutta ennakko odotuksiin ei vastattu, vaan ottelu olikin täysin puhdas wrestling ottelu, joka oli vain hyvä asia. Osaanottajista ennestään tuttu oli ainoastaan Jon Gresham, jolta olen yhden ottelun nähnyt ROH:ssa. Kaikki osaanottajat osoittautuvat varsin hyviksi painijoiksi, mutta tämä ottelu antoi Zack Sabre Jr.:stä hieman vihreän kuvan varsinki yhden selvästi botchatun liikkeen jälkeen, josta yleisö sitten jaksoi muistuttaa. Ottelu oli positiivinen yllätys ja hyvä opener. Äksöni oli jaoteltu kokoajan hyvin ja eliminoinnit tulivat suhtkoht mukavasti. Gresham ja Sabre Jr. jättivät toivomaan heiltä lisää otteita, mutta Akuma jäi hieman taka-alalle ja tuntui olevan vain hyvänä täytteenä mukana ottelusta. Hyvä alku PPV:lle totisesti!
Arvosana: ***


Kyle O’Reilly (ROH) vs. Johnny Gargano (DGUSA) vs. Adam Cole (CZW) w/ Mia Yim
Toisena nähtiin sitten ottelu, jossa oli jo selvästi enemmän tuttuja naamoja. Adam Cole ja Kyle O'Reilly ovat itselleni tuttuja ROH:sta, Johnny Gargano oli outo naama. Lisäksi Mia Yim on itselleni myös tuttu ROH:sta. Tämä ottelu aloitettiin aika rauhallisella aloituksella, jossa Gargano oli selvästi altavastaajana, kun Cole ja O'Reilly pistivät pystöön vähän tuplatiimiä. Itse pidin ottelussa koko ajan aloituksen rauhallisuuden jälkeen pidetystä suhtkoht nopeasta tahdista, jossa koko ajan oli jossain toimintaa. Joku voisi pitää tätä turhana spottailuna, mutta itse pidin, että spotit pidettiin hieman pienempinä, mutta niitä tuli aika liukuhihnalla. Hieman parempi kuin illan ensimmäinen ottelu, mutta ei tästä silti mitään mestariteosta syntynyt. Jokainen painija esiintyi edukseen, mutta Adam Cole pisti kyllä silmään kaikista parhaiten.
Arvosana: ***+


Chuck Taylor (Evolve) vs. Brandon Gatson (PWG) vs. Daisuke Sekimoto (BJW)
Tämä ottelu oli sitten melkein yhtä outo kuin ensimmäinen, paitsi että Chuck Taylorilta olen nähnyt melko paljon otteluita ja promoja. Matsi rakennettiin aika pitkälti Daisuke Sekimoton ympärille, joka oli todellinen lihaskimppu. Ottelu saatiin aika hyvin rullaamaan tuon dominoivan jättiläisen ympärille ja täytyy sanoa, että tässä ottelussa nähtiin siistein lariat counter ikinä. Brandon Gatson ei ollut mikään pikkupoika hänkään lihasmassaltaan, mutta ulkonäöstään huolimatta mies osoittautui melkoiseksi apinaksi ja näytti aika siistejä high flying mooveja. Sekimoto oli ottelussa todella vakuuttava ja näytti, että osasi power liikkeiden lisäksi myös hiukan lentää ja Chuck Taylor oli Chuck Taylor. Ottelu oli mielestäni hiukkasen parempi kuin edellinen ja näin jatkoi PPV:n noususuuntaista linjaa.
Arvosana: ***½


Jake Crist (IPW) vs. AR Fox (CZW) vs. Sami Callihan (CZW)
Edelliset eliminaatio ottelut aloitettiin aika rauhalliseen tahtiin, mutta tämä ottelu aloitettiin täydellä höyryllä alusta asti. Selostajien sanojen mukaan oli aika "Insanity" meno päällä ja tässä ottelussa sitten spottailtiin oikein kunnolla. Crist piti selvästi ottelu kasassa, kun AR Fox ja Callihan spottasivat minkä kerkesivät ja varsinki AR Fox näytti todella sairaita high flying otteita. Kestoa oli about jotaki hieman alle 10+ minsaa, mutta koko sen ajan tapahtui jotain, eikä katsettaan voinut irrouttaa näytöstä hetkeksikään, koska muuten olisi missannut jotain. Crist oli mielestäni todella hyvä painija ja AR Fox todella taitava sirkustemppuilija. Callihan sitten paini tiensä minun sydämmeeni lopullisesti, vaikka ei ole aiemmin nähdyissäni otteluissa minua vakuttanut. Täytyy kuitenki sanoa, että ottelu meni välillä jopa yli spottailuksi.
Arvosana: ***½


All The Gold On The Line 6-man Tag Team Match:
The Briscoe Brothers (CZW World Tag Team Champions) & Devon Moore vs. “Ego” Robert Anthony (CZW World Heavyweight Champion) & Philly’s Most Wanted (Joker and BLK JEEZ) w/ Jon Moxley
Tosiaan turnaus otteluiden ekan kierroksen päätyttyä saatiin väliin ottelu, jossa tosiaan oli ottelun kaikki kulta panoksena. Eli voittava joukkue saisi kaikki vyöt eli, jos Robert Anthonyn ja Philly's Most Wantedin muodostama tiimi voittaa Anthony säilyttää maailmanmestaruutensa ja PMW saa joukkuevyöt ja tietenki voittaen ollessa Briscoes ja Devon Moore saa Moore maailmanmestaruusvyön. Panokset olivat siis erittäin kovat ja ottelijoiden välinen viha näkyi jokseenki. Lisäksi selostamoon vaihtuneet jätkät toivot oman lisänsä otteluun, kun toinen oli neutraali ja toinen puolusteli välillä erittäin huvittavasti heel tiimiä. Sinällänsä tämä oli perus 6-man tag ottelu, joka alkoi rauhallisesti, mutta riistäytyi loppua kohti kokonaan pois tuomarin hallinnasta. Lisäksi tuomarin eliminointi oli toteutettu ihan hyvin ja koko lopetus oli aika hyvin kasattu. Ottelu oli hyvä, mutta olisi tämä silti voinut olla selvästi parempi ja jotenki tuo PMW joukkueena tuntui huvittavalta varsinki BLK Jeez. Niin ja aluksi odotin jo New Jackkiä, kun tämän entrance musa alkoi soimaan.
Arvosana: ***½


Second Round Best Of The Best 1on1 Matches:

Zack Sabre Jr. vs. Adam Cole w/ Mia Yim
Tämä ottelu kuulosti ennakkoon todella hyvältä, sillä Zack Sabre Jr. vaikutti erittäin hyvältä ensimmäisen erän ottelusta, vaikka yleisö muistuttikin Zackkia ekan ottelun botchistaan chanteilla "You fucked up!". Sabre Jr. kuitenki voitti yleisön sydämmen ja minun sydämmen puolelleen ottelun kuluessa, kun taas Cole keräs todella mukavaa heattiä yleisöltä. Itse ottelu rakennettiin Zackin jalan ympärillä, jota hän hieman ilmeisesti ainaki kay fabessa loukkas tuossa botchissaan ja Colella oli selvä targetti tuossa jalassa. Zack kuitenki taisteli kivun läpi ja oli aika paljolti hallitsevana osapuolena ottelussa ja näytti todella upeita liikkeitä teknisesti ottaen, että myös high flyingin puolelta. Cole ei jäänyt mielestäni yhtään huonommaksi ottelussa ja loisti mielestäni lähes yhtä paljon. Erittäin hyvä ottelu ja tällä kolkuteltiin jo loistavan ottelun rajoja!
Arvosana: ****-


Sami Callihan vs. Daisuke Sekimoto
Toinen semifinaali ottelu oli sitten Callihanin ja Sekimoton välillä ja tässä nähtiin sitten rajuja choppea ja niiden perään vielä rajumpia choppeja. Sekimoto varsinki pääsi näyttämään noita choppejaan ja oli ehkä kovimpia choppeja, mitä olen nähnyt ja Callihanin rinta oli todellaki punainen jo varmaan ensimmäisen minuutin ottelun jälkeen. Koko ottelu sitten oikeastaan rakennettiin taas kerran Sekimoton dominoivan voiman mukaan ja se toikin erittäin hyvän tarinan tälle ottelulle. Ottelu oli aikalailla hyvin erilainen verrattuna edelliseen, mutta ei tämä ainakaan huonommaksi jäänyt ja tosiaan, jos tykkää kovista chopeista niin tämä on sopiva ottelu. Daisuke Sekimoton toinen esiintyminen tässä turnauksessa oli parempi kuin edellinen ja vakuutti ainaki minut hänen kyvyistään. Tosiaan tyypin pää näytti pingispallolta hänen hartijoiden seassa. Sami Callihan näyttää kyllä melkoiselta sekopäältä, mutta taas kerran osoitti kykynsä ja on kyllä upea painija mielestäni. Yleisö oli samaa mieltä vahvasti kanssani.
Arvosana: ****-


‘Ragnarok N’ Roll Glass Crush Death Match For CZW Ultraviolent Underground Championship:

Danny Havoc vs. “Crazy Monkey” Jun Kasai (c)
Tämä ottelu oli sitten ensimmäinen, joka vastasi odotuksiani CZW:stä. Täysin järjettömän väkivaltainen ottelu, jonka voisi luokitella kaikin puolin sairaaksi. Suorastaan iljettävä ottelu, jossa "Crazy Monkey" todellakin osoittautui aivan älyttömän sairaaksi hulluksi apinaksi. Ottelu oli kulunut varmaan puolitoista minuuttia, kun Havoc oli jo täysin veren peitossa, eikä mennyt kauoa, että Jun Kasai sai kokea saman kohtalon. Ottelun jokainen liike korostui kymmenkertaiseksi, kun kaikki tehtiin suunnilleen rikkoutuneen lasin päälle, mutta täytyy sanoa, että ottelussa esitetyt liikkeet olisivat toimineet ihan normaalissa ottelussa. Eli vaikka haukuin tätä täysin sairaaksi otteluksi, jossa ei ollut mitään järkeä, niin silti tästä ottelusta sairaalla tavalla nautti ja miehet kuitenki pistivät pystöön todella hyvän ottelun. En kuitenkaan suosittele tätä katsottavaksi heikko hermoisimmille. Jun Kasai oli kyllä ehkä pösilöin hullu, jonka olen koskaan nähnyt ja mies oliki puoli alasti ottelun loppupuolella. Danny Havoc sen sijaan esitteli todella hyvää liikearsenaaliaan ja hieman high flying kykyään ja jätti itseeni positiivisen kuvan miehestä. Mutta olihan tämä kerrassaan sairas ottelu.
Arvosana: ****


Final Match Of The Best Of The Best:

Adam Cole w/ Mia Yim vs. Sami Callihan
Main Eventtinä sitten toimi turnauksen finaali ottelu, jossa Callihan ja Cole kohtasivat ja voittajalle oli palkintona luvassa aivan järkyttömän kokoinen pysti. Tämä ottelu aloitettiin sitten täydellä temmolla heti ja se ei ainakaan minua haitannut. Yleisölle oli selvää, ketä he kannustivat ja ketä eivät, kun Callihan oli todella suosittu yleisön silmissä ja Cole taas suuresti vihattu. Ottelu rakennettiin sinänsä aika tasaisesti, eikä hirveän pitkiä hallinta osuuksia sinänsä tullut kuin Colelle, mutta se teki vain hyvää, koska näin yleisö pääsi buuaamaan Colelle ja kannustamaan Callihania comebackkiin. Tämä oli mielestäni selvästi illan paras paini ottelu ja kokonaisviihdyttävyydeltään samaa tasoa edellisen kanssa, ehkä jopa viihdyttävämpi. Ottelun lopetus oli rakennettu mielestäni hyvin Mian sekaantumisine kaikkineen ja Callihan jäi turnauksesta todellisena tähtenä mieleen. Cole esitti myös heel rooliaan niin taitavasti, että voisi alkaa samaista roolia vetämään myös ROH:ssa, vaikka pidänkin hänen ja Kyle O'Reillyn joukkueesta.
Arvosana: ****


Koko iPPV jäi mieleeni todella hyvänä tapahtumana, joka rikkoi mielikuvani CZW:stä, mutta toisaalta myös hieman vahvisti niitä. En tiedä nähdäänkö tavallisissa CZW:n eventeissä enemmän HC:tä, mutta tässä tuo yksi ottelu oli ainaki mukava piristi, jota ei kuitenkaan yhteen iPPV:hen pitäisi enempää sisällyttää. Paini puoli oli erittäin hyvin hoidossa ja mikään ottelu ei mielestäni ollut huono tai pettänyt millään tavalla, vaan jokainen ottelu oli vähintään hyvä. Joku voi pitää tätä hieman yliarvosteluna, mutta itse seison vankasti arvosanojen takana! Koko PPV:lle arvosanaksi ERINOMAINEN ja suosittelen jokaiselle katsottavaksi. UltraViolent matsi ei kuitenkaan sovi todellakaan heikko hermoisille. Tulen uppimaan muutaman ottelun tästä tapahtumasta tuonne Videot ja DVD:t osioon.

[Kenitys]

Hienoa nähdä, että välillä tulee taas muitakin arvosteluja, niin ei mene ihan omaksi yksinpuhelukseni :)


ROCK BOTTOM: IN YOUR HOUSE 26

Tuo ylläoleva kuva oli tosiaankin tapahtuman ihan virallinen poster, vaikka olikin malliltaan aikamoisen poikkeava. Se ppv:n posterista. Kyseessä oli siis vuoden 1998 viimeinen ppv WWF:ltä ja kaikkien aikojen 26. In Your House -tapahtuma. Seuraavan vuoden alkupuolella WWF:ltä nähtäisiin vielä kaksi IYH:ta, minkä jälkeen promootio vihdoin siirtyi pysyvänimisiin kuukausittaisiin ppv:eihin WCW:n tapaan. Monet noista pysyvistä nimistä olivat peräisin vuoden '98 IYH:ista, mutta Rock Bottomia ei tämä kerran jälkeen nähty enää koskaan. Selostamossa eivät olleet JR ja King, vaan King ja Michael Cole. Cole oli saapunut WWF:ään vuoden '98 aikana backstagehaastattelijaksi, ja kun JR häipyi ruudusta pariksi kuukaudeksi perhetilanteensa vuoksi, otti Cole hänen paikkansa. Onpa mukavaa kuunnella nykyisen täysin sietämättömän Colen sijaan tätä tyhmää ja tylsää face-selostajaa, jota heel-King kiusaa parhaansa mukaan. Selostaahan Cole ei tässä vaiheessa osannut yhtään, mutta se on sivuseikka. Ainiin, WWF oli tosiaan palannut takaisin Atlantin yli, mutta Rock Bottomiakaan ei pidetty USA:ssa, vaan Kanadan puolella.


Val Venis & Godfather w/ Hos vs. Mark Henry & D'Lo Brown w/ Terri Runnels & Jacqueline
Kuten jo edellisen ppv:n kohdalla sanoin, on Val Veniksen face/heel-statuksesta täysin mahdotonta ottaa selvää. Nyt hän näytti olevan taas selvä face otellessaan face-turnin tehneen ja "pimpin' ain't easy" -asenteen omaksuneen Godfatherin kanssa Godfatherin entisiä Nation-veljiä Mark Henryä ja D'Lo Brownia vastaan. Godfather ja Venis olivat viime aikoina tehneet kasvavassa määrin yhteistyötä keskenään, koska heitä molempia yhdisti rakkaus laadukkaisiin naisiin. Tässäkin ottelussa näitä Godfatherin naisia oli heidän kulmauksessaan yhteensä neljä. Henryn ja Brownin kulmauksessa olivat taas Terri Runnels ja Jacqueline, jotka olivat muodostaneet oman yhteenliittymänsä, mutta yhteistyö Henryn ja Brownin kanssa oli jotain ihan uutta. Ottelun taustalla oli ilmeisesti lähinnä vanhat Nation-kaunat.

Olen varmaan hyvin omituinen tapaus, koska minä tykkäsin tästä ottelusta. Yleisesti tätä on pidetty todella heikkona tapana avata ppv ja suorastaan malliesimerkkinä turhanpäiväisestä ottelusta. Minä taas rehellisesti sanottuna yllätyin, kuinka hyvin kaikki tuntuivat tässä vetävän. Toki suurin kiitos kuuluu varmasti Venikselle ja Brownille, jotka tekivät töitä niin paljon, etteivät Godfatherin ja Henryn heikkoudet päässeet esille. Ei tämä ottelu siis tosiaan mikään huippulaatuinen ollut, vaan tässäkin kehut pitää suhteuttaa taas ennakko-odotuksiin. Niihin nähden tämä oli tosi hyvä, muuten tämä oli semmoinen ihan hyvä ottelu, mutta ei mitään sellaista, jonka katsoisin välttämättä toiseen kertaan.
**½ (5:56)


Head Bangers vs. Oddities (Golga & Kurrgan) w/ Luna Vachon & Giant Silva
Oddities esiintyi ppv-tasolla viimeeksi SummerSlamissa, mutta ei tämä Attitude Eraa hyvin kuvastanut painitaidottomien ja sekopäistä huumorigimmickiä vetävien isojen miesten joukkue mihinkään ollut hävinnyt. Nyt heidän vastassaan oli nykyisin siis hyvin ilkeällä asenteella toimivat Head Bangersit Mosh ja Trasher. Vieläkinkö näitä kahta pitää katsella ppv-tasolla? No, kun Mosh ja Trasher olivat epäonnistuneet joukkuemestaruuksien voitossa, olivat he alkaneet urputtaa Odditiesille ja pilkata heitä. Se ei ollut ehkä mikään viisain teko.

Tavallaan omalla sairaalla tavallani tykkäsin Odditiesistä, sillä olihan näiden kaverusten gimmickit hauskoja, ja tämä oli varmaan ainut tapa, jolla kenetkään saatiin kiinnostumaan näistä herrasmiehistä. Yleisökin kävi aivan villinä sisääntulon aikana. Ainut ongelma on vain se, ettei kukaan näistä kolmesta osannut painia paljon ollenkaan. Kun hommaan lisätään se, että Head Bangersit eivät todellakaan olleet kuuluisia siitä, että he pystyisivät kantamaan ketään edes kohtalaisiin otteluihin, oli lopputulos aika heikkoa menoa. Yhden tähden annan ihan jo yleisöreaktioista ja muusta ottelun aikana tapahtuneesta hupsuttelusta. Painista ei paljoa sanottavaa ole.
* (6:52)


Owen Hart vs. Steve Blackman
Owen Hartia ei ollut näkynyt ruudussa sitten edellisen Kanadassa järjestetyn ppv'n Breakdownin. Tämä johtui juonikuviosta, jossa Owen Hart vahingossa mursi Dan Severnin niskan Piledriverillään (kayfabessa siis) ja ilmoitti eläköityvänsä tämän takia. Kuten monet varmaan muistavatkin, oli vuoden '97 loppukesästä oikeasti tapahtunut ikävä tapaturma, jossa Owen oli Piledriverillään murtanut Steve Austinin niskan, ja Attitude Eran hengen mukaan tämä tapahtuma päätettiin herättää henkiin tällä kontroversiaalilla (rakastan tätä sanaa) kuviolla. Heti Hartin "eläköitymisen" jälkeen supersankarihahmo Blue Blazer, jona Hart oli esiintynyt '80-luvulla WWF:ssä, teki kuitenkin paluunsa WWF:ään, ja niin fanit kuin Steve Blackmankin olivat varmoja, että kyseessä on Hart. Pitkän aikaa Blackman yritti todistaa asiaa, mutta Blazer onnistui väistämään tilanteet ja hyökkäämään halpamaisesti Blackmanin kimppuun. Lopulta Owen Hart teki sitten "paluun eläkkeeltään" joulukuun alussa ja haastoi Blackmanin viralliseen eläkkeeltäpaluuotteluun. Samalla Owen myös "todisti", ettei hän ollut koskaan Blue Blazer, koska hän hyökkäsi yhdessä Blazerin kanssa Blackmanin kimppuun myöhemmin illalla. Todellisuudessa Blazeria esitti tuolloin Owenin tuleva joukkuepari Jeff Jarrett.

Tämä ottelu oli ehdottomasti illan suurimpia positiivisia yllätyksiä. Kuten jo Capital Carnagen arvostelun kohdalla sanoin, Steve Blackman tarvitsee mielenkiintoisen ja taidokkaan vastustajan, jotta hänen ottelustaan tulee hyvä. Owen oli ehdottomasti mielenkiintoinen ja ehdottomasti taitava. Lisäksi yleisö oli mahtavasti mukana ottelussa kannattaessaan kotimaan poikaa voittoon. Ottelu oli todella vauhdikas ja aika jännittäväkin, ja olisin voinut antaa sille paremmatkin arvosanat, jos lopetus ei olisi ollut niin onneton. Owen osoitti taas loistavuutensa.
*** (10:28)


J.O.B. Squad (Al Snow & Bob Holly & Scorpio) w/ Head vs. The Brood (Gangrel & Edge & Christian)
Ensinnäkin tiedän, että kuva Broodista on ihan järkyttävän huono, mutta yleisestikin koko Rock Bottomin tiedoston kuvalaatu oli tosi huono, ja sumuisissa sisääntuloissa huonous vain korostui. Toisaalta en tiedä, oliko Brood vieläkään ihan heel, mutta kovasti sitä suuntaa kohti porukka oli kuitenkin menossa, vaikkeivat he vielä Undertakerin luomaan Ministry of Darknessiin kuuluneetkaan. Christian oli kuitenkin menettänyt LHW-mestaruusvyönsä J.O.B. Squadin Gillbergille, ja ilmeisesti nämä kaksi porukkaa eivät muutenkaan kauhean hyvin tulleet toimeen. J.O.B. Squad oli siis Al Snow'n kokoon kasaama porukka WWF:n alakortin painijoita, jobbereita. Snow'n, Bob Hollyn, Scorpion ja Gillbergin lisäksi porukkaan kuului myös ECW:stä WWF:ään siirtynyt Blue Meanie.

Odotin tältä ottelulta ihan jonkun verran, koska olen aina ollut suuri Brood-mark, ja kaikki kolme Broodin jäsentä, erityisesti Edge ja Christian, ovat kuitenkin oikein taidokkaita kehässä. Mitään moittimista ei ollut yhdenkään J.O.B. Squadinkaan jäsenen taidoissa, joten oli aika outoa, ettei tämä ottelu tuntunut pääsevän kunnolla käyntiin missään vaiheessa. Näytti siltä, että kaikki kuusi myös yrittivät ainakin lähes parhaansa, eikä kukaan vain laiskotellut, mutta ehkä sitten näiden kahden porukan kemiat eivät vain klikanneet tätä paremmin. Lopputuloksena oli ok kuuden miehen rymistely, mutta ehdoton pettymys se on, kun toiveessa oli jopa oikein viihdyttävä ja intenssiivinen spotti-mättö.
** (9:08)


Jeff Jarrett w/ Debra vs. Goldust - Striptease Match
Ei, ottelumuoto ei (Luojan kiitos) tarkoittanut sitä, että Jarrett ja Goldust riisuisivat kilpaa. Ideana oli siis se, että Goldust oli haastanut Jarrettin, jonka kanssa hänellä oli ilmeisesti jotain feudintynkää (en todellakaan tiedä sen enempää asiasta), otteluun, jonka päätteeksi Jarrettin kuvankaunis valet Debra joutuisi riisuutumaan, jos Goldust voittaisi ottelun. Jarrett suostui otteluun sillä ehdolla, että jos Jarrett voittaisi ottelun, joutuis Goldust itse riisuutumaan, koska hänellä ei ole valettia. Kun molemmat olivat haasteeseen suostunut, nähtiin vielä ppv:tä edeltävässä Raw'ssa varsin häiritseviä hetkiä, kun ensin Goldust saapui pitkässä trenssitakissa ringsidelle kesken Jarrettin ottelun ja aiheutti vilautuksestaan koituvalla järkytyksellä tappion Jarrettilla. Myöhemmin Debra teki oman vilautuksensa Goldustille kesken tämän ottelun.

Jos edellinen ottelu oli pettymys, tätä voinee luonnehtia ainakin pieneksi positiiviseksi yllätykseksi. Ensinnäkin yleisö oli aivan huikeasti mukana ja hurrasi Goldustille niin kovaa, ettei tämä ollut saanut vastaavia reaktioita varmaan ikinä. Suuri kiitos tuosta kuulunee kuitenkin ottelun stipulaatiolle. Muutenkin Goldust ja Jarrett vetivät kuitenkin aika hyvin kehässä, ja aloin olla koko ajan vakuuttuneempi Jarrettin otteista. Ei tämä siis mikään erityisen hyvä ottelu ollut, koska oli tässä paikoitellen sitä odottamaani kankeuttakin tarjolla, mutta ihan mukava välipalakoitos kuitenkin. Jälkimeiningit olivat myös ihan hyviä.
**½ (8:02)


New Age Outlaws (c) vs. Big Bossman (c) & Ken Shamrock (c) w/ Comissioner Michaels - WWF Tag Team Championship
Ensiksi pitää sanoa tämän ottelun taustoista. Mr. McMahon oli siis yrittänyt saada jo jonkun aikaa New Age Outlawseja loikkaamaan DX:stä Corporationiin. NAO ei kuitenkaan ollut innoissaan ehdotuksesta, kunnes ppv:tä edeltävässä Raw'ssa he saapuivat corporate-tyylisesti pukeutuneena paikalle ja ilmoittivat liittyvänsä porukkaan. Myöhemmin illalla koko juttu paljastui kuitenkin huijaukseksi, mikä ei lämmittänyt McMahonin mieltä. Niinpä hän päätti, että jos hän ei voi saada joukkuemestareita liittymään Corporationiin, täytyy hänen hankkia joukkuemestaruudet porukalleen. Niinpä Corporate IC Champion Shamrock ja Corporate Hardcore Champion Bossman pistettiin haastamaan NAO joukkuemestaruuksista. Toiseksi pitää sanoa Bossmanin ja Shamrockin ringsidellä olleesta Shawn Michaelsista, joka oli siis tehnyt paluun WWF:ään ottaessaan WWF-comissionerin roolin siitä luopuvalta Sgt. Slaughterilta. Aluksi vaikutti, että uusi comissioner olisi yleisön ja facejen puolella, mutta jo ensimmäisenä iltana hän puukotti itse luomaansa porukkaa DX:ää selkään ja liittyi virallisesti McMahonin Corporationiin.

Tämä oli taas niitä otteluita, joilta odotin paljon enemmän, kuin mitä sain. Tiesin kyllä, ettei kukaan näistä neljästä ollut mikään todellinen kehätaituri, mutta silti kaikki tiesivät, mitä kehässä tehdä, ja varsinkin NAO pystyi paikkaamaan taitojen puutetta loistavalla esiintymisellä. Lisäksi odotin, että jotenkin ison profiilin joukkuemestaruusottelu olisi pistänyt nämä neljä vetämään hienon ottelun. Ison profiilin ottelu tämä tosiaan oli, sillä aikaa ottelu sai jopa 17 minuuttia. Niinpä täytyy myöntää, että oli ottelussa myös omat hyvät hetkensä, varsinkin silloin kun NAO pääsi loistamaan. Kuitenkin yleisesti tästä jäi harmillisen vaisu ja pikkaisen tylsähkö fiilis. Hommaa olisi auttanut varmasti paljon se, jos tästä olisi annettu vaikkapa 7 minuuttia seuraavalle ottelulle. Nyt nämä neljä pistettiin venyttämään väkisin ottelua pituuksiin, jotka eivät heille olleet varsinaisesti suurinta vahvuutta. Ok tv-tasoinen ottelu, muttei sen enempää.
** (17:04)


The Rock (c) w/ Mr. McMahon & Shane McMahon vs. Mankind - WWF Championship
Kuten jo Capital Carnagen kohdalla sanoin, oli The Rock voittanut ensimmäisen WWF-mestaruutensa Survivor Seriesissä aika shokeeraavasti. Voisi melkeinpä sanoa, että Rockin voitto oli aikamoinen jytky. Tuolloin siis nähtiin Montreal Screjobin "uusinta", kun Rock lukitsi Mankindin mestaruusturnauksen finaalissa Sharpshooteriin, ja McMahon käski tuomarin soittaa kelloa, vaikka Mankind ei ollut luovuttanut. Ei siis mikään ihme, että tuon jälkeen Mankind oli halunnut kostoa niin Rockilta kuin McMahoneiltakin, jotka olivat hänet hänet pettäneet. Nyt Mankindille tarjottiin mahdollisuus voittaa mestaruus itselleen, vaikka koko ottelu oli peruuntua, kun Mankind hyökkäsi ppv:tä edeltävässä Heatissa Rockin kimppuun.

Kyseessä oli Rockin toinen mestaruuden puolustus ppv:ssä, eikä ottelu taaskaan ollut Main Event. Olisipa ollut, koska itse ME oli selvästi heikompaa laatua kuin tämä, vaikka tämäkin jäi vähän harmittavan vaisuksi. Siitä itse ME:stä kuitenkin lisää vasta kohta. Alussa näytti, että Rock ja Mankind alkavat pistää pystyyn todella viihdyttävää settiä, vaikka kaikki ppv:n aikana nähdyt McMahonin ja Mankindin neuvottelut, jotka liittyivät tuohon Mankindin hyökkäykseen, jäivätkin täysin tarpeettomiksi ja turhiksi. Sitten kuitenkin hommaa piti ruveta sotkemaan ylibuukkauksella, ja loppujen lopuksi ottelu oli aikamoisen lyhyt ppv:n päämestaruusotteluksi. Asiaa ei todellakaan parantanut se, että ottelun lopetus oli varmaankin koko vuoden typerin, edes WCW ei pystynyt mihinkään näin idioottimaiseen. Onneksi Rock ja Mankind vetivät kuitenkin itse ottelun aivan täysillä ja tarjosivat hienoa painiviihdettä, joten tälle voi antaa edes sen kolme tähteä. Silti huonoin ottelu näiden ppv-sarjassa vuosilta' 98-'99.
*** (13:32)


The Undertaker w/ Paul Bearer vs. Steve Austin - Buried Alive Match
Tämä oli siis vuoden '98 viimeisen WWF-ppv:n Main Event, ja kyllähän tämä etukäteen varsin mielenkiintoiselta kuulosti. Steve Austinin ja The Undertakerin feud oli lähtenyt käyntiin kesällä WWF:n kahden suurimman facen halusta selvittää, kumpi todella on parempi. Syksyn aikana Undertaker kääntyi kuitenkin heeliksi ja liittoutui ensin veljensä Kanen kanssa mutta kääntyi sittemin tätä vastaan ja palasi yhteen Kanen isän ja vanhan managerinsa Paul Bearerin kanssa. Samalla WWF-mestaruutensa Kanen ja Undertakerin takia menettänyt Austin esti Undertakerin nousemisen WWF-mestariksi Judgment Dayssa. Tuon jälkeen Undertaker, joka perusti loppuvuodesta Ministry of Darknessinsa, oli kantanut kaunaa Kanen lisäksi Steve Austinia kohtaan, ja vaikka miehet olivat kohdanneet toisensa mm. Capital Carnagen Fatal 4-Wayssa, oli nyt vasta aika päättää heidän brutaaliksi venynyt feudinsa otteluun, jonka voisi voittaa vain hautaamalla toinen elävältä. Lisäpanoksena ottelussa oli Mr. McMahonin lisäämä stipulaatio siitä, että Steve Austinin on voitettava tämä ottelu, jos hän haluaa päästä Royal Rumble -otteluun.

Hyvältä siis kuulostaa, mutta tämäkin kakku oli vain päältä kaunis. Viimeistään tämä ottelu todisti minulle sen, kuinka huonossa kunnossa Undertaker oli tässä '90-luvun loppupuolella, kun hän ei tosiaan ollut minkäänlaista taukoa pitänyt sitten vuoden '94 kesän. Austinkaan ei ollut parhaimmillaan, koska hänellä painoivat myös omat loukkaantumisensa, joita ei ollut missään vaiheessa täysin hoidettu kuntoon. Silti vielä SummerSlamissa nämä kaksi olivat vetäneet ihan jo mahtavalla tunnelmalla, loistavalla taistelulla ja itsensä likoonpistämisellä hienon Main Eventin, mutta nyt heistä ei ollut siihen. Ei edes, vaikka nyt tarjolla oli stipulaatio, joka tarjoaisi parhaimmillaan todella viihdyttävän hardcore-brawlauksen. Vielä alku oli ottelussa aika hyvää, mutta mitä pidemmälle ottelu meni, sitä tylsemmäksi, hitaammaksi ja mitäänsanomattomammaksi ottelu kuihtui. Hardcorekin oli lähinnä PG-eran tasoa muistuttavaa. Lopullisen kuoliniskun ottelulle toi sen lopetus, joka oli ennen kaikkea naurettava mutta toisaalta myös pahasti botchattu ja erittäin kömpelö. Jätti tosi vaisun maun suuhun.
*½ (21:30)

*** Mankind
** The Rock
* Owen Hart

Voi WWF. Samalla kun kilpailija-WCW oli alkanut nostaa tasoaan selvästi vuoden '98 lopulla, oli WWF päättänyt alkaa laskeutua kilpailijansa kevään ja kesän tasolle. Tämäkin ppv hipoi jo huonoimman luokan rajoja, mutta kuitenkaan tämä ei jättänyt samanlaista pöyristynyttä uskomatonta paskaa -fiilistä, joten tämä on vielä vaivoin Kehno. Kuitenkin tapahtumasta löytyi pari hyvää ottelua, pari oikeaa onnistujaa ja myös pari positiivista yllätystä. Harmi, että pääasiassa tarjolla oli kuitenkin pettymyksiä ja vaisua menoa. Jos en olisi kerran elämässäni jo katsonut kaikkia vuoden '99 WWF-ppv:itä, voisin esittää toiveen siitä, että tämä olisi vain se aallonnotka ennen parempia aikoja. Harmi vain, että tiedän, että tämän ppv:n taso tiivistää harmillisen ikävästi sen, miltä WWF:n vuosi '99, joka muistini mukaan lähentelee huonoudessaan vuotta '95, tulee näyttämään. Tai ehkä vain muistan väärin, ja vuosi '99 onkin täyttä kultaa. Se selviää aikanaan.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WCW World War 3 - Ok
15. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
16. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
17. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
18. WWF Survivor Series - Kehno
19. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
20. WCW Slamboree - Kehno
21. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
22. WCW The Great American Bash - Kehno
23. WCW Bash At The Beach - Kehno
24. WWF Rock Bottom: In Your House 26 - Kehno
25. ECW November To Remember - Kehno
26. WWF Capital Carnage - Kehno
---------------
27. WCW Road Wild - Surkea
28. WCW Fall Brawl - Surkea

Tarkkaavaisimmat huomasivat ehkä, että N2R tippui vielä pari pykälää alemmas kokonaistaulukossa, mutta kun rupesin miettimään Rock Bottomin paikkaa tässä taulukossa, päädyin siihen, että on tuota ECW:nkin vuoden viimeistä ppv:tä laskettava vielä pari numeroa alemmas. Seuraavaksi vuorossa on sitten vuoden '98 viimeinen ppv, eli WCW:n painivuoden huipentava Starrcade.

[Kenitys]

Viimeistä viedään vuoden '98 osalta.


STARRCADE 1998
Who's next?

Starrcadella oli painihistorian pisimmät perinteet, sillä tämä tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1983, eli kaksi vuotta ennen ensimmäistä WrestleManiaa. Tapahtumasta tulikin ensin NWA:n ja myöhemmin WCW:n, kun WCW oli irrottautunut NWA:sta, vuoden suurin tapahtuma. Vielä vuonna '97 Starrcade olikin koko painivuoden kohokohta, kun WCW oli selvästi WWF:ää edellä Monday Night Warseissa, mutta vuodessa oli ehtinyt tapahtua paljon. WCW oli jäänyt pysyvästi WWF:n taakse ratings-sodassa. Toki taisto oli tiukkaa loppuun asti, mutta viimeisen kerran Nitro pieksi Raw'n ratingseissa Halloween Havocin jälkeisessä Nitrossa (jossa ei nähty Warriorin ja Jeff Jarrettin kivespussitainnutusottelua, vaikka Phenomenom saikin niin jo kaikki uskomaan). Se Warriorin kiveksistä, ja sitten varsinaiseen asiaan. Starrcadeakin selosti Bobbyn, Tonyn ja Miken muodostama tuttu porukka. Tämä oli sitten vuoden '95 ensimmäinen Starrcade, jossa ei nähtäisi Hollywood Hogania. Hogan oli kadonnut WCW:stä Warrior-feudin jälkeen, ja hän oli ehtinyt jo julistaa eläköityvänsä painin parista. Niinpä niin.


Kidman (c) vs. Juventud Guerrera vs. Rey Mysterio Jr. - Triangle Match for the WCW Cruiserweight Championship
Tämä taisi olla ensimmäinen (ja ainut) kerta vuonna '98, kun CW-mestaruusottelu avasi WCW:n ppv:n. Ennen tuo oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, ja minusta paras paikka CW-mestaruusotteluille olikin melkeinpä show'n alussa. World War 3:ssahan Juvi oli kääntynyt heeliksi, kun paljastui, että hän oli liittynyt Eddie Guerreron johtamaan lWo:hon. Hän kuitenkin hävisi tuossa samaisessa tapahtumassa CW-vyön takaisin Kidmanille, jolta hän oli mestaruuden vain pari viikkoa aikaisemmin voittanut, kun lWo:n jäsen Rey Mysterio Jr. aiheutti Guerreralle tappion. Rey oli katkera siitä, että Eddie ei ollut antanut hänelle mahdollisuutta voittaa vyötä, vaan oli luovuttanut tuon tilaisuuden uudelle Guerreralle. Tästä tietenkin syntyi sota lWo:n entisen ja uuden jäsenen välille, ja koska molemmat havittelivat yhä myös CW-mestaruutta, oli Kidmankin sotkettu soppaan varsin luontevasti.

Olipa hieno tapa avata show. En tykännyt tästä ihan niin paljon kuin jotkut muut arvostelijat, jotka olivat antaneet tälle jopa neljää ja puolta tähteä. Jotenkin tästä vain minusta puuttui semmoinen aivan ykkösluokkainen mahtavuus ja verinen taistelu, jota tuo arvosana minun mielestäni edellyttää. Silti oli tämä minunkin mielestäni huipputaitavaa, vauhdikasta ja ennen kaikkea viihdyttävää CW-menoa, jossa kaikki kolme laittoivat parastaan. Vielä hippusen verran parempi kuin WW3:n CW-mestaruusottelu, vaikka sekin aivan huippumenoa oli. Jos WCW:llä joku asia on kunnossa täydellisesti, se on heidän CW-divisioonansa.
**** (14:55)


Kidman (c) w/ Rey Mysterio Jr. vs. Eddie Guerrero w/ Juventud Guerrera - WCW Cruiserweight Championship
Tällä kertaa WCW päätti tarjota makeaa mahan täydeltä, sillä ensimmäisen CW-mestaruusottelun jälkeen heti perään tarjottiin toinen. Kun Juventud oli epäonnistunut Guerreron antamassa tehtävässä voittaa CW-mestaruus takaisin lWo:lle, tuli Eddie tietenkin läksyttämään häntä henkilökohtaisesti. Lisäksi Eddie raivosi Reylle siitä, kuinka tämä oli typerillä temppuilullaan hankaloittanut kaikkien elämää huomattavasti. Lopulta hän päätti, että hänen on itse tehtävä se, mihin muut eivät pysty, eli voitettava CW-mestaruus lWo:lle. Kun Eddie oli uhonnut hetken kehässä, saapui CW-mestari Kidman takaisin paikalle ja sanoi suostuvansa Eddien haasteeseen - jos ottelu käytäisiin heti. Guerrero yritti ensin änkyttää, ettei ole valmis näin yhtäkkiä sovittuun otteluun, mutta lopulta hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kohdata samantien Kidman, jolla oli takana jo yksi pitkä ottelu.

Ihan ensimmäisen ottelun tasolle ei tämä kamppailu yltänyt, mutta tosi hyvää menoa tämäkin oli. Lähinnä ongelma minulla tuntui tämän kanssa olevan se, että Kidman teki jo kaikki huikeat temppunsa ja enemmänkin ensimmäisessä ottelussa, eikä tähän hänelle jäänyt mitään suurempaa uutta annettavaa enää. Eddie toki teki taas esimerkillisen suorituksen kehässä vetäessään roolinsa loistavasti ja väläyttäessään samalla vielä loistavia kehätaitojaan. Hieno ottelu siis, mutta kärsi ehkä vähän ensimmäisen ottelun varjoon jäämisestä.
***½ (10:49)


Norman Smiley vs. Prince Iaukea
Kaksi ensimmäistä ottelua antoivat siis ymmärtää, että tästä voi tulla todella kovatasoinen ppv, jossa nähtäisiin useampiakin hienoja alakortin feudihuipennuksia, vaikka itse ME-ottelut eivät kovin herkulliselta kuulostaneetkaan. Sitten WCW:n vuoden suurimman ppv:n kolmannessa ottelussa vastakkain asettuivat alakortin täysin mitäänsanomattomat painijat Norman Smiley ja Prince Iaukea. Tiedän, että osa WCW:n painijoista kärsi tässä kohtaa loukkaantumisista, mutta kyllä se roster olisi ollut silti pullollaan painijoita, jotka olisivat saaneet aikaan huippuotteluita oikealla pohjustuksella tai vaikka ilmankin - ja silti vuoden tärkeimmässä tapahtumassa yleisölle kehdataan tarjota jotain Smileyn ja Iaukean ottelua, joka ei toimisi edes WCW Saturday Nightissa. Uskomatonta. Tässä kohtaa ajatuksissani oli lähinnä toive, että "ehkä tämä on vain hetken tauko ennen suurempia otteluita". En yritä edes selittää ottelun taustaa, koska en tiedä siitä mitään, eikä se minua kiinnosta. Smiley oli kai tehnyt heel-turnin. Tai jotain.

Itse ottelu oli puhtaasti tylsä. Olen tainnut jossain arvostelussa jo aikaisemminkin sanoa, että periaatteessa Smiley on ihan taidokas, ja kyllä hän tässäkin submission-taitojaan kovasti yritti esittää. Harmi vain, että minua ei kiinnostanut yhtään, eikä yleisökään mitenkään riemusta hyppinyt tätä katsellessa. Iaukea alkoi tässä kohtaa olla menettänyt kaiken kiinnostavuutensa, jota hänellä oli vuoden '97 alkupuolella, vaikka nyt hän oli hankkinutkin uuden naurettavan hiustyylin. Ottelu ei siis painillisesti ollut mitään uskomatonta kuraa, mutta todella turha se oli. Kummallakaan näistä kahdesta ei ollut mitään hajua, miten saada yleisö kiinnostumaan heidän ottelustaan.
*½ (11:31)

Ennen illan seuraavaa ottelua saapui Scott Hall vetämään lyhyen promon. Hall esiintyi ihan vakuuttavasti, ja uskoni alkoi vähitellen palautua siihen, että ehkä sen kamalan alkoholisti-kuvion jälkeen Hallista osattaisiin repiä vielä jotain irti. Hall lupasi, että vuosi 1999 olisi hänen, vaikka loppumaisillaan vuosi olikin mennyt aika penkin alle häneltä.


The Cat w/ Sonny Onoo vs. Perry Saturn
Nyt en enää tiennyt, pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. WCW ei ollut tarjonnut monessa vuoden '98 tavallisessa ppv:ssäänkään näin turhia alakortin otteluita, joilla ei pitäisi olla mitään asiaa ppv-lähetyksiin, ja nyt he sitten työntävät niitä useamman kappaleen voimin katsojien kurkusta alas vuoden tärkeimmässä tapahtumassa. Surullista. Todella surullista. Saturnin look oli muuten erittäin häiritsevä. Näillä kahdella oli kai jotain "feudia", koska he olivat olleet World War 3:ssakin samassa joukkueottelussa. Silloin tosin luulin, että he olivat enemmänkin sivuroolissa Sonny Onoon ja Kaz Hayshin feudissa, mutta ehkäpä Onoon ja Hayshin ottelu olisi ollut turhan suuren luokan kamppailu Starrcadeen.

Sen lisäksi, että Catin ja Saturnin kohtaaminen oli tylsä, kuten tätä edeltäväkin ottelu, alkoi tämä olla myös puhtaasti huono. Cat ei yksinkertaisesti voisi minua vähempää kiinnostaa, ja homma vain pahenee, kun puolet hänen ottelustaan on turhaa pakoon juoksemista höystettynä parilla varsin heikonnäköisellä potkulla. Saturn yritti selvästi pelastaa sen, mikä pelastettavissa oli, mutta oli tämä aika vaisu suoritus häneltäkin. En tosin voi syyttää Saturnia, ettei hänen motivaatio ollut ehkä kaikkein korkeimmillaan. Voitto suuresta feudista Ravenia vastaan oli vienyt vain roppakaupalla alemmas kortissa. Hienoa buukkausta, WCW.
* (7:07)


Brian Adams & Scott Norton w/ Vincent vs. Fit Finlay & Jerry Flynn
Tarjolla lisää laadukasta WCW:n alakortin painijoiden otteluita! Mihinpä niitä midcardereita ja muita tarvitaankaan, kun heidän ottelunsa voi Starrcadessakin korvata yhdentekevillä jobbereiden keskinäisillä kähinöillä. nWo Hollywoodin, joka alkoi tässä vaiheessa lähennellä jo tulevaa asemaansa nWo B-Teamina, yhdentekevät painijat Adams ja Norton (tosin jostain syystä markitin Nortonia erityisesti tuolla lookilla) kohtasivat siis tässä ottelussa Fit Finlayn, joka oli lyhyen TV-mestarikautensa jälkeen vajonnut näkymättömiin, ja Jerry Flynnin, joka ei siis ollut Jerry Lynn, vaan WCW:n yleinen jobber. Onneksi heille annettiin ottelu Starrcadessa. Mike Tenay yritti epätoivoisesti puolustella tämän ottelun roolia selittämällä näidän neljän koitoksista Japanissa, mutta miksi USA-fanien pitäisi olla mitenkään kiinnostunut niistä? Miten olisi tämän tilalla ollut vaikka hmm... joukkuemestaruusottelu? Eeeeei.

Hankalaa on tätäkään ottelua suuremmin kehua, vaikka kuinka haluaisi. Finlay hoiti hommansa hienosti veteraanin tavoin, ja minulle uusi tuttavuus Flynn ei ollut kehässä ollenkaan niin kamala, kuin hänen lookinsa oli antanut ymmärtää. Lisäksi en vain voinut olla markittamatta Scott Nortonia, joka tuolla lookilla edustaa kaikkea, mitä ajetaan takaa termillä "bad ass". Suurin ongelma ottelulla oli se, että se oli turhan pitkä, ja nWo:n hallintajaksot olivat Nortonin lookista huolimatta erittäin tylsiä. Flynn ja Finlaykaan eivät ok-otteillaan tästä mitään painijuhlaa tehneet, joten heikoksi jäi kokonaisuus tässäkin.
*½ (8:56)


Konnan (c) vs. Chris Jericho w/ Ralphus - WCW Television Championship
Ennen illan kolmea suurta ottelua, joilta oli kadonnut kaikki kiinnostavuus viimeistään tämän täysin epäonnistuneen midcardin takia, oli tarjolla vielä yksi ottelu, joka oli jo selvä edistysaskel kolmeen edelliseen otteluun verrattuna. Tätä saattoi nimittäin jopa kutsua joten kuten ppv-tason otteluksi, ja kyllä tämä olisi varmaan ihan huomaamattomasti mennyt muiden joukossa Starrcadessakin, jos tätä ennen ei olisi ollut tunnin jaksoa, jonka aikana luuli katsovansa ppv:n pre-show'ta. Ottelun tarina oli lyhykäisyydessään se, että nWo Wolfpackin Konnan oli onnistunut voittamaan ylimieliseltä Chris Jericholta tämän Television-mestaruuden, ja nyt Jericho tahtoi voittaa tuon vyön takaisin itselleen - tai ei itse asiassa konkreettista vyötä, koska siitä hän ei ollut missään vaiheessa luopunut, sillä pian mestaruustappionsa jälkeen hän varasti mestaruusvyön takaisin itselleen.

Minusta tämä oli ihan hyvä ottelu. En tiedä, onko tämä mielipide osittain sitten senkin ansiota, että tätä edeltävissä kolmessa ottelussa ei paljoa kehuttavaa ollut, mutta oli tämä ihan mukava koitos. Konnan on minusta ollut aina erittäin tylsä, enkä tajua, miksi WCW edelleenkin pushasi tuota meksikaania väkisin, mutta täytyy myöntää, että oikean vastustajan kanssa hän pystyi hyvään otteluun. Parhaimpana päivänään Jericho olisi ollut täydellinen vastustaja, mutta jonkinlainen motivaation puute tuntui häntäkin vähän vaivaavan, eikä tämä ollut missään tapauksessa Jerichon kirkkaimpia esiintymisiä. Silti rutiinisuorituksellaankin Jericho sai kannettua Konnanin ihan viihdyttävään otteluun, jossa sai paikoitellen jopa hieman jännätä lopputulosta. Ei mitään, mistä puhuisin työpaikan kahvihuoneessa, mutta parannusta edeltäviin silti selvästi.
**½ (7:27)


Eric Bischoff vs. Ric Flair
Tämä oli helposti koko Starrcaden pohjustetuin ottelu. Kyllä, TÄMÄ. Taustalla oli Flairin ja Bischoffin ihan oikean elämän "feud". Ric Flairia ei oltu nähty ppv:ssä sitten tammikuussa nähdyn Souled Outin, mikä johtui siitä, että Flair oli kadonnut ruudusta alkukeväästä, kun Bischoff oli haastanut hänet oikeuteen Flairin tehtyä no-show'n. Homma saatiin kuitenkin selvitettyä, ja Flair palasi syksyllä ruutuun ja muodosti Four Horsemanin vielä kerran yhdessä Chris Benoit'n, Steve McMichaelin ja uuden jäsenen Dean Malenkon kanssa. Hommaan tuotiin kuitenkin mukaan Bischoff, joka (nyt storylinessä) yritti estää Flairin paluuta kaikin mahdollisin keinoin onnistumatta kuitenkaan tässä. Ennen Starrcadea feudi vietiin äärimmäisen henkilökohtaiseksi, kun Bischoff pieksi Nitrossa Flairin pojat ja suuteli väkisin Flairin vaimoa. Huippua.

En yhtään ihmetellyt, ettei yleisöä tuntunut mitenkään häikäisevästi kiinnostavan tämä verinen feud non-wrestlerin ja parhaat päivänsä ohittaneen legendan välillä. Siltikin selostustiimi yritti saada tätä kuulostamaan todella suurelta ottelulta, ja olihan tämä suuri toki siltä kannalta katsottuna, että tässä oli kunnon juonikuvio taustalla. Muiden Starrcade-otteluiden pohjustamisen WCW oli jättänyt aika vähäiselle, vaikka CW-otteluissa nyt ihan hyvin taustaa olikin. Ottelun laadusta ei tarvinne paljon sanoa, sillä tuskin kukaan tältä mitään kunnollista odottikin. Flair oli jopa yllättävän virkeä ja liikkui aika hyvin, mutta ei se paljoa pelasta, kun kunnon paini puuttui tyystin. Pienet kehut Flairille, muuten roskaa.
* (7:08)


The Giant vs. Diamond Dallas Page
Illan toiseksi viimeinen ottelu, ja Giantkin näytti olevan vielä hommassa mukana, vaikka siirtyisikin parin kuukauden päästä WWF:ään. Diamond Dallas Page oli vielä World War 3:ssä US Heavyweight -mestari, mutta pian tuon ppv:n jälkeen hän hävisi mestaruuden takaisin Bret Hartille, kiitos The Giantin. DDP oli jo voittaa ottelunsa Hartia vastaan samoin kuin hän voitti WW3:ssa, mutta nWo Hollywoodin jäsen Giant saapui auttamaan nWo-kaveriaan ja tuhosi DDP:n niin, että Hart pystyi vain selättämään Pagen. Tämän jälkeen DDP on janonnut kostoa Giantista, ja otettuaan useamman kerran turpaan Giantilta hänellä oli viimein mahdollisuus saada kostonsa.

Tämä oli ehdottomasti illan positiivisin yllätys. Olin jo aika lailla luovuttanut tämän Starrcaden osalta, eikä tämäkään kohtaaminen etukäteen kuulostanut kovin hyvältä. Epäluulojani kasvatti se, ettei Giant ollut enää useaan kuukauteen esittänyt mitään kaksisia otteita kehässä, mikä ei ollut toisaalta mikään ihme, koska hänen motivaationsa ei varmaankaan ollut kovin kummoinen. Tässä ottelussa Giant esitti kuitenkin parhaita otteita kuukausiin, mutta todellinen tähti oli silti DDP, joka sai yleisön syttymään tähän otteluun, eikä DDP mitenkään huono kehässäkään ollut. Nyt kehujen keskellä pitää muistaa, ettei kumpikaan näistä ollut mitään todellisia painitaitureita, joten ei tämä erityisen hyvä ottelu ollut, mutta mukava yllätys kuitenkin. Molemmat pistivät peliin ainakin lähes parastaan, ja lopputuloksena oli ihan mukava semi-ME, josta tosin osan hyvän fiiliksestä pilasi Bret Hartin turha sekaantuminen.
**½ (12:45)


Goldberg (c) vs. Kevin Nash - No DQ Match for the WCW World Heavyweight Championship
WrestleMania VI:ssä oli Hulk Hogan vs. Ultimate Warrior. Starrcade 1998:ssa oli Goldberg vs. Kevin Nash. Ei, en usko itsekään tuohon rinnastukseen. Ehkä yksi tärkeimmistä eroista oli se, että Hogan-Warrioria oli pohjustettu lähes vuoden, ja se tuntui oikeasti kahden suurimman facen kohtaamiselta. Tämä taas... No, tämä oli saanut alkunsa siitä, että Kevin Nash voitti World War 3:n Battle Royalin. Ei tuo kuukausi nyt vain yksinkertaisesti riitä vuoden suurimman ottelun pohjustukseksi. Ei varsinkaan silloin, jos feudin luonteeksi otetaan "nämä kaksi fanien suosikkia kunnioittavat toisiaan ja mittelevät nyt keskinäisestä paremmuudestaan" -asetelma. Tuo asetelma vaatii kunnon tunnelmaa, ja se puuttui tästä koitoksesta täysin. Lisätunnelmaa feudiin oli yritetty luoda sillä, että ECW:stä WCW:hen marraskuussa loikannut Bam Bam Bigelow oli jatkuvasti Goldbergin kimpussa, ja lopulta Nash ja Goldberg kävivät molemmat Bam Bamin kimppuun. Tulokset tunnelman kohottamiseksi olivat laihoja.

Tunnelman puuttuminen näkyi ottelussa ehkä parhaiten siten, että yleisen kohinan, suurten hurrauksien tai muiden reaktioiden sijaan ottelussa kuultiin yhden kerran kova "Goldberg sucks" ja yhden kerran kova "Nash sucks" -chantit. Ei ehkä ihan toivottavaa reaktiota. Plussaa sen sijaan täytyy antaa Nashille ja Goldbergille siitä, että he jopa tuntuivat yrittävän tässä ottelussa, ja molemmat väläyttivät pari ihan näyttävää ja harvoin nähtyä power-liikettä. Muuten ottelu olikin sitten aika hampaatonta ja valjusti buukattua menoa, eikä No DQ -stipulaatio tuonut lopetusta lukuun ottamatta otteluun mitään lisää. Lopetuksesta sitten voi sanoa sen verran, että olipahan taas järkyttävän huono tapa päättää vuoden suurimman show'n pääottelu, mutta en muuta oikeastaan odottanutkaan. Plussaa Nashille ja Goldbergille työnteosta ja muutamista näyttävistä liikkeistä. Miinusta surkeasta buukkauksesta, valjusta tunnelmasta, kehäpsykologian täydellisestä uupumisesta jne.
*½ (11:20)

*** Kidman
** Rey Mysterio Jr.
* Eddie Guerrero

Mm, tulipas taas aika negatiivissävytteinen arvostelu. Siitä voi syyttää ennen kaikkea sitä, että Starrcade lupasi paljon alkaessaan loistavasti kahdella hienolla CW-mestaruusottelulla mutta ei sen jälkeen lunastanut lupauksiaan ollenkaan. En edelleenkään voi ymmärtää, mitä Jerry Flynnin, Norman Smileyn, The Catin tai Brian Adamsin tapaiset lower cardilaiset tekevät firman suurimmassa show'ssa, kun samalla kasa taidokkaita tai edes nimekkäitä painijoita loistaa poissaolollaan: Chris Benoit, Dean Malenko, Bret Hart, Steinerin veljekset, Booker T, Buff Bagwell, kovassa pushissa ollut Wrath, ECW:stä hypännyt Bam Bam Bigelow tai vaikka Lex v***n Luger näin muutama nimetäkseni. Kyllä, katsoisin mielummin Starrcadessa Lex Lugeriakin kuin näitä täysin turhia no-nameja. Sitten toki rosterista löytyi vielä kaikkia Stingistä ja Ravenista Randy Savageen ja Curt Hennigiin, mutta he olivat joko lomalla tai loukkaantuneena. Miksi esimerkiksi Raven ja Sting otettiin pois ruudusta juuri Starrcaden alla?

Kaikesta tästä negasta huolimatta on huomioitava, että tämä show ei ollut pelkkää roskaa. Ppv alkoi juuri niin kuin vuoden suurimman show'n pitää alkaakin, ja vaikka sen jälkeen homma läsähtikin kasaan, varsinkin DDP:n ja Giantin yllättävän onnistunut semi-ME pelasti edes vähän. Samoin Konnan ja Jericho vetivät ihan kivan ottelun. Ei nämä asiat silti muuta sitä, että tämä ppv oli selvästi Kehno, mutta ei tämä vuoden huonoimpiin kuulunut. Se ei tosin ole kovin mairitteleva saavutus vuoden pääshow'lta.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WCW World War 3 - Ok
15. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
16. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
17. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
18. WWF Survivor Series - Kehno
19. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
20. WCW Slamboree - Kehno
21. WCW Starrcade - Kehno
22. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
23. WCW The Great American Bash - Kehno
24. WCW Bash At The Beach - Kehno
25. WWF Rock Bottom: In Your House 26 - Kehno
26. ECW November To Remember - Kehno
27. WWF Capital Carnage - Kehno
---------------
28. WCW Road Wild - Surkea
29. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi sitten vuoden 1998 tiivistäminen yhteen pakettiin.

[What]

Jollain moderaattoreista ollut hauskaa minun edelliseltä sivulta löytyvän Bragging Rights arvostelun kanssa? Epäilen Riveniä.

Joka tapauksessa päätin piristiää semikrapulaista pääsiäissunnuntaita katsomalla laadukasta painia. Todella laadukasta. Itse asiassa kyseessä oli tapahtuma, jota monet pitävät kaikkien aikojen parhaana painitapahtumana. Itse olin tämän edellisen kerran katsonut puoli vuosikymmentä sitten pikselimössönä, joten uusintakatselu oli paikallaan huolimatta siitä, että tapahtuma oli niin tuttu.

<center>
Sunnuntai, 30. Maaliskuuta 2003
Sacefo Field, Washington D.C.

WWE Cruiserweight Championship
Matt Hardy (c) VS. Rey Mysterio
Tällä aloitettiin ja hyvä ratkaisu se olikin. No Way Outissa Shannon Mooren avustuksella itsensä cruiseripainoon tiputtanut Hardy voitti vyön Billy Kidmanilta, ja nyt vastustajana oli Rey Mysterio. Ottelu oli juuri sellainen kuin openerin pitää ollakin. Tiukkaa äksöniä, jolla 54 000:n ihmisen jättiyleisö saatiin kivasti messiin. Kivaa nonstop äksöniä, ja lyhyydestään huolimatta palveli tarkoitustaan. Hyvä avaus, jolla homma potkaistiin käyntiin.

Spoiler: näytä

Voittaja: Matt Hardy (via Roll Up)
Kesto: 5:39

Arvosana: ***-

2 On 1 Handicap Match
A-Train & The Big Show VS. The Undertaker
Bad Ass Undertaker ulostautui areenalle livenä soittaneen Limp Bizkitin tahtiin. Cool Alun perin tätä oltiin mainostettu joukkuematsina, jossa Ison Pahan joukkuekaverin piti olla Nathan Jones. Kappas kummaa, heeltiimi oli mukiloinut Jonesin aiemmin päivällä painikelvottomaan kuntoon, joten Ilmiön piti pärjätä omillaan.

Ihan makoisan sopan kolme isoa miestä onnistuivat keittämään. Tiukkaa brawlia, jonka parissa ei kyllästynyt. Miltään kovin suurelta ottelulta tämä ei tuntunut, mutta ei sen tarvinnutkaan, sen verran star poweria illan aikana oli vielä tulossa. Viihdyttävä ottelu, joka ei kokonaan rakentunut Undertakerin putken ympärille. Ei moittimista, tällaisena alakortin kläshinä toimi mainiosti.

Spoiler: näytä

Voittaja: The Undertaker (over A-Train via Tombstone Piledriver)
Kesto: 9:45

Arvosana: ***

Triple Threat Match For Women's Championship
Trish Stratus VS. Jazz VS. Victoria (c)
Kolmantena hoidettiin alta pois pakollinen naisten ottelu. Puhtain paperein tästä selvittiin, ei ollut mitenkään huonoimmasta päästä tämä matsi. Toki tämä oli illan huonoin ottelu, mutta se ei ole mikään häpeä ottaen huomioon tapahtuman timanttisen tason. Kelausnappi sai olla kaikessa rauhassa.

Spoiler: näytä

Voittaja: Trish Stratus (over Victoria via Chick Kick)
Kesto: 7:17

Arvosana: **+

Triple Threat Match For WWE Tag Team Championship
Los Guerreros VS. Chris Benoit & Rhyno VS. Team Angle (c) (Charlie Haas & Shelton Benjamin)
Smackdownin joukkuemestaruuksia puolustettiin myös kolmio-ottelun muodossa. Tämä jatkoi vahvaa linjaa olemalla viihdyttävä paketti. Kaikkia painin osa-alueita nähtiin sopivassa suhteessa, eikä tämä ollut liian sekavaa kuten olisi kauhuskenaarioissa saattanut kuvitella. Viisi taidokasta painijaa, ja Rhynokin hoiti osuutensa kunnialla. Hyvä ottelu ajalta kun joukkuemestaruudet eivät olleet vielä täysi vitsi.

Spoiler: näytä

Voittajat: Team Angle (Shelton Benjamin over Chavo Guerrero)
Kesto: 8:46

Arvosana: ***

Singles Match
Chris Jericho VS. Shawn Michaels
Perinteisen painifanin unelmaottelu, jolla oli myös hyvä taustatarina. Shawn Michaels oli Chris Jerichon idoli, mutta nyt Jericho (ainakin omassa mielessään) oli kasvanut suuremmaksi tähdeksi kuin idolinsa. Oli vain yksi areena, jossa asia pystyttiin selvittämään ja se oli WrestleMania. Tämä merkkasi myös HBK:n paluuta WrestleManiaan viiden vuoden tauon jälkeen.

Tässä alettiin lyödä löylyä kiukaalle isolla kauhalla, ja kyllä tämä ottelu maineensa veroinen on. Loistava perinteinen painiottelu, mutta voiko vähempää Jericholta ja Michaelsilta odottaakaan? WrestleMania fiilis alkoi toden teolla välittyä, ja ottelu sisälsi aika pitkälle kaikkea mitä vaan voi toivoa. Loistava matsi kerta kaikkiaan, vaikka karvan verran hävisikin WM 21:n Angle-Michaelsille ja 25:n Undertaker-Michaelsille. Mutta vain karvan verran.

Spoiler: näytä

Voittaja: Shawn Michaels (via Roll Up)
Kesto: 22:32

Arvosana: ****+

World Heavyweight Championship Match
Triple H (c) VS. Booker T
Tämä on aliarvostettu ottelu. Jos tämä olisi käyty missä tahansa muussa tapahtumassa, olisi tämä ollut ehdottomasti illan parhaita koitoksia. Taustatarina oli hyvä. Booker T, rankan lapsuuden elänyt entinen pikkukriminaali oli taistellut itsensä areenoista suurimmalle taistelemaan suurimmasta tarjolla olevasta palkinnosta. Oman säväyksensä kuvioon toi Ric Flair, joka luonnollisesti oli ottelun ajan HHH:n kulmauksessa. Myös itse ottelun tarina oli toimiva. Hunter keskitti iskunsa Bookerin jalkoihin, joita hän offensessaan niin kovasti tykkää käyttää. Jostain painiliikkeiden pölyttyneestä nurkkauksesta Game kaivoi Indian Death Lockin ja Booker T sen hullun loikan (jonka nimeä en muista) jossa tehdään voltin kautta Leg Drop yläköydeltä. Tämä toimitti. Tarina oli toimiva, ja jännitystä oli loppuun asti. Ei ollut läheskään illan paras ottelu, mutta silti Bookahilla ja Huntahilla ei ole mitään hävettävää.

Spoiler: näytä

Voittaja: Triple H (via Pedigree)
Kesto: 18:48

Arvosana: ****-

Street Fight 20 Years In The Making
Mr. McMahon VS. Hulk Hogan
Onko millään ottelulla ammattipainin historiassa ollut vankempaa taustatarinaa takanaan kuin tällä? Yksinkertaisesti ei. McMahonin ja Hoganin suhde oli alkanut 20 vuotta sitten, jolloin he yhdessä kirjoittivat ensisävelet Hulk - a sekä WrestleManialle. Sittemmin Hogan hyppäsi Ted Turnerin leipiin, todisti oikeudessa Vincea vastaan ja yritti saada hänet ulos bisneksestä. Ja tarina on saanut ihan uusia käänteitä vielä viime vuosinakin.

Tällä tavalla kovan luokan katutappelut tehdään. Panokset olivat megalomaaniset, Hoganin oli nimittäin hävitessään pakko lopettaa. Tappio tietäisi myös kuvainnollisesti Hulkamanian kuolemaa. Vince & Hogan olivat jo tähän aikaan vanhoja pappoja, mutta he tiesivät kuinka mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava brawli rakennettiin. Verta, hikeä ja tuoliniskuja sekä sekaan selostajanpöytäbumppi. Hallittua kaaosta. Nähtiinpä ottelussa myös yksi odottamaton runin, joka toimi täydellisesti antaen papoille välillä pienen hengähdystauon. Lopun hulk up oli jotain käsittämätöntä, kylmät väreet olivat väistämätön tosi asia. Aivan mahtava ottelu, josta kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Spoiler: näytä

Voittaja: Hulk Hogan (via Leg Drop)
Kesto: 20:49

Arvosana: ****

Singles Match
'Stone Cold' Steve Austin VS. The Rock
Ennen tätä ottelua oltiin nähty putkeen jo kolme hiton kovaa kohtaamista, mutta jokerikortit eivät tuntuneet WWE:n pakasta tänä iltana millään loppuvan. Tarinaa tälläkin oli takanaan rutkasti. Austinin ja Rockyn feudi kuvasti yhtä aikakautta painimaailmassa, ja nyt oli viimeisen näytöksen aika. Edellisellä kahdella kerralla Kalkkarokäärme oli etevämpi, ja se söi Rockya enemmän kuin mikään muu.

Stone Coldin uran viimeinen ottelu tähän päivään mennessä, ja täytyy kyllä sanoa että mies lähti saappaat jalassa. Tämä oli tykitystä. Yleisö jaksoi mylviä hullun lailla huolimatta edellisestä ottelusta. Intensiivistä brawlia, joka ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Vaikka ottelussa finishereitä paukuteltiinkiin oikealta ja vasemmalta, oli tämä paljon muutakin kuin lopetusiskujen huorausta. Tämä oli taistelu. Stone Coldin viimeinen joutsenlaulu. Raaka, miehinen kaunis tarina, joka sai arvoisensa päätöksen. Uskomaton ottelu. Melkein yhtä hyvä kuin WrestleMania X-7:n vastaava.

Spoiler: näytä

Voittaja: The Rock (via Rock Bottom)
Kesto: 17:54

Arvosana: ****1/2

WWE Championship Match
Brock Lesnar VS. Kurt Angle (c)
Tätä mainostettiin WWE:n historian kahden parhaimman urheilijan välisenä koitoksena, ja se ei mielestäni ole liioittelua. Kaikki tietävät miesten uskomattomat saavutukset painikehien ulkopuolella. Lesnar oli ansainnut paikkansa Rumblen kautta, ja parin kuukauden ajan hamunnut Anglea käsiinsä ja nyt oli lopulta se hetki. Mainitsemisen arvoista on myös se, että tähän aikaan Angle oli todella huonossa hapessa niskansa kanssa ja koko ottelun tapahtuminen oli vaakalaudalla. Angle paini tässä kirjaimellisesti halvaantumisen uhalla.

Lesnarin vihreys ja Anglen niskaongelmat huomioon ottaen oli hämmentävää, että tämä oli illan päätösottelu ja vielä uskomattomampaa oli se millaisen matsin miehet saivat aikaan. Paini oli yhtä loistokasta kuin Jericho-Michaelsissa ja tunnelma katsomossa ei ottanut laantuakseen. Kaikista epävarmuustekijöistä huolimatta tämä onnistui kruunaamaan WrestleManian arvoisellaan tavalla. Aivan mahtava ottelu, eikä kokonaisuutta onnistunut turmelemaan edes yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista botcheista. "Click" Aivan käsittämättömän huikea ottelu, uskomaton päätös kaikkien aikojen painitapahtumalle ja ottelu jonka jälkeen Anglen ja Lesnarin ilta jatkui yhteisellä sairaalareissulla.

Spoiler: näytä

Voittaja: Brock Lesnar (via F-5)
Kesto: 21:08

Arvosana: ****1/2

***** Kurt Angle
**** Brock Lesnar
*** Steve Austin
** Mr. McMahon
* Shawn Michaels

Yhteenveto: Tämä toden totta on kaikkien aikojen WrestleMania. Ylistyssanat, joita tästä tapahtumasta ollaan viljelty eivät ole vain sanahelinää, vaan totisinta totta. Kaikki ottelut alakortti mukaan lukien olivat niin hyviä kuin odottaa saattoi, ja kolme ottelua (HHH-Booker, Hogan-McMahon ja Angle-Lesnar) ylittivät heittämällä odotukset. Tämä oli tapahtuma, joka sisälsi viisi (5) 5!!! main event tason ottelua ja tämä on tapahtuma, joka pysyy mittatikkuna uskomattomalle PPV:lle. Jos et ole tapahtumaa nähnyt, niin sivistyksessäsi on aukko, joka täytyy korjata TÄNÄÄN! Arvosanaan tulee vielä neljäsosa lapinlisää yleisestä tunnelmasta, upeista promovideoista ja muista ei-painillisista seikoista.

1. WrestleMania XIX (3,81)
2. Royal Rumble 2007 (3,30)
3. SummerSlam 2002 (3,19)
4. Unforgiven 2006 (3,14)
5. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
6. Money In The Bank 2010 (3,00)
7. No Mercy 2008 (2,96)
8. Royal Rumble 2001 (2,90)
9. SummerSlam 2003 (2,86)
10. No Way Out 2003 (2,84)
11. Armageddon 2007 (2,81)
12. SummerSlam 2004 (2,81)
13. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
14. WrestleMania X-8 (2,77)
15. One Night Stand 2006 (2,75)
16. Judgment Day 2001 (2,71)
17. SummerSlam 2005 (2,69)
18. Judgment Day 2002 (2,69)
19. WrestleMania 22 (2,68 )
20. Unforgiven 2008 (2,67)
21. Backlash 2004 (2,63) / WCW Starrcade 2000 (2,63)
22. SummerSlam 2008 (2,61)
23. The Great American Bash 2007 (2,58 )
24. Bragging Rights 2010 (2,54)
25. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
26. WrestleMania 23 (2,50)
27. Night Of Champions 2008 (2,50)
28. Great American Bash 2008 (2,50)
29. King Of The Ring 2002 (2,44)
30. WrestleMania 20 (2,17)
31. Survivor Series 1999 (1,58 )

</center>

[SkullCrushingFinale]

Kiva nähdä, että joku muukin on kanssani sitä mieltä, että WM19 tosiaan on kovempi tapahtuma kuin WM17 Loistava arvostelu, sai päälle sellasen fiiliksen, että huomisen vapaapäivän kunniaksi tänään haetaan aamuyökebab ja katotaan WrestleMania XIX uusiksi!

Ja se Bookerin loikka on Houston Hangover

[Jack DiBiase]

Jollain moderaattoreista ollut hauskaa minun edelliseltä sivulta löytyvän Bragging Rights arvostelun kanssa? Epäilen Riveniä.

Ikävä tuottaa pettymys, mutta sillä, että leechaat jotain kuvaa jostain sivustolta, ei ole mitään tekemistä tämän foorumin modejen kanssa. Mutta kieltämättä aika koominen kuva tuohon "sopiva hetki täyttämään tämä aukko" kohtaan.

[What]

Kiva nähdä, että joku muukin on kanssani sitä mieltä, että WM19 tosiaan on kovempi tapahtuma kuin WM17 Loistava arvostelu, sai päälle sellasen fiiliksen, että huomisen vapaapäivän kunniaksi tänään haetaan aamuyökebab ja katotaan WrestleMania XIX uusiksi!

Ja se Bookerin loikka on Houston Hangover

Alkaa olla tuosta WrestleMania X-7 katselusta myös melko monta vuotta aikaa, joten sen voisi yrittää seuraavaksi katsella kokonaan uudestaan. Timanttinen tapahtuma sekin, mutta ei millään XIX:n veroinen kuitenkaan.

[BustUout]

Sen verran hyvä arvostelu Wrestlemania XIX:stä että pakko laittaa tilaukseen!

Tässä linkki, hinta 22 euroa: http://www.play.com/DVD/DVD/4-/122160/W ... fer=search

[Kenitys]

Hyvä arvostelu WM XIX:stä Whatilta, ja liityn myös ehdottomasti porukkaan, jonka mielestä XIX on parempi kuin X-Seven :) Ei sillä, etteikö jälkimmäinenkin olisi hieno tapahtuma, mutta jonkun verran yliarvostettu se ehdottomasti on. XIX:ää parempaa kokonaisuutta on taas käytännössä mahdotonta löytää. Niinpä vuoden 2003 maaliskuuta odotellessa vuoden 1998 yhteenveto tässä ja nyt:

Aika vauhdilla tuli loppujen lopuksi käytyä läpi vuosi 1998. Postasin vuoden 1997-kokoelman tänne 6.11.2010, eli noin viidessä ja puolessa kuukaudessa tuli käytyä läpi painivuosi 1998. Ehkä minulla ei ole elämää tai ehkä vain tykkään niinä harvoina hetkinä, kun en ole koko ajan menossa johonkin tai tekemässä opiskeluhommia, katsoa projektiin kuuluvia painishow'ita ;)

Miksi minua edes kiinnostaa jotkut ysäripainishow't, joista monet ovat vielä aika huonoja? Olen yrittänyt selittää sitä monesti itsellenikin, enkä ole onnistunut siinä vielä. What postasi juuri tässä, kuinka on Hienoa aikaa olla painifani, enkä epäile tuota väitettä yhtään. Minua ei vain nykypaini tällä hetkellä nappaa paljon ollenkaan. En yritä esittää jotain old school -fania, koska siihen ei todellakaan jollain Attitude Eran -ppv-projektipostaajalla ole varaa, mutta tietyllä tavalla vain tässä tämän ajan menossa on niin erilainen meininki kuin nykypainissa. Kyllä, tälläkin hetkellä on molemmissa suurissa firmoissa menossa hienoja ja jännittäviä kuvioita, ja molemmat tarjoavat mielenkiintoisia otteluita, mutta minun mielenkiintoni riittää ehkä juuri yhden ppv:n verran. Esimerkiksi Against All Oddsin sain katsottua vain vaivoin loppuun, enkä sen jälkeen ole yrittänytkään katsoa TNA:ta. En tiedä tarkalleen, mistä se johtuu, mutta nautin vain paljon enemmän tästä räväkästä, ennalta-arvaamattomasta ja osittain täysin paskastakin menosta, jota nykypaini ei minulle pysty tarjoamaan.

Aionko jatkaa tätä projektia sitten, kun olen jossain vuodessa 2007? Ehkä, koska siinä vaiheessa on aikaa varmasti mennyt jo sen verran paljon eteenpäin, että minua alkaa jo kiinnostaa tuonkin ajan meno, vaikka se ei enää samanlaista räväkkää toimintaa olekaan. Ja ehkä nykypaini on silloin vielä laimeampaa kuin nykyisin. On siis varmasti hienoa aikaa olla painifani, mutta minua mikään tämän vuoden show ei ole säväyttänyt sillä tavalla, että minun olisi "pakko katsoa lisää". Sen sijaan nämä vanhat show't ovat useammankin kerran jättäneet tuonkaltaisen tunteen. Siksi siis aion jatkaa projektiani vuoteen '99, vaikka tiedän, että ainakin WWF:ltä on luvassa varsin luokaton vuosi.

Se siis fiiliksistäni nykypainin ja näiden vajaa 15 vuotta vanhojen show'iden erosta. Vuodelta 1998 en katsonut mitään muuta kuin kaikki amerikkalaisten promootioiden WWF:n, WCW:n ja ECW:n ppv:t. En siis yhtään tv-show'ta puhumattakaan jostain indy- tai japanilaisesta painista, joka olisi varmasti tarjonnut aivan toisenlaisen näkökulman vuoden '98 tilaan. Se ei kuitenkaan kuulu tähän projektiini. Vuoden '99 alkaessa olen harkinnut katsovani jokaiselta kuulta yhden jollain tavalla erityisen merkittävän tv-show'n, mutta katsotaan, jaksanko nyt vaivautua siihen. Joka tapauksessa käsitykseni vuodesta '98 on hyvin suppea, mutta tiedostan sen. Tämän alla olevan kokoelman ei ole siis tarkoituskaan edustaa koko painivuotta 1998, vaan pelkästään omia fiiliksiäni katsomiseni perusteella.

Aluksi pari tilastotietoa vuoden ppv-tarjonnasta:

- Vuonna 1998 nähtiin yhteensä 29 WWF:n, ECW:n ja WWF:n ppv:tä. Näistä 13 oli WWF:n (saman kerran kuin vuonna '97), 12 WCW:n (saman verran kuin vuonna '97) ja 4 ECW:n (1 enemmän kuin vuonna '97).
- Koska otin käyttöön ppv-arvosteluasteikossani uuden arvosanan, en voi verrata ppv:eiden laatua edellisiin vuosiin kovin onnistuneesti. Joka tapauksessa vuoden aikana nähtiin 1 Loistava ppv, 1 Hieno ppv, 6 Hyvää ppv:tä, 7 Ok:ta ppv:tä, 12 Kehnoa ppv:tä ja 2 Surkeaa ppv:tä.
- Vuonna '97 Surkeita oli 1, Kehnoja 6, Loistavia 1 ja Hienoja 1. Loput olivat Ok:ta.
- Kokonaiskuvaksi vuoden '98 ppv-tarjonnasta jäi se, että vuoteen mahtui monia hyviä ppv:eitä ja todella suuressa osassa oli ainakin omat vahvat hetkensä, mutta harmillisen monet jäivät kokonaisvaikutelmaltaan silti aikamoisen vaisuksi. Edellisiin vuosiin verrattuna voisin sanoa, että vuosi 1998 oli huonompi kuin vuosi '97, parempi kuin vuosi '95 ja ehkä suurin piirtein samantasoinen kuin vuosi '96, sillä erotuksella, että vuodesta '96 puuttui aivan mahtavat ja aivan kamalat ppv:t.

Sitten vuoden 15 parasta ottelua:

15. Chris Jericho (c) vs. Dean Malenko - WCW Cruiserweight Championship - **** (WCW Uncensored 1998)
14. Rob Van Dam & Sabu (c) vs. Jinsei Shinzaki & Hayabusa - ECW Tag Team Championship - **** (ECW Heat Wave 1998)
13. Ric Flair vs. Bret Hart - **** (WCW Souled Out 1998)
12. Steve Austin (c) vs. Dude Love - Special Referee: Mr. McMahon - WWF Championship - **** (WWF Over The Edge: In Your House 22)
11. Chris Jericho (c) vs. Juventud Guerrera - Title vs. Mask Match for the WCW Cruiserweight Championship - **** (WCW SuperBrawl VIII)
10. Juventud Guerrera (c) vs. Kidman - WCW Cruiserweight Championship - **** (WCW World War 3 1998)
9. Kidman (c) vs. Juventud Guerrera vs. Rey Mysterio Jr. - Triangle Match for the WCW Cruiserweight Championship - **** (WCW Starrcade 1998)
8. Ken Shamrock vs. Mankind vs. The Rock - Triple Threat Steel Cage Match for the WWF Championship Title Shot - **** (WWF Breakdown: In Your House 24)
7. Mankind vs. The Undertaker - Hell In A Cell Match - **** (WWF King of the Ring 1998)
6. Steve Austin (c) vs. The Undertaker - WWF Championship - **** (WWF SummerSlam 1998)

5. Mike Awesome vs. Masato Tanaka - **** (ECW Heat Wave 1998)
4. Shawn Michaels (c) vs. Steve Austin - Special Enforcer: Mike Tyson - WWF Championship - **** (WWF WrestleMania XIV)
3. Diamond Dallas Page (c) vs. Chris Benoit - WCW United States Heavyweight Championship - **** (WCW SuperBrawl VIII)
2. Diamond Dallas Page (c) vs. Raven vs. Chris Benoit - Triple Jeopardy Match for the WCW United States Heavyweight Championship - ****½ (WCW Uncensored 1998)

..

1. The Rock (c) vs. Triple H - Ladder Match for the WWF Intercontinental Championship - ****½ (WWF SummerSlam 1998)

Ensimmäinen huomioitava seikka on tietysti se, että vuoden ykkösottelu voi olla monien mielestä hieman erikoinen valinta. Yleisesti main stream -otteluista vuoden '98 parhaana pidetään kai Steve Austin vs. Dude Lovea Over The Edgestä, The Undertakerin ja Mankindin Hell In A Celliä tai vaikka Austinin ja Michaelsin WM-kohtaamista. Rockin ja Triple H:n ottelu on kuitenkin oma suosikkini, siitä myöhemmin lisää.

Sitten muihin huomioihin, joista mielenkiintoisin on se, että ensimmäistä kertaa projektissani WCW:llä (7) oli enemmän huippuotteluita kuin WWF:llä (6). Siltikin vuosi 1998 oli paljon parempi mielestäni WWF:llä, vaikka varsinkin loppuvuosi oli sille hyvin heikkoa aikaa erityisesti ottelujen laadun osalta. Juonikuviot olivat tuoreempia, painijat mielenkiintoisempia ja touhu muutenkin paljon virkeämpää kuin tunkkaisella WCW:llä, jonka erityisesti huhti-syyskuun välinen aika oli hirveää katsottavaa. ECW jäi jälleen kahteen huippuotteluun, minkä syynä oli se, että vuosi '98 oli heillekin varsin epätasainen ja osittain yllättävänkin heikkolaatuinen.

Syy WCW:n "ykkössijaan" on se, että WCW:n midcard, erityisesti sen US Heavyweight -divisioona alkuvuodesta ja CW-divisioona loppuvuodesta, loistivat vahvasti ja tarjosivat monia huippuotteluita. WWF:ltä huippuottelut keskittyivät taas ME-kuvioihin, joten näiden osalta homma muistutti täysin vuotta '97. Tosin taas on huomioitava, että WWF:ltäkin löytyi pari alakortin hienoa koitosta, joista voi kiittää erityisesti Owen Hartia. WCW:kin onnistui vuoden '97 tapaan Main Eventeissään pari kertaa, ja niistä onnistumisista voi jälleen kiittää DDP:tä, joka oli ehdottomasti WCW:n ME-kaluston paras nimi, vaikka ei hänkään painillisesti mitenkään huippulahjakkuus ollut.

Eniten huippuotteluita painivat Mankind, Steve Austin ja Juventud Guerrera, jotka olivat kaikki mukana kolmessa listalle päässeessä koitoksessa.

Ja sitten jälleen awardsit vuoden parhaimmille ja huonoimille. Jokaisen palkitun kohdalla on mainittu myös aikaisemmat voittajat, joiden osalta muistutan jälleen, että vuodelta '95 katsoin vain WWF:n ppv't.

WORST OF THE YEAR

WORST TAG TEAM OF THE YEAR
1995 - The Blu Brothers (Jacob & Eli)
1996 - The Godwinns (Henry O. & Phineas I.)
1997 - The Godwinns (Henry O. & Phineas I.)

1998: Disciples of Apocalypse - Skull & 8-Ball (WWF)
Godwinssit eivät tehneet hattutemppua, mistä suurin kiitos kuuluu sille, että he olivat suurimman osan vuodesta poissa ruudusta. Toisaalta on annettava tunnustusta sen verran, että heidän gimmick-muutoksensa syksyllä Southern Justiceksi oli ihan ok, mutta ei minua silti harmita yhtään se, että pian tuon muutoksen jälkeen heidän tiensä erkanivat lopullisesti. Olisin antanut tämän palkinnon mielellään tänä vuonna koko WCW:n kamalalle joukkuedivisioonalle. Vuoden aikana ei nähty yhtään oikeaa joukkueiden välisiin kiistoihin pohjautuvaa joukkuemestaruusottelua, ja WCW onnistui vuoden aikana hajottamaan kaikki perinteiset ja toimivat joukkueensa (Outsiders, Steiner Brothers, Harlem Heat, Faces of Fear) luomatta mitään tilalle. Silti mikään yksittäinen "joukkue" ei sieltä noussut pinnalle, koska ei siellä semmoisia kunnolla edes ollut. WWF:stä ja ECW:stä niitä löytyi, mutta onneksi ECW:ssä taso oli sentään kohdallaan. Samaa ei voi sanoa WWF:stä, joka työnsi koko vuoden ajan kurkusta alas näitä kahta identtiseltä näyttävää painitaidotonta prätkäjätkää, jotka eivät voineet vähempää kiinnostaa, olivatpa sitten faceja tai heelejä. Onneksi vuosi '98 jäi heidän viimeisekseen WWF:ssä.

WORST WRESTLER OF THE YEAR
1995 - Bertha Faye
1996 - Loch Ness
1997 - Steve McMichael

1998: The Warrior (WCW)
Viime vuonna tämän kategorian voittajaa oli suht vaikeaa valita, koska yhtään täyttä paskaläjää ei löytynyt, vaikk Mongo nyt aikamoisen kamala tapaus kehässä onkin. Tänä vuonna samaa ongelmaa ei ollut, koska ystävämme Warrior teki vielä yhden paluun kehään - raihnaisempana kuin koskaan ja vähintään yhtä suurella egolla varustettuna. Warriorin ainut oikea painiottelu, jossa hän sanan kirjaimellisessa merkityksessä ainakin yritti painia, oli ottelu Hogania vastaan Halloween Havocissa, ja se olikin sitten aivan järkyttävän surkeaa tavaraa. Jos Warrior joskus oli jotain kehässä osannut, olivat ne kaikki taidot viimeistään tässä vaiheessa kadonneet.

WORST GIMMICK OF THE YEAR
1995 - Dean Douglas
1996 - The Executioner
1997 - Rockabilly

1998: Scott Hall (WCW)
Tänä vuonna palkinto ei mennyt millekään hirviölle tai rockabillylle, vaan vanhalle tutulle Scott Hallille, jonka kanssa WCW päätti munata vuonna '98 oikein kunnolla. En tiedä, kenestä saattoi kuulostaa hyvältä idea Scott Hallin henkilökohtaisen alkoholiongelman tuominen kayfabeen alkoholisti-gimmickin muodossa, mutta ilmeisesti semmoinen henkilö sattui sijaitsemaan WCW:n buukaustiimissä. Onneksi tämä kuvio haudattiin suhteellisen nopeasti, ja vuoden lopussa Hall oli pääsemässä jo "normaaleimpiin" kuvioihin.

WORST FEUD OF THE YEAR
1995 - Diesel vs. Sycho Sid
1996 - Big Bubba vs. John Tenta
1997 - Steve McMichael vs. Jeff Jarrett
1998: nWo Hollywood vs. nWo Wolfpack (WCW)
Meinasin jo antaa tämän palkinnon LOD 2000 vs. DOA:lle, mikä on varmaan joukkuepainihistorian yksi tylsimmistä feudeista ikinä, mutta sitten tajusin ajatella laajemmin. Toki LOD vs. DOA ja Hogan vs. Warrior olivat aivan sysipaskoja feudeja, mutta tämä "feudi" oli pitkälti syynä koko vuoden '98 WCW:n ME-kentän paskuuteen. Kun WWF oli painanut WCW:n ohi ratingseissa, vastasi WCW kilpailuun hajottamalla nWo:n kahtia ja luomalla näiden välille sodan. IWC:n yleinen mielipide on tästä kai se, että jo ideana homma oli aivan p****estä, mutta minusta tämä kuulosti ihan toteuttamiskelpoiselta ajatukselta, varsinkin kun yleisö oli hienosti Wolfpackin takana. Ongelmaksi vain muodostui se, että kahden nWo:n päähahmojen (mm. Hogan & Nash) egot olivat niin isot, että mitään keksinäisiä big matcheja ei pystytty buukkaamaan ppv:eihin, ja koko "huima sota" kahden nWo:n välillä laantui stablejen midcardereiden kähinäksi, samalla kun Main Eventerit jäivät paikalleen jumiin. Ainut kunnon taistelupari, mikä tästä feudista saatiin irti, oli Hall vs. Nash, ja sekin loppui aika tökerösti. Minusta Wolfpack vs. Hollywood olisi siis voinut olla ihan hyvä idea, jos sen toteutus ei olisi ollut täysin luokatonta - tai oikeastaan olematonta.

WORST MATCH OF THE YEAR
1995 - King Mabel vs. Yokozuna @ In Your House 4 (Great White North)
1996 - The Alliance To End Hulkamania (Ric Flair (c) & Arn Anderson & The Taskmaster & Lex Luger (c) (c) & Meng & The Barbarian & Z-Gangsta & The Ultimate Solution) vs. Randy Savage & Hulk Hogan - Doomsday Cage Match @ Uncensored
1997 - Hollywood Hogan (c) vs. Roddy Piper - Steel Cage Match @ Halloween Havoc

1998: Team WCW (Diamond Dallas Page & Roddy Piper & The Warrior) vs. Team Hollywood (Bret Hart (c) & Stevie Ray & Hollywood Hogan) vs. Team Wolfpack (Sting & Lex Luger & Kevin Nash) - War Games Match @ Fall Brawl (WCW)
Yleisesti vuoden '98 huonoimpana otteluna on pidetty Warrior vs. Hogania Halloween Havocista, enkä yritäkään kieltää sen silmitöntä paskuutta. Tietyllä tavalla tuo ottelu oli kuitenkin kaikessa kauheudessaan jopa huvittava ja omalla tavallaan tärkeä osa painihistoriaa. Tämä War Games Matchin irvikuva ei sen sijaan ollut yhtään mitään, ja tätä katsoessa minun oli puhtaasti vaikea ymmärtää, miksi en vain katsonut tutun ja turvallisen tylsää nykypainia. Tarkemmat tiedot löytää Fall Brawlin arvostelusta.

WORST PPV OF THE YEAR
1995 - WWF In Your House 2 (The Lumberjacks)
1996 - WCW Uncensored
1997 - WWF Survivor Series

1998: WCW Fall Brawl
Kun se Fall Brawl tuli puheeksi, niin tästähän sitä on hyvä jatkaa. WCW onnistui tuossa huhtikuusta lähtien aloittamaan semmoisen syöksykierteen ppv:eidensä tason kanssa, että ppv toisensa jälkeen pelotti, miten alas promootio pystyy vielä vajoamaan. Viimein stoppi tuli syyskuisessa Fall Brawlissa, mikä olikin varmaan koko tämän projektini huonoin ppv, tai jos ei huonoin, niin todella lähellä vuoden '96 Uncensoredia. Toivottavasti tämmöistä soopaa ei enää ikinä tarvitse katsoa.

'CLASS B' AWARDS

BEST GIMMICK
1995 - Goldust
1996 - nWo
1997 - D-Generation X

1998: Al Snow (ECW/WWF)
Olen aina pitänyt hieman erikoisemmista gimmickeistä, jotka jotkut luokittelevat wrestlecrapiksi, mistä kertonee jo sekin, että valitsin Goldustin vuoden '95 parhaaksi gimmickiksi. Niinpä Al Snow'n sekopäinen tekopää Headin kanssa syvällisiä keskusteluja käyvä gimmick olikin varsinkin tässä alkuaikoinaan täyttä kultaa. Nerokas keksintö Heymanilta, ja kun Snow siirtyi WWF:ään, osasi Vincekin hyödyntää valmiiksi keksittyä hahmoa ensiluokkaisesti. Loppuvuodesta luotu J.O.B. Squadkin oli kultaa.

BEST TELEVISION ANNOUNCER
1995 - Jerry Lawler
1996 - Bobby Heenan
1997 - Joey Styles

1998: Bobby Heenan (WCW)
Tämän palkinnon kohdalla voi aina käydä keskustelua siitä, kelpuutetaanko color commentatoritkin mukaan, mutta minä kelpuutan, koska heille ei ole omaakaan kategoriaansa. Vuosi '98 oli taas selostuspuolella heikompi kuin vuosi '97, koska yleisesti taso laski. Vakiotiimiin siirryttyään Mike Tenay alkoi muuttua tylsemmäksi ja menettää sen tietävyysteränsä, joka hänellä oli alussa. JR oli toki tasaisen varma, mutta jotenkin hänessä ei vielä ollut sitä jotain, mikä teki hänestä myöhemmin suosikkiselostajani. Jopa Joey Stylesin taso alkoi laskea, eikä hän loistanut yksin pöydän takana samalla tavalla kuin edellisenä vuonna, vaikka huippuselostaja toki edelleen oli. Sen sijaan Bobby Heenanille vuosi '98 oli taas kultaa. Jos "Brain" oli jo välillä ehtinyt muuttua tylsemmäksi, oli hän nyt taas löytänyt itsensä. Hienoja, hauskoja ja pisteleviä kommentteja sekä oikeasti ihan toimivaa selostustakin. Vuoden '98 aikana muistin taas, miksi Heenan on tämän alan parhaimpia.

ROOKIE OF THE YEAR
1995 - Ahmed Johnson
1996 - Rocky Maivia
1997 - Bill Goldberg

1998: Sable (WWF)
Tiedän, aika yllättävä valinta. Ei vain oikein ollut ketään muitakaan kunnon vaihtoehtoja. Kaikki WWF:n ppv:issä debyyttinsä tehneet (Val Venis, Edge, Christian...) olivat omalla tavallaan jo vuosia bisneksessä pyörineitä karpaaseja, enkä oikein heitä vain millään pysty mieltämään tämän palkinnon voittajaksi. Olisi vain pitänyt alusta asti rajata, että kaikki ensimmäisen ppv-esiintymisensä tekevät ovat rookieita, nyt en viitsi enää muuttaa linjaa. Tiedän kyllä, että Sable teki ppv-debyyttinsä jo vuonna '96, mutta vuonna 1998 hän siirtyi managerista painipuolelle ja esitti useammassakin ottelussa vuoden aikana yllättävän näyttäviä ja piristäviä otteita. Ei Sablesta koskaan mitään huippupainijaa tullut, mutta oli hän taitava ja ...näyttävä lisä WWF:n uudelleen herätetylle Women's-divisioonalle.

MOST UNDERRATED & MOST OVERRATED
1995 - Hakushi & Sycho Sid
1996 - Owen Hart & Hollywood Hogan
1997 - Vader & nWo

1998: Chris Benoit (WCW) & Hollywood Hogan (WCW)
Tänä vuonna ei aliarvostetuimman valintaa tarvinnut paljoa miettiä. Chris Benoit veti alkuvuodesta upeita otteluita kuukaudesta toiseen, mutta silti hänelle ei edelleenkään buukattu edes sitä ensimmäistä mestaruusvoittoa, ja lisäksi kesäkuun jälkeen hänet tiputettiin kokonaan pois ppv:eistä: ainoaksi esiintymiseksi GAB:n jälkeen jäi World War 3 Battle Royal. Hogan taas oli varma valinta yliarvostetuimmaksi. Mies ei ehkä pitänyt maailmanmestaruutta kuin pari kuukautta ja jobbasi sen jopa ihan suosiolla Goldbergille, mutta taaskin hän heilui useita kuukausia täysin turhaan ppv:eiden ME:issä ja oli mukana toinen toisteen heikoimmissa feudeissa. Goldbergillekään vyön tiputukseen ei voitu sisällyttää mitään kunnon feudia, vaikka se olisi ollut vuoden suurin taisto, koska ei semmoinen Hoganille sopinut. Hetken harkitsin myös Austinia vaihtoehdoksi vuoden yliarvostetuimpaan, mutta ei nyt sentään... Ainakaan vielä.

BEST FLYING WRESTLER
1995 - Hakushi
1996 - Rey Mysterio Jr.
1997 - Ultimate / Ultimo Dragon

1998: Juventud Guerrera (WCW)
Tämän palkinnon saamista kannattaa selvästi välttää, koska viime vuoden voittaja Ultimo Dragon ei tänä vuonna paininut kuin parissa ppv:ssä ja oli vain varjo edellisvuotisesta. Hiukan samoin kuin siis Mysterio Jr:lle kävi. Joka tapauksessa muutamia hyviä ehdokkaita voittajaksi oli tänäkin vuonna. WCW:stä Juventudin lisäksi ainakin Kidman, WWF:stä TAKA Michinoku ja ECW:stä vaikka Jerry Lynn. Silti ehdottomasti suurimman vaikutuksen teki Juvi, joka nousi vuoden '98 aikana WCW:n CW-divisioonan pysyväksi kärkinimeksi ja otteli monissa huippuotteluissa.

BEST BRAWLER
1995 - The Undertaker
1996 - Mankind
1997 - Mankind/Dude Love

1998: Mankind / Dude Love / Cactus Jack (WWF)
Vähän ehkä tylsää, mutta ei tämän palkinnon voittajaksi edelleenkään löytynyt ketään, kuka tosissaan olisi voinut Mick Foleyn kanssa kilpailla. Mike Awesome teki toki lähtemättömän vaikutuksen, mutta paini vain yhdessä ottelussa, ja Austin, Kane tai Undertaker eivät vain millään yllä Foleyn tasolle puhtaassa brawlaustaidossa. WCW:n brawlereista ei ketään voi Foleyhyn verratakaan. Ansaittu voitto, jälleen.

BEST TECHNICAL WRESTLER
1995 - Bret Hart
1996 - Dean Malenko
1997 - Eddie Guerrero

1998: Chris Benoit (WCW)
Siitä huolimatta, ettei Chris Benoit'ta näkynyt vuoden jälkipuoliskolla ollenkaan ppv:issä, oli Benoit ehdottomasti paras tekninen painija. Kahden viime vuoden voittajat Eddie ja Malenko olivat toki esillä tänäkin vuonna ja vetivät myös hienoja otteluita, mutta ihan edeltävien vuosien tasolle he eivät yltäneet, ja hekin olivat Benoit'n tapaan osan vuodesta poissa. Sen sijaan kaikissa alkuvuoden otteluissaan Benoit ei taatusti jättänyt taidoillaan ketään kylmäksi, ja ottelut varsinkin DDP:n ja Booker T:n kanssa olivat huippukamaa. Toki ainakin ECW:stä olisi löytynyt Lance Stormin tai Chris Candidon kaltaisia nimiä haastamaan Benoit'ta, mutta eivät he samanlaiseen suoritukseen yltäneet.

MOST CHARISMATIC
1995 - Shawn Michaels
1996 - Shawn Michaels
1997 - Steve Austin

1998: Steve Austin (WWF)
Tänä vuonna ei Austinin voitto ollut läheskään yhtä selvä tapaus kuin edeltävänä vuotena. Toki yleisö söi edelleenkiin Stone Coldin kädestä, ja kyllähän hänestä huokui koko vuoden ajan semmoinen karisma, johon lähes kukaan muu koko bisneksessä ei ole pystynyt, mutta todella heikko loppuvuosi jätti vähän silti mietityttämään Austinin palkitsemista - erityisesti kun WCW:n Diamond Dallas Page olisi minusta ollut taaskin täysin pätevä voittaja, koska oli saavuttanut täydellisen kansan tuen "Common Manina". Silti tiukan puntaroinnin jälkeen päädyin Austiniin.

BEST ON INTERVIEWS
1995 - Razor Ramon
1996 - Steve Austin
1997 - Steve Austin

1998: Chris Jericho (WCW)
Ei tullut Austinille tripla-voittoa. En tiedä, oliko se sitten vain minussa, mutta ainakaan minulle Austinin vuoden '98 aikana nähdyt promot eivät tuoneet enää suuremmin mitään uutta. Toki Stone Cold hallitsi promoamisen edelleenkin loistavasti, mutta jollain tapaa hän oli jo selvästi rutinoitunut ja tyytyi menemään helpoimman kauta vanhalla varmalla rungolla. Samalla kaksi tuoreempaa nimeä The Rock ja Chris Jericho vetivät show'sta toiseen loistavia mielenräjäyttäviä promoja, ja minulla olikin hemmetin vaikea tehtävä valita, kummalle annan tämän arvonimen. Lopulta päädyin kuitenkin Jerichoon, jonka promot olivat vain yksinkertaisesti täyttä kultaa. Niin olivat kyllä Rockinkin, mutta silti nyt näin.

MOST IMPROVED
1995 - Hunter Hearst Helmsley
1996 - Diamond Dallas Page
1997 - Hunter Hearst Helmsley/HHH

1998: Rocky Maivia / The Rock (WWF)
Lohdutuspalkintona Rockille palkinto, johon ei voinut harkitakaan ketään muuta nimeä. Vuoden '98 alussa Rocky Maivia oli vielä egomaaninen Nation of Dominationin jäsen, joka tavoitteli IC-divisioonan hallintaa. Vuoden aikana hänestä kasvoi The Rock, joka osoitti pystyvänsä toimimaan täydellisesti sekä yleisön ykkössuosikkina että ykkösheelinä, hoitamaan päämestarin roolia ja "toimittamaan" feudin ratkaisuotteluissa. Rockista kasvoi vuonna '98 kaikkien tuntema "People's Champion", joten ilman epäilyksen häivää hän oli vuoden kehittynein.

BEST OF THE YEAR

PPV OF THE YEAR
1995 - WWF Survivor Series
1996 - WWF Survivor Series
1997 - WWF In Your House 16: Canadian Stampede

1998: ECW Heat Wave
WWF:n putki vuoden parhaimpien ppv:eiden tarjoajana päättyi, kun ECW otti Al Snow'n lisäksi ainoan näissä awardseissa saamansa palkinnon. Taas kyllä harkitsin joka palkintoon ECW-vaihtoehtoakin, mutta tasan eivät nämä nallekarkit mene. Heat Wave oli kuitenkin kiistatta vuoden 1998 paras ppv ja yksi niitä harvoja valopilkkuja, kun show'ta pystyi katsomaan vain ihaillen, koska mitään kritisoitavaa ei hommasta löytynyt. Tämmöistä saisi olla enemmänkin.

MATCH OF THE YEAR
1995 - Diesel (c) vs. Bret Hart - Anything Goes Match @ Survivor Series
1996 - Bret Hart (c) vs. Shawn Michaels - 60 Minute Iron Man Match @ WrestleMania XII
1997 - Bret Hart vs. Steve Austin - Submission Match (Special Referee: Ken Shamrock) @ WrestleMania 13

1998: The Rock (c) vs. Triple H - Ladder Match @ SummerSlam (WWF)
Bret Hart oli tähän mennessä ollut mukana jokaisessa MOTYssa projektini aikana, mutta nyt tuli tuolle putkelle stoppi. Vuosi 1998 oli muutenkin yksittäisten huippuotteluiden osalta selvästi edeltävää ja myös sitä edeltävää vuotta heikompi. Koko vuoden aikana ei tullut vastaan yhtä semmoista tajunnanräjäyttävää ottelua, vaikka ****-otteluita olikin sitten lähes edeltävien vuosien tahtiin. Undertakerin ja Mankindin HIAC ei ollut MOTY, koska vaikka siinä oli mahtava tunnelma, legendaariset spotit ja muutenkin hienoa menoa, olisi se vaatinut enemmän oikeaa painia ollakseen vuoden paras ottelu. Dude Loven ja Austinin ottelun Over The Edgessä taas minun mielestäni pilasi osittain ottelun liiallinen ja naurettavuuksiin venynyt ylibuukkaus, joka edelleenkin sapettaa minua. Sen sijaan The Rock ja Triple H vetivät aivan ensiluokkaisen Ladder Matchin, ja vaikkei se ihan viime vuosien MOTYjen tasolle yltänyt, oli se silti ykkösluokan kamaa. Rock ja HHH eivät yrittäneetkään kopioida tyylilleen sopimatonta meininkiä aiemmista Ladder Matcheista vaan tekivät ottelutyypistä oman näköisensä, kertoivat siinä ohessa erinomaisen tarinan ja tarjosivat kaiken lomassa muutaman ikimuistoisen bumpin. Mahtava ottelu, mielestäni jonkun verran aliarvostettukin.

TAG TEAM OF THE YEAR
1995 - Two Dudes With Attitudes - Shawn Michaels & Diesel
1996 - The Outsiders - Kevin Nash & Scott Hall
1997 - Dudley Boyz - D-Von & Buh Buh Ray Dudley

1998: New Age Outlaws - Road Dogg & Billy Gunn (WWF)
Tämä oli minusta yhtä lailla selvä valinta kuin Rockin palkitseminen eniten kehittyneeksi. WWF:n joukkuedivarissa oli vuoden '98 aikana ehdottomasti omat ongelmansa, mutta silti New Age Outlaws piti koko vuoden ajan tuon divisioonan touhun jollain lailla mielenkiintoisena, ja vaikkei se yhtään huippuottelua tarjonnutkaan, oli NAO:n ansiosta joukkuemestaruuskuvioiden jännittäminen omalla tavallaan mielekästä touhua. Ehdottomasti vuoden joukkue, jolle ei ECW:stä tai todellakaan WCW:stä löytynyt kilpailijoita.

FEUD OF THE YEAR
1995 - 1-2-3 Kid vs. Razor Ramon
1996 - nWo vs. WCW
1997 - Hart Foundation vs. Steve Austin
1998: Steve Austin vs. Vince McMahon (WWF)
Näinhän se menee, että Austin oli jo toisena vuotena peräkkäin mukana ehdottomasti vuoden suurimmassa ja parhaassa feudissa. Austinin ja McMahonin feud käänsi koko ratings-sodan WCW:n johdosta WWF:n voitoksi, eli teki käytännössä saman kuin nWo vs. WCW -feud vuonna '96. Sen lisäksi Austin vs. McMahon ei edes käynyt tylsäksi, koska se toi koko ajan uusia ja mielenkiintoisia naamoja kuvioihin mukana, ja vaikka osa siihenkin kuuluvista otteluista (varsinkin loppuvuodesta) oli vähän heikkoja laadultaan, kuului kuvioon paljon myös todella tasokasta kehätoimintaa.

WRESTLER OF THE YEAR
1995 - Bret Hart
1996 - Shawn Michaels
1997 - Bret Hart

1998: Mankind / Dude Love / Cactus Jack (WWF)
Niin. Kaikkien standardien, eli muiden arvosteluiden, mukaanhan tämän piti olla Stone Cold Steve Austinilla pedattu palkinto. Minä en kuitenkaan tätä palkintoa pysty antamaan Austinille, koska viimeinen neljännes vuodesta '98 oli todella heikkoa antia Austinilta, heikompaa kuin koskaan muulloin. En tiedä, johtuiko se Austinin loukkaantumisesta vai jonkinasteisesta turtumisesta vai ihan buukkaajien tylsyydestä, koska syksyllä nähdyt Austinin otteet olivat todella vaisuja. Onneksi homma muuttui taas vuonna '99, kun WWF ymmärsi mennä taas eteenpäin hommassa. Tämän takia en kuitenkaan palkintoa Austinille voi antaa. Pitkään harkitsin jo Rockin palkkaamista sensaatiomaisen vuoden takia, mutta oli hän sen verran vihreä vielä vuoden alkupuolella, että vuonna '98 tyytyminen on vuoden kehittyneimmän palkintoon. Sen sijaan Mick Foleylle vuosi '98 oli aivan mahtava. Mies pyöritti vuoden aikana yhteensä kolmea eri gimmickiä (oikeastaan neljää, koska hän esiintyi lyhyesti myös ihan itsenään), ehti vuoden aikana olla mukana kaikissa mahdollisissa kuvioissa, otti osaa useampaan legendaariseen otteluun (HIAC, vs. Austin) ja feudiin (vs. Rock, vs. Austin), loi uuden mestaruuden (Hardcore) ja teki alun perin naurettavasta Mankind-gimmickistä täysin uskottavan noustessaan samalla yleisönsuosikiksi. Tämä oli yksinkertaisesti ilmiömäinen vuosi Foleylta, ja vaikka harva sitä on koskaan näköjään tullutkaan ajatelleeksi vuoden '98 osalta, koska Mick ei vielä sinä vuonna ehtinyt mestaruusvoittoa saada, oli Foley minun mielestäni vuoden painija. Hänen otteensa eivät missään vaiheessa muuttuneet tylsäksi Austinin tapaan, vaan Foley veti vuoden alusta loppuun täysillä. ECW:stä tai WCW:stä ei vain löytynyt taaskaan ketään varteenotettavia kilpailijoita.

Sitten loppusanat vielä. Tänä vuonna olen koittanut aina arvostelun lopuksi mainita, kenelle painijoille olen antanut kolme, kaksi tai yksi tähteä parhaimmista onnistumisista kyseisessä ppv:ssä. Vuonna '98 eniten noita "tähtipisteitä" sai The Rock (23), toiseksi eniten Mankind (20), kolmanneksi eniten Chris Jericho (19), neljänneksi eniten Steve Austin (12) ja viidenneksi eniten Chris Benoit (11). Lisäksi edelleen kokoan tilastoa siitä, ketkä painijat ovat koko projektin aikana eniten saaneet niitä "tähtipisteitä". Tässä top 5. Tässäkin pitää muistaa se häikkä, että vuoden '95 WCW ei ole mukana.

1. Shawn Michaels (WWF) - 60
2. Bret Hart (WWF/WCW) - 43
3. Steve Austin / The Ringmaster (WWF) - 39
4. Mankind / Dude Love / Cactus Jack (WWF) - 30
5. Chris Jericho (WCW) - 28

Edellisen vuoden päätteeksi kärkiviisikossa olivat Michaels (55), Hart (40), Austin (27), Eddie Guerrero (22) ja Rey Mysterio Jr. (18). Eddie tippui nyt sijalle 7 ja Rey sijalle 9.

Lisäksi kärkiviisikko eniten näinä vuosina huippuotteluita painineista painijoista:

1. Bret Hart (WWF/WCW) - 13
2. Shawn Michaels (WWF) - 11
3. The Undertaker (WWF) - 8
4. Steve Austin / The Ringmaster (WWF) - 7
5. Mankind / Dude Love / Cactus Jack (WWF) - 6, Rey Mysterio Jr. (WCW) - 6

Bret Hart ja Shawn Michaels hallitsevat siis edelleenkin kokonaistilastoja, vaikka Michaels eläköityi painikehistä vuoden '98 alkupuolella ja Hart tippui WCW:hen siirtymisensä jälkeen midcard-kuvioihin. Saa nähdä, joko vuoden '99 jälkeen kokonaistilastotkin alkavat laajemmin muuttua. Eli kyllä, palaan asiaan taas vuoden 1999 kanssa tässä jossain vaiheessa. Nyt on kuitenkin oiva paikka antaa palautetta, jos tahdotte, että muutan arvosteluprojektissani jotain ennen uuden vuoden aloittamista :)

[What]

Kenityksen arvosteluille iso peukku. Laiskasti olen niitä kommentoinut, mutta aktiivisesti lukenut. Mitään parannusehdotuksia ei ole esittää, jatka samaan malliin niin kauan kuin vaan suinkin kiinnostusta riittää.

Eilisten kommentien jälkeen jäi kaivelemaan tuo WrestleMania X-7 VS. XIX vertailu, joten päätinpä sitten katsoa tänään ensiksi mainitun.

<center>
Sunnuntai, 1.Huhtikuuta 2001
Reliant Astrodome, Houston, Texas

WWF Intercontinental Championship Match
Chris Jericho (c) VS. William Regal
68 000:n katsojan edessä spektaakkeli avattiin nuoren nousevan tähden Chris Jerichon ja WWF:in komissaarin William Regalin kohtaamisella. Tämä oli perushyvä ja varma valinta avausotteluksi. Jericho oli kovaa vauhtia kiipeämässä overiutensa huipulle ja Regal oli erittäin vihattu hahmo komissaarina. Myös hyvää painia nähtiin. Regal tempoi rajuja suplexejaan, kirkkaimpana helmenä Buttefly Suplex yläköydeltä. Jerichon loukkaantunut olkapää myös oli iso osa matsin tarinaa. Kokonaisuudessa hyvä opener: tarpeeksi nopeatempoinen ja "kevyt" että yleisö saatiin mukaan, mutta kuitenkin myös pätevä painiottelu jossa oli jopa vähän tarinaakin.

Spoiler: näytä

Voittaja: Chris Jericho (via Lionsault)
Kesto: 7:08

Arvosana: ***-

6 Man Tag Team Match
Right To Censor (The Goodfather, Val Venis & Bull Buchanan) VS. Tazz & A.P.A.
Kaikkihan muistavat Right To Censorin? Ihanan liittouman, jonka tavoitteena oli siistiä WWF yltiöpäisestä väkivallasta, holtittomasta kielenkäytöstä ja seksuaalisista viittauksista. 10 vuotta myöhemmin, ja he ovat onnistuneet Ottelun taustatarinasta en tiedä. Kai Tazz ja Acolytes olivat hieman eri mieltä RTC:n ideologian kanssa.

Ottelusta ei ole mitenkään kovin paljon sanottavaa. Aika mitäänsanomaton täytematsi, ja en tiedä syytä miksi tällainen piti WrestleManiassa käydä RAW:n tai Smackdownin sijaan. Muutama ihan ok hetki (kuten Bradshaw'n aina yhtä vakuuttava Clothesline From Hell) nähtiin, mutta silti tämä oli niin perustv-matsi kuin voi olla. Ei hyvä.

Spoiler: näytä

Voittajat: Tazz & A.P.A
Kesto: 3:54

Arvosana: *1/2

WWF Hardcore Championship Match
Raven (c) VS. Kane VS. The Big Show
Noista face- ja heelrooleista en mene takuuseen, mutta vaikutti siltä että Kane oli ottelun ainoa feissi. Eihän tämä nyt mitään suuria intohimoja herättänyt ainakin paperilla. Hidasta ja kömpelöä brawlia odotettavissa. Sellaisena se alkoi, ja miesten reissu takakäytävillä ei oikein jaksanut sytyttää. Noh, sitten nähtiin yksi sairas spotti, ja pari muutakin ihan makeaa bumppia, jotka pelastivat tämän ottelun mitättömyydeltä. Lopulta päästiin "ihan ok" tasolle, mutta ei tämä todellakaan mikään erityisen hyvä ottelu ollut ja ansaitsiko tämä paikkaansa tapahtumassa on vähän siinä ja siinä.

Spoiler: näytä

Voittaja: Kane (via Leg Drop off the stage)
Kesto: 9:20

Arvosana: **+

WWF European Championship Match
Test (c) VS. Eddie Guerrero
Levätkää rauhassa molemmat miehet. Testillä oli menneinä viikkoina ollut jonkinlaista eripuraa Eddien edustaman Radicalzien kanssa (mukana tässä vaiheessa E.G, Perry Saturn ja Dean Malenko) ja niinpä tällainen ottelu Euroopan mestaruudesta nähtiin Astrodomessa. Itse ottelussa kävi sillä tavalla kuin uumoilinkin. Eddien taidot olivat toki vertaansa vailla, ja Testkin ihan kohtuullinen iso mies, mutta miesten tyylit olivat niin totaalisen erilaiset, että väkisinkin tästä jäi halju ja tönkkö maku. Siihen kun lisätään, ettei tämä todellakaan ollut mikään ottelu johon olisi firman puolesta panostettu, niin eipä tästä muistelemista jäänyt. Pari ihan mukavaa hetkeä ja runinien sävyttämä lopetus. Vain hieman perustv-ottelua parempi esitys.

Spoiler: näytä

Voittaja: Eddie Guerrero (after interference by Radicalz)
Kesto: 8:06

Arvosana: **+

Singles Match
Kurt Angle VS. Chris Benoit
Avausottelun jälkeen oltiin nähty kolme heikompaa esitystä, joten nyt oli aika palata oikeille raiteille ja WrestleMania fiilikseen. Anglen ja Benoit'n feudi perustui siihen, että kanadalainen oli kyllästynyt Anglen jankutukseen siitä kuinka hän on firman paras mattopainija. Hyvä ottelu tämä olikin. Ensimmäiset minuutit olivat matossa pyörimistä, jossa Benoit yllättäen oli hieman niskan päällä. Turhautuneena Angle alkoi käyttää halpamaisia temppuja, ja muutti ottelun brawliksi. Erilaisia suplexeja nähtiin riittämiin, sekä loistokkaita countereita toisten liikkeisiin. Hieno ottelu, jolla oli kaikki ainekset nousta vielä sille "seuraavalle tasolle", jos aikaa olisi annettu viitisen minuuttia enemmän. Tällaisenaankin tämä toki oli todella hyvä ottelu.

Spoiler: näytä

Voittaja: Kurt Angle (via Roll Up)
Kesto: 14:03

Arvosana: ***1/2

WWF Women's Championship Match
Chyna VS. Ivory (c)
Edellisen vuoden joulukuussa Ivory oli yhdessä muiden Right To Censor heebojen kanssa iskenyt Chynalle Spike Piledriverin, joka pakotti yhdeksännen ihmeen saikulle. Nyt hän oli palannut kostamaan moisen kataluuden. Ottelun lisästipulaationa oli, että Ivory ei joutuisi vastuuseen tekemisestään jos murtaisi Chynan niskat uudelleen. Vastavuoroisesti Right To Censor oli bannattu kehän laidalta. Itse ottelu oli pelkkä glorifoitu squash. No, kyllä tässä jotain tapahtui ja Chyna oli hiton overi. Kyllä sillä yhden tähden ansaitsee.

Spoiler: näytä

Voittaja: Chyna (via Gorilla Slam)
Kesto: 2:39

Arvosana: *

Street Fight
Shane McMahon VS. Vince McMahon w./Stephanie
Tähän soppaan liittyi koko McMahonin perhe. Stephanie oli isänsä nurkkauksessa koko ottelun ajan, ja myös Vincen huumaama Linda rullattiin pyörätuolissa ringsidelle Trish Stratusin (jonka kanssa Vince Lindaa petti) ottelun aikana. Vielä lisämausteena oli se, että Shane oli ostanut WCW:n isänsä nokan edestä edellisenä maanantaina. Joten ainakin hyvin henkilökohtainen oli tämä Vincen ensimmäinen WrestleMania kehäesiintyminen.

Turha tästä oli mitään Anglen ja Benoit'n kaltaista painijuhlaa odottaa, mutta hienoa viihdettä, erilaisia swervejä ja turneja sekä pari makoisaa spottia saatiin kyllä. Ottelun aikana nähtiin yksi turn, ja yksi muuten vaan shokeeraava hetki. Houstonin yleisölle täytyy antaa iso peukku. Se oli tehnyt tämän matsin emotionaalisen sijoituksen, ja vahvat yleisöreaktiot tekivät tästä muistettavan ottelun. Kyllä tämä toimi.

Spoiler: näytä

Voittaja: Shane McMahon (via Coast to Coast)
Kesto: 14:16

Arvosana: ***+

Tables, Ladders & Chairs Match For WWF Tag Team Championship
Edge & Christian VS. Hardy Boyz VS. Dudley Boyz (c)
TLC II. Ensimmäinen oli käyty edellisen vuoden Summerslamissa, ja nyt oli taas aika laittaa uransa likoon joukkuemestaruuksien tähden. Trilogian ensimmäinen osa (Triangle Ladder Match) oltiin nähty vuosi sitten Maniassa.

Spottailua vailla minkäänlaista itsesuojeluvaiston häivää. Pakko on kunnioittaa kuusikon tahtoa varastaa show toista vuotta peräkkäin. Kivuliaita bumppeja nähtiin ensi minuutista alkaen, ja miehet kyllä jättivät kaikkensa kehään. Lisäväriä matsiin toivat Rhyno, Spike Dudley ja Lita, jotka kaikki omalla vuorollaan sekaantuivat otteluun. "Lita jerks Edge off ....the ladder" Hehheh. Tässä ottelussa myös nähtiin se ikuisesti elämään jäänyt spotti, jossa Edge iski Spearin ilmassa roikkuvalle Jeff Hardylle. Uskomaton ottelu, joka ei voinut jättää ketään kylmäksi. Tämä oli toimiva spotfest.

Spoiler: näytä

Voittajat: Edge & Christian
Kesto: 15:42

Arvosana: ****

15 Man Gimmick Battle Royal
The Buschwackers VS. Duke 'The Dumpster' Droese VS. The Iron Sheik VS. Earthquake VS. The Goon VS. Doink The Clown VS. Kamala VS. Repo Man VS. Jim Cornette VS. Nikolai Volkoff VS. Freebird Michael Hayes VS. One Man Gang VS. Gobbly Gooker VS. Tugboat VS. Hilbilly Jim VS. Brother Love VS. Sergeant Slaughter
Ottelun nimestä ja osallistujalistasta varmasti huomaa, että kyseessä oli pelkkä huumorikevennys. Selostajina toimivat Jim Rossin ja Paul Heymanin sijaan 'Mean Gene' Okerlund ja Bobby 'The Brain' Heenan. Nikolai Volkoff tuli sisään Suomen kansallislaulun tahtiin. Olihan tämä aika hirveää sontaa, ja tapahtuman huumorikevennyksen olisi voinut kyllä hoitaa tyylikkäämmin vaikka jonkin bäkkärisegmentin avulla. Painia tässä ei (onneksi) ollut, vaan porukkaa eliminoitui Battle Royalin historian nopeimmalla tahdilla. Hyvä niin, sillä eihän noista osanottajista kuin pari enää ollut missään painikunnossa. Mitähän Jim Cornette ja Michael Hayes tuolla tekivät? Äääh, no onneksi tämä oli nopeasti ohi.
Voittaja:

Spoiler: näytä

The Iron Sheik
Kesto: 3:05

Arvosana: 1/2

Singles Match
The Undertaker VS. Triple H
"You step in the ring with me and I'm gonna make you famous." Tuo lause tulee aina mieleen tätä ottelua muistellessa. Miesten vihanpito oli Wrestlemaniaa edeltävinä viikkoina kasvanut suuriin mittasuhteisiin, sillä HHH oli tuhonnut Undertakerin moottoripyörän ja tämän lisäksi aiheuttanut kuolleelle miehelle 16 tikin arvoisen vekin otsaan. Lopulta Undertaker onnistui veljensä Kanen avulla kiristämään komissaari Regalin bookkaamaan tämän ottelun.

Oltiin Undertakerin kotipihalla Houstonissa, ja sen kyllä huomasi yleisön reaktioista. 'Taker oli tajuttoman suosittu. Ottelu oli myös rautaa. Nämä miehet ovat edelleen brawlereiden eliittiä ja 10 vuotta sitten olivat sitä vielä enemmän. Siinä missä tämän vuoden 'Maniassa Hunter kaivoi lekansa esiin vasta viime minuuteilla, tässä se tuli kuvioihin jo alussa. Suoraviivaista, intensiivistä tykitystä ilman makoilusessioita. Tässä ottelussa nähtiin myös yksi kaikkien aikojen toimivimmista yleisön läpi brawlauksista. Jokseenkin antikliimaksesesti se päättyi patjabumppiin, mutta eipä Hunter olisi pudotuksestaan ilman patjaa hengissä selvinnyt, joten tuon voi helposti antaa anteeksi. Tämä ottelu oli alusta loppuun ensiluokkaista brawlia, ja toimi joka vaiheessa. Vuoden 2011 Undertaker-HHH oli mahtava, mutta tämän arvostelisin vielä karvan verran paremmaksi. Tässä ei ollut yhtään tylsää hetkeä, toimi alusta loppuun täydellisesti ja toki Jim Rossin maagisella selostuksella ja 68 000:lla Undertaker-fanilla oli oma tärkeä osansa siinä, miksi tämä ottelu elää ikuisesti.

Spoiler: näytä

Voittaja: The Undertaker (via Last Ride)
Kesto: 18:19

Arvosana: ****1/2

WWF Championship Match (No DQ)
'Stone Cold' Steve Austin VS. The Rock (c)
Tämän ottelun olen taatusti katsonut kymmenen kertaa, mutta aina se saa haukkomaan henkeään. Ottelun taustatarina keskittyi Austinin via dolorosan ympärille. Polviongelmien, niskaleikkauksen ja kaikkien vastoinkäymisten jälkeen Austin oli lopultanut taistellut itsensä Rumble-voiton kautta takaisin mestaruusjahtiin ja saisi tilaisuutensa vieläpä kotikulmillaan. Vastassa hänellä kuitenkin tulisi olemaan No Way Outissa Kurt Anglelta vyön vienyt The Rock. WWF:n toiseksi suurin face, ja mies jonka kanssa Austin oli jo kerran WrestleManiassa otellut.

Ottelun ensimmäinen käänne nähtiin jo ennen kellonsoittoa, kun Howard Finkel kuulutti tämän olevan yllättäen ei diskauksia-matsi. Tästä stipulaatiosta Austin ja Rocky ottivatkin kaiken mahdollisen irti. Tämä on ehdottomasti intensiivisen brawli jota olen mainstream painissa koskaan nähnyt. Undertaker-HHH oli pirun intensiivistä, mutta jollain uskomattomalla keinolla Austin ja Rocky pystyivät nousemaan vielä pykälää korkeammalle. Lähes puoli tuntia vedettiin satanen lasissa, vain pienen hetken ajan otettiin happea puristamalla luovutusotteita. Kehän ympäristö näytti sotatantereelta ottelun loppupuolella. On suorastaan hämmentävää miten kaksikko pystyi pitämään niin kovan tahdin yllä koko ottelun läpi. Mitään ei säästelty, kipua ei vältelty ja miesten fyysisen kunnon täytyi olla rautainen tällaisen esitykseen läpi vetämiseen. Ottelu itsessään oli uskomatonta äksöniä, ja sitten siihen vielä lisättiin ehkä kaikkien aikojen kuuluisin swerve, Jim Rossin paatoksellinen selostus ja yleisön täydellinen mykistyminen shokeeraavien tapahtumien seurauksena löytää tämä paikkansa harvojen ja valittujen ottelujen joukossa. Tämä ottelu oli täydellinen. Vaikka millaista fantasiabookkausta käyttäisit apunasi, tämä ei yksinkertaisesti olisi voinut olla enää parempi. Klassikko, joka jokaisen tulee kerran elämässään nähdä. Aivan huikaiseva lopetus WrestleManialle.

Spoiler: näytä

Voittaja: Steve Austin (16 perättäisen tuoliniskun jälkeen)
Kesto: 28:07

Arvosana: *****

*** The Rock
** Steve Austin
* Triple H

Yhteenveto: WrestleMania XIX:ta tämä ei pärjännyt, mutta melkeinpä mille muulle painitapahtumalle tahansa kyllä. Kaksi viimeistä ottelua olivat klassikkoja, jotka eivät ole vieläkään unohtuneet ihmisten mielistä, eivätkä unohdu seuraavankaan 10:n vuoden aikana. Austin-Rock on yksi parhaista otteluista koskaan. Lisäksi TLC II oli toimiva spotfest joka on myös jäänyt elämään. Vincen ja Shanen katutappelu oli viihdyttävä, ja Angle-Benoit sekä Jericho-Regal tarjosivat painipuritanisteille herkkua. Ikävä kyllä tapahtumassa nähtiin myös suoranaista roskaa, sekä kehnoja otteluita joka erottaa tämän negatiivisella tavalla XIX:ta, jossa ei ollut yhtään huonoa ottelua. Joka tapauksessa tämä on helposti yksi parhaista painitapahtumista, joita WWE on koskaan tuottanut. Arvosanaan tulee taas neljäsosa lapinlisää samoista syistä kuin eilisessä arvostelussa.

1. WrestleMania XIX (3,81)
2. Royal Rumble 2007 (3,30)
3. SummerSlam 2002 (3,19)
4. Unforgiven 2006 (3,14)
5. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
6. WrestleMania X-7 (3,02)
7. Money In The Bank 2010 (3,00)
8. No Mercy 2008 (2,96)
9. Royal Rumble 2001 (2,90)
10. SummerSlam 2003 (2,86)
11. No Way Out 2003 (2,84)
12. Armageddon 2007 (2,81)
13. SummerSlam 2004 (2,81)
14. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
15. WrestleMania X-8 (2,77)
16. One Night Stand 2006 (2,75)
17. Judgment Day 2001 (2,71)
18. SummerSlam 2005 (2,69)
19. Judgment Day 2002 (2,69)
20. WrestleMania 22 (2,68 )
21. Unforgiven 2008 (2,67)
22. Backlash 2004 (2,63) / WCW Starrcade 2000 (2,63)
23. SummerSlam 2008 (2,61)
24. The Great American Bash 2007 (2,58 )
25. Bragging Rights 2010 (2,54)
26. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
27. WrestleMania 23 (2,50)
28. Night Of Champions 2008 (2,50)
29. Great American Bash 2008 (2,50)
30. King Of The Ring 2002 (2,44)
31. WrestleMania 20 (2,17)
32. Survivor Series 1999 (1,58 )

</center>

[What]

Aina silloin tällöin itselleni tulee ajanjaksoja jolloin iskee suorastaan narkomaaninomainen tarve katsella vanhoja painitapahtumia. Muistella "wanhoja hywiä aikoja." Nyt eletään sellaista, joten uutta arvostelua pukkaa. Tapahtuma on suurin piirtein tasan 5 vuoden takaa. Selostajina tutut ja turvalliset JR & King ja mukana pelkästään RAW:n rosteri.

<center>
Sunnuntai, 30. Huhtikuuta 2006
Rupp Arena, Lexington, Kentucky

Singles Match
Chris Masters VS. Carlito
Useimmat varmasti muistavat, että Carlito & Masters taggasivat joidenkin kuukausien ajan yhdessä, ja mm. haastoivat Kanen & Big Show'n mestaruuksista vain kuukautta aiemmin WrestleManiassa. Sen he kuitenkin hävisivät, ja seuraavina viikkoina Carlito kääntyi Mastersia vastaan ja nyt oltiin tässä.

Kaksi nuorta miestä, joista olisi voinut jotain tullakin. Ottelu oli positiivinen yllätys. Sudenkuopat vältettiin ja kumpikin näyttivät oikein hyvältä. Erityisesti Carlito, joka tässä vaiheessa alkoi ensimmäistä kertaa lisäillä arsenaaliinsa myös ilmavia liikkeitä kuten Moonsault ja Springboard Back Elbow. Yksi suoranainen botchi tässä nähtiin kun Masters nukkui pin coverin aikana ja tuomari ehti laskea kolmeen ennen kickouttia. Hölmöltähän se näytti, mutta hyvin saivat paikattua tuon mokan. Hyvä avausottelu.

Spoiler: näytä

Voittaja: Carlito (via Back stabber)
Kesto: 9:59

Arvosana: ***-

Singles Match
Ric Flair VS. Umaga
Puskutraktori oli debytoinut RAW:ssa heti WrestleManian jälkeen yhdessä managerinsa Armando Alejandro Estradan kanssa. Ensimmäiseksi jyrättäväksi tyypiksi he valitsivat 16-kertaisen mestarin Ric Flairin. Paperilla tämä ei kuulostanut mitenkään huonolta. Olihan Flair vuosien mittaan repinyt hyviä matseja irti myös näiden isojen mörököllien kanssa. Toteutus oli kuitenkin heikko, ja sai Flairin näyttämään huonolta. Liian lyhyt ja yksipuolinen ottelu.

Spoiler: näytä

Voittaja: Umaga (via Samoan Spike)
Kesto: 3:30

Arvosana: **-

WWE Women's Championship Match
Trish Stratus VS. Mickie James (c)
Mickien ja Trishin feudi oli alkanut jo edellisen vuoden puolella, kun Mickie debytoi Trishin suurimpana fanina. Trishistä kehittyi Mickielle pakkomielle ja WrestleManiassa Mickie katkaisi Trishin reilusti yli vuoden kestäneen mestaruuskauden. Nyt oli revanssin aika. 'Maniassa naiset vetivät hyvän ottelun, jota samaa odottelin nyt. Alku olikin lupaava, ja ehkä he olisivatkin yltäneet hyvään otteluun ellei sitä olisi jouduttu "jättämään kesken" aidon loukkaantumisen vuoksi. Harmi, sillä tässä olisi voinut olla potentiaalia kovaksikin naisten otteluksi.

Spoiler: näytä

Voittaja: Trish Stratus (via DQ)
Kesto: 4:07

Arvosana: *+

Winner Takes All Match (MITB Briefase & Intercontinental Title)
Shelton Benjamin (c) VS. Rob Van Dam
RVD voitti Rahaa Pankissa ottelun WrestleManiassa Sheltonin nokan edestä, ja sai tilaisuuden otella maailmanmestaruudesta milloin vaan. Pettynyt Benjamin halusi epätoivoisesti salkun itselleen, ja Van Dam laittoikin sen peliin tähän matsiin - sillä ehdolla, että Sheltonin IC-mestaruus on myös linjalla. Voittaja vie kaiken.

Tältä ottelulta odotin paljon. Sitten tajusin, että sekä Van Dam sekä Benjamin kuuluvat samaan kategoriaan painijoina. Siihen, jotka pystyvät huippuvastustajan kanssa huippumatseihin, mutta keskenään tulos jää hieman heikommaksi. Ei tämä huono ottelu ollut, mutta ei mikään muistettavakaan. Tuntui jotenkin väkisin venytetyltä, ja en tajua miten Sheltonin hallintaosuudet pystyivätkin olemaan niin tylsää restholdailua. Joitain kuuleja muuveja kyllä nähtiin, kuten Powerbomb kehän reunalta lattialle, ja Sheltonin supermiesloikka yläköydelle, mutta ei tämä miksikään showstealeriksi noussut, vaikka sille siihen mahdollisuus annettiin. Perushyvä PPV-matsi, mutta silti hienoinen pettymys.

Spoiler: näytä

Voittaja: Rob Van Dam (via 5 Star Frog Splash)
Kesto: 18:42

Arvosana: ***+

Singles Match
Kane VS. The Big Show
Punahirviö ja Maailman Suurin Urheilija olivat WrestleManiaan saakka pysäyttämätön tiimi WWE:ssä. 'Manian jälkeisessä RAW:ssa 5-henkinen Spirit Squad onnistui kusettamaan jättiläisiltä mestaruudet ja sen jälkeen homma räjähti käsiin. Miksi? Koska Kane sekosi yhden päivämäärän tähden. Se oli toukokuun 19. Tuo päivämäärä tuntui vainoavan Kanea, ja lopulta hän napsahti chokeslammaamalla partnerinsa helvettiin, ja telomalla tämän silmäkulman. Puheiden aika oli ohi, ja Kanen piti vastata teoistaan.

Big Show oli tässä vaiheessa todella kankeassa ja pulskassa kunnossa. Paljon enemmän mitä tänä päivänä. Kane nyt on aina ollut Kane, joten eipä tästä liikoja kannattanut odottaa, eritoten kun ottelu käytiin tavallisilla säännöillä. Perushossausta tämä olikin viimeisen päälle. Lopetus oli sitten todella kummallista settiä, mutta kuitenkin ihan toimiva ratkaisu. Pakkopulla ottelu.

Spoiler: näytä

Voittaja: No Contest
Kesto: 9:30

Arvosana: **

No Holds Barred Tag Team Match
Vince & Shane McMahon VS. Shawn Michaels & God
WrestleManian katutappelussa Shawn Michaels nöyryytti Vincea, ja sen jälkeen mies oli seonnut. Mr. McMahonia tympi Michaelsin läheinen suhde jumalaan, joten hän perusti oman uskontokunnan ja bookkasi jumalan Maikkelsin joukkuekaveriksi Backlashiin. Tapahtuman aikana nähtiin backstagesegmentit, joissa Vince käveli vetten päälle, muutti veden viiniksi ja paransi Candice Michellen selkäkivut. Niin, ja jumalalla oli oma entrance. Huhhei.

Ottelu oli sellainen kuin Vincen ottelut aina. Pari makeaa spottia, bleidausta ja ylibookkausta. Ihan viihdyttävää, mutta ei mitään elämää suurempaa. Michaels teki kaikkensa, mutta ei tämä kyllä millään mittarilla yltänyt lähellekään sitä WrestleMania-ottelua. Yksi osasyistä tähän oli ottelun lopetus, jonka Jim Ross tiivisti tyylikkäästi: "this is bullshit." Kyllähän tämä menetteli, mutta tästä puuttuivat ne suuret panokset ja suuri tunne, joita useissa Vincen otteluissa ollaan nähty.

Spoiler: näytä

Voittajat: Vince & Shane (after interference by Spirit Squad)
Kesto: 19:59

Arvosana: ***

Triple Threat Match For WWE Championship
Edge w./ Lita VS. Triple H VS. John Cena (c)
Lasken Hunterin tässä betweeneriksi, sillä sitä hän oli. Cena-feudin aikana HHH oli alkanut saamaan yleisöltä positiivista reaktiota, ja välillä myös teki facemaisia temppuja, vaikka periaatteessa heel edelleen oli. WrestleManiassa John Cena teki sen, mihin harva uskoi : laittoi Gamen taputtamaan. Pettynyt kuninkaiden kuningas kuitenkin vaati uusintaottelua, sillä hän oli vain aliarvioinut Cenan. Tässä vaiheessa kuvioon tuli mukaan Edge, joka oli Maniassa teurastanut Mick Foleyn ja koki ansaitsevansa mestaruusottelun. Backlashia edeltävinä viikkoina oltiin nähty handicap-sekä joukkuematseja, jossa kukin kolmikosta oli todistanut pystyvänsä selättämään vastustajansa.

Ottelu oli herkullinen ja ajoittain muistutti sitä legendaarista kolmiomatsia, jossa Hunter oli myös mukana. Yleisö oli täysillä mukana kannustaen Triple H:ta ja buuaten Cenalle. Tunnelma oli siis kohdillaan, aseita käytettiin ja Triple H vuosi verta kuin pistetty sika. Toiminta ei pysähtynyt hetkeksikään ja ottelu tuntui isolta. Erittäin kovan tason ottelu, jossa koko trio saatiin näyttämään hyvältä, ja joka loppui varsin yllättävällä tavalla. Myös ottelun jälkeisissä tapahtumissa riitti katsomista. Mainio pääottelu, ja jokseenkin aliarvostettu tapaus ylipäätään, kannattaa tsekata.

Spoiler: näytä

Voittaja: John Cena (over Triple H via Roll Up)
Kesto: 17:35

Arvosana: ****

*** Triple H
** John Cena
* Trish Stratus (sisupalkinto, jatkoi matsia loukkaantumisesta huolimatta)

Yhteenveto: Kohtuullisen viihdyttävä tapa jatkaa menoa WrestleMania 22:n jälkimainingeissa. Pääottelu pelasti tämän keskinkertaisuudelta, se oli kovaa kamaa jonka suosittelen katsomaan. Lisäksi Carlito-Masters, RVD-Shelton ja Vincen matsi olivat ihan viihdyttävää settiä. Big Show-Kane ja Flair-Umaga olivat sanalla sanoen heikkoja esityksiä, kuten naisten matsikin sen loukkaantumisen vuoksi. En sanoisi että tähän kannattaa rahojaan tuhlata, mutta tuo pääottelu kannattaa kyllä jostain kaivaa esiin. Tällä kertaa arvosanaan ei tule mitään ekstraa taikka miinusta.

1. WrestleMania XIX (3,81)
2. Royal Rumble 2007 (3,30)
3. SummerSlam 2002 (3,19)
4. Unforgiven 2006 (3,14)
5. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
6. WrestleMania X-7 (3,02)
7. Money In The Bank 2010 (3,00)
8. No Mercy 2008 (2,96)
9. Royal Rumble 2001 (2,90)
10. SummerSlam 2003 (2,86)
11. No Way Out 2003 (2,84)
12. Armageddon 2007 (2,81)
13. SummerSlam 2004 (2,81)
14. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
15. WrestleMania X-8 (2,77)
16. One Night Stand 2006 (2,75)
17. Judgment Day 2001 (2,71)
18. SummerSlam 2005 (2,69)
19. Judgment Day 2002 (2,69)
20. WrestleMania 22 (2,68 )
21. Unforgiven 2008 (2,67)
22. Backlash 2004 (2,63) / WCW Starrcade 2000 (2,63)
23. SummerSlam 2008 (2,61)
24. The Great American Bash 2007 (2,58 )
25. Backlash 2006 (2,57)
26. Bragging Rights 2010 (2,54)
27. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
28. WrestleMania 23 (2,50)
29. Night Of Champions 2008 (2,50)
30. Great American Bash 2008 (2,50)
31. King Of The Ring 2002 (2,44)
32. WrestleMania 20 (2,17)
33. Survivor Series 1999 (1,58 )

</center>

[Kenitys]

Kiitos kommentista Whatille :) Itse olen parissa kohtaa vähän eri mieltä noiden X-Sevenin arvosanojen osalta, mutta se johtunee pitkälti siitä, että olen selvästi enemmän HC-fani kuin What ;) Joka tapauksessa loistava tapahtumahan tuo on ja kuuluu paini historian parhaimpiin.

Nyt kun olen saanut vuoden 1998 pakettiin, ja tarkoituksenani olisi jatkaa vuoteen 1999, päätin vähän lisätä vielä projektiini hommaa. Sen lisäksi, että arvostelen kaikki amerikkalaisten painipromootioiden pay per view -lähetykset, katson joka kuukaudelta jonkun jollain tavalla merkittävän tai poikkeuksellisen tv-show'n, ja postaan siitä lyhyen recapin tänne. En tiedä, meneekö tämä hiukan off topicin puolelle, mutta ovathan tv-lähetyksetkin painitapahtumia... Ja onhan tässä tullut tähänkin mennessä jo paljon off topicia aiheeseen postattua.



Ja mikäpä olisikaan siis sopivampi tapa aloittaa seuraavan vuoden käsittely kuin tammikuun merkittävimmällä tv-show'lla. Oikeastaan juuri tästä 4.1. nähdystä Nitrosta sain koko idean, että voisin arvioida vuodelta myös muutaman tv-show'n, ja kun noita jollain tavalla poikkeavia oli sen verran paljon vuonna '99, niin ajattelin, että samahan se on joka kuulta arvioida yksi. Tammikuulta olisi voinut ottaa mukaan yhtä hyvin myös vuoden ensimmäisen, eli samana tammikuun neljäntenä nähdyn, Monday Night Raw'n, mutta on Fingerpoke of Doom silti vielä merkittävämpi.

Kuten kaikki varmasti tiesivät tai ovat ainakin saaneet selville arvosteluistani, oli WCW:n kulta-aika maanantai-illan sodissa ohi. WCW oli johtanut taistelua WWF:ää vastaan vuoden 1996 kesästä aina vuoden 1998 kevääseen. WWF oli välillä jo lähes konkurssin partaalla, mutta silti yhtiö sai nostettua itsensä ylös ja viimeistään Austin vs. McMahon -feudin turvin myös WCW:n ohi. Nitro päihitti Raw'n vielä muutaman kerran ratingseissa, viimeisen kerran lokakuussa 1998. Sota kuitenkin jatkui, ja WCW:n johdossa oleva Eric Bischoff uskoi edelleen WCW:n uuteen nousuun. Uutena pääbookkaajana promootiossa oli Kevin Nash, jonka bookkauksista on esimerkiksi WWE:n The Rise and Fall of WCW -DVD:llä esitetty, hmm, hiukan julmia mielipiteitä, eikä ihan syyttä suotta.

Tilanne ei siis ollut kovin helppo WCW:lle tultaessa vuoteen '99. Raw oli hallinnut maanantai-iltoja jo usean kuukauden ajan. Niinpä Bischoff, Nash ja muut WCW:n johdossa päättivät selvästikin, että uusi vuosi tarvitsee todella räväkän alun. Kevin Nash oli buukannut itsensä voittamaan Goldbergiltä maailmanmestaruuden Starrcadessa, ja samalla hän päätti tämän legendaarisen 173 ottelun pituiseksi jääneen voittoputken. Nyt vuoden ensimmäisessä Nitrossa Nashin oli tarkoitus puolustaa mestaruuttaan Goldbergiä vastaan uusintaottelussa. Lisäksi Hollywood Hoganin, joka oli marraskuisessa Jay Lenon talk show'ssa ilmoittanut eläköityvänsä painista ja siirtyvänsä politiikkaan, oli luvattu tulevan pitämään jäähyväispuheensa. Luvassa oli myös Ric Flairin ensimmäinen ilta WCW Presidentinä, kun hän oli voittanut Eric Bischoffin vuoden '98 viimeisessä Nitrossa ja vienyt tältä pomon viitan.

WCW Monday Nitro 01/04/99 - 'The Fingerpoke of Doom'

- Show alkoi Goldbergin ja Kevin Nashin uusintaottelun vakuuttavalla hypevideolla, joka oli parempi kuin varmaan yksikään vuonna '98 nähdyistä WCW:n ppv-alkuvideoista. Tämän jälkeen selostajamme Tony Schiavone, Mike Tenay ja Larry Zbyszko toivottivat meidät tervetulleeksi Nitro Girlsien tanssiessa kehässä.

Hugh Morrus w/ Jimmy Hart vs. Glacier
Illan ensimmäinen ottelu oli hyvin turhalta kuulostava ja hyvin turhaksi osoittautunut kahden WCW-jyrän kamppailu. Glacierin osalta WCW oli selvästi luopunut kaikesta toivosta tässä vaiheessa, mutta Hugh Morrusille oltiin ilmeisesti kehittelemässä jonkin sortin pushia. Selostajien mukaan hän oli ollut pari kuukautta poissa WCW:stä (kappas kun en ollut huomannut) ja teki nyt paluunsa uudella lookilla, jossa oli pelottavan paljon yhdennäköisyyttä Brodus Clayn kanssa. Mitäänsanomaton ja onneksi aika lyhyt ottelu, jossa parasta oli Morrusin aina yhtä näyttävä Moonsault.
* (2:46)

- Illan suuri voitonjuhla, kun uusi WCW President Ric Flair saapui paikalle perheensä, Arn Andersonin ja Four Horsemanin jäsenten kanssa. Flair oli siis edellisessä Nitrossa päättänyt feudinsa Eric Bischoffin kanssa voittamalla heidän ratkaisevan ottelun, jossa panoksena oli Bischoffin asema WCW Presidentinä. Niinpä Flair ensimmäisenä iltana WCW:n johdossa tietenkin kutsui paikalle Eric Bischoffin. Ensin hän mollasi Ericiä mutta lopulta totesi, ettei aio erottaa tätä, vaan alentaa hänet takaisin siihen hommaan, josta hän aikoinaan aloitti, eli selostajaksi. Näin Bischoff korvasi Mike Tenayn selostuspöydän takana mutta ei raivoltaan kommentoinut mitään koko illan aikana, ainakaan ennen Main Eventiä. Lisäksi promossaan Ric Flair palkkasi takaisin WCW:hen tuomari Randy Andersonin, jota nWo ja erityisesti Bischoff olivat koko vuoden '98 ajan kiusanneet. Lopuksi hän vielä haastoi Bischoffia auttaneet Curt Hennigin ja Barry Windhamin Souled Outiin Handicap Matchiin... kunnes kehässä seisonut karisman musta aukko David Flair veti todella ontuvan promon, jonka idea lyhykäisyydessään oli se, että hän tahtoi otella isänsä kanssa tuossa Souled Outin ottelussa. Ric ei meinannut tähän ensin suostua, mutta lopulta Arn Andersonin kannustuksen jälkeen hyväksyi idean. Mitä helvettiä, Arn. Nature Boy veti kyllä ihan hyvin ja toi tarvittavaa uutta ilmettä jatkuvan heel-johdon tilalle, mutta en silti hänen näistä WCW-ajan loppupuolen suorituksista suuremmin ole innostunut. Vielä vähemmän olin innostunut David Flairin debyytistä painikehässä. Argh.

Booker T vs. Emory Hale
Emory Hale oli ilmeisesti joku WCW:n palkkaama isokokoinen jantteri, jolle luotettavien lähteiden (wikipedia) mukaan oltiin suunniteltu jossain vaiheessa pushiakin mutta joka lopulta joutui tyytymään jobberin rooliin. Voi harmi. Vai onko sittenkään niin harmi? Ainakaan minulle ei koko ottelun tarpeellisuus auennut missään vaiheessa. Ottelun jälkeen Booker T huuteli olevansa ykköshaastaja, mutta minun kaltaisille tietämättömille katsojille jäi täysin auki, mistä vyöstä nyt puhuttiin...
½ (1:02)

- Lisää Nitro Girlseja samalla kun Schiavone ja Zbyszko yrittivät saada Bischoffia osallistumaan Nitron selostamiseen mutta epäonnistuivat yrityksissään.

Chavo Guerrero Jr. vs. Norman Smiley
Ilmeisesti Chavo oli jossain välissä eronnut Eddien johtamasta latino World orderista ja palannut takaisin tuttuun ja turvalliseen sekopää-gimmickiin, johon kuului keppihevosen kanssa ystävystyminen ja sen kanssa kehään saapuminen. Chavo ei koskaan ole ollut mielestäni niitä karismaattisimpia CW-painijoita, vaikka taitoa hänellä riittääkin, ja Norman Smiley nyt oli vielä pahempi tapaus. Ei siis mikään yllätys, että heidän ottelunsa oli erittäin tylsä, enkä käytännössä muista siitä enää mitään. Ottelun jälkeen Smiley pieksi Chavon maahan. Whupii.
* (4:01)

Chris Benoit vs. Horace Hogan
Vaikka Hulk Hogan olikin ilmoittanut lähtevänsä painin parista, hänen veljenpoikansa jatkoi edelleen Hogan-suvun edustamista. Tämä nWo Black & Whiten, jonka johtajana toimi tällä hetkellä siis Scott Steiner ja joka oli jo käytännössä ajautunut nWo:n roskakaluston hylkypisteeksi, ruma ja tyhmä brawler kohtasi Four Horsemanin Chris Benoit'n. Benoit osoitti jälleen saavansa aikaan katsottavan kamppailun vaikka jätesäkin kanssa, sillä tämä oli siedettävä ottelu. Olihan tämäkin nyt aika heikkoa laatua, mutta ainakin parempi kuin edelliset. Kaikki kiitos siitä Benoit'lle.
*½ (3:59)

- Tähän mennessä ilta muistutti siis erittäin perinteistä Nitroa. Tai en minä varmuudella voi sanoa, minkälainen on perinteinen Nitro, kun en paljon niitä ole katsonut, mutta lukemani ja näkemäni mukaan tämmöistä toimintaa se pitkälti muistutti. Nyt kuitenkin alkoi tapahtua. Goldberg, jonka piti kohdata Nash illan Main Eventissä, oli joutunut poliisijoukon saartamaksi areenan ulkopuolella. Goldberg ilmoitti, ettei aio lähteä näiden mukaan, koska ei ole tehnyt mitään väärää, mutta lopulta hänen kotipaikkakuntansa tuttu poliisi sai vakuutettua Billille, että homma hoituu helpoiten, kun hän lähtee käymään laitoksella, jossa epäilykset voidaan tarkistaa. Niinpä Goldberg suuntasi käsiraudat käsissään poliisien kanssa kohti parkkipautolla odottavaa kaaraa, kun yllättyneen näköinen Kevin Nash yritti juosta paikalle selvittämään tilannetta mutta myöhästyi täpärästi. Samalla paikalle saapui naureskeleva Hollywood Hogan, jota Nash alkoi syyttää tapahtuneesta, mutta Hogan ei jäänyt tätä kuuntelemaan vain poistui paikalta. Lopuksi kuvaan tuli vielä pariksi sekunniksi areenalla ollut Miss Elizabeth, joka jutteli parin miehen kanssa.

Chris Jericho w/ Ralphus vs. Perry Saturn
Ilta oli saanut siis merkittävän käänteen, kun maailmanmestaruuden ykköshaastaja Goldberg oli joutunut pidätetyksi. Tämä ei kuitenkaan haitannut kehässä odottaneiden Chris Jerichon ja Perry Saturnin menoa. Ottelusta parhaiten jäi mieleen WCW:n osoitus siitä, kuinka paljon storyline oli painia tärkeämpää. Tony Schiavone nimittäin ilmoitti heti ottelun alussa, että jos kesken Saturnin ja Jerichon ottelun ilmenee jotain uutta Goldbergin tilanteeseen, siirtyvät he ottelun näyttämisestä Goldbergin tilanteen selvittämiseen. Onneksi ottelun lähettämistä ei kuitenkaan tarvinnut keskeyttää, vaikka eipä tämä mikään mainittavan erityinen suoritus kummaltakaan miehistä ollut. Rutiinimainen ok-veto parilla näyttävällä liikkeellä ja laimealla lopetuksella.
** (8:12)

- Tässä välissä Goldberg oli ehditty kuljettaa poliisilaitokselle, jossa hänelle kerrottiin, että hänet on pidätetty epäiltynä Miss Elizabethin törkeästä vaanimisesta/häirinnästä (aggravated stalking). Goldberg tietenkin kiisti kaikki väitteet naurettavina, ja hänen tuttu poliisinsakin tuntui uskovan Goldbergiä mutta sanoi, ettei voi päästää Billiä pois, ennen kuin asia on selvitetty.

- Seuraavaksi oli tarjolla Miss Elizabethin kuulustelua. Ehdottomasti parasta rikosdraamaa ikinä. Elizabeth kertoi kuulustelijoille Goldbergin vaanivan häntä kaikkialla, kuten areenoilla, kuntosalilla jne. Hän tunsiolonsa erittäin uhatuksi.

- Viiden minuutin video siitä, kuinka Eddie Guerreron johtama latino World order juhli kaikkialla ja Eddie tuntui omivan kaikki naiset itselleen. Ihan kivaa, mutta toki olisi vielä kivempaa, jos tämänkaltaisella ajankäytöllä olisi jokin oikea tarkoituskin. Ei kai sitten. Lisäksi vielä lisää Nitro Girlsejä, ja Bobby Heenan oli saapunut selostamoon Larry Zbyszkon tilalle. Luojan kiitos.

lWo (Juventud Guerrera & Psychosis) vs. Kidman (c) & Rey Mysterio Jr.
Vuorossa oli illan laadukkain painillinen osuus, jonka ilmeisesti ajateltiin pitävän sitten kriittisetkin katsojat taas tyytyväisenä. Onhan se totta, ettei tätä WCW:n CW-divaria tältä ajalta viitsi hirveästi kritisoida. Hienoja otteluita, mielenkiintoisia hahmoja ja hyviä kuvioitakin. Tässäkin kehässä samaan aikaan taas neljä tosi taidokasta painijaa. Tv-otteluksi tämä olikin mukava kamppailu, mutta ei silti laadullisesti mitenkään kauheasti säväyttänyt. Selvästikään ei kukaan neljästä vetänyt lähelläkään täysiä, ja ainakin yksi harmillisesti meiningin latistanut botchkin mahtui mukaan. Kiva välipala silti.
**½ (7:36)

- Kevin Nashin puheenvuoro, eli siirrymme lähemmäs Fingerpoke of Doomia. Nash uskoi, että Hogan oli koko tämän Goldbergin pidättämisen takana. Niinpä Nash pyysikin Ric Flairilta, että hän saisi kohdata Hollywood Hoganin WHW-mestaruusottelussa tänään, koska hän tietää, että Hoganilla on vielä 8 päivää sopimusta jäljellä. Naitch saapuikin saman tien paikalle ja ilmoitti itsekin olevansa varma, että Hogan on tämän kuvion takana. Hän ei hyväksy sitä, että Hogan meinaa ennen lähtöään tehdä pilaa koko WCW:n toiminnasta passittamalla Goldbergin selliin, joten tämän illan ME:ssä Hogan ja Nash kohtaavat toisensa! Woo-hoo. Kieltämättä onhan tuo suurin ottelu, mitä WCW:llä on tarjota, mutta...

- Miss Elizabethin todistuskuulustelut jatkuivat. Elizabeth ei innostunut siitä, että hänen pitää toistaa kaikki sanomansa uudestaan. Elizabethin yksityiskohtaiset faktatiedot rakoilivat, ja hän syytti Goldbergiä myös puhelinhäirinnästä. Kuulustelijat olivat mietteliäisiä. Jännitysdraama tiivistyy!

- Samalla homma meni vain paremmaksi, kun Hollywood Hogan teki ensimmäisen esiintymisensä kehässä pariin kuukauteen. Järkyttävät buuaukset Hoganille, joka oli varma siitä, että pro wrestling -pyörii edelleen hänen ympärillään. Hogan kertoi, että hän oli jo tulossa kehään jättämään jäähyväisensä, mutta hänen tunnelmansa muutti se, kun hän näki "seksuaalipeto" (:-D) Goldbergin tulevan pidätetyksi ja se, kuinka hän myöhemmin kuuli Nashin väittävän Hoganin eläköityneen, koska hän ei uskalla kohdata "Big Sexya". Niinpä Hogan lupasi palaavansa eläkkeeltään yhden illan ajaksi, kohtaavansa Nashin illan ME:ssä ja eläköityvänsä bisneksestä WCW:n päämestarina. Yleisö oli pähkinöinä, eikä ihme.

Seuraavaksi olikin luvassa Tony Schiavonen legendaarinen line: "If you're even thinking about changing the channel to our competition, fans do not. Because: We understand that Mick Foley, who wrestled here one time as Cactus Jack, is going to win their world title. Huh, that's gonna put some butts in the seat." Ei tarvita kummoista salapoliisia selvittämään, kuinka suuri osa WCW:n katsojista vaihtoi tämän jälkeen kanavaa nähdäkseen historiallisen mestaruusvoiton, jonka WCW oli pystynyt julkistamaan, koska Raw ei Nitron tapaan tullut livenä. WCW:n hypettämä live-lähetys olikin siis kääntynyt heitä vastaan.

Scott Steiner (c) w/ Buff Bagwell vs. Konnan - WCW Television Championship
Scott Steiner oli voittanut TV-mestaruuden Konnanilta Starrcaden jälkeisessä Nitrossa, ja nyt oli Big Poppa Pumpin aika puolustaa tuota vyötä entistä mestaria vastaan. Etukäteen Steinerin ja Konnanin ottelu kuulosti aika huonolta idealta, ja ottelu täyttikin juuri ne kaikki ennakko-odotukset, joita olin sille antanut. Heikkoa ja vaisua menoa kehnolla lopetuksella. Ei mitään järkyttävää paskaa, mutta kaikella tavalla mitäänsanomatonta. Ei sentään kestänyt hirveän pitkään.
* (4:01)

Wrath vs. Bam Bam Bigelow
Isot miehet pääsivät rymistelemään, kun syksystä asti tasaisen varmaa monster-pushia nauttinut ja yleisön suosioon päässyt Wrath tuli asettamaan avoimen haasteen, vaikka ei uskonut, että rosterista löytyisi enää ketään hänelle sopivaa haastajaa. Yllätys oli suuri (tai sitten ei), kun marraskuussa ECW:stä WCW:hen loikannut ja siirtonsa jälkeen lähinnä Goldbergiä ahdistellut Bam Bam Bigelow hyväksyi Wrathin haasteen. Minulla on aina ollut salainen fiksaatio isoihin miehiin, ja varsinkin kun Bam Bam oli edelleenkin ihan taidokas, eikä Wrathkaan kuulunut kamalimpiin tapauksiin, oli tämä ihan katsottavaa rymistelyä. Ongelma oli vain, että tämä jäi aikamoisen lyhyeksi ja loppui vaisusti. Lisää ppv:ssä?
*½ (3:57)

- Kolmas ja ratkaiseva osa jännittävää dekkari-trilleriä nimeltään Miss Elizabethin kuulustelu. Valheet alkavat paljastua, kun kaksi eri Elizabethiä haastatellutta poliisia huomaavat, että Elizabeth on kertonut heille aivan eri tarinat siitä, kuinka Goldberg on ahdistellut häntä. Aika amatöörimäistä toimintaa, jos ei ole edes viitsitty yksityiskohtia miettiä etukäteen? No, joka tapauksessa poliisit vakuuttuvat, että Elizabeth on huijannut heitä, ja lopulta Elizabeth myöntää sen itsekin. Ihanaa. Oikeus koittaa sittenkin, mutta ehtiikö Goldberg enää ajoissa paikalle?

Diamond Dallas Page vs. Brian Adams w/ Vincent
nWo Hollywood jatkaa ryömimistään, kun ennen illan Main Eventiä oli vielä pakollisen DDP:n esiintymisen aika. nWo Black & Whiten Adams kohtasi DDP:n varsin valjussa ottelussa, jossa yleisö oli kylläkin ihan hyvin mukana. Lisäksi DDP tuntui kuitenkin yrittävän ihan jonkun verran, joten olisi tämä huonompikin voinut olla. Turhan pitkäksi tätä tosin venytettiin.
*½ (8:58)

- Ja vielä ennen Main Eventiä Goldbergin pidätysjännitysnäytelmä huipentuu, kun poliisit kertovat Goldbergille, että Elizabeth on luopunut kaikista syytteistään! Viranomaiset lähtevät viemään Goldbergiä areenalle, mutta ehtiikö hän enää ajoissa paikalle? Huikeaa!

Kevin Nash (c) w/ Scott Hall vs. Hollywood Hogan w/ Scott Steiner - WCW World Heavyweight Championship
Hankala kai tästä on mitään järkevää sanoa. Yleisö oli pähkinöinä ja kaikki Schiavonen Raw'n puolelle häätäneet katsojatkin olivat kääntäneet viimeiselle viidelle minuutille vielä takaisin Nitron puolelle, ja sitten tapahtuu tämä. Painihistorian hirvein bookkauspäätös varsinkin pidemmällä tähtäimellä. Tosin minun täytyy myöntää, että jollain sairaalla tapaa olin kyllä oikeastaan kiinnostunut näkemään, miten tämä kuvio tästä jatkuu, koska minulla ei siitä varmaa käsitystä ole.

Seuraava pätkä sisältää spoilereita nyt illan ME:stä, jos se jollekin on muka jonkinlainen mysteeri vielä.

Siis kyllähän tämä nyt oli ensinnäkin aivan jumalatonta maailmanmestaruuden arvon vessanpöntöstä alas vetämistä, että Nash jostain järjettömästä syystä suostuu tuosta vain käymään makaamaan maahan ja luovuttamaan mestaruutensa Hoganille. Lisäksi on aivan ilmiselvää, että pidemmällä tähtäimellä tämä oli maailman huonoin päätös, koska sen sijaan, että yleisölle tarjottaisiin jotain uutta, tarkoitti tämä Nashin, Hallin, Hoganin ja kumppaneiden paluu yhteen vain täysin samojen kuvioiden kierrätyksen aloittamista, vaikka ketään tuskin nWo enää kiinnosti suuremmin. Ei siis ihme, että tätä ihan oikeasti on pidetty sinä ratkaisevana WCW:n lopun alkuna, vaikka yksi ottelu ei kaikkea voikaan muuttaa.

Silti kaikesta tästä huolimatta minun on sanottava, että odotan innolla, mitä esimerkiksi Souled Outissa on luvassa. Siis ihan oikeasti: vanha nWo oli palannut takaisin hyöstettynä mm. Steinerillä ja tässä samassa show'ssa heel turninsa tehneellä Lex Lugerilla! Mitä ihmettä oikein voi tapahtua? Pärjääkö Goldberg yksin kaikkia heitä vastaan? Tavallaan siis ehkä ymmärrän, mitä Nash ja kumppanit olivat miettineet tätä bookateessan. Harmi vain, etteivät he tajunneet ajatella viikkoa tai kahta pidemmälle, koska silloin tämän idean hirveys alkaa paljastua. No, odotan jatkoa samaan aikaan innolla ja kauhulla.
DUD (1:41)

- Ilta tosiaankin päättyi siihen, kun uusi maailmanmestari Hogan, Nash, Hall, Steiner, Bagwell ja Luger juhlivat kehässä piestyään paikalle rynnänneen Goldbergin, joka taisteli ensin urhoollisesti miesylivoimaa vastaan. Bischoff kiljui riemusta selostamossa, ja Tony Schiavone oli järkyttynyt. So long.

Kokonaisarvio Nitrosta: Kuraa, mutta tiesin kyllä jo etukäteen, mitä on luvassa. Tavallaan oli ihan hauskaa katsoa tämä legendaarinen show kaikkine onnettomasti näyteltyineen (no, se nyt ei painimaailmassa ole mitään uutta eikä mitenkään dramaattisen kamalaa edes) ja ennen kaikkea täysin typerästi ideoituineen Goldbergin pidätysangleineen. Kirsikkana kakun päällä oli sitten illan ME. Helmikuussa '99 ei ollut mitään erityisen historiallista tv-show'ta (tai minä en ainakaan tiedä siitä), joten katson sitten SuperBrawlia edeltävän Thunderin...

...Mutta ennen sitä olisi luvassa ihan oikeita ppv-arvosteluja. Ensimmäisenä semmoisena ECW:n Guilty As Charged, joka siis aloittaa vuoden '99 ppv-tarjonnan.

[What]

Kenitykseltä aika räväkkä veto arvostella myös joitain viikottaisia. Ne kuitenkin ovat niin erilaista settiä kuin PPV:t, että samoilla mittareilla niitä ei voi arvostella.

Sitten vielä yksi arvostelu, jonka jälkeen taukoa. Eilisestä Backlashista kronologisesti seuraava tapahtuma tuli katsottua. Syynä se, että joku jalo ihminen oli uppinut nimeltä mainitsemattomalle sivustolla kaikki vuoden 2006 PPV:t hyvällä laadulla sekä se, että 06-07 olivat ehdottomasti Smackdownin tähänastisen historian kauheinta aikaa. Halusin kokeilla, tuntuisiko tuon katsomisen yhtä pahalta kuin silloin viisi vuotta sitten "livenä." Selostajina koko illan Michael Cole & Tazz.

<center>
Sunnuntai, 22. Toukokuuta 2006
US Airways Center, Phoenix, Arizona

Ennen avausottelua nähtiin CM Punkin entrance... eikun hetkinen. Punkhan debytoi vasta myöhemmin ECW:ssä, joten Killswitch Engagen "This Fire Burns" biisi oli vain PPV:n teema. Tuntui jokseenkin kummalliselta, kun tuon musiikin kuulleessaan on viimeisen 4:n vuoden ajan tottunut Punkin naaman näkemään.

WWE Tag Team Championship Match
MNM (Johnny Nitro & Joey Mercury w./Melina) (c) VS. Paul London & Brian Kendrick
Tapahtumaa edeltävinä viikkoina MNM oli seilannut tappioputkessa, ja London & Kendrick olivat voittaneet heidät erilaisissa non title ja mixed tag otteluissa peräti viisi kertaa peräkkäin. Mutta pystyisivätkö he tekemään saman nyt kun valot ovat kirkkaat ja tittelit tarjolla?

En muistanut ollenkaan, että tällaista ottelua on edes tapahtunut. Potentiaalia tässä kuitenkin oli jopa showstealeriksi. Tällä kertaa se ei jäänyt pelkäksi potentiaaliksi, vaan ottelu oli pirun kova. Kaksi WWE:n mittapuulla pitkäikäistä ja loistavaa tiimiä vastakkain. Kaikki olivat nuoria ja urheilullisia kavereita, jotka pystyivät nopeatempoiseen ja lennokkaaseen painiin. Ei tämä mitään TNA:n X-divarin tapaista nonstop tykitystä ollut, mutta niitä komeita liikkeitä nähtiin ihan tarpeeksi, eikä tylsää ollut missään vaiheessa. Lopussa nähtiin sitten useita hienosti toteutettuja near falleja, ja voittajistakin oli jännitystä. Todella vahva joukkueottelu, jossa oli vielä kellonsoiton jälkeenkin paljon katsomista. Tämä olikin brändi-PPV:den ehdoton plussa: alakortinkin matsit saivat kivasti aikaa, ja sen lisäksi myös niiden juonikuvioita saatiin vietyä eteenpäin jopa PPV:ssä. Tällä tavallahan niitä uusia tähtiä tehdään.

Spoiler: näytä

Voittajat: Paul London & Brian Kendrick (London over Mercury)
Kesto: 13:44

Arvosana: ***1/2

Singles Match
Chris Benoit VS. Finlay
Kovatasoisen openerin jälkeen sitten iskettiin pöytään kahden intensiivisen tekniikkataiturin kohtaaminen. Miehet olivat muutamaa viikkoa aiemmin kohdanneet Smackdownissa King Of The Ring-turnauksen alkuerissä, ja sen ottelun Finlay vei kepulikeinoin. Benoit ei ollut tätä suinkaan unohtanut, vaan halusi kostonsa.

Tämä oli juuri sellainen ottelu kuin Finlaylta ja Benoit'lta odottaa sopikin. Stiffi, paljon erilaisia lukotuksia ja jonkin verran heittoja sisältänyt vanhan koulukunnan painimatsi. Aivan kuin lyhyt reissu 80-luvulle. Tykkäsin ottelusta todella paljon, vaikka Finlayn enimmäkseen lukotuksia sisältänyt pitkä hallintaosuus olikin vähän pitkäveteistä katsottavaa jopa minun mielestä. Yleisö kuitenkin osasi arvostaa miesten panosta, vaikka ottelun tyyli ei todellakaan 2000-lukua ollut. Miehet olivat selvästikin saaneet vapaat kädet vetää oman näköisensä ottelu ja aikaa siihen rutkasti. Tämä erosi illan avausottelusta kuin yö päivästä, mutta oli yhtä lailla hyvä. Kahden ensimmäisen ottelun perusteella muistikuvani huonosta PPV:stä olivat kääntyneet päälaelleen.

Spoiler: näytä

Voittaja: Chris Benoit (via Crippler Crossface submission)
Kesto: 21:10

Arvosana: ****-

Diva's Match
Jillian Hall VS. Melina
Melina oli jo avausottelussa näytellyt suurta roolia, ja nyt hänellä oli vielä omakin matsi JBL:n imagokonsultin paikan jättänyttä (ja samalla faceksi kääntynyttä) Jilliania vastaan. Neitokaiset olivat ilmeisesti katselleet silmä kovana edellistä matsia, sillä tämän alkupuolella nähtiin yllättävän rumaa ja intensiivistä painia naisten otteluksi. Ei tämä siltikään kovin paljoa napannut, ja vajosi nopeasti perus naistenmatsin tasolle.

Spoiler: näytä

Voittaja: Jillian Hall (via Roll Up)
Kesto: 4:19

Arvosana: *1/2

WWE Cruiserweight Championship Match
Gregory Helms (c) VS. Super Crazy
Helmsin mestaruuskauden aikana keskisarjan mestaruudella oli vielä jonkinlaista näennäistä arvoa, ainakin sitä puolustettiin oikeissa otteluissa. Tämä oli ihan pätevä alakortin ottelu. Näppärää painia, vaikka Helms heelrunilleen tyypillisesti tahallaan hidasti ottelun tempoa pää- ja rannelukoillaan. Crazylta nähtiin sitten muutamia makoisia loikkia ja kaikin puolin tämä oli perusviihdyttävä pikkumatsi.

Spoiler: näytä

Voittaja: Gregory Helms (via Roll Up)
Kesto: 9:56

Arvosana: ***-

Singles Match
Mark Henry VS. Kurt Angle
Kyllä, tämä oli sitä aikaa kun Mark Henrya pushattiin ihan tosissaan pääottelutason heelinä. Edellisten viikkojen aikana maailman vahvin mies oli kaksi kertaa murskannut Anglen pöydän läpi Big Splashilla, ja jälkimmäisen seurauksena Anglen kylkiluut murtuivat (kayfabessa) ja kultamitalisti joutui hautaamaan haaveensa KOTR-turnauksen voitosta. Koston aika oli tullut, ja sen pystyi näkemään Kurtin hammassuojistakin joissa luki sana "revenge."

Ottelun tarina keskittyi täysin Anglen rikkoutuneisiin ribseihin. Aina kun Kurt sai pientä momentumia taakseen, pysäytti Henry sen tylysti iskulla loukkaantuneeseen ruumiinosaan. Totutusti Angle Slam ja German Suplex nähtiin kaikesta huolimatta. Matsin tarina oli ihan hyvä, ja lopetus sopi siihen hyvin. Painillisesti tämä kuitenkin oli kehnoa. Suurempiin ylistyslauseisiin ei siis ole aihetta. Kellonsoiton jälkeiset tapahtumat olivatkin sitten mielenkiintoisempia kuin koko ottelu itsessään.

Spoiler: näytä

Voittaja: Mark Henry (via count out)
Kesto: 9:13

Arvosana: **1/2

King Of The Ring Final Match
Booker T w./Sharmell VS. Bobby Lashley
Vuonna 2006 KOTR turnaus järjestettiin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen Smackdown-eksklusiivisesti. Booker raivasi tiensä finaaliin voittamalla Matt Hardyn, josta sai vapaan lipuun suoraan finaaliin Mark Henryn teloessa välierävastustaja Anglen saikulle. Lashley puolestaan voitti avauskierroksella Henryn uloslaskulla, ja välierissä Finlayn. Kummasta mustasta miehestä tulisi kuningas?

Kyllähän sokeakin näki, että Bobbyssa oli potentiaalia vaikka minkä kokoluokan tähdeksi. Äijä oli äärimmäisen räjähtävä liikkeissään, ja tempoi voimaliikkeensä kovalla auktoriteetilla. Ihan hyvä tämä ottelu oli, mutta sille seuraavalle tasolle tämä ei missään vaiheessa noussut. Syynä Lashleyn vihreys, ja Booker, joka oli tässä vaiheessa jo parhaat päivänsä kehässä nähnyt. Kuitenkin ihan viihdyttävä ottelu, josta tosin alkoi yksi viime vuosikymmenen rasittavimmista gimmickeistä.

Spoiler: näytä

Voittaja: Booker T (via Scissors Kick)
Kesto: 9:16

Arvosana: ***

Singles Match
The Undertaker VS. The Great Khali w./Daivari
Punjabin painajainen oli debytoinut WrestleManian jälkeisessä SD:issa, ja tappavalla chopillaan lähetti Undertakerin seuraavaksi viideksi viikoksi pois kuvioista. Nyt Kuollut Mies oli palannut, kostoa janoten.

Tämä ottelu kyllä muistetaan tänäkin päivänä, mutta ei suinkaan sen takia että tämä olisi hyvä ollut. Khali on aito jättiläinen, tärkeä mainosmies WWE:lle ja kuuluu promootioon, mutta on yksinkertaisesti niin rajoittunut tapaus kehässä, ettei kuulu pääottelutasolle ainakaan tällä vuosituhannella. Ottelu siis keskittyi Khalin ylivertaisen dominaation korostamiseen, ja Undertakerin offensiiviset muuvit olivat todella vähissä. Yleisö kyllä räjähti huutoon aina kun Undertaker sai iskun perille, siitä plussaa. Aika kivuliasta katsottavaa tämä oli, ja mikä pahinta, tässä vaiheessa Khalin megapushille ei loppua ollut näköpiirissä.

Spoiler: näytä

Voittaja: The Great Khali (via Big Boot)
Kesto: 8:33

Arvosana: **

World Championship Match
John 'Bradshaw' Layfield VS. Rey Mysterio (c)
Sivuhuomio: JBL oli otteluun tullessa United States-mestari, mutta vain maailmanmestaruus oli pelissä. JBL:lla oli tilaisuus nousta ensimmäiseksi tuplamestariksi Smackdownin historiassa. Saavutettuaan unelmansa WrestleManiassa, oli Rey joutunut JBL:n julman kohtelun armoille. Reiska oli nimittäin mennyt lupaamaan, että ottelee ketä tahansa vastaan milloin tahansa, ja tästä Bradshaw otti kaiken ilon irti. Ilkeä miljonääri manipuloi herra 619:n otteluihin Mark Henrya, Great Khalia ja Kanea vastaan, joten Judgment Dayhin tullessa Rey oli jo valmiiksi rikki.

JBL toi otteluun lisäväriä härnäämällä eturivissä istunutta Mysterion vaimoa läpi ottelun, keräten toki tempuillaan helvetillistä heattia. Reiskaa bookattiin sinällään ihan onnistuneesti täydellisenä altavastaajana. Ottelun tarina oli toimiva paha heel vs. symppis face. Toinen juttu on sitten se, onko tuo oikea tapa bookata firman päämestaria. Yhtä aikaa sekä hyvää, että huonoa bookkausta. Tässä nähtiin yksi harvoista Reyn bleidauksista uransa aikana, ja hieman mietityttää miten tuo käytännössä maskeineen päivineen toteuttiin. Toi kuitenkin oman säväyksensä. Painillisesti ei mikään kummoinen esitys, ja heikohko PPV:n pääottelu. Pahimmat sudenkuopat kuitenkin vältettiin, eikä tätä voi flopiksi kutsua. Ei ollut illan paras, mutta ei onneksi huonoinkaan matsi.

Spoiler: näytä

Voittaja: Rey Mysterio (via Frog Splash)
Kesto: 15:58

Arvosana: ***+

*** Chris Benoit
** Finlay
* Rey Mysterio

Yhteenveto: Terävä pää tuli edellä tässä tapahtumassa. Kaksi ensimmäistä ottelua olivat myös illan parhaimmat. Voisikin sanoa, että vahvat alakortin matsit kompensoivat huonompia pääotteluita. Anglen ja Undertakerin potentiaali hukattiin antamalla heille tanssipareiksi ehkä koko firman kaksi huonointa painijaa. Main event ei tuntunut mitenkään erityisen suurelta kohtaamiselta, kuten RAW:n Backlashin vastaava. Kokonaisuutena voi todeta, että ei tämä niin kauheaa ollut kuin muistelin (kiitos alakortin) mutta kovin kaukana muistettavasta PPV:stä. Tuo 15. sija rankingissa hieman imartelee tapahtumaa, mutta sehän on monesti todettu että tuo systeemi ei missään tapauksessa aukoton ole.

1. WrestleMania XIX (3,81)
2. Royal Rumble 2007 (3,30)
3. SummerSlam 2002 (3,19)
4. Unforgiven 2006 (3,14)
5. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
6. WrestleMania X-7 (3,02)
7. Money In The Bank 2010 (3,00)
8. No Mercy 2008 (2,96)
9. Royal Rumble 2001 (2,90)
10. SummerSlam 2003 (2,86)

11. No Way Out 2003 (2,84)
12. Armageddon 2007 (2,81)
13. SummerSlam 2004 (2,81)
14. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
15. Judgment Day 2006 (2,78 )
16. WrestleMania X-8 (2,77)
17. One Night Stand 2006 (2,75)
18. Judgment Day 2001 (2,71)
19. SummerSlam 2005 (2,69)
20. Judgment Day 2002 (2,69)

21. WrestleMania 22 (2,68 )
22. Unforgiven 2008 (2,67)
23. Backlash 2004 (2,63) / WCW Starrcade 2000 (2,63)
24. SummerSlam 2008 (2,61)
25. The Great American Bash 2007 (2,58 )
26. Backlash 2006 (2,57)
27. Bragging Rights 2010 (2,54)
28. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
29. WrestleMania 23 (2,50)
30. Night Of Champions 2008 (2,50)

31. Great American Bash 2008 (2,50)
32. King Of The Ring 2002 (2,44)
33. WrestleMania 20 (2,17)
34. Survivor Series 1999 (1,58 )

</center>

[What]

Monta kertaa on tullut todettua, että painitapahtumien arvostelu tuoreeltaan on epäoikeudenmukaista. Miksi? Koska henkilökohtaiset antipatiat jotain tylsäksi käynyttä juonikuviota tai painijaa kohtaan painavat myös arvostelussa. Ainoa oikea tapa on antaa veden virrata vantaanjoessa jonkin aikaa, ja katsoa sitten asiaa uusin silmin.

Tästä ajatuksesta innostuneena olenkin päättänyt aloittaa Supermacin ja Kenityksen tapaan oman projektini. Painivuosi 2010. Saattaa kuulostaa pöhköltä, kun tapahtumat ovat kuitenkin vielä tuoreessa muistissa, mutta syitä on monia. Suuren osan viime vuodesta seurasin painia varsin puolivillaisesti, ja koska minulla on vuoden 2009 jokaisesta TNA:n ja WWE:n PPV:stä arvostelut koneella tallessa, niin olisihan "perinnettä" kiva jatkaa. Lisäksi uskon, että jälkikäteen katsottuna saa aivan uudenlaisen ja totuudenmukaisemman kuvan siitä, mitä viime vuosi painifaneille tarjosi. Vielä yhtenä syynä se, että jonkin aikaa on poltellut aloittaa jokin isompi painiin liittyvä projekti, ja tämä ajaa sen asian vallan mainiosti.

Tarkoituksena olisi siis arvostella kaikki TNA:n ja WWE:n viime vuoden PPV:t alkaen Genesiksestä. WWE:n puolelta olen Fatal 4 Wayn, Money In The Bankin ja Bragging Rightsin jo arvostellut, joten ne skippaan välistä. Kaikki löytyvät tästä ketjusta. Lopulta kun urakka on ohi, niin jonkinlainen yhteenveto ja palkintojenjako on luvassa. Pyrkimyksenä olisi saada homma pakettiin vuoden loppuun mennessä.

Pyrin saamaan homman tulille Genesiksen muodossa mahd. pian. Jos ideasta on jotain kommentoitavaa, niin antaa palaa.

[Kenitys]

Kenitykseltä aika räväkkä veto arvostella myös joitain viikottaisia. Ne kuitenkin ovat niin erilaista settiä kuin PPV:t, että samoilla mittareilla niitä ei voi arvostella.

Niinpä en niitä samalla mittarilla koitakaan arvostella ;) Koitan siis vain poimia jokaiselta kuukaudelta yhden jollain tavalla poikkeuksellisen tai painihistorian kannalta merkittävän jakson, josta sitten teen eräänlaisen arvostelun. Tv-ottelutkin voi mielestäni arvostella ihan samalla asteikolla kuin ppv-ottelut, mutta muuten en jaksosta mitään kokonaisarvosanaa koita antaa, enkä yritä niitä sijoittaa mihinkään kokonaistaulukkoon. Lähinnä noiden arvostelu on siis vain pientä lisäbonusta, jota en itse kauhean räväkäksi miellä :D


GUILTY AS CHARGED 1999

Tämä on sitten se varsinainen aloitus vuodelle 1999 projektini osalta. Vuorossa oli siis vuoden '99 ensimmäinen ppv, eli ECW:n Guilty As Charged. GASC nähtiin vuonna 1999 ensimmäistä kertaa, sillä kahtena edellisenä vuotena ECW:n ensimmäinen ppv nähtiin vastaa keväämmällä. Nyt kuitenkin myös aivan vuoden alkuun saatiin uusi ppv, joka tulisikin myöhemmin, vuonna 2001, olemaan viimeinen ECW:n ppv. Vuonna '99 kyseisistä asioista ei tarvinnut vielä murehtia. Joey Styles selosti jälleen yksin tätä Floridassa järjestettyä tapahtumaa.


Roadkill & Danny Doring vs. FBI w/ Tommy Rich, Big Guido & Big Sal vs. Balls Mahoney & Axl Rotten
Mitä ilmeisemmin näillä kolmella joukkueella ei ollut kummempia kaunoja toisiaan vastaan. Itse asiassa ottelu alkoi Doringin ja Roadkillin ja FBI:n välisenä, mutta kun kaksi heel-joukkuetta oli nyhjännyt toisiaan vastaan parin minuutin ajan, samalla kun yleisö mietti sitä, kumman puolella heidän pitäisi olla, saapuivat Balls ja Axl paikalla. Mahoney oli hetken aikaa ollut edellisen vuoden lopulla ECW:n joukkuemestari Masato Tanakan kanssa, kun hänen vakituinen joukkueparinsa Axl oli Dudleyiden takia poissa kuvioista. Nyt Axl oli palannut ja Balls menettänyt jo joukkuevyönsä, ja niinpä he päättivät tulla tuomaan hieman enemmän väriä tähän joukkueotteluun.

Päätös oli itse asiassa varsin hyvä, sillä se elävöitti ottelua huomattavasti, vaikka itse painillinen taso ei nyt ainakaan noussut. Kahden heel-joukkueen kamppailut eivät vain varsinkaan openerina ole ihan sitä kuuminta valuuttaa. Mahoneyn ja Rottenin saavuttua ottelusta tulikin ihan nopeatempoinen ja tavallaan ihan viihdyttäväkin. Ei tämä silti mitenkään erityinen kamppailu ollut, ja paikoitellen meno oli vähän laimeaa, mutta kokonaisuutena tämä toimi ihan kivasti ja sai show'n käyntiin. Ihan hyvä, muttei sen enempää.
**½ (10:43)


Super Crazy vs. Yoshihiro Tajiri
Openerin jälkeen oli vuorossa yksi ECW:n uudemman ajan klassikko-ottelupareista, kun loppuvuodesta '98 ECW:hen saapuneet meksikolainen Super Crazy ja japanilainen Yoshihiro Tajiri, jotka tulisivat luomaan itselleen suurta mainetta tässä promootiossa, tekivät ppv-debyyttinsä toisiaan vastaan. Heidän ottelulleen ei mitään kummempaa taustatarinaa edes tarvittu. Nämä kaksi huipputaidokasta light heavyweight -painijaa tahtoivat vain selvittää, kumpi heistä on parempi.

Ei liene mikään yllätys, että tämä oli ykkösluokkaisen viihdyttävää erittäin nopeatempoista cruiserweight-painia. Sen lisäksi, että Crazy toi tähän otteluun mahtavaa high flyingia, toi Tajiri vastapainoksi hommaan stiffejä potkuja ja hienoja painiliikkeitä. Ainoaksi ongelmaksi ottelussa muodostui se, ettei tämä kestänyt kuin vajaan 12 minuuttia. Ehdottomasti siis hieno ottelu, muttei silti ehkä ihan sitä parasta, mitä nämä kaksi pystyvät tarjoamaan. Silti jätti taas semmoisen fiiliksen, mitä esimerkiksi WWF:n/WWE:n ottelut eivät liikerajoituksineen ja "alipainoisten" syrjimisineen ole lähes koskaan tarjonneet. Ihan jo tuon tunteen takia annan siis tälle neljä tähteä, koska kyllä tämä lähes niin hyvä oli kuin tuossa ajassa yksinkertaisesti vain voi olla.
**** (11:37)


John Kronus vs. Sid w/ Judge Jeff Jones
Kyllä, näitte oikein. Vanha kunnon ystävämme Sycho Sid teki ECW-debyyttinsä nyt siis ytimekkäästi Sidinä. Tämä WCW- ja WWF-kehiä kiertänyt isokokoinen mörssäri edusti juuri sitä painityyliä, jota elitistimäisten ECW-fanien yleensä oletettiin vihaavan, ja silti Sid sai tässä debyytissään yhdet illan kovimmista popeista. Todella erikoista. Ottelun tausta oli lyhyesti se, että jo kauan sitten hajonneen Eliminators-joukkueen se vähemmälle huomiolle jäänyt osapuoli John Kronus oli jokunen aika sitten piessyt ECW:n rosteriin kuuluvan ärsyttävän, idioottimaisen ja heelejä suosivan tuomarin Jeff Jonesin ja tehnyt tälle lopulta 450 Splashinsa. Jeff Jones ei tästä ollut tykännyt, ja niinpä tähän ppv:hen hän toi apulaisekseen Kronuksen pieksemisessä Sidin.

Kuten ehkä arvata saattoi, ottelu ei varsinaisesti ollut kovin pitkä. Silti minun on myönnettävä, että Sid teki minuun vaikutuksen, jollaista hän ei ole muissa kuin Michaelsia vastaan otelluissa otteluissaan tehnyt. Ottelussa nähtiin ensinnäkin hiton hieno Chokeslam kehästä ulos pöydän läpi ja muutenkin pari oikeasti näyttävää liikettä Sidiltä. Toki paljon kiitosta täytyy antaa Kronukselle, joka sai myynnillään homman näyttämään niin toimivalta. Squashiksi siis ihan kiva. Yleisön reaktiot yllättivät kaikkein eniten.
* (1:31)


Dudley Boyz w/ Joel Gertner, Sign Guy Dudley & Big Dick Dudley vs. New Jack & Spike Dudley - Dudleyville Sreet Fight
Parraton Buh Buh Ray Dudley näytti pelottavan paljon typerältä pallokalalta. Alun perin tälle pallokalalle ja hänen veljelleen D-Vonille ei ollut buukattu ottelua, mutta Dudley Boyz tuli siitä huolimatta kehään tarinoimaan siitä, kuinka he olivat käytännössä tuhonneet ainakin puolet ECW:n rosterista viimeisen parin vuoden aikana ja kuinka vähitellen olisi jälleen heidän aika saada joukkuemestaruusottelu. Sitä ei kuitenkaan tänään ollut heille luvassa, koska RVD:llä oli omat ongelmansa ja Sabu oli loukkaantuneena. Sen sijaan Dudley Boyzzit ensinnäkin asettivat hyvin mielenkiintoisen haasteen aikoinaan ECW:stä WCW:hen loikanneelle Public Enemylle. He tahtoivat kohdata Public Enemyn rehellisessä 2 on 2 -ottelussa, jotta lopultakin kaikille selviäisi, kumpi on todellisuudessa se paras roskapainijoukkue. Tuota ottelua ei kuitenkaan ollut GASCissa luvassa, joten he joutuivat tässä ppv:ssä tyytymään avoimeen haasteeseen, johon vastasivat ikuisuusfeudia Dudleyn veljesten kanssa käyvät New Jack ja velipuoli Spike Dudley.

Tämä oli nyt sellainen tylsänpuoleinen roskapainiottelu, millaisia Scott Keithin mielestä lähes tulkoon jokainen ECW:n roskapainiottelu on. Tosin täytyy sen verran tätäkin ottelua puolustaa, että varsinkin ottelun loppupuolella tässä oli omat vahvat hetkensä, ja kyllä tässä pari varsin tyylikästä bumppiakin nähtiin. Silti nuo hetket olivat pienemmässä roolissa, koska varsinkin alkuosa ottelusta oli aika tylsää epämääräistä aseilla pätkintää ja kaapeleilla kuristamista ilman sen kummempaa tarkoitusta. Tämä porukka tuskin pystyi tässä vaiheessa tarjoamaan kenellekään enää mitään uutta, joten siihen verrattuna tuo hullu Public Enemy -idea olisi puhdasta kultaa. Kritiikistä huolimatta hienojen kohtien ansiosta tämä oli siis ok, mutta en silti enää tätä haluaisi lisää.
** (10:01)


Rob Van Dam (c) w/ Bill Alfonso vs. Lance Storm w/ Tammy Lynn Bytch - ECW Television Championship
Täytyy sanoa, että on aika hassua, kuinka ylimielisestä "Mr. Monday Night" Rob Van Damista oli käytännössä vahingossa tullut yleisönsuosikki, joka tässäkin ottelussa keräsi huimat popit. Alun perin tämän fan favourite -mestarin piti kohdata Masato Tanaka mestaruusottelussa, mutta Tanaka ei päässyt painimaan tapahtumaan lento-ongelmien takia. Niinpä RVD:n vastustajaksi buukattiin lennosta Lance Storm, jonka puolestaan piti otella tapahtuman posterissakin mainostetussa 3-Way Dance ottelussa Spike Dudleyn ja Jerry Lynnin kanssa. Jerry Lynn oli kuitenkin edelleen loukkaantunut, joten tuo ottelu peruttiin, ja Spike olikin jo paininut äskeisessä ottelussa. Minua ei suuremmin tämä muutos kortissa haitannut, koska Storm vs. RVD kuulosti erinomaiselta kohtaamiselta. Mielessäni oli edelleen miesten ottelu Barely Legal 1997:stä.

Ehkä sitten näissä RVD:n otteluiden arviossa tulee esille se valtaisa RVD-markkiuteni, mutta mielestäni tämä oli huipputason ottelu. RVD:n ja Stormin ottelu BL:stä oli ollut jo semmoista hienoa ***½-kamaa, mutta sen ongelmaksi jäi pienoinen lyhyys. Tässä sitä ongelmaa ei ollut, sillä ottelu kesti yli 20 minuuttia, mutta ei muuttunut silti missään vaiheessa tylsäksi. Tämä oli erityisen hieno ottelu juuri sen takia, että tämä todella vaikutti siltä, että molemmat miehet taistelivat sata lasissa saadakseen pitää TV-vyötä ottelun jälkeen. Tarjolla oli upeita lentelyitä niin RVD:ltä kuin Stormiltakin, todella näyttäviä bumppeja ja painiliikkeitä sekä oppikirjamaista tuolin käyttöä. Yliarvostelusta voi syyttää, kun näitä on yleisesti pidetty kai tommoisina perushyvinä mutta ei minään mahtavina otteluina, mutta minä nautin tästä katsoessani todella paljon. Hienoa, että vuoden ekassa show'ssa nähtiin kaksi neljän tähden ottelua, vaikka niiden statuksesta ****-otteluina jotkut voivatkin olla eri mieltä kanssani.
**** (22:50)


Justin Credible w/ Jason, Nicole Bass & Unnamed woman vs. Tommy Dreamer - Stairway To Hell Match
Tuo Crediblen Entourageen Chastityn tilalle liittynyt nainen, jonka nimeä Styles tai kukaan muukaan ei tuntunut tietävän, tultaisiin myöhemmin tuntemaan ECW:ssä Jazzminena ja WWF/E:ssä Jazzina. Vielä ei kuitenkaan ollut sen aika. Nyt oli aika jatkaa Justin Crediblen ja Tommy Dreamerin äärimmäisiin henkilökohtaisuuksiin venyneen feudin selvittelyä. Viimeisin käänne feudissa oli se, että Dreamerin oppi-isä Terry Funk oli raivostunut Dreamerille, kun tämä valitsi Funkin sijaan Jake Robertsin joukkueparikseen November To Rememberin otteluun Credibleä ja Jack Victorya vastaan. Niinpä Funk oli kääntynyt Dreameria vastaan ja liittynyt Crediblen tukijoukkoihin, vaikkei hän tässä ottelussa Crediblen ringsidelle ennen ottelun alkua tullutkaan. Stairway To Hell Match tarkoitti käytännössä Ladder Matchia sillä erotuksella, että katosta roikkui singapore cane, eikä ottelu päättynyt siihen, että kepin sai otettua pois, vaan sitä vain sai käyttää sen jälkeen aseena. Ottelu päättyi normaalisti selätykseen.

Minä tykkäsin tästä ottelusta. Olen tosin aina tykännyt paljon Crediblestä ja paljon Dreamerista, ja tämä heidän feudinsakin on mielestäni ollut varsin hyvää kamaa, vaikka esim. N2R:n ottelu nyt olikin todella tylsä. Tämä sen sijaan ei ollut tylsä, vaan juuri sellaista henkilökohtaista ja rajua HC-mättöä, jota näiltä toivoinkin. Ottelun kulku oli ensinnäkin rakenneltu todella hyvin, eikä homma tuntunut missään vaiheessa ylibuukatulta, vaikka lopetukseen arvaten sekaantuikin se perhanan Funk. Lisäksi miehet säväyttivät oikeasti tyylikkäillä bumpeilla, joista paras esimerkki oli se, kun Credible ensin paiskasi Dreamerin köysiä vastaan nojanneiden tikapuiden päälle ja kippasi sen jälkeen tämän tikapuiden avulla ulos kehästä suoraan time keeperin pöydän läpi. Lopetuskin oli varsin näyttävä. Toki tästä puuttui se kunnollinen painipuoli, minkä takia tämä ei huippuottelu ollut, mutta tarinankerronnan ja hardcoren osalta todella viihdyttävää menoa. Ainakin minä tykkäsin, ja niin teki yleisökin.
***½ (18:45)


Shane Douglas (c) w/ Francine vs. Taz - ECW World Heavyweight Championship
Vihdoin ja viimein oli tämän ottelun aika. Shane Douglasin ja Tazin feudi oli kestänyt yli vuoden, ja nyt Taz sai ensimmäisen ottelunsa Douglasin hallitsemasta ECW World Heavyweight -vyöstä, jota Douglas oli pitänyt itsellään aina vuoden 1997 marraskuusta lähtien. Kuvioon oli kuulunut Tazin ja Douglasin johtaman Triple Threatin jäsenen Bam Bam Bigelowin kohtaamiset, monet erittäin rajut yhteenotot kehässä ja kehän ulkopuolella, Tazin luoma oma ECW FTW Heavyweight -mestaruus ja ennen kaikkea Douglasin jatkuva pakoilu Tazin kohtaamisesta. Tässäkin ppv:ssä Douglasin oli alun perin tarkoitus puolustaa mestaruuttaan Sabua vastaan, mutta Taz käytännössä tuhosi Sabun ja mursi tämän niskan (kayfabe) ottelussa, jonka päätteeksi Taz vei Sabun paikan tässä mestaruusottelussa.

Minusta tuntuu, että varsinkin tämä Douglasin jälkimmäinen ECW-run on todella aliarvostettu. Täytyy tietenkin myöntää, että varsinkin nuo vuoden '98 vaiheet, kun Douglas piti vyötä koko vuoden eikä käytännössä puolustanut sitä kunnollisessa ME-ottelussa kertaakaan vuoden aikana, olivat osittain varsin naurettavia, mutta esiintyjänä Douglas on siitä huolimatta aivan erinomainen. Eivätkä Douglasin kehätaidotkaan mitenkään erityisen huonoja ole. Niinpä minä tykkäsin paljon tästä ottelusta, koska tähän tiivistyi koko se huikea Douglasin ja Tazin vihanpito yli vuoden ajalta, ja tarjolla oli sekä brutaalia tappelua ympäri areenaa että oikeasti näyttävää painia kehässäkin. Lisäksi lopun sekaantumisetkaan eivät haitanneet, koska niillä kaikella oli joku tarkoituksensa eivätkä ne olleet sekaantumisia vain välttämättömien sekaantumisten vuoksi. Sitä paitsi nuo lopun vaiheet tekivät tästä ottelusta oikeasti todella jännittävän, ja loppuhuipennus oli ottelussa mahtava. Hieno tapa päättää show, ja erityisesti Tazille suuri hatunnosto.
***½ (22:15)

*** Lance Storm
** Taz
* Rob Van Dam

Kertoo taas jotain kahden viimeisimmän ECW:n show'n tasoerosta, kun November To Rememberistä ei meinannut millään löytyä kolmea painijaa, joille antaa tähtiä esiintymisestään, ja nyt niitä olisi yhtä hyvin voinut palkitun kolmen lisäksi antaa vaikka Super Crazylle, Yoshihiro Tajirille tai Shane Douglasille. Ihan jo senkin takia tämä oli minusta erittäin onnistunut. Saatan joidenkin mielestä pahastikin yliarvostella tämän show'n, koska tämä ei ole kai ollut mitenkään erityisen ylitsevuotavasti kehuttu, mutta minusta tämä oli todella onnistunut tapa avata vuosi '99. Ehkä osansa oli silläkin, että edellinen yli Ok-tason ylittänyt ppv vuodelta '98 oli elokuinen SummerSlam, joten sitten tämmöinen piristysruiske tuntui entistä paremmalta. Silti tässä ppv:ssä toimi minusta tosi moni asia. Kaikki kolme viimeistä suurta ottelua olivat todella viihdyttäviä ja hoitivat oman roolinsa hienosti, ja lisäksi alkupuolella nähtiin vielä mahtava lhw-ottelu. Mielestäni en olisi yhtään tämän kriittisemmin voinut suhtautua tähän ppv:hen, sillä vielä uudelleenpohdinnankin jälkeen kyllä nuo ottelut ansaitsivat sen arvosanan, minkä saivat. Toki show'ssa oli myös omat vähän laimeammat hetkensä, ja puolivälissä homma tuntui jopa vähän tökkivän, mutta sitten loppupuoli kyllä hoiti homman mahtavasti kotiin. Lisäksi täytyy vielä mainita, että jopa Sid näytti tässä show'ssa yllättävän kiinnostavalta. Niinpä kokonaisuutena tämä oli Hieno ppv.

1. ECW Guilty As Charged - Hieno

Seuraavaksi sitten WCW:tä, Souled Out.

[Kenitys]

Vuosi 2011 petti minut taas, joten palataan sitten ysäriin.


SOULED OUT 1999
Electrifying action!

Souled Out nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 1997, jolloin ppv:n idea oli, että se oli nWo:n oma ppv, jonka koko lähetystä, tuomarointia ja kaikkea muutakin hallitsi nWo-porukka. Kaikki ottelut olivat nWo vs. WCW -kamppailuja. Koska tuo tapahtuma floppasi aika reippaasti, oli seuraavan vuoden Souled Out jo ihan normaali ppv-tapahtuma, ja vuoden '99 Souled Out jatkoi samalla linjalla. Yksi ero tosin oli. Kaikki vuoden '98 WCW-ppv:t olivat olleet virallisesti WCW:n ja nWo:n "yhteisiä", mutta nyt tammikuun neljännen päivän temppujen takia WCW oli ottanut taas ppv-lähetykset täysin omiin nimiinsä. Käytännössä tämä ei tiennyt mitään muutosta. Selostajanamme jälleen Tony, Mike ja Bobby tässä ensimmäisessä ppv:ssä nWo:n uuden ajan alkamisen jälkeen.


Mike Enos vs. Chris Benoit
Vuoden ensimmäinen WCW-ppv alkoi taas varsin erikoisella ottelulla, kun WCW:n rosterin selvästi aliarvostetuin painija Chris Benoit kohtasi WCW:n laajahkoon jobberikaartiin kuuluvan Mike Enoksen. Enoksen huippuvuodet olivat '90-luvun alussa, jolloin hän paini WWF:ssä toisena Beverly Brotherseista, mutta sittemmin hän ei ollut mitään mainittavaa saanut aikaan. Tämä oli hänen ensimmäinen ppv-tason singles-ottelunsa tämän projektin aikana. Mitään feudia ei taustalla ollut, kunhan Four Horsemanin jäsenelle Benoit'llekin päätettiin pitkästä aikaa buukata 1 vs. 1 -ottelu.

En etukäteen odottanut ottelulta yhtään mitään, koska Enos ei mitenkään erityisen mainittavan lahjakas painija ole, enkä uskonut yleisönkään kauheasti syttyvän tähän avauskamppailuun. Siihen nähden tämä oli ainakin pienehkö positiivinen yllätys, vaikka toki Benoit'n taidot pitäisi aina muistaa ottaa huomioon odotuksissaan. En kylläkään lähde tätä millään ylistyssanoilla kehumaan, koska olihan tämä aika perussuoritus Benoit'lle, joka ei selvästikään mitään parastaan pistänyt tämänkaltaiseen filler-otteluun. Kuitenkin ihan hyvä ottelu, ja varsinkin lopetus oli yllättävänkin vauhdikasta menoa. Enoskin veti ihan hyvin.
**½ (10:34)


Norman Smiley vs. Chavo Guerrero Jr.
Tässä oli sitten kiistatta vuoden feud toistaiseksi. Smiley ja Chavohan kohtasivat jo tuossa vuoden '99 ensimmäisessä Nitrossa. Tuon ottelun voitti Chavo, mutta ottelun jälkeen raivoissaan ollut Smiley pieksi Chavon pahanpäiväisesti. Seuraavalla viikolla homma muuttui sitten jo todella henkilökohtaiseksi, kun Smiley kaappasi ja myöhemmin teloitti keppihevonen Pepen kesken tämän syntymäpäiväjuhlien. Pepe oli ollut ehkä hieman epävakaan Chavon läheisin ystävä ja aina Chavon mukana tämän otteluissa. Homma muuttui entistä karummaksi, kun tässä ppv:ssä Smiley saapui paikalle uurnan kanssa, ja uurnassa oli sisällä tietenkin Pepen jäänteet. Puhdasta kultaa!

Harmi, että Norman Smileyllä ei ollut kykyä tuoda tämän storylinen kultaisuutta mukaan myös kehään. Saattaa olla ihan oikeasti, että vika on vain minussa, mutta itse en henkilökohtaisesti kykene nauttimaan näistä Smileyn otteluista. Tässäkin Norman ja Chavo vetivät teknisesti oikein taidokasta submission-painia, mutta jotenkin Smiley on vain niin helkkarin tylsä, että suurimman osan ajasta toivoin vain, että tämä ottelu loppuisi. Taidokasta painia siis, mutta aivan jumalattoman tylsää. Asiaa ei paranna sekään, että tämä oli show'n toiseksi pisin ottelu. Kunniaa on kuitenkin annettava Chavolle, joka sai loppupuolelle otteluun jonkun verran väriä, ja loppupuoli olikin jo ihan kivaa menoa. Silti alkupuolen pitkähkö tylsyys vaanii mielessäni.
** (15:44)

Tässä välissä olisi ilmeisesti pitänyt olla Fit Finlayn ja Van Hammerin ottelu, mutta jostain syystä se puuttui versiostani. En voi vakavissani väittää, että olisin jotenkin murheenmurtama tämän puutoksen takia.


Wrath vs. Bam Bam Bigelow
Kuten jo Nitron kohdalla arvelinkin, sai nähden super heavyweightin ryminäkamppailu jatkoa ppv:ssä. Sanotaan nyt vielä kerran, koska en alun perin tajunnut sitä kovin selvästi tuoda selville, että Bam Bam Bigelow oli siirtynyt marraskuussa 1998 ECW:stä WCW:hen. Tämä oli hänen debyyttiottelunsa WCW:ssä ppv-tasolla. Tammikuun ensimmäisessä Nitrossa Wrath, joka oli edellisenä syksynä tapahtuneesta paluustaan asti ollut voittamaton, oli jättänyt avoimen haasteen, johon Bigelow vastasi. Tuo ottelu päättyi tasapeliin, kun miehet tappelivat tiensä backstagelle, mutta nyt oli aika selvittää uusintaottelussa, kumpi todella on parempi.

Kuten jo Nitron kohdalla sanoin, minulla on kieltämättä hieman vincemäisiä piirteitä näissä isojen miesten diggailuissa silloin, kun kyseiset isot miehet ovat ainakin ok:ita painitaidoiltaan. Niinpä Henryt ja Khalit saavat kyllä painua syvimpään koloon, mutta Wrathin ja Bigelowin rymistelyä oli taas ihan ilo katsella. Tällä kertaa ottelu kesti pidempään kuin Nitrossa ja oli muutamissa kohdissa oikein näyttävää menoa, joten kyllä tämä kiva välipala oli. Toki pitää huomioida, että ei tämä mikään painillinen mestariteos ollut, ja osittain homma oli aika vaisua, mutta en minä näiltä kahdelta mitään huippuottelua odottanutkaan. Ottelu hoiti oman roolinsa, ja lopetuskin oli ihan näyttävä.
**½ (9:23)


Konnan vs. Lex Luger
Vuorossa oli illan ensimmäinen "uuden ajan" WCW vs. nWo-ottelusta. WCW oli siis käytännössä palannut takaisi vuoteen '96 pikkaisen uusilla jaoilla, kun vuoden ensimmäinen Nitro oli päättynyt legendaariseen Fingerpoke of Doomiin, jossa Kevin Nash kävi makaamaan kehään ja antoi Hollywood Hoganin selättää hänet ja viedä näin WCW World Heavyweight -mestaruuden. Samalla nWo Wolfpack ja nWo Hollywood olivat liittyneet periaatteessa yhteen, vaikka Wolfpackista alkoikin saman tien tulla nWo:n A-joukkue, johon kerääntyivät parhaat ja Hollywood jäi alakorttilaisten B-joukkueeksi. Tuossa vuoden ensimmäisessä Nitrossa myös Lex Luger oli kääntynyt heeliksi liittymällä Hoganin, Nashin, Hallin, Steinerin jne. eliittiporukkaan. Sen sijaan entinen Wolfpackilainen Konnan heitettiin nWo:sta ulos, ja Konnanin entinen ystävä Luger tarjosi tälle ensimmäisen nWo-Beatdownin. Nyt Konnan tahtoi kostaa.

Kuten odottaa saattoi, ei tämä ottelu ollut mitenkään kovin kehuttavaa toimintaa. Kumpikaan näistä herrasmiehistä nyt kun ei saatunut olemaan tunnettu loistokkaista kehätaidoistaan. Luger alkoi olla jo tosi vanha, mutta vielä sillekin piti singles-otteluita buukata. Konnankaan ei erityisiin temppuihin kyennyt, mutta sai pidettyä tämän ottelun edes siedettävällä tasolla paikoitellen ihan ok:lla rymistelyllään. Lopetus oli kaikessa vakavuuteen pyrkimisessään aika hupaisa.
*½ (9:31)


Perry Saturn vs. Chris Jericho w/ Ralphus - Loser Wears A Dress Match
Jos jollekin on jäänyt vielä epäselväksi (hyvin mahdollista, koska en ole asiasta kummemmin maininnut), niin Ralphus oli syksystä '98 asti Jerichon henkivartijana toiminut jumalattoman ruma ja isomahainen mies. Tässä vaiheessa Raplhuksesta oli alkanut kasvaa jo pieni ilmiö. Faneilla oli Raplhus-kylttejä ja muuta vastaavaa. Se isomahaisista rumiluksista. Tämän ottelun taustalla oli kaksikin kuviota. Pienempi kuvio oli Jerichon ja Saturnin kärhämä, jossa oli kyse yksinkertaisesti maineesta ja kunniasta, ja se huipentui nyt otteluun, jossa häviäjä joutuisi nöyryyttämään itseään pukeutumalla mekkoon. Isompi kuvio oli Perry Saturnin edellisen vuoden loppupuolella alkaneet ongelmat tuomari Scott Dickinsonin kanssa. Saturn oli pari kertaa vahingossa telonut Dickinsonia, joka oli nyttemmin alkanut tuomaroida Saturnin otteluita varsin epäreilusti. Tuota epäreiluutta lietsoi Jericho, joka oli useaan kertaan uskotellut Dickinsonille Saturnin yrittävän tarkoituksella vahingoittaa tätä.

Tämä oli hyvä ottelu, kuten Saturnin ja Jerichon kamppailulta sopi jo odottaakin. Harmi vain, että näiltä kahdelta olisi voinut odottaa enemmänkin, mutta tällä kertaa kaksikko tyytyi kuitenkin vain hyvään otteluun. Sopivasti oli aikaa, Jericho viihdytti yleisöä muutamalla näyttävällä spotilla ja muuten suurin osa ajasta oli taidokasta ja kivaa painia, mutta ei kuitenkaan sen erityisempää. En tiedä, onko tässä kohtaa tosin sopivaa siitä valittaa, kun tämä oli toistaiseksi illan paras ottelu. Lopetuksesta en taaskaan tykännyt, mutta se oli jo ennakkoasetelmista arvattavissa, koska Dickinson oli siis tässäkin ottelussa tuomarina.
*** (11:44)


Kidman (c) vs. Juventud Guerrera vs. Psychosis vs. Rey Mysterio Jr. - WCW Cruiserweight Championship
Ei ollut CW-divisioonankaan buukkaus tässä kohtaa nyt kaikkein innovatiivisimmillaan. Kidmanin ja Guerreran kuviota oli pyöritetty jo syksystä lähtien, ja jo marraskuussa siihen oli sekoitettu myös Mysterio Jr. Nyt niin sanottuna uutena lenkkinä kuvioon tuotiin Guerreran latino World order -joukkuekaveri Psychosis, mutta varsinaisesti mikään ei ollut kuviossa muuttunut. lWo oli katkera entiselle jäsenelleen Mysteriolle ja yritti samalla saada CW-mestaruuden, mihin pyrki myös Mysterio Jr. itse.

Vaikka kuvio itsessään ei tuoreudellaan häikäissytkään, oli ottelu kuitenkin illan paras. Ei sekään mitään huippuottelutasoa ollut, mutta oikein viihdyttävää ja erittäin vauhdikas spottailua joka tapauksessa. Alkupuolella ottelu oli kyllä varsin oudosti buukattu, koska homma vaikutti enemmänkin joukkueottelulta kuin neljän miehen väliseltä kamppailulta, mutta loppua kohti se alkoi muuttua järkevämmäksi. Samalla myös spotit vain paranivat, kamppailu tiivistyi ja tunnelma muuttui jännittävämmäksi. Loppua edeltäneet hetket olivat taas ärsyttävän epäloogisia, mutta kyllä tätä katsoessa kuitenkin niin paljon viihtyi, että tunnustusta on annettava. Järkevämmin buukattuna olisi voinut yltää Crazy vs. Tajirin arvosanaan.
***½ (14:24)


Barry Windham & Curt Hennig vs. Ric Flair & David Flair w/ Arn Anderson
Hankala uskoa vieläkään, että tämä oli tosiaan illan co-ME, mutta niin homma vain oli. 19-vuotias David Flair teki ppv- ja samalla in ring WCW-debyyttinsä tässä ottelussa isänsä rinnalla. Curt Hennig ja WWF:stä WCW:hen vuoden '98 lopulla takaisin hypännyt Barry Windham olivat yrittäneet parhaansa mukaan auttaa Eric Bischoffia Ric Flairin päihittämisessä. Nämä kaksi entistä Four Horsemanin jäsentä olivat kuitenkin touhuissaan epäonnistuneet, ja nyt uusi WCW:n presidentti Ric Flair päätti kostaa Hennigille ja Windhamille, ja David tahtoi päästä isänsä rinnalla pieksemään Windhamin ja Hennigin.

Olin jopa oikeastaan hieman yllättynyt siitä, ettei tämä ollut mitenkään kamala ottelu. Toisaalta pitää ottaa huomioon, että kehässä olivat Ric Flair, Curt Hennig ja Barry Windham, ja vaikka kukaan (erityisesti Windham) ei missään elämänsä kunnossa olleet, kyllä he ok-otteluun pystyivät. Mitään erityistä kamppailu ei kyllä tosiaan tarjonnut, ja Davidin osuudet nyt olivat oletettavasti aika onnettomia, mutta kokonaisuutena tästä jäi kuitenkin ok-fiilis. Ei sen enempää eikä sen vähempää, mutta olisi tämä huonompikin voinut olla.
** (13:56)

Seuraavaksi oli tarjolla ainakin 10 minuutin beatdown, kun paikalle saapuneet nWo Hollywoodin ja nWo Wolfpackin jäsenet hyökkäsivät Ric Flairin, David Flairin ja Arn Andersonin kimppuun. Jostain syystä hyviksiltä puuttuivat apujoukot täysin, eikä edes aikaisemmin show'ssa esiintynyt Chris Benoitkaan saapunut auttamaan Horsemaneja. Joka tapauksessa WCW World Heavyweight -mestari Hollywood Hogan, joka ei taas uuden mestaruuskautensa kunniaksi kokenut tarpeelliseksi tehdä muunlaista ppv-esiintymistä, ja kumppanit julistivat tekevänsä koko tämän hyökkäyksen Eric Bischoffin puolesta. Upeaa. Vuoden '99 Hogan vs. Flair! Maltan tuskin odottaa.


Scott Hall vs. Goldberg - Ladder Stun Gun Match
Jos Hogan-Flairia en malta millään odottaa, niin yhtä malttamattomana olin koko illan odotellut tätä titaanien taistoa. WCW alkoi vähitellen päästä kunnolla liekkeihin huikeissa erikoisotteluissaan tässä Goldbergin ja Scott Hallin kamppailussa, jossa stun gun, jolla Hall oli täräyttänyt Goldbergiä muun muassa Starrcadessa aiheuttaen tälle mestaruustappion, ripustettiin roikkumaan katosta. Miesten piti yrittää napata tuo ase alas tikapuiden avulla, ja se, kumpi saa ensin täräytettyä vastustajaansa tuolla aseella, olisi ottelun voittaja. Kuulostaa mahtavalta. Ottelun taustallahan oli kaikessa lyhykäisyydessään nuo tammikuun neljännen päivän tapahtumat. Tuolloin Goldberg, jolta nWo oli kusettanut mestaruuden Starrcadessa ja jolta Elizabeth oli vienyt valheillaan rematch-mahdollisuuden, yritti tulla kostamaan hänen iltansa pilanneelle Hoganille, Nashille ja Hallille, mutta joutuikin lopulta beatdownin kohteeksi. Nyt hän oli aloittamasa kostoretkeään, ja ensimmäinen kohde oli Scott Hall.

Scott Hallin suorituksien laatua Ladder Matcheissa voi tuskin kukaan kyseenalaistaa, mutta ensinnäkin Goldberg on ehkä hitusen erilainen vastustaja kuin Shawn Michaels ja toiseksi Hallin edellisissä Ladder Matcheissa on tikkailla yritetty tavoitella sitä perinteistä mestaruusvyötä eikä tainnutusasetta. Niinpä olin hyvin epäileväinen tämän ottelun alkaessa ja odotin tältä pahimmillaan jopa aivan järkyttävää kuraa. Siihen nähden ottelu oli ihan helpotus. Goldberg myi (aivan loppua lukuun ottamatta, tietenkin) yllättävän hyvin jalkavammaansa, jonka nWo oli aiheuttanut hänelle backstagella aikaisemmin ppv:n aikana. Lisäksi ottelu jopa eteni ihan loogisesti, ja vaikka tosiaan mitään huikeita tikapuuspotteja ei nähty, käytettiin paikoitellen tikkaita jopa ihan näppärästi. Ei tämä kuitenkaan yli ok:n ollut, koska kyllähän tässä omat pahat heikkoutensa painin laadussa ja yleisessä kankeudessa olivat, mutta olisi tämä huonompikin voinut olla. Lopetus oli nyt taas säheltämistä mutta milloinpa ei olisi. Summa summarum: on WCW:ltä paljon pahempiakin Main Eventejä nähty.
** (17:44)

*** Kidman
** Rey Mysterio Jr.
* Psychosis

Eihän tämä vuosi nyt kovin vahvasti WCW:ltä lähtenyt käyntiin. Ppv:n 8 ottelusta 2 ylitti maagisen kolmen tähden rajan, ja se ei ollut suinkaan ainut ongelma. Suurempi huoli tässä ppv:ssä oli se, ettei tämä suurudeltaan poikennut paljon ollenkaan normaalista Nitrosta. Illan aikana nähtiin yksi mestaruusottelu, ja vuoden alussa kruunattu uusi maailmanmestari Hogan tyytyi taas parin minuutin esiintymiseen. Muutenkin taas koko "huikea käänne" kaikkine Fingerpoke of Doomeineen ja nWo:n uuden ajan syntymisineen tuntuivat jäävän todella pieneen osaan. Pääseekö Goldberg koskaan Hoganin kimppuun, kun Hogania tuntuu kiinnostavan omanikäisensä herrasmiehet enemmän? Huoh. Pienemmissä huolissa oli esimerkiksi se, että US-mestari Bret Hartin ja Diamond Dallas Pagen kaltaiset nimimiehet loistivat poissaolollaan. Plussaa täytyy antaa ppv:lle siitä, ettei tämä ollut missään vaiheessa kamalaa kuraa, lähimpänä Lugerin ja Konnanin kohtaamisen kohdalla. ME-ottelutkin olivat ok:ita, ja esimerkiksi Wrath vs. Bam Bam oli mukava piristys, vaikkei kolmen tähden rajaa ylittänyt. Aikamoisen vaisu fiilis tästä silti jäi, joten ei tämä Kehnoa parempi ole, mutta vuosi '98 sisälsi useita pahempiakin ppv:itä WCW:ltä ja muiltakin promootioilta.

1. ECW Guilty As Charged - Hieno
---------------
-
---------------
-
---------------
2. WCW Souled Out - Kehno

Sitten olisi WWF:n Royal Rumblen vuoro seuraavaksi.

[SkullCrushingFinale]

Sellanen Whatilta varastettu uudistusehtotus, että mitä mieltä olisit matsien voittajan maininnasta spoilereissa? Arvosteluja on mukava lukea, mutta olisi nopeampaa vain vilkaista spoileritagin takaa voittajan nimi, kuin kaivaa aina wikipedia esiin

Arvosteluissa ei mitään vikaa, loistavaa tavaraa

[Kenitys]

Sellanen Whatilta varastettu uudistusehtotus, että mitä mieltä olisit matsien voittajan maininnasta spoilereissa? Arvosteluja on mukava lukea, mutta olisi nopeampaa vain vilkaista spoileritagin takaa voittajan nimi, kuin kaivaa aina wikipedia esiin :)

Hmm, voinhan minä tuota koittaa, jos se on helpottava tekijä :) Ei ole tullut itselle mieleenkään, kun en kuitenkaan arvostelussa tahdo niitä voittajia paljastaa, jos joku ei halua asiasta spoilaantua. Ja kiitos palautteesta!


ROYAL RUMBLE 1999
No chance in hell

WWF aloitti jälleen uuden vuoden tuttuun ja turvalliseen tapaan perinteikkään Royal Rumblen merkeissä. Vuodesta '88 asti järjestetty Rumble oli tullut jo erittäin tunnetuksi vuosittaisesta 30 miehen (tai vuonna '99 29 miehen ja 1 naisen) Royal Rumble -ottelusta, jonka voittaja kohtaisi WWF-mestarin WrestleManian Main Eventissä. Vuonna '99 Royal Rumbleakin kehysti Vince McMahonin ja McMahonin johtaman Corporationin ja Stone Cold Steve Austinin välinen feud. Siitä enemmän Rumble-ottelun kohdassa. Selostajana edellisen WWF-ppv:n tapaan Jerry Lawler ja Michael Cole. Nyt Cole hoiti homman jo selvästi paremmin.


Road Dogg (c) vs. Big Boss Man (c)
New Age Outlawsin, ja oikeastaan koko DX:n, feud Corporationin kanssa ei suinkaan ollut vuodenvaihteen myötä laantunut, vaan viime aikoina homma oli kiristynyt entisestään. Big Boss Man ja Ken Shamrock olivat voittaneet joukkuemestaruudet New Age Outlawsilta vuoden '98 lopuilla, ja tämän jälkeen NAO:n jäsenet alkoivat siirtyä singles-urilleen taistellen toinen toista ja toinen toista Corporationin joukkuemestaria vastaan. Road Dogg oli voittanut Boss Manilta tämän Hardcore-mestaruuden muutama viikko ennen Rumblea, ja hän oli tuon jälkeen pari kertaa vyötä puolustanutkin. Nyt hän sai vastaansa openerissa entisen mestarin, mutta mestaruus ei jostain syystä ollut ottelussa panoksena.

Etukäteen Road Dogg vs. Big Boss Man -ottelu saattaa kuulostaa aika kamalalta, ja sellainen tämä ilmeisesti olikin monien mielestä, mutta minusta tämä oli yllättävän hyvä opener. Ei nyt missään tapauksessa taaskaan mikään painimaailman mestariteos, mutta molemmat liikkuivat tässä ottelussa oikein vauhdikkaasti (normaaliin verrattuna) ja tuntuivat pistävän todellakin parastaan peliin. Toki hommassa ärsytti se, ettei tämä jostain syystä ollut mestaruusottelu, mutta ihan kivaa menoa tämä joka tapauksessa oli. Jos osaa jättää turhat ennakkoasennoitumiset pois, voi näistäkin WWF:n '90-luvun lopun midcard-otteluista ottaa kaiken tarjotun irti.
**½ (11:52)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Big Boss Man (by Boss Man Slam)

Ken Shamrock (c) vs. Billy Gunn - WWF Intercontinental Championship
Samalla kun Road Dogg feudasi siis Big Boss Manin kanssa Hardcore-divisioonassa, oli Billy Gunn noussut jo astetta korkeammalle arvoasteikossa, sillä hän häiritsi nyt Ken Shamrockia IC-divisioonassa. Shamrock kantoi siis sekä joukkue- että IC-mestaruutta, ja nyt Billy Gunn aikoi ottaa IC-mestaruuden itselleen. Shamrock ei ollut ensin suostunut kohtaamaan Gunnia mestaruusottelussa, mutta Gunn oli saanut Shamrockin menettämään hermonsa, kun hän oli vilauttanut paljasta persettään vuoden '98 lopulla WWF-debyyttinsä tehneelle Shamrockin siskolle Ryan Shamrockille. Tämän seurauksena Shamrock oli siis suotunut otteluun ja lisäksi tuhonnut Ankle Lockillaan Gunnin nilkan edellisessä Raw'ssa.

Olen ilmeisen outo, koska tykkäsin myös tästä toisesta NAO-jäsen vs. Corporation-jäsen -ottelusta. Joukkueiden välinen ottelu Rock Bottomissa oli kieltämättä varsin tylsä, mutta jotenkin nämä singles-ottelut olivat onnistuneempia. Erityisesti tämä oli mielestäni hyvä ottelu. Olihan tämä kieltämättä aika tylsä, mutta ei mielestäni käynyt missään vaiheessa tylsäksi. Lisäksi jännitystä saatiin pidettyä yllä hyvin viimeiset viisi minuuttia, kun useammankin kerran olin varma, että ottelu ehtii jo päättyä. Shamrock osoitti taas sen, että hyvänä päivänään hän pystyy oikein hienoihin otteisiin, eikä Badd Asskaan huonosti vetänyt. Hyvä IC-kamppailu mielestäni. Lopetus oli ehkä vähän yllättäväkin.
*** (14:24)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Ken Shamrock (by Ankle Lock)

X-Pac (c) vs. Gangrel - WWF European Championship
Lisää DX-jäsenten otteluita. X-Pac oli kantanut European-mestaruutta jo usean kuukauden verran, ja hän oli puolustanut sitä muun muassa D'Lo Brownia ja "Real Man's Man" Stephen Regalia vastaan. Nyt hänen haastajakseen oli asettunut mystisen ja goottista elämäntyyliä vaalivan Broodin johtaja Gangrel. Ilmeisesti mitään erityistä feudia ei tässä taustalla ollut. Broodilla oli lähinnä ongelmansa J.O.B. Squadin kanssa ja DX:llä taas Corporationin kanssa.

Tämän ottelun ongelma oli erityisesti se, että tämä kesti aivan liian vähän aikaa. Jos kamppailulle olisi annettu vaikka viisi minuuttia enemmän aikaa, olisivat X-Pac ja Gangrel ehtineet luultavasti vetäistä todella viihdyttävän ja vauhdikkaan ottelun. Nyt vajaassa 6 minuutissa homma pysähtyi vähän seinään, mutta sen aikaa, mitä tämä kesti, oli meno kyllä oikein viihdyttävää. X-Pacilta taas hiton nättejä potkuja, ja Gangrelkin hoiti oman hommansa hyvin. Ihan hyvä ottelu, mutta olisi tarvinnut tosiaan enemmän aikaa.
**½ (5:53)
Voittaja:

Spoiler: näytä

X-Pac (by X-Factor)

Sable (c) vs. Luna w/ Shane McMahon - Strap Match for the WWF Women's Championship
Vielä vuoden '98 lopulla Luna oli ollut omituisista köriläistä koostuneen Oddities-porukan cheerleader, mutta nyt hän oli taas näyttänyt todellisen värinsä ja kääntynyt heeliksi. Samalla Odditiesin tarina alkoi olla vähitellen ohi, vaikka Golga ja Kurrgan vielä tässä tapahtumassa Rumbleen osallistuivatkin. Sable oli voittanut Women's-mestaruuden Survivor Seriesissä Jacquelinelta ja kantanut sitä voittonsa jälkeen ylpeästi ja lisäksi nöyryyttänyt Corporationin johtoporrasta useaan otteeseen, kun nämä olivat yrittäneet pitää Sablea pilkkanaan. Tästä nöyryytyksestä ei varsinkaan Shane McMahon ollut pitänyt, ja niinpä hän ryhtyi auttamaan aggressiivista ja hieman omalaatuisen lookin omaavaa Lunaa Sablen päihittämisessä. Luna oli jo hyökännyt Sablen kimppuun Rumblea edeltävässä Heatissa, ja Shane ehti jo julistaa, ettei koko ottelua käydä, mutta Sable saapui silti paikalle ja tahtoi kohdata vastustajansa tässä Strap Matchissa. Edellinen ppv-tason Strap Match oli WWF:ssä nähty vuonna 1996.

Itse ottelu oli yksinkertaisesti aika onneton. Se oli toisaalta hyvin lyhyt, mutta tässä tilanteessa lyhyys oli lähinnä eduksi. Kumpikaan naisista ei kummemmin painiliikkeitä tässä ottelussa esittänyt, ja homma oli lähinnä vain nahkaremmillä läiskimistä. Sable näytti jälleen hyvältä, mikä hieman piristi tilannetta, mutta paljon muuta positiivista ei tästä jutusta löytynyt, vaikka nahkaremmin pauke aina ihan viihdyttävää onkin. Lopetuskin oli aika onneton.
* (4:43)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Sable (by tapping the four turnbuckles)

Mankind (c) vs. The Rock - 'I Quit' Match for the WWF Championship
Kuten voitte huomata, oli Mankind tosiaankin voittanut WWF-mestaruuden The Rockilta vuoden 1999 ensimmäisessä Raw'ssa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Mrs. Foley's Baby Boy kantoi painimaailman arvostetuinta mestaruusvyötä, ja Mankind oli ottanut jo kaiken ilon irti voitostaan. Corporationia vastaan sotiva Mankind oli nyt niskan päällä taistossaan "Corporate Champion" Rockia vastaan, eikä hän ensin suostunutkaan Rockin haasteeseen ottelusta Royal Rumblessa. Mankind ei suostunut otteluun, vaikka Rock lupasi muun muassa, ettei Corporation sekaannu otteluun ja ettei ottelussa tunneta diskauksia. Lopulta Rock kyllästyi maanitteluun ja sanoi lopettavansa ("Okay, I quit"). Tällöin Mankindin ilme kirkastui, ja hän kertoi suostuvansa kohtaamaan Rockin Royal Rumblessa "I Quit" -ottelussa! Mankind ei ollut ikinä elämässään sanonut luovuttavansa, ja hän enemmänkin vain nautti kivusta, joten Rockin voitto vaikutti varsin mahdottomalta tehtävältä.

Tämä ottelu ja erityisesti tämän lopetus on yleisestikin tunnettu aikamoisesta brutaaliudestaan, ja kieltämättä PG-eraan oli eroa kuin yöllä ja päivällä, kun ottelu päättyi reiluun kymmeneen toinen toistaan rajumpaan suoraan päähän kohdistettuun (ilman mitään käsisuojausta) tuoliniskuun. Joka tapauksessa minä en tykkää PG-erasta, ja vaikka esimerkiksi juuti tämmöiset hc-mätöt eivät painijoiden turvallisuudelle parasta lääkettä olekaan, niin en silti voi väittää, etten olisi viihtynyt tätä katsoessa. Hyvää ja rajua mättöä, jossa kerrottiin hieno tarina ja jossa yleisökin oli upeasti mukana. Silti muistelin ennen tämän katsomista, että tämä olisi ollut vieläkin parempi. Tämä jäi varmaankin Mankindin ja Rockin parhaaksi ppv-otteluksi keskenään, ja siinä mielessä ehkä jopa hieman petyin. Silti, en voi olla antamatta neljää tähteä, koska on tämä niin klassikko lopetuksineen päivineen.
**** (21:46)
Voittaja:

Spoiler: näytä

The Rock (by making Mankind say "I quit")

30 Person Royal Rumble Match
Osallistujat: Steve Austin, Mr. McMahon, Golga, Droz, Edge, Gillberg, Steve Blackman, Dan Severn, Tiger Ali Singh, Blue Meanie, Mabel, Road Dogg, Gangrel, Kurrgan, Al Snow, Goldust, The Godfather, Kane, Ken Shamrock, Billy Gunn, Test, Big Boss Man, Triple H, Val Venis, X-Pac, Mark Henry, Jeff Jarrett, D'Lo Brown, Owen Hart, Chyna

Ajattelin nyt kokeilla tätä, että julkaisen battle royaleiden ja vastaavien yhteydessä osallistujalistan, koska eipä kukaan niitä pakota lukemaan, ja ne voivat joidenkin mielestä olla mielenkiintoisia. Hyvä ratkaisu tietenkin tässä vaiheessa, kun esim. viimeinen WCW:n World War 3 Battle Royal käytiin edellisenä vuotena. Joka tapauksessa. Tämän vuoden Rumblen pääteema oli siis McMahonin ja Austinin feudi, kuten jo alussa kirjoitin. Austin voitti Undertakerin Rock Bottomissa ansaitakseen paikan tässä ottelussa, mutta pian tuon jälkeen McMahonin arpoivat "satunnaisesti" Austinille paikan numero 1 Rumbleen. Tämän jälkeen Vince itse buukkasi itsensä saapumaan Rumbleen numerolla 30, mutta tuolloin Corporationin puolella ollut Comissioner Michaels kääntyi Corporationia vastaan, perui Vincen päätöksen ja pisti tämän saapumaan kehään numerolla 2. Tästä raivostuneena Vince lupasi kenelle tahansa, joka saa eliminoitua Austinin ottelusta, palkkioksi tempustaan 100 000 dollaria. Muita huomioitavaa tästä Rumblesta ennakkoon oli se, että Chyna otteli ensimmäisenä naisena ikinä Rumble-ottelussa.

Pakko myöntää, että tämä oli varmaankin historian huonoin Rumble-ottelu. Vuoden '88 Rumble saattaa yltää samalle tasolle, mutta toisaalta silloin ottelulla ei ollut vielä ollenkaan lähellekään samantapaista asemaa kuin tässä 11 vuotta myöhemmin nähdyssä kamppailussa. Suurin ongelma selvinnee osallistujalistaa katsomalla. Kun Vince ja Austin olivat vajaan 10 minuutin jälkeen tapelleet itsensä pois ottelusta (vain palatakseen kuvioihin vajaa puoli tuntia myöhemmin), ei kehään saapunut pitkään aikaan yhtään merkittävää nimeä. Miksi yleisön olisi pitänyt kiinnostua Drozin, Steve Blackmanin, Kurrganin tai joidenkin satunnaisten midcardereiden tylsästä brawlailusta kehässä? Eikö bookkaajilla (Russo) käynyt mielessäkään, että yleisö olisi ehkä innostuakseen tarvinnut kehään edes yhden hallitsevan isomman nimen. Miten olisi ollut Undertaker? Tosin UT:n rooli oli yksi harvoista mielenkiintoisista hetkistä ottelun alkupuolella, kun Ministry of Darkness kidnappasi paluunsa tehneen Mabelin. Austinin jälkeen ensimmäinen isompi nimi oli Kane, johon yleisö sitten syttyikin. Harmi vain, että Kaneakin käytettiin Rumblen kannalta todella huonosti, vaikka hänen ympärillä pyörinyt kuvio olikin ihan jännä.

Joka tapauksessa lopussa homma muuttui edes vähän mielenkiintoisemmaksi, kun kehässä alkoi olla pikkaisen isompia nimiä, mutta aika vaisuksi tämä silti kokonaisuudeltaan jäi. Tarjolla oli muutamia jänniä buukkaushetkiä, ja lopun taistelut olivat kivoja, mutta vaisu tämä oli Rumbleksi. Pakko myöntää, vaikka näitä otteluja itsessään kuinka fanitankin. Tosin silti tykkään esimerkiksi tämän lopetuksesta, joten jätti tämä kaikesta huolimatta ihan hyvän maun suuhun.
**½ (56:38)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Mr. McMahon (after eliminating Steve Austin)

*** Mankind
** The Rock
* Steve Austin

Vuosi 1999 alkoi WWF:n osalta juuri niin kuin olin muistellutkin, eli aika laimeasti. Tosin täytyy myöntää, että suurena Rumble-fanina sytyin silti tälle ppv:lle, että tämä oli mielestäni Ok. Päämestaruusottelu oli kuitenkin huippukamaa, eikä miesten alakortin ottelutkaan mitenkään huonoja olleet. Rumble oli toiki heikoimpia Rumble-esityksiä, mutta tarjosi silti omat pienet hetkensä. Silti olisihan tältä pitänyt voida paljon enemmän odottaa. Päämestaruusottelua lukuun ottamatta kaikki oli parhaimmillaankin hyvää ja lähinnä "ihan kivaa". Yhden vuoden suurimmista tapahtumista ei pitäisi olla ihan kiva, mutta sellainen se tällä kertaa oli.

1. ECW Guilty As Charged - Hieno
---------------
-
---------------
2. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
3. WCW Souled Out - Kehno

Seuraavaksi lisää WWF:ää ja toiseksi viimeinen In Your House ikinä.

EDIT: Kaksi huomiota vielä. Voisin tulevaisuudessakin koittaa aina heittää loppuun satunnaisia lisähuomioita, kun en niille oikein kesken arvostelujen löydä hyvää paikkaa, ja sitten ne jäävät väliin.

- Teddy Long teki tässä ppv:ssä debyyttinsä WWF-tuomarina.
- Jerry Lawlerin kommentaattoriuran ehdottomat huippuhetket olivat heel-kommentaattorina aloittelevan Michael Colen kanssa. Huippupätkä Rock vs. Mankindin selostuksesta:

Cole: "How the hell can Mick Foley defend himself when his hands are handcuffed?"
King: "Well he can't, you idiot."

[What]

Mainostamani projektin aloittaminen on kiireiden takia viivästynyt, mutta nyt lopulta päästään vauhtiin Genesiksen muodossa.

<center>
Sunnuntai, 17. Tammikuuta 2010
Impact Zone, Orlando, Florida

Hulk Hogan & Eric Bischoff olivat ottaneet TNA:n komentoonsa 4. päivä tammikuuta, ja muutokset alkoivat välittömästi näkyä. Tämäkin tapahtuma avattiin Hoganilla & Bischoffilla, jotka esittelivät nelikulmaisen kehän. Eli tänä iltana kuusikulmainen kehä haudattiin. Lisäksi tänä iltana oli luvassa kahden uuden painijan debyytit TNA:ssa.

X Division Championship Match
The Amazing Red (c) VS. Brian Kendrick
Ensimmäinen näistä kahdesta mysteeripainijoista oli Redin vastustajaksi ilmestynyt Kendrick, joka saikin Impact Zonelta ihan mukavan vastaanoton. Mitään kehäruostetta BK:n otteista ei ollut havaittavissa, taisihan hän indyissä käydä WWE- ja TNA-soppareidensa välisenä aikana.

Ottelu oli "ihan ok." Huolimatta uusitun kehän ringsiden ahtaudesta huolimatta nähtiin tässä Redin kuolemaa uhmaavaa loikka lattialle ja pari muutakin lennokasta muuvia. Sen vastapainoksi sitten nähtiin liian paljon kaikenmaailman varvaslukkoja, jotka eivät mielestäni tähän otteluun sopineet. Tempo oli liian hidas. Todella kaukana parhaasta äksädivariäksönistä, vaikka periaatteessa ihan kohtuullinen matsi olikin.

Spoiler: näytä

Kesto: 9:04
Voittaja: The Amazing Red (via Code Red)

Arvosana: **1/2

Singles Match
Sean Morley VS. Daniels
Big Valbovski, Val Venis, Sean Morley whoever oli yksi näistä Hoganin ja Bischoffin eeppisesti failanneista "pääottelijahankinnoista." En tiedä oliko ysärikunnostaan hieman tursunnut Morley face vai heel, mutta buuausten perusteella kantapää. Huomionarvoista on se, että joulukuun Final Resolutionissa Daniels oli otellut maailmanmestaruudesta puolen tunnin klassikon AJ:n kanssa, ja oli nyt pudonnut tällaiseen pohjustamattomaan filleriin.

Tylsää katsottavaa oli tämä ottelu. Daniels esitteli kyllä puolenkymmentä erilaista kuristusta Koji Clutchia myöten, mutta jotenkin tämä ei vaan klikannut. Yleisökin oli ihan pihalla, ketä heidän pitäisi kannustaa? Tyhjästä nyhjäistyä has beeniä, vai kaikin puolin heille vittuilevaa Danielsia? Missään vaiheessa tämä matsi ei leimahtanut liekkeihin, vaan oli melko hengetön ja virkamiesmäinen esitys.

Spoiler: näytä

Kesto: 9:07
Voittaja: Sean Morley (via Money Splash)

Arvosana: **+

2/3 Falls Knockout's Championship Match
O.D.B. (c) VS. Tara
Näillä kahdella oli ollut kärhämää jo lokakuun Bound For Glorysta saakka, ja tällä välillä mestaruuskin oli vaihtanut käsiä pariin otteeseen. Nyt oli aika selvittää homma kerralla harvinaisessa ottelumuodossa.

Ikävä kyllä, tämä ottelu oli hirveää kuraa. Yleisöä ei kiinnostanut, eikä minuakaan. Lisäksi ottelu oli hyvin yksipuolinen, eikä tässä nähty oikein mitään muistettavaa. ODB:n murhaavaa Body Scissors-sidontaa sen sijaan saatiin katsella minuuttitolkulla. Todella heikko esitys.

Spoiler: näytä

Kesto: 9:35
Voittaja: Tara (with two straight falls)

Arvosana: *

World Tag Team Championship Match
Matt Morgan & Hernandez VS. The British Invasion (c) (Doug Williams & Brutus Magnus)
Britit olivat niittäneet mainetta joukkueena, joka löysi aina porsaanreiän jonka avulla kiemurrella ulos tittelipuolustuksistaan. Hoganin ja Bischoffin aikana moinen ei kuitenkaan tulisi onnistumaan, ja sen vuoksi tämä tittelipuolustus.

Tapahtuman heikon alun jälkeen oli pienestä tasonnostosta toiveita tämän myötä. Ovathan Morgan & Hernandez päteviä isoja miehiä ja Invaasio pätevä joukkue. Mutta jotenkin tämä(kin) ottelu onnistui olemaan todella tylsä ja puuduttava. Ehkä laimealla yleisöreaktiolla oli osansa, mutta ei tämä millään muotoa hyvä ottelu ollut. Perussetit käytiin läpi ja sitten kiirehdittiin lopetukseen. Tv-ottelu.

Spoiler: näytä

Kesto: 8:52
Voittajat: Morgan & Hernandez (Morgan over Magnus)

Arvosana: **

Singles Match
'The Pope' D'Angelo Dinero VS. Desmond Wolfe w./Chelsea
Hävittyään Kurt Anglelle kaksi kertaa perättäisissä PPV:issä, siirtyi Desmond Wolfe feudaamaan toisen yleisön suosikin, The Popen kanssa. Miehet olivat jo kohdanneet historiallisessa tammikuun 4:n Impactissa, ja tämä oli uusintaottelu siitä.

Desmond Wolfen kohtalo on kyllä suurin tragedia sitten Magnum T.A:n moottoripyöräonnettomuuden. Kehäköysien sisällä mies oli (ja on varmasti edelleen) pirun hyvä. Ottelun aikana Wolfe esitteli tuhatta ja yhtä polveen kohdistuvaa sidontaa, ja tämän polven telomisen ympärille koko ottelu kietoutui. Desmond hallitsi, Popen saadessa harvakseltaan aina jonkun isomman muuvin perille. Tämä ottelu oli jo hyvää tasoa, mutta ei todellakaan mikään show stealer. Ansaitsi kuitenkin paikkansa kortissa, oli ihan menevää mättöä ja sai yleisönkin hieman syttymään. Peukku ylös.

Spoiler: näytä

Kesto: 13:32
Voittaja: Desmond Wolfe (via Lariat)

Arvosana: ***+

Tag Team Match
Beer Money Inc. VS. The Band (Kevin Nash & Syxx Pac) w./Scott Hall
nWo:n koomasta herättämisen täytyy olla yksi surkeimmista angleista minun aktiivisen painin seuraamisen aikana. Näin kuitenkin oli, että TNA bookkasi alkuvuodesta 2010 Hallia, Nashia ja Waltmania tällaisiin ison profiilin matseihin.

Alun perin KaljaRahan piti kohdata Hall & Nash, joka olisi saattanut hitusen kiinnostaakin eräänlaisena vanhan ja uuden sukupolvien tiimien kläshinä. Hall oli kuitenkin rapakunnossa, joten Syxx Pac heitettiin otteluun. Aikamoista sontaahan tämä oli. Ottelu oli hidasta ja puuduttavaa Bändin hallintaa, mitä nyt Beer Money silloin tällöin vähän elonmerkkejä osoitti. Matsin lopussa nähtiin sitten vielä ihmeellinen pseudoshoot välikohtaus Hallin hyökätessä jonkun katsojan kimppuun. Ei tämä nyt ihan naisten ottelun kaltaista jöötiä ollut, mutta ei kyllä mitään muistettavakaan. Ja mikä pahinta, näistä Bändin "klassikkomatseista" joudun vielä nauttimaan ainakin parissa seuraavassa ppv:ssä.

Spoiler: näytä

Kesto: 9:45
Voittajat: Beer Money (Roode over Nash)

Arvosana: **

Singles Match
Abyss VS. Mr. Anderson
Alunperin hirviön piti kohdata Bobby Lashley. Aiemmin illalla miehet olivat kuitenkin ajautuneet tappeluun bäkkärillä, jonka päätteeksi Abyss tyrmäsi Lashleyn ottelukelvottomaan kuntoon. Hulk Hogan päätti korvata Lashleyn mysteerivastustajalla, jota hän oli hehkuttanut tulevana maailmanmestarina. Niinpä Brian Kendrickin lisäksi myös Mr. Anderson teki TNA debyyttinsä tänä iltana.

Anderson on TNA:ssa ollut ihan loistava, mutta ei uskoisi tämän debyytin perusteella. Ensiksi hän veti varsin ponnettoman promon, joka ei poikennut millään tavalla WWE-aikojen setistä ja sen päälle otteli sanalla sanoen kehnon ottelun Abyssin kanssa. Andersonin poissa olo kehästä näkyi ikävän selvästi, ja muutenkin Abyss oli aika surkea valinta hänen ensimmäiseksi vastustajakseen. Ei olisi kyllä tämän esityksen perusteella uskonut sitä, millainen tähti Andersonista on kuoriutunut.

Spoiler: näytä

Kesto: 10:37
Voittaja: Mr. Anderson (after using brass knucks)

Arvosana: **

TNA World Heavyweight Championship Match
AJ Styles (c) VS. Kurt Angle
Koko tapahtuma oli ollut pettymystä pettymyksen perään, mutta onneksi sokerina pohjalla odotti tällainen herkkupala. AJ ja Kurt olivat kohdanneet tammikuun 4:n Impactissa, ja vetivät siellä helvetillisen ottelun, yhden koko vuoden parhaista. Vuolaasti kehuen Hulk Hogan päätti, että fanit ansaitsevat nähdä tämän matsin vielä kerran, mutta samalla tämä tulisi olemaan Anglen viimeinen mahdollisuus niin kauan kuin AJ on mestarina.

Muistaen miesten huippumatsit menneiltä vuosilta ja ottaen huomioon muun ppv:n huonouden, nousivat tämän ottelun odotukset taivaisiin. Eikä tämä siltikään onnistunut pettämään. Se on vaan fakta, että AJ ja Kurt eivät osaa painia keskenään mitään muuta kuin huippuotteluita. Tämä oli siinä mielessä erilainen Angle-Styles, että tässä lähdettiin rauhallisesesti liikkeelle. Miesten muissa kohtaamisissa tempo on ollut alusta asti jotain huikeaa. Tosiaan tämä alkoi rauhallisesti mattopainilla, mutta perinteisen ison ottelun kaavan mukaisesti askel askeleelta alettiin nähdä yhä isompia liikkeitä ja loppuun jätettiin sitten kasa jännittäviä near falleja ja kunnon finishersota. Ei voi mennä vikaan. Soppaa maustamassa oli ottelun puolivälin paikkeilla ringsidelle tallustanut Ric Flair, joka näyttelikin suurta roolia loppusekunneilla. Kaiken kaikkiaan pirun kova ottelu, vaikka ei se kaikkein paras AJ-Kurt. Ehdottomasti kuitenkin "must see" kamaa, ja tämä pelasti ppv:n täydelliseltä pohjanoteeraukselta.

Spoiler: näytä

Kesto: 28:48
Voittaja: AJ Styles (after Ric Flair interfered)

Arvosana: ****1/2 (MOTYC)

*** Kurt Angle
** AJ Styles
* The Pope

Yhteenveto: Olihan tämä nyt kuin olisi astunut hevosenpaskaan, ottaen huomioon myös sen että loppuvuodesta 2009 TNA oli tarjonnut uskomattoman hyviä PPV:itä. 90-luvulla parhaat päivänsä nähneet tyypit olivat vieneet paikat rosterissa ja ottelivat ppv:ssä. Oikeastaan ketään ei jaksanut kiinnostaa. Suurin osa otteluista oli sanalla sanoen tylsiä. Pääottelu oli kuitenkin loistava, ja se onnistui pelastamaan ppv:n täydelliseltä katastrofilta. Jos Anglen ja AJ:n sijaan pääottelussa olisi nähty vaikka Stingin ja Jarrettin laiska brawli, niin tämä olisi ollut täyttä paskaa.

Vuoden 2010 PPV Ranking

1. WWE - Money In The Bank 3,00
2. WWE - Fatal 4 Way 2,79
3. WWE - Bragging Rights 2,54
4. TNA - Genesis 2,44

Vuoden ottelu ehdokkaat
AJ Styles VS. Kurt Angle / TNA Genesis</center>

Tosiaan nuo 3 WWE:n tapahtumaa olen tähän ketjuun jo aiemmin arvostellut, joten tulen skippaamaan ne projektissani suosiolla yli. Royal Rumblella (ja toivottavasti vähän pirteämmällä menolla) jatketaan luultavasti jo tämän viikon aikana.

Edit: Laitetaan nyt vielä erikseen tuonne taulukkoon, josta löytyvät kaikki tänne arvostelemani ppv:t.

1. WrestleMania XIX (3,81)
2. Royal Rumble 2007 (3,30)
3. SummerSlam 2002 (3,19)
4. Unforgiven 2006 (3,14)
5. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
6. WrestleMania X-7 (3,02)
7. Money In The Bank 2010 (3,00)
8. No Mercy 2008 (2,96)
9. Royal Rumble 2001 (2,90)
10. SummerSlam 2003 (2,86)

11. No Way Out 2003 (2,84)
12. Armageddon 2007 (2,81)
13. SummerSlam 2004 (2,81)
14. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
15. Judgment Day 2006 (2,78 )
16. WrestleMania X-8 (2,77)
17. One Night Stand 2006 (2,75)
18. Judgment Day 2001 (2,71)
19. SummerSlam 2005 (2,69)
20. Judgment Day 2002 (2,69)

21. WrestleMania 22 (2,68 )
22. Unforgiven 2008 (2,67)
23. Backlash 2004 (2,63) / WCW Starrcade 2000 (2,63)
24. SummerSlam 2008 (2,61)
25. The Great American Bash 2007 (2,58 )
26. Backlash 2006 (2,57)
27. Bragging Rights 2010 (2,54)
28. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
29. WrestleMania 23 (2,50)
30. Night Of Champions 2008 (2,50)

31. Great American Bash 2008 (2,50)
32. King Of The Ring 2002 (2,44) / TNA Genesis 2010 (2,44)
33. WrestleMania 20 (2,17)
34. Survivor Series 1999 (1,58 )

[What]

WWE:n vuoro ja vuoden ensimmäisenä PPV:nä tutusti jo 23:n vuoden perinteet omaava Royal Rumble, josta matka kohti Phoenixia ja WrestleMania XXVI:aa toden teolla alkaa. Selostajina koko illan Michael Cole, Jerry Lawler & Matt Striker.

<center>
Sunnuntai, 31. Tammikuuta 2010
Philips Arena, Atlanta, Georgia

ECW Championship Match
Christian (c) VS. Ezekiel Jackson w./William Regal
Kapteeni Karisma oli hallinnut ECW:tä mestarina noin puolen vuoden ajan, ja jyrännyt tieltään haastajan toisensa jälkeen. Nyt William Regal oli ottanut jykevän Jacksonin siipensä alle, ja lihaksikkaasta mörssäristä oli noussut todellinen uhka Chrissen mestaruuskaudelle.

Vanha kunnon voimamies vs. tekniikkataituri asetelmahan tässä oli, ja mainiosti se saatiin toimimaan. Kiitos Christianin, näytti Jackson todella vaaralliselta mieheltä, ja hallitsi suurimman osan ottelusta näyttävillä voimaliikkeillään. Etenkin yksi Zeken hienosti suorittama ja Christianin täydellisesti myymä Lariat jäi mieleen. Kumpikin näytti vahvalta, pituutta oli juuri sopivasti ja yleisö saatiin sytytettyä painitunnelmaan. Todella hyvä avausottelu siis.

Spoiler: näytä

Kesto: 12:00
Voittaja: Christian (via Killswitch)

Arvosana: ***

United States Championship Match
The Miz (c) VS. M.V.P.
Tätä ottelua ei oltu kortissa mainostettu, mutta Mizin mennessä bäkkärillä aukomaan Teddy Longille päätään, päätti tämä bookata Mizaninille tittelipuolustuksen "right now, holla!"

MVP oli joitain viikkoja sitten voittanut nelinottelun ykköshaastajuudesta, mutta tähän saakka Miz oli pystynyt välttämään Montelin kohtaamisen. Nyt se sitten nähtiin. Mikään kovin muistettava suoritus tämä ei kummaltakaan ollut. Parhaiten jäi mieleen yleisöreaktiot, nämä olivat niitä aikoja kun Miz alkoi tosissaan nousta overiksi yleisön keskuudessa. Perusottelu, jossa nähtiin muutama komeampi liike ja aika jännä lopetus, mutta ei muuta. Ei jättänyt mitään tuleville sukupolville kerrottavaa.

Spoiler: näytä

Kesto: 7:30
Voittaja: The Miz (via Roll Up)

Arvosana: **+

WWE Championship Match
Sheamus (c) VS. Randy Orton
Joulukuussa Sheamus oli järjestänyt yhden WWE:n lähihistorian suurimmista jymy-yllätyksistä voittamalla mestaruuden John Cenalta. Randy Orton oli noussut jälleen kerran ykköshaastajan paikalle, ja tarjosi irlantilaiselle kovan testin kirkkaiden valojen alla. Mestaruuden voittamisen lisäksi Ortonilla oli huolena Legacyn ongelmat, joita korostettiin illan mittaan Randyn jutellessa bäkkärillä sekä DiBiasen että Rhodesin kanssa.

Mikään kovin muistettava ottelu tämä ei ollut. Orton ei ollut vielä kääntynyt täysin faceksi, joten yleisö ei osannut tälle hurrata ja Sheamus oli jostain tyhjyydestä kertaheitolla huipulle ponkaissut albiino johon yleisön oli myös vaikea suhtautua. Sitten kun itse toiminta kehässä oli hidasta brawlia höystettynä muutamalla ihan kivalla voimaliikkeellä, niin ei tämä todellakaan muistettavien WWE-mestaruusottelujen joukkoon lukeudu. Ottelun lopetus oli myös kovin outo, ja sen ainoa tarkoitus oli viedä "Legacyn tuhoutuminen" anglea eteenpäin. Ei kehumista.

Spoiler: näytä

Kesto: 12:25
Voittaja: Sheamus (via DQ after Cody Rhodes interfered)

Arvosana: **1/2

Women's Championship Match
Mickie James VS. Michelle McCool (c)
Kyseessä ei ollut mikään tavallinen ppv-filleri naisten ottelu, sillä tällä oli pitkä storyline takana. Kuukausien ajan Michelle & Layla olivat piinanneet Mickietä väittämällä tätä lihavaksi. Monet varmasti muistavat nämä ala-astetasoiset segmentit, joissa Layla pukeutui possuasuun ja Mickien pää liitettiin sian vartaloon. Nyt Mickiellä oli vihdoin tilaisuus tukkia LayCoolin turvat.

Tämäntyyppiset "ottelut" tuottavat arvosteluissa pirullisen pulman. Segmenttinä tämä oli toimiva ja viihdyttävä, mutta kun painiliikkeitä nähdään yksi tai kaksi, niin miten arvostelet? Joten teen niin, että jätän tämän kokonaan arvostelematta, sillä se vaikuttaisi koko ppv:n saamaan arvosanaan väärentävästi. Samaa aion noudattaa jos (ja kun) tämän projektin aikana tulee vastaavanlaisia tapauksia vastaan.

Spoiler: näytä

Kesto: 22 sekuntia
Voittaja: Mickie James (via DDT)

Arvosana: -

World Heavyweight Championship Match
Rey Mysterio VS. The Undertaker (c)
Mysterio oli voittanut edellisvuoden lopulla häntä vastaan kääntyneen Batistan häkkiottelussa ansaitakseen ykköshaastajan paikkansa tänä iltana. Mitään sen ihmeellisempää juonikuviota tässä ei takana ollut: Rey halusi nousta kukkulan huipulle toistamiseen ja Undertaker halusi pysyä siellä.

Paperilla mielenkiintoinen ottelu, sillä en ainakaan muista Reyn ja Undertakerin kohdanneen 1on1-ottelussa aiemmin. Mitään elämää suurempaa spektaakkelia tästä ei edes yritetty väkisin vääntää, ja ehkä ihan hyvä niin. Homma pidettiin myös realistisena, eikä Reyn underdog statusta mitenkään ylenpalttisesti syötetty. Ihan pätevä ottelu, mutta ei tämä suurelta maailmanmestaruusottelulta tuntunut.

Spoiler: näytä

Kesto: 11:08
Voittaja: The Undertaker (via Last Ride)

Arvosana: ***

30 Man Royal Rumble Match
Osallistujat: Chris Masters, Carlito, Zack Ryder, Jack Swagger, Dolph Ziggler, Beth Phoenix, Drew McIntyre, R-Truth, Cody Rhodes, Edge, The Great Khali, CM Punk, The Big Show, John Morrison, The Miz, Kofi Kingston, Ted DiBiase, Kane, Batista, Mark Henry, Chris Jericho, Shelton Benjamin, Matt Hardy, Triple H, Yoshi Tatsu, John Cena, JTG, Shawn Michaels, M.V.P. & Evan Bourne (Ottelijalista ei spoilaa sisääntulojärjestystä. )
"Who will be the 1?" oli ppv:n teemalause, ja nyt se selvitettäisiin. Voittajalle olisi totta kai luvassa mestaruusottelussa WrestleManiassa. Tällaisten battle royal tyylisten otteluiden ylin ystävä en ole koskaan ollut, joten ilmaispisteitä pelkästä stipulaatiosta ei ole jaossa. Tämä Rumble jakautui kolmeen osaan: alkuun, jossa CM Punk hallitsi, keskivaiheeseen jossa DX hallitsi ja lopputaisteluun neljän suuren main eventerin välillä. Punkin promottelut eliminointien välissä, Beth Phoenixin esiintyminen, Michaelsin pakkomielle Undertakerista, parhaan ystävänsä eliminointi ja yksi suuren luokan yllätys comeback olivat asioita, jotka tekivät tästä Rumblesta varsin mainion. Vuoden 2008 Rumble on paras näkemäni, sille tasolle ei ylletty. 2009 olikin sitten valtava pettymys, ja sen tämä kyllä pieksi mennen tullen. Mainiosti tämän parissa viihtyi kestonsa ajan, tapahtumia riitti tasaisesti, ja yllätyksiäkin nähtiin. Kokonaisuutena hyvä tapa potkaista Road To WrestleMania käyntiin.

Spoiler: näytä

Kesto: 49:23
Voittaja: Edge (last eliminated John Cena)

Arvosana: ****

*** Shawn Michaels
** CM Punk
* Christian

Yhteenveto: Yhden ottelun ppv tämä oli, kuten toki myös TNA:n Genesis. Ero oli siinä, että Genesiksessä ne muut ottelut olivat sontaa, tässä "ihan ok" tasoa. Olisi tietysti toivonut että Rumblen lisäksi joku muukin ottelu olisi noussut tuonne neljän tähden tasolle, mutta ei tällä kertaa. Ehkä vähän liiaksi tällainen "perusveto", kun kyseessä kumminkin oli yksi neljästä suuresta. Missään nimessä ei kuitenkaan huono ppv, mutta nojasi liiaksi nimikko-ottelunsa varaan.

Vuoden 2010 PPV Ranking

1. WWE - Money In The Bank 3,00
2. WWE - Royal Rumble 2,95
3. WWE - Fatal 4 Way 2,79
4. WWE - Bragging Rights 2,54
5. TNA - Genesis 2,44

Vuoden ottelu ehdokkaat
AJ Styles VS. Kurt Angle / TNA Genesis</center>

Seuraavaksi vuorossa taas ystäviemme Hoganin ja Bischoffin tarjoamaa TNA:ta ja Against All Odds. Siitä arvostelu ilmestynee todennäköisesti jo huomenna ellei ihmeitä tapahdu.

[Kenitys]

Mielenkiintoista lukea näitä Whatin arvosteluja viime vuoden ppv:istä, koska en ole nähnyt tapahtumista kokonaan kaiketi kuin WM:n :)


ST. VALENTINE'S DAY MASSACRE: IN YOUR HOUSE 27

Helmikuun 14. päivänä, eli juurikin ystävänpäivänä, nähtiin WWF:ltä vuoden '99 toinen ppv ja kaikkien aikojen toiseksi viimeinen IYH, joka kantoi osuvasti tapahtuman päivämäärään kytkettyä nimeä St. Valentine's Day Massacre. Olen hieman harmissani, ettei WWE ole tähän päiväänkään mennessä ottanut tätä nimeä koskaan uudestaan, vaikka esimerkiksi viime vuonna siihen olisi ollut hieno mahdollisuus ;) No, ehkä vielä jonain päivänä. Tapahtumaa selosti Jerry Lawlerin kanssa edelleen Michael Cole JR:n ollessa poissa henkilökohtaisten syidensä takia.


Goldust vs. Bluedust
Vuosituhannen vaihteen vuodet olivat Monday Night Warsissa mielenkiintoisia muun muassa sen takia, että näinä parina vuotena oli paljon painijaliikennettä sekä WWF:stä WCW:hen että WCW:stä WWF:ään. Goldust oli yksi niistä, joita WWF:ssä hengailu alkoi vähitellen tympiä, ja miestä ei kovin kauaa enää vuonna '99 näkynyt ppv:issä. Goldustin asenne näkyi tässä vaiheessa myös miehen kehäotteissa, mutta siitä myöhemmin. Kuitenkin tämänkertaisen WWF-runin lopussa Goldust oli ilmeisesti käännetty pitkästä aikaa heeliksi, sillä hän oli alkanut feudata Al Snow'n johtaman J.O.B. Squadin kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun Goldust varasti Snow'n Headin. Vaikka Snow saikin myöhemmin ystävänsä takaisin, janosi J.O.B. Squad kostoa. Niinpä Squadin Blue Meanie alkoi leikkiä mind gameseja Goldustin kanssa tekeytyen Bluedustiksi, eli omaksi versiokseen Goldustista. Lisäksi Bluedust aiheutti Goldustille tappion yleisjobberi Gillbergille, joka oli WWF:n oma mahtava parodia Goldbergistä. Niinpä Goldust janosi mahdollisuutta Bluedustin unelmien murskaamiseen.

Tykkäsin omalla tavallani tästä Attitude Eraa hienosti heijastelevasta todella oudosta juonikuviosta, ja oli ihan hauskaa, että tämmöisenkin tason ottelu mahtui ppv:n korttiin, mikä ei nykyään olisi mahdollista. Toisaalta kuitenkin itse ottelu oli ensinnäkin tosi lyhyt, eikä siinä muutenkaan mitään erikoista tapahtunut. Goldustin otteet olivat tosiaan suhteellisen vaisuja, ja Meani... Bluedustkin säväytti lähinnä aina yhtä näyttävällä Moonsaultillaan. Vaisu opener.
* (3:07)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Goldust (Curtain Call)

Al Snow w/ Head vs. Bob Holly - Hardcore Match for the WWF Hardcore Championship
Ppv-historian ensimmäinen Hardcore-mestaruusottelu! HC-mestaruus oli siis saanut syntynsä edellisen vuoden lopuilla, ja se oli ehtinyt jo vaihtaa pariin otteeseen omistajaakin, ja nyt vihdoin tuosta vyöstä oteltiin myös ppv:ssä. Tämän ottelun piti alun perin olla HC-mestaruusottelu Al Snow'n ja mestari Road Doggin välillä. Snow'lla ja Doggilla oli ollut erimielisyytensä siitä, kumpi heistä on toista hardcorempi, ja tämän ottelun oli tarkoitus ratkaista epäselvyydet. Tilanne kuitenkin muuttui, kun Dogg löydettiin backstagelta loukkaantuneena (todellisuudessa ilmeisesti hyllytettiin), ja hän joutui luovuttamaan mestaruusvyönsä. Al Snow hermostui siitä, ettei hän päässytkään ratkaisemaan erimielisyyksiään Doggin kanssa, ja niinpä hän päätti otella nykyisin legendan maineen ansainneen HC-ottelun itsensä kanssa. Ah, kuinka rakastan tätä aikaa. Kuten videon lopussa näkyy, lopulta J.O.B. Squad -toveri Bob Holly tuli pysäyttämään tämän hulluuden, mutta joutuikin sekopäisen Snow'n kanssa käsirysyyn. Koska HC-mestaruus oli jouduttu vakatoimaan, päätettiin ppv:hen buukata ottelu vakantista mestaruudesta näiden kahden kaveruksen välille.

Minä tykkäsin tästä ottelusta. Olen useaan kertaan jo myöntänyt pitäväni paljon HC-stipulaatioista ja -otteluista, ja tämä WWF:n roskapainimestaruus on aina ollut kummallisen lähellä sydäntäni, kun ottaa huomioon, etten tosiaan tiennyt painista mitään ennen kuin mestaruus oli jo firmasta kadonnut. Silti en voi olla fanittamatta monia näistä osittain järjettömistäkin HC-otteluista, joissa nähdään kaipaamaani ryminää ja usein hyvin erikoisia hetkiä. Ovat jotkut HC-mestaruusottelutkin tylsiä, ja 24/7-säännön ajan meno oli mitä oli, mutta silti suuri osa näistä matseista viihdyttää minua. Niin teki tämäkin. Mitään painin riemujuhlaa ei ollut tarjolla, mutta meno oli juuri niin järjetöntä kuin odotinkin, ja kun loppuhuipennuksena on taistelu hyytävässä Mississippi-joessa ja sitä ympäröivän metalliaidan päällä, ei tästä voi olla pitämättä.
*** (10:02)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Bob Holly (Holly pinned Snow who had been wrapped in a chain fence by Holly)

Big Bossman vs. Mideon
Lisää mielenkiintoisia kuvioita mutta ei läheskään niin mielenkiintoisia painijoita. Tämä ottelu oli osa suurta Ministry of Darkness -kuviota. Kaikki oli saanut alkunsa jo edellisen vuoden lopuilla, kun saatanalliseksi muuttunut Undertaker oli alkanut puhua omasta Ministry of Darknessistaan. Kun hän hävisi Austinille Rock Bottomin Burried Alive Matchissa, ei häntä näkynyt kuukauteen, mutta lopulta tammikuun alussa hän teki paluun entistä synkempänä ja demonisemmalla lookilla. Mukanaan hänellä oli tietenkin Paul Bearer, mutta lisäksi hänen joukkoonsa liittyivät Bradshaw'n ja Faarooqin uusi Acolytes-joukkue ja Dennis Knight, jonka Acolytes oli edellisellä viikolla kaapannut Raw'ssa. Knightistä, joka oli WWF:ssä ehtinyt esiintyä myös Phineas Godwinninä, tuli Undertakerin seremonian ansiosta omissa maailmoissaan olevalta näyttävä Mideon. Royal Rumblessa Ministry kaappasi myös WWF-paluunsa tehneen Mabelin, josta tuli Viscera. Hieman myöhemmin porukkaan liittyi myös Gangrelin johtama Brood. Corporationia tämä erittäin outo porukka alkoi kiinnostaa, kun Undertaker kertoi "korkeamman voiman", jolla yritettiin tietenkin luoda mielleyhtymiä saatananpalvontaan, ohjaavan heitä ja vaativan heitä ottamaan haltuunsa koko WWF:n. Vince McMahon ei tästä tietenkään pitänyt ollenkaan ja pisti ensimmäisenä Corporationin turvallisuustiimin päällikön Big Bossmanin pysäyttämään Ministryn etenemisen. Tämä oli siis omalla tavallaan puhdas heel (Corporation) vs. heel (Ministry) -feud.

Tulipas pitkä taustatarina. No, korvataan se lyhyellä arvosteluosuudella. Se on itse asiassa varsin helppoa, sillä ottelu oli kaikin puolin aika vaisu. Ei se nyt mitenkään järkyttävän huono ollut, ja molemmat miehistä kyllä tuntuivat yrittävänkin liikkua ja saada jotain aikaan, mutta eivät he vain keskenään mitään kovin erityistä ottelua oikein pystyneet päälle saamaan. Kyllä tämän katsoa kesti, mutta eipä paljon muuta.
*½ (6:20)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Big Bossman (Boss Man Slam)

Jeff Jarrett & Owen Hart (c) w/ Debra vs. Mark Henry & D'Lo Brown w/ Ivory - WWF Tag Team Championship
Toinen heel vs. heel -ottelu putkeen, mielenkiintoista. Tämä oli sitä aikaa, kun WWF laajensi edellisen vuoden lopulla pystyttämäänsä naisten divisioonaa varsin nopealla tahdilla. Royal Rumblessa oli debytoinut Tori, ja nyt teki debyyttinsä Ivory. Ivoryn debyytti liittyi Mark Henryn ikimuistettavimpaan gimmickiin, eli "Sexual Chocolateen". Henry oli viikko toisensa jälkeen epäonnistunut naisasioissaan lisänimestään huolimatta, ja kaikkein pahimmin hän oli mokannut päätymällä intiimiin hetkeen Sammy-nimisen transvestiitin kanssa. Nyt kuitenkin kaikki oli hyvin, kun D'Lo Brown oli hankkinut Henrylle seuralaiseksi Ivoryn. Naisten lisäksi Henry kävi kuumana joukkuemestaruuksiin, ja hän tahtoikin voittaa nuo vyöt Jeff Jarrettin ja Owen Hartin tuoreelta mestarijoukkueelta. Ivory oli luvannut ennen ottelua, että hän riisuu Debralta vaatteet pois, jos tämä yrittää auttaa Jarrettin ja Owenin voittoon ottelusta.

Aluksi en odottanut tältä ottelulta mitään, koska ensinnäkään heel vs. heel -meno lupaa harvoin mitään huipputoimintaa ja toiseksikin Henry kehässä lupaa sitä vielä harvemmin. Huipputoimintaa tämä ei missään tapauksessa ollutkaan, mutta varsin solidia (ah, pakko oli käyttää pitkästä aikaa) joukkuemestaruusäksöniä tämä oli. Owen ja Jeff toimivat joukkueena todella hyvin, ja heidän otteitaan oli tässäkin kiva katsoa. D'Lokin pysyi hommassa mukana ihan kohtuullisesti. Ei tämä missään vaiheessa erityisen hyväksi kehittynyt, mutta ihan hyvä ottelu kivalla lopetuksella.
**½ (9:34)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Jeff Jarrett & Owen Hart (Jarrett made Henry submit in Figure Four Leg Lock)

Ken Shamrock (c) vs. Val Venis w/ Ryan Shamrock - Special Referee: Billy Gunn - WWF Intercontinental Championship
IC-mestaruuskuviot jatkoivat Ken Shamrockin siskon Ryanin ympärillä pyörimistä. Billy Gunnin lisäksi Shamrockin siskosta oli kiinnostunut arvatenkin Val Venis, joka oli liehitellyt Ryania vuodenvaihteesta lähtien. Hän oli sekaantunut myös Shamrockin ja Gunnin mestaruusotteluun Rumblessa hyökätessään Shamrockin kimppuun tuolloin. Pian Rumblen jälkeen Venikset ja Kenin välit huononivat entisestään, kun Ryan alkoi liikkua aktiivisemmin Veniksen seurassa, ja Venis paljasti, että hänen uusinta viihde-elokuvaansa tähditti Veniksen itsensä lisäksi Ryan Shamrock. Kun tähän vielä lisättiin se, että Venis ja Ryan viihtyivät hyvinkin intiimeissä tunnelmissa Raw'n backstagella, ei liene mikään ihme, että lopulta Ken Shamrockilla napsahti, ja hän kävi Veniksen kimppuun brutaalisti. Shamrock tahtoi antaa opetuksen Venikselle, joka ei selvästikään hänen mielestään ollut kelvollinen ehdokas hänen siskonsa poikaystäväksi. Tietäen Shamrockin taustat kukaan tuomari ei uskaltanut tuomaroida tätä ottelua, joten Shamrockin toinen vihamies Billy Gunn, joka ei tosin ollut erityisen hyvissä väleissä Veniksenkään kanssa, saapui tuomaroimaan ottelua.

Tämä ottelu oli tämänkertaisen ppv:n pahin pettymys. Olin yllättynyt positiivisesti siitä, kuinka jännittävän ja taidokkaan oloisenkin IC-mestaruusottelun Shamrock ja Gunn olivat Rumblessa saaneet aikaan, joten olin varma, että tästä ottelusta tulee vielä parempi, koska onhan Venis Gunnia lahjakkaampi. Toisin kuitenkin kävi. On oikeastaan hankala sanoa, mikä tässä mätti, koska periaatteessa kaikki olisi voinut olla kohdillaan. Miehet esittivät ihan näyttäviä liikkeitä, eikä muutenkaan päällisin puolin mikään ollut vialla, mutta jotenkin tämän ottelun tunnelma oli yleisesti tosi kankea. Mikään ei oikein tuntunut miltään, minkäänlaista jännitystä ei ollut ilmassa ja ottelu tuntui venyvän aivan liian pitkäksi. Tarinankerronta uupui pahemman kerran. Vieritän kaikesta tästä osasyyn tuomarina toimineelle Billy Gunnille, joka osoitti, että erikoistuomari on silloin hyvä asia, kun valintaan on hyvä syy. Jos hommaan laitetaan muuten vain aktiivipainija, jota ei homma näytä kiinnostavan yhtään, vie se jo yksistään paljon ottelun mielenkiintoa. Kokonaisuutena siis kaikesta haukusta huolimatta ihan ok ottelu, mutta paljon parempaa odotin.
** (15:52)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Val Venis (Roll Up and a fast count)

D-Generation X (Triple H & X-Pac (c)) vs. The Corporation (Kane & Chyna) w/ Shane McMahon
Sota DX:n ja Corporationin välillä oli ollut päällä jo useamman kuukauden ajan, ja se oli kiristynyt kiristymistään, mutta Royal Rumblen jälkeen hommassa oli tapahtunut yksi suuri käänne, joka näkyy ottelun osallistujia katsomalla. "9th Wonder of the World" Chyna oli järkyttänyt kaikki kääntäessään selkänsä DX:llä, jonka yksi kolmesta perustajajäsenestä hän oli, ja puukottaessaan kumppaniaan Triple H:ta selkään. Puhetta DX:n hajoamisesta oli ollut liikkeellä aina viimesyksyisestä Triple H:n loukkaantumisesta asti, mutta tähän asti Triple H ja kumppanit olivat vakuuttaneet, ettei DX ole hajoamassa mihinkään. Nyt Chyna oli loikannut Corporationiin ja Road Dogg oli loukkaantunut. DX:n tulevaisuus näytti varsin epävarmalta, mutta silti Triple H ja X-Pac eivät epäröineet hetkeäkään saadessaan mahdollisuuden päästä kostamaan tilanne Chynalle ja Kanelle, joka oli liittynyt Corporationiin vuodenvaihteessa, kun McMahon oli uhannut Kanen joutuvan muuten mielisairaalaan.

Tämäkin ottelu oli ehkä hienoinen pettymys, koska olin toivonut, että parhaimmillaan tämä olisi voinut olla jopa hyvä ottelu. Ihan huomattavan hyvälle tasolle ei tämä ottelu minusta yltänyt, sillä vaikka tässä oli oma toimiva tarinansa taustalla, ei itse ottelu missään vaiheessa ollut kauhean erikoinen. Paikoitellen meininki oli kyllä vauhdikasta ja vähän jännittävääkin, mutta tästäkin koitoksesta puuttui kunnon tarinankerronta. Lisäksi paikoitellen esimerkiksi X-Pacin otteet olivat aika vaisun oloisia. Toisaalta taas Kane vakuutti tässä ottelussa. Kokonaisuutena ihan mukava koitos, mutta ei millään tavalla erityinen.
**½ (14:45)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Kane & Chyna (Chyna pinned Triple H after Chokeslam by Kane)

Mankind (c) vs. The Rock - Last Man Standing Match for the WWF Championship
Mankindin ja The Rockin brutaali feud WWF-mestaruudesta jatkui edelleen, vaikka päämestaruusottelu ei taaskaan ollut tapahtuman Main Eventinä. Royal Rumblen jälkeen tilanne miesten välillä oli mennyt vielä paljon pahemmaksi. Rock oli voittanut mestaruutensa takaisin Rumblen 'I Quit' Matchissa, mutta Rumblen jälkeen paljastuikin, ettei Mankind ollut kaikkien päähänsä saamien tuoliniskujenkaan jälkeen sanonut lopettavansa, vaan hän oli vajonnut tajuttomaksi, ja samalla Corporation oli soittanut nauhureista Mankindin promossaan hokemaa 'I Quit'ia Rockin tunkiessa mikrofonin Mankindin naamalle. Niinpä Rockin oli pakko antaa Mankindille uusintaottelu WWF-mestaruudesta, ja tuo ottelu oli WWF-historian ensimmäinen Empty Arena Match, joka käytiin siis täysin tyhjennetyllä areenalla ja jossa kaikki oli sallittua ja vastustajan sai selättää missä vain. Mankind voitti tuossa ottelussa mestaruutensa takaisin, ja nyt oli Rockin rematchin vuoro. En ole varma, oliko tämä nyt ensimmäinen LMS-ottelu ikinä mutta ainakin ensimmäinen LMS-ottelu minun projektissani. Tämän oli tarkoitus päättää miesten välinen vihanpito vihdoin ja viimein.

Muistin etukäteen, että tämä olisi ollut varsin vaisu tapa päättää Mankindin ja Rockin feud ja että tämä olisi kenties ollut jopa miesten heikoin ottelu, mutta tässä kohtaa muistini petti nyt pahasti. Mankind ja Rock vetivät taas todella intenssiivisen ja viihdyttävän brawlin, jossa oli juuri sopivasti mukana HC-meininkiä. Tämä olisi voinut olla jopa hiuksenhienosti miesten feudin paras ottelu (ei kuitenkaan yli neljää tähteä), mutta ottelun lopetus jätti minulle todella vaisun maun suuhun, erityisesti koska kyseessä oli tosiaan feudin päätös ppv:ssä. Siitä huolimatta muuten meno ottelu olissa ehdottomasti viihdyttävää.
***½ (21:56)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Draw (Double 10 Count)

Steve Austin vs. Mr. McMahon - Steel Cage Match for the WrestleMania XV Title Shot
Oi kyllä. Vihdoin ja viimein Steve Austin ja Mr. McMahon kohtasivat toisensa 1 on 1 -ottelussa. Miesten feud oli jatkunut lähes vuoden, ja tässä oli nyt heidän henkilökohtaisen kohtaamisen hetki. Feudin taustoista tuskin on mitään epäselvyyksiä, joten lyhyesti siitä, miten otteluun päädyttiin. McMahon oli shokeeraanut kaikki fanit eliminoimalla Steve Austinin viimeisenä Rumble-ottelusta The Rockin avustuksella, ja näin ollen hän oli vuoden '99 Rumble-voittaja. Seuraavassa Raw'ssa McMahon julisti, ettei kuitenkaan halua kohdata WWF-mestari Rockia, joka oli tuolloin vielä mestari, ja ilmoitti luopuvansa WM:n mestaruusottelusaan. Tämä oli virhe, sillä Corporationia vastaan kääntynyt WWF Comissioner Shawn Michaels ilmoitti tällöin, että Rumble-voittajan ollessa estynyt ottelemaan päämestaruudesta WM:ssä, ottaa paikan toiseksi jäänyt, eli tässä tapauksessa Steve Austin! Kun Vince järkyttyi tästä ilmoituksesta, sanoi Austin, että hän on valmis pistämään WM-mestaruusottelunsa panokseksi, jos hän saa kohdata Vincen rehellisessä 1 on 1 -ottelussa, johon kukaan muu ei voi sekaantua. Vielä mestaruuttakin enemmän hän haluaa päästä pieksemään Vincen. Vincellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua, sillä hän ei voinut kestää ajatusta Austinista jälleen WWF-mestarina.

Jostain syystä minä en suuremmin tälle ottelulla syttynyt. Toki yleisö oli tässä aika hienosti mukana hurratessaan Austinille, joka latoi WWF-pomoa surutta nassuun. Tunnelma ei kuitenkaan ollut mitenkään räjähdyttävän upea, kuten muuan Hogan vs. Rock -ottelussa, joten ei sillä yksinään tätä ottelua tehty. Lisäksi lasken otteluun kuuluvaksi vähintään 10 minuuttia kestäneen epämääräisen pakoilun ja McMahonin mätkimisen, joka nähtiin, ennen kuin ottelu pääsi virallisesti edes alkamaan. Ottelun paras bumppikin, Vincen tippuminen häkin seinämästä suoraan selostuspöydän läpi, nähtiin jo ennen ottelun alkamista. Painilliselta puoleltahan tämä ei paljoa mitään tarjonnut, mutta Vince bleidasi ihan näyttävästi, ja oli tässä tietenkin siis se oma tunnelmansa. Ei millään tapaa kuitenkaan Austin vs. McMahon -feudin ikimuistoiseksi jäävä koitos, jota ei liene olemassakaan. Lopetus oli aika hassu.
** (7:52)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Steve Austin (Austin escaped the cage after Paul Wight had thrown him through a cage panel)

*** Mankind
** The Rock
* Mr. McMahon

McMahonille täytyy antaa tiettyä kunniaa jo ihan niistä parista näyttävästä bumpista, jotka hän ME:ssä otti. Ppv:lle ei puolestaan kunniaa tarvitse kauheammin antaa, sillä kokonaisuutena tämä oli aika vaisu suoritus. Rock vs. Mankind pelasti paljon, sillä luulin sen tosiaan olevan huonompi kuin mitä se olikaan. Lisäksi HC-mestaruusottelu oli selvä piristysruiske. Muuten kaikki oli parhaimmillaan ihan hyvää ja huonoimmillaan aikamoisen heikkoa. Muutama ikävä pettymys sattui sekaan. Vahva välippv:n maku tästä jäi suuhun, joten sopii toivoa, että WM XV yllättäisi minut positiivisesti, koska kovin vahva fiilis minulla ei ole siitäkään. Joka tapauksessa kokonaisuutena tämä oli siis Kehno.

1. ECW Guilty As Charged - Hieno
---------------
-
---------------
2. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
3. WWF St. Valentine's Day Massacre: In Your House 27 - Kehno
4. WCW Souled Out - Kehno

Seuraavaksi taas WCW:tä ja SuperBrawl IX. Sitä ennen kuitenkin on tarjolla helmikuun tv-show, joka on tuota SuperBrawlia edeltävä Thunder.

[What]

Maailmanmestaruustunnelmista voisi sitten siirtyä takaisin projektin pariin. Alkuillasta katselin Against All Oddsin, jossa nähtiin eräänlainen TNA:n versio King Of The Ringistä, eli 8 Card Stud turnaus, jonka voittaja saa mestaruusottelun Lockdownissa. Täysin spoilaamatta arvostelun kirjoittaminen on siis mahdotonta, joten mikäli haluat joskus ppv:n katsoa täydellä jännityksellä niin arvostelua ei kannata lukea. Selostajina tuttuun tapaan Mike Tenay & Taz.

<center>
Sunnuntai, 14. Helmikuuta 2010
Impact Zone, Orlando, Florida

8 Card Stud Tournament Quarter Final Match
'The Pope' D'Angelo Dinero VS. Desmond Wolfe w./Chelsea
Turnaus ja ppv potkaistiin käyntiin tällä kahden jo jonkin aikaa feudanneen miehen ottelulla. Tammikuun 4:n Impactissa Pope oli voittanut, Genesiksessä Desmond tasoitti puntit ja nyt oli ratkaisevan näytöksen aika, voittaja olisi askeleen lähempänä Lockdownin pääottelua.

Pope ja Desmond tarjoilivat muutoin kehnossa Genesiksessä ihan pirteän keskikortin ottelun, ja saman he tekivät nyt ystävänpäivänäkin. Jossain määrin tykkäsin tästä jopa enemmän kuin Genesiksen matsista, sillä tämä oli lyhyempi ja intensiivisempi rykäisy. Tässä ei keskitytty niinkään sidontoihin ja tarinan luomiseen, vaan tykitettiin menemään alusta asti. Kehuista huolimatta ei tämä mikään showstealer ottelu ollut, mutta oikein hyvä opener kylläkin.
Kesto: 7:38
Voittaja: The Pope (via D.D.E.)
Arvosana: ***

8 Card Stud Tournament Quarter Final Match
Matt Morgan VS. Hernandez
Vuoden ensimmäisessä ppv:ssä Hessun ja Morganin vakuuttava voimatiimi nappasi itselleen joukkuemestaruudet, eivätkä he olleet suinkaan niitä tällä välillä hävinneet. Kumpikin raivasi tiensä mukaan turnaukseen ja "arvonnan" perusteella joutuisivat ottelemaan toisiaan vastaan heti ensimmäisellä kierroksella.

Vastustajaa kunnioitettiin, mutta iskisikö jommalle kummalle ahneus kumminkin? Sillä kaavalla tätä ottelua vietiin eteenpäin. Tuntui, ettei tämä ottelu päässyt oikein vauhtiin ja sitten kun lopulta alkoi tapahtua, se loppuikin ihan kesken. Pakko on muuten mainita Hernandezin Delayd Vertical Suplex, miehen voimat ovat kyllä aivan käsittämätöntä luokkaa. Perusottelu, joka lämpeni aivan liian hitaasti.
Kesto: 8:58
Voittaja: Matt Morgan (after tossing Hernandez into a ring post)
Arvosana: **+

8 Card Stud Tournament Quarter Final Match
Mr. Anderson VS. Kurt Angle
Tässä lyötiin alkusävelet TNA:n koko viime vuoden yhdelle herkullisimmista feudeista. Angle oli Genesiksen jälkeen vielä kerran epäonnistuneesti yrittänyt voittaa mestaruuden, ja sittemmin ajautunut ongelmiin niin Hoganin kuin Scott Hallin ja Syxx Pacinkin kanssa. Andersonin kanssa hänellä ei ollut vielä suurempaa kärhämää ollut.

Ison tuntuinen ottelu heti avauskierroksella. Anderson näytti ihan eri mieheltä kuin laimeassa debyytissään, ja Angleen nyt voi aina luottaa. Matsi alkoi Kurtin hallinnassa, mutta kaikki kääntyi kun Anderson repi brutaalisti olympiavoittajan otsan auki tämän kehään tuomallaan kunnialaatalla. Yksi rujoimpia bleidauksia pitkään aikaan. Verissä päin Angle taisteli kuin leijona, ja kaikin puolin tämä ottelu oli oikein mainio paketti. Mikään pitkä ottelu tämä ei ollut, mutta toimi tällaisenaankin. Ottelun jälkeiset tapahtumat sitten antoivat varman viitteen siitä, että homma miesten välillä ei ole todellakaan taputeltu. Kaksi kolmesta matsista ovat siis olleet tähän mennessä varsin hienoja.
Kesto: 9:48
Voittaja: Mr. Anderson (via Mic Check)
Arvosana: ***

8 Card Stud Tournament Quarter Final Match (No DQ)
Mick Foley VS. Abyss
Viimeisenä avauskierroksen otteluna sitten nähtiin tämä itseäni henkilökohtaisesti vähiten kiinnostanut kahden sympaattisen pullukan halailu. Eric Bischoff oli ottelun takana. Hän kun ei kummastakaan miehestä kauheasti välittänyt, halusi nähdä Mickin ja Abyssin takovan toisistaan paskat pihalle. Illan aikana Eazy-E vielä lisäsi stipulaation, että jomman kumman tuli käyttää ottelussa piikkilankamailaa, tai Bischoff veisi Abyssin maskin torstain Impactissa. Näistä asetelmista siis lähdettiin.

Hieman yksinkertaisen Abyssin ystävyys Foleyyn oli tämän ottelun kantava tarina. Monsteri ei tahtonut satuttaa Mickiä, vaikka se olisikin ollut hänen omaksi parhaakseen. Itse kehä-äksöni oli juurikin sitä lihavien miesten hikistä halailua, eikä tarjonnut oikeastaan mitään. Ei hienoja power-liikkeitä, ei jännittäviä near falleja, eikä intensiivistä brawlia. Ei mitään. Lopussa toki nähtiin vähän aseita, ja ottelun tarina oli ihan toimiva, mutta aika kehnoa tämä oli. Koko ajan vain toivoi ottelun jo loppuvan.
Kesto: 7:44
Voittaja: Abyss (after Black Hole Slamming Foley into thumb tacks)
Arvosana: **-

Tag Team Match
Team 3D VS. Nasty Boys (Brian Knobs & Jerry Sags)
Kyllä, vuonna 2010 TNA tosiaan syötti faneille lähes liikuntakyvytöntä Brian Knobsia ja myöskin rapakuntoista Jerry Sagsia. Sitten tätä vielä mainostettiin näiden kahten kulttijoukkueen himoittuna ensimmäisenä kohtaamisena. Ei todellakaan ole ihme, että Hoganin & Bischoffin saapuminen aiheutti valtaisan kuohunnan fanien keskuudessa. Täytyy muuten mainita, että Brother Ray on hoikistunut aivan varmasti toistakymmentä kiloa näistä päivistä, oli nimittäin tässä varsin pulskassa kunnossa.

Vaikka kuinka koittaisi olla poliittisesti korrekti, niin olihan tämä ottelu hirveää paskaa. Nastyt olivat niin rapakunnossa, ettei heillä olisi mitään asiaa ollut mihinkään painikehään, saatikka sitten ppv:n valojen alle. Perus back bumpinkin ottaminen osoittautui Sagsille liian haastavaksi tehtäväksi. Todella hidasta ja puuduttavaa lyllerrystä, jossa Nastyt joutuivat kaiken lisäksi pari minuuttia ottamaan happea kehän ulkopuolella. Karmea ottelu, ehdokas vuoden huonoimmaksi matsiksi.

Spoiler: näytä

Kesto: 10:40
Voittajat: Nasty Boys (after Jimmy Hart interfered)

Arvosana: *

8 Card Stud Tournament Semi Final Match
Matt Morgan VS. 'The Pope' D'Angelo Dinero
Illan kolmas face vs. face kohtaaminen, tosin tässä Morgan veti aika puhtaasti heelin roolia. Mitään suuria riemunkiljahduksia tämä ottelu ei tuottanut, vaikka tuntui toki edellisen esityksen jälkeen klassikolta. Melko lailla perustv-matsin Paavi ja Morgan rykäisivät, mutta ymmärtäähän sen, kun toisella oli vielä yksi kokopitkä ottelu edessään. Perusviihdyttävä ottelu, josta ei tämän enempää sanottavaa ole.
Kesto: 8:31
Voittaja: The Pope (via D.D.E.)
Arvosana: **+

8 Card Stud Tournament Semi Final Match
Abyss VS. Mr. Anderson
Turnauksen koukeroiden vuoksi saimme nauttia tästä Genesiksen uusintaottelusta. Ikävä kyllä, ei tämä siitä oikeastaan parempi ollut. Ehkä se on vaan todettava, että Abyssilla ja Andersonilla eivät kehässä kemiat kohtaa. Ottelun mielenkiintoisimmat hetket koettiin, kun röyhkeä Anderson yritti repiä Abyssilta maskin pois, ja itse asiassa sen ympärille ottelun lopetuskin kietoutui. Aika nopeasti nämä semit vedettiin alta pois, joka sinällään oli ihan ymmärrettävä ratkaisu. En minä mitään väkisin venytettyä Abyss-Andersonia olisi jaksanutkaan katsoa, tällainen välipala nyt menetteli.
Kesto: 8:09
Voittaja: Mr. Anderson (via Mic Check)
Arvosana: **

TNA World Heavyweight Championship Match (Special Referee: Eric Bischoff)
Samoa Joe VS. AJ Styles (c) w./ Ric Flair
Genesiksessä AJ liittoutui Flairin kanssa, kääntyen samalla heeliksi. Seuraavina viikkoina Flair otti Stylesin toden teolla siipiensä alle ja alkoi muovata Stylesistä seuraavaa 'Nature Boya', uutta sisääntulokaapua myöten. Joulukuussa Feast or Fired salkusta maailmanmestaruusottelun lunastanut Joe ei ystävänsä takinkäännöstä pitänyt, ja ilmoitti käyttävänsä matsin tänä iltana. Eric Bischoff bookkasi itsensä erikoistuomariksi, koska Flair oli AJ:n edellisessä tittelinpuolustuksessa lahjonut Earl Hebnerin soitattamaan kelloa ennenaikaisesti. Bischoffia Flair ei pystyisi lahjomaan.

Odotukset olivat korkealla, olivathan Joe & AJ menneisyydessä vetäneet TNA:n historian kovimpia mättöjä. Vastaavanlaiseen ilotulitukseen ei tässä kuitenkaan ylletty. Toki tämä oli hyvä ottelu, mutta bookkauksessa oli paljon parantamista. Bischoffin ja Flairin ikivanhoihin WCW-kaunoihin keskityttiin aivan liiaksi, ja ajoittain tämä vei spotlightin täysin pois kehätoiminnasta. Tämän lisäksi ottelun tempo oli verkkainen johtuen AJ:n karsitusta heel-liikesetistä sekä siitä, ettei Joe todellakaan ollut vuosien 2005-07 kunnossa. Heikkouksistaan huolimatta tämä oli laadukas ottelu, ja taas yksi mainio tittelimatsi Stylesilta. AJ:n mestaruuskausi tarjosi kyllä laaduttaita otteluita, ja sellaiseksi tämänkin voi luokitella, vaikka ei terävintä kärkeä ollutkaan.

Spoiler: näytä

Kesto: 21:28
Voittaja: AJ Styles (via Styles Clash)

Arvosana: ***1/2

8 Card Stud Tournament Final Match
'The Pope' D'Angelo Dinero VS. Mr. Anderson
Ennen ottelun alkua kumpaakin miestä haastateltiin takahuoneissa, ja Popen juttutuokion aikana tapahtuikin kummia. Scott Hall & Syxx Pac (joilla ei storylinen mukaan vieläkään ollut sopimuksia) hyökkäsivät Paavin kimppuun ja paiskasivat tämän seinää vasten. Kyseinen hyökkäys sitten muutti tämän finaaliottelun luonteen täysin.

Muistan viime vuonna "livenä" katsoessani tykänneeni tästä todella paljon, joten olikin mielenkiintoista nähdä tämä uudestaan. Eikä siitä mihinkään pääse, hieno ottelu tämä oli. Pope veti symppiksen underdog face roolinsa aivan briljantisti, ja Anderson vaikutti varsinaiselta mulkulta kun tahallaan vaan venytti ottelua, vaikka olisi kaiken järjen mukaan voinut milloin tahansa napata selätyksen. Tuo bäkkärihyökkäyksen myynti tietysti rajoitti ja hidasti ottelua, mutta en nyt liiaksi jaksa siitä valittaa. Harvemmin tällaisena smarkkina tulee niin vilpittömästi kannustettua altavastaajafacea kuin tässä Popea. Kummaltakin mieheltä todella vahva esitys, ja mainio pääottelu. Lopussa nähtiin muutamia oikein uskottavia near falleja ja löylyä lyötiin kivasti lisää loppua kohden. Niukalla erolla AJ-Joehen illan paras matsi, ja hyvä tapa päättää ppv.

Spoiler: näytä

Kesto: 15:46
Voittaja: The Pope (via D.D.E.)

Arvosana: ****-

*** The Pope
** Mr. Anderson
* AJ Styles

Yhteenveto: Olen aina tykännyt kaikenlaisista turnauksista, ja kyllä tämä paremman maun kokonaisuutena jätti kuin Genesis. Ymmärrän toki myös miksi TNA:n tosifanit hylkäsivät promootion. Tapahtumassa ei ollut yhtään X-divariottelua, ei yhtään naisten ottelua ja joukkuematsista vastasivat 3D ja Nasty Boys. Muun muassa MCMG, Beer Money, Jeff Jarrett ja Daniels loistivat vain poissaolollaan. Tämä kuitenkin tarjosi kaksi lähes neljän tähden matsia (AJ-Joe, Pope-Anderson) ja kaksi kolmen tähden matsia (Pope-Wolfe, Angle-Anderson), joten ei tätä katastrofiksi voi kutsua. Parempi kuin Genesis, huonompi kuin Royal Rumble.

Vuoden 2010 PPV Ranking

1. WWE - Money In The Bank 3,00
2. WWE - Royal Rumble 2,95
3. WWE - Fatal 4 Way 2,79
4. WWE - Bragging Rights 2,54
5. TNA - Against All Odds 2,50
6. TNA - Genesis 2,44

Vuoden ottelu ehdokkaat
AJ Styles VS. Kurt Angle / TNA Genesis</center>

Seuraavaksi sitten jatketaan matkaa kohti WrestleManiaa Elimination Chamberin muodossa.

[Kenitys]

Ennen projektini seuraavaa ppv-arvostelua on taas aika katsastaa kuukauden tv-show. Eli jos joltain on vielä mennyt ohi, meinaan nyt ainakin vuoden 1999 ajan arvostella jokaiselta kuukaudelta myös yhden jollain tapaa erikoisen tv-show'n. Tammikuulta katsoin Fingerpoke of Doom Nitron.



Helmikuussa ei minun tietojeni mukaan mitään erityistä tv-show'ta ollut, joten päätin katsastaa WCW:n suurta SuperBrawl IX:ää edeltävän Thunderin. Syynä ensinnäkin se, että isoa ppv:tä edeltävässä show'ssa voisi olettaa tapahtuvan jotain jännää, ja se toiseksi se, etten ole ikinä katsonut yhtään Thunderia. Thunder oli siis WCW:n kakkosshow, eli aika samassa roolissa, kuin missä Smackdown! oli WWE:ssä sitten, kunhan se vuoden 1999 aikana sai alkunsa.

WCW Thunder 02/18/99 - Just another tv-show

- Thunder alkoi kertauksella Monday Nitrosta, jossa WCW World Heavyweight -mestari Hollywood Hogan oli haastanut Ric Flairin ottelemaan häntä vastaan nyt ja heti vaikka tiesi, että nWo oli aiemmin käynyt brutaalisti Flairin kimppuun. Flairin sijaan haasteeseen vastasikin uusi WCW US Heavyweight -mestari Roddy Piper, jonka kimppuun Scott Hall ottelun aikana kuitenkin hyökkäsi. Selostajat Tony, Bobby ja Mike kauhistelivat show'n aluksi vielä lisää maanantain tapahtumia.

- Thunder ei alkanutkaan kunnolla ottelulla, vaan videokuvalla bakcstagesta, jossa Booker T oli backstagella treenaamassa. Hänet keskeytti hänen veljensä Stevie Ray, joka ilmeisesti yritti saada Booker T:tä innostumaan nWo:n puolelle kääntymisestä, koska nyt hän oli nWo Black & Whiten (alias nWo B-Teamin) johdossa. Veljesten keskustelun keskeytti nWo Wolfpack -wannabe Disco Inferno, joka tuli ilkkumaan Booker T:llä ja Stevie Raylle. Tilanne päättyi siihen, että Stevie poistui paikalta ja Booker T pieksi Infernon.

- Lisää omituisia angleja. Chris Kanyon käveli isoon kartanoon, jossa kauan kadoksissa ollut Raven näytti asustavan ilmeisesti äitinsä tai jonkun muun vanhemman rouvashenkilön kanssa. Raven kertoi Kanyonille, että raha oli tehnyt hänet onnelliseksi, sillä nyt hänellä riitti pätäkkää. Autotallista löytyi keltainen Ferrari, jolla miehet lähtivät huristelemaan keskustaan... Okei, mitä helkkaria?

- Disco Inferno osaa työntää nokkansa moneen paikkaan, koska nyt hän saapui kehään kuuluttamaan paikalle nWo Wolfpackin jäsenen Scott Hallin. Ilmeisesti Inferno oli siis nyt virallisesti hyväksytty Wolfpackiin kaikkien viikkojen, jolloin hän on väkisin auttanut Wolfpackilaisia, jälkeen. Scott Hall veti todella tylsän promon siitä, kuinka hän pieksee Roddy Piperin SupeBrawlissa. Yawn, yawn.

- Lisää rikkaan Ravenin touhuja kaupungilla. Raven ja Kanyon menivät pankkiin, jossa pankinomistaja saapui toivottamaan Ravenin tervetulleeksi aivan kuin luottoasiakkaan. Tämän jälkeen Raven käveli tiskille, jossa hänelle ladottiin kouraan tonneittaan rahaa. Mitä? Miksi? Mitä minulta on jäänyt tajuamatta?

Lash LeRoux vs. Chavo Guerrero Jr.
Thunderista oli kulunut 20 minuuttia kaiken maailman turhiin angleihin, ennen kuin illan ensimmäinen ottelu alkoi. Ehdin jo epäillä, nähdäänkö Thunderissa ollenkaan otteluita vai onko tämä pelkkiin angleihin pohjautuva show. Lash LeRoux oli CW-divisioonan tuorea nimi, joka oli tehnyt debyyttinsä pari viikkoa sitten. Hän sai vastaansa Chavon, joka oli ilmeisesti taas kääntynyt heeliksi. Chavo nimittäini kohtaisi Kidmanin CW-mestaruudesta SuperBrawlissa, sillä he olivat otelleet joukkueena WCW:n joukkuemestaruusturnauksessa, mutta lopulta he eivät tulleet toimeen enää keskenään. Ottelu oli paikoitellen ihan kiva, mutta suurimmaksi osaksi aika vaisua menoa. Tilannetta ei parantanut se, että kesken ottelun lähetysryhmä päätti leikata kuvaan parkkipaikalta, jossa Rey Mysterio Jr. ja Lex Luger selvittivät välejään. Tony Schiavone vieläpä paljasti, että koko kuvapätkä oli tapahtunut aikaisemmin päivällä. Näin sitä annetaan arvoa tv-otteluille. Lopetuskin oli kehno. Ottelun jälkeen Kidman hyökkäsi Chavon kimppuun.
*½ (6:56)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Lash LeRoux (via DQ)

- Taas rikas Raven ja hänen sidekickinsä Chris Kanyon. Nyt he kävivät Versacen liikkeessä ostamassa vaatteita. En yritä enää edes ymmärtää mihin tällä pyritään, ehkä minun pitäisi katsoa WCW:tä joka viikko että tajuaisin tai jotain.

- Pitkä videokertaus Monday Nitrosta siitä, kuinka nWo kävi salakavalasti Ric Flairin kimppuun tyhjällä pellolla, jonne he olivat hänet saaneet ajettua. Myöhemmin Flair onnistui vielä piestynäkin saapumaan areenalle, mutta hän sai siellä uudestaan turpiinsa nWo:lta.

- Raven ja Kanyon saapuivat lopulta takaisin taloon, josta he lähtivät. Ilmeisesti Ravenin (tai Scottyn, kuten hänen "äitinsä" tätä kutsui ovelasti kayfabea rikkoen) äiti ei tiennyt poikansa rikkauksista, koska jostain syystä Kanyonille ja Ravenille tuli kiire vaihtaa päälleen takaisin alkuperäiset rönttävaatteet. Tai jotain semmoista. Ravenin äiti kertoi tälle, että hänet halutaan takaisin töihin.

- nWo Black & Whiten Brian Adams ja Horace, jotka kohtaisivat Benoit'n ja Malenkon illan Main Eventissä joukkuemestaruusturnauksen ottelussa, vetivät backstagella varsin ärhäkkään promon. Miehet olivat aivan liekeissä ja tykittivät menemään Four Horseman -dissausta. Ehkä liioittelin hieman. Adams ja Horace yrittivät kovasti olla hauskoja, mutta eivät todellisuudessa olleet kovinkaan paljon.

Chris Jericho w/ Ralphus vs. Juventud Guerrera
Illan toinen ottelu, ja lähetysaikaa oli kulunut 45 minuuttia. Whipii. Vielä ennen kuin tämä ottelu pääsi käyntiin, piti Chris Jericho promon siitä, kuinka Perry Saturn oli näyttänyt säälittävältä joutuessaan pukeutumaan mekkoon. Tämän jälkeen hän kutsui paikalle henkivartijansa Ralphuksen, jonka päällä oli myös mekko, ja kertoi todellisen miehen näyttävän näin hyvältä mekossakin. Aivan. Itse ottelu oli ihan mukavaa menoa, mutta en suuremmin tälle silti syttynyt. Ensinnäkään Guerrera ja Jericho eivät tarjonneet tässä mitään, mitä ei olisi nähty jo edellisen vuoden ppv:issä, eivätkä he muutenkaan tässä tietenkään läheskään kaikkeaan laittaneet peliin. Aikaakaan ei pahemmin ollut. Ihan mukava ottelu, mutta vähän puolittaisilla valoilla läpi menty.
**½ (6:17)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Chris Jericho (Liontamer)

- Parin WCW-mainospätkän jälkeen kuva oli taas kehässä, jossa seisoi nWo Wolfpackin Buff Bagwell. Bagwell oli tietenkin paikalla vain kuuluttaakseen WCW TV-mestari Scott Steinerin keähän. Steiner alkoi kehässä dissata Diamond Dallas Pagea ja tämän vaimoa Kimberlyä, joka oli taas tuotu WCW-kuvioihin. Steiner oli jo kerran napannut Kimberlyn autoonsa ja "näyttänyt tälle, miltä todellisen miehen kanssa oleminen tuntuu", jos Steineria on uskominen, mutta nyt hän halusi lisätä hänen ja DDP:n SuperBrawl-ottelun panokseksi sen, että voittaessaan Steiner saisi Kimberlyn luokseen kokonaiseksi kuukaudeksi. DDP ei ollut paikalla vastaamaan haasteeseen.

Scott Steiner (c) w/ Buff Bagwell vs. Bobby Blaze
Kun Big Poppa Pumbp oli promonnut tarpeeksi, kertoi Bagwell hankkineensa tälle kunnon vastustajan lämmittelyksi sunnuntain ottelua varten. Kunnon vastustajaksi paljastui WCW:n yleinen jobberi Bobby Blaze. Ottelusta ei paljon sanottavaa ole. Varsin tylsä murskaus.
½ (1:15)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Scott Steiner (Steiner Reclimer)

Hector Garza & Silver King vs. Konnan & Rey Mysterio Jr.
Vihdoin kaikkien anglejen jälkeen oli vuoro tarjota ilmeisesti vähän painia. En normaalisti todellakaan siis valittaisi angleista tv-show'issa, koska niihin anglet nimen omaan kuuluvat ja niitä pitää ollakin, mutta kun lähes tulkoon kaikki tässä Thunderissa nähdyt anglet olivat joko tylsiä tai muuten vain täysin turhanpäiväisiä, niin ennemmin katsoisi vaikka painia. Esimerkiksi sellaista hyvää liikettä, mitä tässä ottelussa oli. Harmi vain, ettei pituutta ollut tarjolla tälle kamppailulle nimeksikään, joten ei tästä kummoista ottelua ehtinyt syntyä, vaikka vauhdikasta se vähäinen meno olikin. Konnan ja Rey olivat siis taggailleet viime aikoina yhdessä, ja he kohtaisivat Lex Lugerin ja Kevin Nashin SuperBrawlissa.
*½ (2:39)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Konnan & Rey Mysterio Jr. (Rey pinned King after Hurracanrana)

- Seuraavaksi nähtiinkin varmaan illan toimivin promo. Dean Malenko ja Chris Benoit eivät ole tunnettuja mistään timanttisesta promoilustaan, mutta hyvin he pystyivät vetämään intenssiivisen ja ytimekkään illan ME:tä hehkuttavan promon, johon oli myös osuvasti liitetty päänaukominen siitä, kuinka Fingerpoke of Doom -illan tapahtumat onnistuivat lähes tulkoon pilaamaan koko mestariuden merkityksen. En tosin tiedä, kuinka hyvä asia se on, että WCW myönsi itsekin asian tv-lähetyksessään.

Booker T vs. Jerry Flynn
Booker T:llekin oli tarjolla lämmittelyottelu ennen SuperBrawlia, jossa hän kohtaisi aikaisemmin illalla häntä häirinneen nWo Wolfpackin Disco Infernon. Ottelu oli jotenkin hiukan kankeaa tai ainakin vaisuhkoa menoa, eikä tässä mitään kummempaa tapahtunut. Pituuttakaan ei taaskaan suuremmin ollut, joten laihaksi jäi meno. En voi väittää tykänneeni lopetuksestakaan, vaikka se oli ainakin yllättävä.
* (4:28)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Jerry Flynn (after Disco Inferno's interference and a kick to the midsection by Flynn)

- Vielä ennen illan Main Eventiä oli tarjolla Ric Flairin promo. Harmi vain, ettei edes Nature Boy, joka siis kohtaisi Hollywood Hoganin SuperBrawlissa, vetänyt tässä mitenkään kummempaa promoa. Rehellisesti sanottuna en Flairin promosta yleisen uhofiiliksen lisäksi muista kuin silmäkulmissa olleet tikit.

Four Horseman (Chris Benoit & Dean Malenko) vs. nWo Black & White (Brian Adams & Horace) - Steel Cage Match
Tämä ottelu oli siis WCW:n erittäin omituisen joukkuemestaruusturnauksen, jonka kulkua en tässä kohtaa edes yritä ymmärtää (voin koittaa avata sitä SuperBrawl-arvostelussa), ratkaiseva ottelu sillä tavalla, että tämän ottelun voittaja kohtaisi Curt Hennigin ja Barry Windhamin joukkueen SuperBrawlissa. Ilmeisesti Ric Flair oli tehnyt viime hetken päätöksen, että tämä ottelu käydään Steel Cage -otteluna, jottei nWo, joka oli koko turnauksen ajan häirinnyt turnausotteluita, puuttuisi tähän otteluun. Tämä ottelu taisi olla Malenkon ja Benoit'n promon ohella show'n ainut positiivinen yllätys. Tiesin edelleen, että Malenko ja Benoit saavat kenen tahansa kanssa aikaan katsottavan ottelun, mutta tämä oli oikeasti ihan hyvä. Olihan tässäkin omat kankeutensa kiitos Adamsin ja Horace Hoganin, mutta kokonaisuudessaan tämä oli ihan kiva ottelu. Myös lopetuksesta pitää nostaa hattua, koska oli se sen verran näyttävä.
**½ (12:55)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Chris Benoit & Dean Malenko (Malenko pinned Adams after Headbutt from the top of the cage by Benoit)

Kokonaisarvio Thunderista: Ei liene epäselvää siitä, että minun silmissäni tämän illan ainoat kunnon tähdet olivat Chris Benoit ja Dean Malenko. Muuten Thunder oli kaikella tapaa tasapaksua ja laimeaa toimintaa, jos ei nyt halua nostaa vähän esille Chris Jerichon ja Juventud Guerreran ihan kivaa ottelua, jonka Observer Newsletter oli jollain hiton kriteerillä arvostellut ***½-otteluksi. Suurimmaksi osaksi kaikki anglet olivat kuitenkin turhia ja tarjosivat käytännössä vain informaation siitä, millainen kortti SuperBrawlissa on. Mitään viihdearvoa niillä ei ollut. Tämä jäänee ihan hyvästä syystä ainoaksi Thunderiksi, jonka katson ainakin vuoden '99 aikana.

Vielä maaliskuussakaan ei ollut mitään kovin erityistä tv-show'ta, joten ajattelin, että viimeinen Raw ennen WrestleManiaa tarjonnee toivottavasti parempaa menoa kuin tämä SuperBrawlia edeltänyt Thunder. Seuraavaksi onkin siis vuorossa tuon SuperBrawlin arvostelu.