Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

[Ultimate]

WWF:ssä oltiin päästy jälleen aloittamaan uusi "kausi" WrestleMania jälkeen. Ensimmäisenä 'Manian jälkeisenä PPV:nä nähtiin nyt neljättä kertaa käytävä Backlash. Show järjestettiin Kemper Arenalla ja oli ensimmäinen PPV-lähetys kyseisestä paikasta sitten vuoden 1999 Over The Edgen ja sen dramaattisten tapahtumien. Pakkaa sekoitti myös draft, joka oli jakanut yhtiön kahteen leiriin, jotka olivat tietysti RAW ja SmackDown. Selostuksesta vastasivat jälleen Jim Ross ja Jerry "The King" Lawler.

World Wrestling Federation:
Backlash
Kemper Arena – Kansas City, Missouri (21.4.2002)

Singles Match – Cruiserweight Championship
Billy Kidman © vs. Tajiri

Kidmanin ja Tajirin erimielisyydet ulottuivat aina syksyyn 2001 saakka. Lokakuussa Tajiri oli nimittäin päättänyt lyhyeen vain pari viikkoa kestäneen Kidmanin mestaruuskauden. Tajiri onnistuikin pitämään Cruiserweight-mestaruutta hallussaan lähes puoli vuotta (162 päivää, mikä oli itse asiassa pisin mestaruuskausi koko vyön historiassa, vaikka mukaan otettaisiin myös WCW-aika jolloin mestaruus luotiin vuonna 1991). Kidman onnistui kuitenkin saamaan mestaruuden haltuunsa uransa kuudetta kertaa huhtikuun 2. päivänä käydyssä SmackDownissa. Nyt Tajiri saisi uusintaottelunsa ja mahdollisuutensa päättää Kidmanin kausi jälleen lyhyeen. Hauska pikku fakta oli myös se, että ottelu käytiin samassa kaupungissa missä Tajiri oli aloittanut huikean kautensa ja päihittänyt Kidmanin.

Odotettavissa oli toki kovatasoinen avausmatsi, mutta kyllä tämä minut silti laadullaan yllätti. Kidman ja Tajiri loihtivat nimittäin paitsi vauhdikkaan, niin myös todella sulavan ja selkeärakenteisen ottelun. Kaiken lisäksi yleisö kävi oikeasti kuumana tämän kamppailun aikana, mikä oli todella hienoa huomata. Aikaa tämä ottelu ei tosin saanut edes kymmentä minuuttia, mikä oli toki tavallaan sääli, mutta toisaalta piti ottelun hyvin tiiviinä pakettina (Alert Idolsin "Paras alle 10-minuuttinen PPV-ottelu" kierroksella tämä olisi ollut tosi kovaa valuuttaa). Tässä ehdittiin kuitenkin nähdä kaikki tarpeellinen ja vähän extraakin. Tosi hieno aloitus illalle.
***½ (9:08)

Singles Match
Bradshaw vs. Scott Hall

WrestleMania päättyi nWo:n osalta katastrofiin Hulk Hoganin hylätessä ryhmän ja Scott Hallin hävitessä Steve Austinille. Mustavalkomiehet jatkoivat kuitenkin kanssapainijoittensa kiusaamista myös ’Mania jälkeen, kohteinaan mm. Kane ja Bradshaw. Siksipä tänään nWo-jäsen Hallia vastaan asettuisikin tämä teksasilainen punaniska. Hallilla oli toki mukanaan myös liittolaisensa X-Pac, vaan ei Kevin Nashia, joka oli hyllytettynä Ric Flairin toimesta. Bradshaw sai taas tuekseen kehän reunalla vanhan ystävänsä Faarooqin – miesten APA-joukkue oli joutunut erilleen WWF’ssä jyllänneen brändijaon takia, mutta yhteiset PPV:t mahdollistivat joukkueen ”paluun”.

Hall oli yllättänyt ainakin minut olemalla oikeasti hyvässä vedossa WrestleManiassa Austinia vastaan. Lisäksi Bradshaw oli takuuvarma brawlaaja, vaikkei toki mikään varsinainen loistomatseihin kantaja ollutkaan. Siksi ei ollutkaan yllätys, että tämä matsi tarjosi mukavaa ja menevää rymistelyä. Kehän reunalla oleskelleilla X-Pacilla ja Faarooqilla oli ottelussa myös suuri rooli, mutta moinen tuntui kuitenkin sopivan ottelun kuvaan. Lyhyeksihän tämä toki jäi, eikä näin ollen noussut mitenkään tv-tasoa kovemmaksi mätöksi. Plussaa jälleen mainiosta yleisöstä.
**+ (5:45)

Singles Match – Women’s Championship
Jazz © vs. Trish Stratus

Jazz oli voittanut Women’s-mestaruuden helmikuisessa RAW’ssa juurikin Trish Stratukselta ja puolustanut vyötään voitokkaasti siitä lähtien, mm. WrestleManian kolminottelussa Stratusta ja Litaa vastaan. Trish oli kuitenkin taistellut itselleen jälleen ykköshaastajuuden ja saisi mahdollisuuden nousta toista kertaa urallaan mestariksi. Tuota mahdollisuutta tosin rapautti hieman Molly Holly, joka hyökkäsi kanadalaisen kimppuun juuri ennen ottelua.

Kun kehässä oli kaksi näin taitavaa naisottelijaa, oli lupa myös odottaa oikein menevää matsia. Ja sellainen myös saatiin. Tämä erosi todella paljon esimerkiksi nykypäivän WWE:n divaotteluista – meno oli oikeasti intensiivistä ja uskottavaa. Lyhyestä ajasta johtuen tokikaan mitään erinomaista naistenottelua ei saatu aikaan, mutta kyllä tämä ajoi asiansa oikein hyvin PPV-tason Women’s-mestaruusotteluna. Tällaista menoa saisi naisilta nähdä enemmänkin.
**+ (4:27)

Singles Match
Brock Lesnar vs. Jeff Hardy

Kyllä vain, tämä oli Brock Lesnarin ihka ensimmäinen televisioitu WWE-ottelu! Aiemmin huhtikuun aikana debytoinut Paul Heymanin manageroima Lesnar oli jo muutamassa viikossa ehtinyt luoda tuhoa ympärilleen. Erityisesti Lesnarin tähtäimeen olivat joutuneet Matt ja Jeff Hardy, sekä heidän managerinsa Lita. Lesnar oli eräässä RAW-lähetyksessä toimittanut Mattin sairaalakuntoon brutaalilla F5:llä sisääntulorampille – nyt veljensä puolesta monsteria vastaan lähti taistelemaan Jeff.

Tämä ottelu oli bookattu todella esimerkillisesti. Lesnarin huikeita voimia ja fyysistä ylivertaisuutta ei piiloteltu, vaan mies pääsi oikeasti näyttämään tuhovoimansa myös kehässä. Toisaalta myöskään Jeffistä ei tehty täyttä heittopussia, vaan sisukkaasti vastaan taisteleva altavastaaja. Nämä kaksi asiaa pysyivät kuitenkin hyvin tasapainossa – Jeffistä jäi ottelun jälkeen sisukas kuva ja Lesnarin uskottavuus ja pelottava aura oli jälleen kasvanut muutamalla asteella. Toimi oikein hyvin tällaisena lyhyenä ja tiiviinä pakettina.
**+ (5:32)

Singles Match
Edge vs. Kurt Angle

Kummatkin näistä miehistä olivat olleet voitokkaita WrestleManiassa, Edgen kukistaessa Booker T:n ja Anglen päihittäessä Kanen. Miesten sukset olivat kuitenkin ajautuneet ristiin Edgen otettua yllätysvoiton Anglesta eräässä Smackdownissa. Tämän jälkeen miehet mm. pilasivat vuorotellen toistensa matseja ja vähitellen päästiin tilanteeseen, jossa miehet sopivat selvittävänsä välinsä Backlashissa.

Tämä ottelu toimi oikein hyvin. Nuoren ja nälkäisen Edgen sekä ylempänä cardissa olevan Anglen mittelössä huokui oikeasti kummankin miehen voitonhalu. Edge halusi ottaa yhden uransa isoimmista PPV-voitoista, kun taas Angle ei halunnut hävitä nousukkaalle toistamiseen. Varsin rauhallisesti liikkeelle lähtenyt ottelu oli malliesimerkki matsista, jonka taso nousee nousemistaan mitä pidemmälle se etenee. Nyt nähdyn matsin loppuhetket olivatkin tosi kultaista katsottavaa ja lopetuskin toimi. Lisäksi yleisö jaksoi paahtaa hienosti ottelijoiden mukana. Erinomainen suoritus kaksikolta.
***+ (13:26)

Singles Match – Intercontinental Championship
Rob Van Dam © vs. Eddie Guerrero

Rob Van Dam oli saalistanut Intercontinental-vyön itselleen WrestleManiassa William Regalilta. Eddie Guerrero oli taas tehnyt hiljattain paluunsa WWF:n riveihin ja oli onnistunut heti hankkimaan itselleen mahdollisuuden IC-mestaruuteen. Mitään maata mullistavaa taustatarinaa tällä matsilla ei ollut.

Näiden kahden huippuvuosiaan painivan ja todella taidokkaan kaverin kohtaamiselta saattoi odottaa mitä vaan. Tällä kertaa kaksikko ei tosin yltänyt mihinkään huippumatsiin, mutta takuuvarmaa erinomaista menoa tämä silti oli. Harmillisesti koko illan hienosti mukana ollut yleisö kaipasi tässä vaiheessa pientä lepotaukoa, eikä näin ollen ollut aivan äänekkäimmillään matsin aikana. Joka tapauksessa oikein hyvä puhdas painimatsi, joka teki hyvää myös Intercontinental-mestaruudelle.
*** (11:42)

Singles Match, Special referee: Ric Flair - #1 contendership for the Undisputed World Championship
Steve Austin vs. The Undertaker

WrestleManiassa voitokkaat Steve Austin ja The Undertaker (Austin oli voittanut Scott Hallin, Undertaker taas Ric Flairin) halusivat vuoden isoimman show’n jälkeen kumpikin palavasti ykköshaastajuuden kiistatonta maailmanmestaruutta varten. Niinpä kumpikin miehistä kääntyi Flairin puoleen, joka WWF:ssä myllänneen brändijaon jälkeen johti RAW:ta. Flair bookkasi kummankin miehen ottelemaan matsissa, jossa voitolla irtoaisi ykköshaastajuus alan arvokkaimpaan vyöhön. Kävi kuitenkin niin, että kumpikin kaksikosta osoittautui voitokkaaksi, sillä Undertakerin käsittelyssä kukistui RVD ja Austinin kurituksessa Hall. Niinpä Flair päätti loppujen lopuksi laittaa miehet kohtaamaan toisensa Backlashissa – voittaja pääsisi haastamaan mestarin ensi kuun Judgment Day –tapahtumassa. Varmistaakseen kaiken sujuvan halutusti, päätti Flair kaiken lisäksi nimetä itsensä ottelun tuomariksi!

Kyllähän nämä kaksi tiesivät mitä kehässä pitää tehdä ja kuinka homma hoidetaan tyylikkäästi kotiin. Siksi minua kismitti varsin paljon, ettei osoitusta tuosta faktasta tässä matsissa kunnolla nähty. Vikoja oli monia, joista jotkin toki menivät ihan bookkauksenkin piikkiin. Ensinäkin matsi oli todella ylipitkä. Minä en yleensä valita siitä, että matsit saavat kunnolla aikaa, mutta joskus liika on liikaa. Tämä matsi sai siis aikaa varsin huikeat 27 minuuttia. Suurin syy siihen miksi ottelu olisi saanut olla vaikka 10 minuuttia lyhyempi, oli sen hitaassa tempossa. Enhän minä toki mitään nopeaa matsia tältä kaksikolta odottanutkaan, mutta tämä ottelu eteni hitaasti koko kestonsa. Siinä ei tullut sellaista yleensä nähtävää ilotulitusvaihetta vaan se vain jatkui tasaisena. Ja jatkui. Ja jatkui… Myöskin Flairin laittaminen tuomariksi oli väärä ratkaisu. Flairin laskut olivat laiskoja ja hitaita, mies tuntui usein olevan väärässä paikassa ja roolia erikoistuomarina käytettiin muutenkin ennalta-arvattavasti ja tylsästi. Mistä lähtien Ric Flair (!) on vaipunut tavallisen WWE-tuomarin kaltaisesti lähes tajuttomaksi pienestä tönäisystä? Eihän Austinin ja Undertakerin paini kuitenkaan siis mitään luokatonta ollut, mutta venytettynä ja varsin värittömänä se menetti hohtonsa nopeasti. Tämä oli ehdottomasti tapahtuman suurin pettymys
** (27:00)

Tag Team Match – WWF Tag Team Championship
Billy & Chuck © vs. Al Snow & Maven

Billy & Chuck olivat voittaneet WWF:n joukkuemestaruudet itselleen Spike Dudleyn ja Tazzin tiimiltä helmikuisessa Smackdownissa. Nyt mestarit saivat vastaansa eräänlaisen ”mestari ja oppipoika” kombon, olihan Al Snow ollut kouluttamassa nuorta Mavenia huipulle Tough Enough –ohjelmassa. Mestareilla oli kulmauksessaan myös miesten ”stylistinä” toiminut Rico.

Tämän oli tarkoitus olla hengähdystauko kahden ison ME-luokan matsin välissä. Minusta tämä tarjosi kuitenkin vähän enemmän kuin pelkkä perusfilleri. Kaikki miehet antoivat ottelulle ihan oikeasti kunnon panoksen, eikä yleisökään ollut mitenkään kuollut. Lisäksi Rico oli mestareiden kulmauksessa todella mainio ja hauska. Lopetuskin oli ihan kiva. Hyvä välipala ennen illan isointa ottelua.
**+ (6:00)

Singles Match – Undisputed World Championship
Triple H © vs. Hulk Hogan

Triple H oli toteuttanut unelmansa WrestleManiassa ja noussut Undisputed-mestariksi kukistamalla Chris Jerichon. Triple H:n taivalta lähes uran lopettaneesta loukkaantumisesta miehen paluuseen tammikuussa, Royal Rumblen ja lopulta WrestleManian voittoa oltiinkin hehkutettu riittämiin. Mutta oli myös toinen mies, joka oli tehnyt paluunsa ja halusi kruunata sen kiistattoman mestaruuden voittoon. Kyllä, myös Hulk Hogan tahtoi saada ruusuisen päätöksen tuhkimotarinalleen. Itsensä Vince McMahonin ykköshaastajaksi nimittämä Hogan saisi siis mahdollisuutensa tänä iltana Backlashissa. Helppoa siitä ei kuitenkaan tulisi – vaikka Triple H kertoikin ihailunsa Hogania kohtaan, kertoi The Game tämän olevan silti vain este muiden joukossa hänen mestaruuskaudellaan. Hulkster taas sanoi tämän olevan hänen viimeinen mahdollisuutensa voittaa tuo arvostetuin vyö itselleen, eikä hän tulisi jättämään tilaisuutta käyttämättä. Tämä ottelu olisi iso.

Täytyy toki huomata, että Hogan oli matsiin lähdettäessä jo 48-vuotias. Tämä tietysti rajoitti matsin rakentamista jo puhtaasti painillisesti, mutta minusta miehet onnistuivat kuitenkin tekemään tästä toimivan ja omannäköisensä ottelun. Matsin piti kasassa toki huippukuntoinen Triple H, mutta mahtavista yleisönreaktioista voi varmaan antaa isomman kiitoksen Hoganille (vaikka kyllä Triplakin veti yleisöstä oikein hyvin reaktiota). Harmittavasti taistoon piti lisätä pari ”turhaa” (häiriköillä oli kuitenkin ihan loogiset syyt olla paikalla) sekaantumista, mutta eivät nekään ottelua kuitenkaan täysin sivuraiteille luistaneet. Loppuhetkistä voi toki olla montaa mieltä, mutta ainakin areenan yleisölle se toimi täysillä. Kokolailla sellainen ottelu mitä tästä saattoi odottaakin ja oikein hyvä päätös tapahtumalle.
***½ (22:06)



Kokonaisarvio: Tämä oli varsin ailahteleva tapahtuma. Hyviä matseja vastaan vaakakupissa oli liikaa myös astetta heikompia kohtaamisia. Illan ensimmäinen ja viimeinen ottelu olivat tapahtuman parasta antia. JR:n ja Kingin selostustyö oli toimivaa ja hauskaa. Myös segmenttipuoli toimi oikein hyvin. Matsijärjestys oli sikäli hivenen outo, että lyhyitä matseja nähtiin useampi peräkkäin ja sen jälkeen taas muutama pidempi matsi peräkanaa. Kyllä tästä silti kokonaisuudessa hyvä fiilis jäi, vaikkei tämä maata mullistavaksi tapahtumaksi noussutkaan.
***- / ***½

Vuoden 2002 PPV:t

• Era of Honor Begins (ROH): *** / ***½
  WrestleMania X8 (WWF): ***- / ***½
  Backlash (WWF): ***- / ***½
  Royal Rumble (WWF): ***- / ***½
  No Way Out (WWF): ***- / ***½
  
  Round Robin Challenge (ROH): *** / ***+

Sananen vielä tavasta, jolla arvostelen tapahtumia. Ensinäkin lasken käytyjen matsien tähtimääristä keskiarvon (joka pyöristyy 0.25 tähden tarkkuudella). Tämän jälkeen lisään siihen 0-1 tähteä lisää, riippuen siitä kuinka hyvin show'n muut osat onnistuivat (segmentit, selostus...). Tästä muodostuu sitten kokonaisarvosana tapahtumalle.

[What]

Jaaha, Ultimatekin on innostunut ihan tosissaan raapustelemaan. Pitää jossain vaiheessa yrittää syventyä noihinkin arvosteluihin. Mutta juuri tajusin että on torjantai ja voisi omankin arvostelun taas töötätä ulos. Selostajina Mike Tenay & Don West.


Sunnuntai 13. Helmikuuta 2005
Impact Zone, Orlando, Florida

Singles Match
'Primetime' Elix Skipper VS. Petey Williams w./Coach D'Amore
Team Canadan Petey Williams oli hävinnyt x-mestaruuden Final Resolutioinin huikeassa Ultimate X-matsissa AJ Stylesille. Nyt hän joutui aloittamaan uudestaan kiipeämisen kohti ykköshaastajan paikkaa. Mutta tarjokkaita oli muitakin. Esimerkiksi jälleen koko taitelijanimeään käyttänyt ”Primetime” Elix Skipper.

En nyt ole ihan varma, oliko Skipper kerennyt kääntyä faceksi viimeisen kuukauden aikana, mutta ainakin ”pienempi paha” näistä kahdesta mies oli. Suurempia taustoja ottelulla ei ollut, ja tämän tarkoitus olikin vain tarjota riittävän kevyt, räjähtävä alku tapahtumalle. Siinä roolissa tämä toimi. Juurikin sellaista x-divisioonapainia, jota toivoisi tänäkin päivänä näkevän enemmän. Sulavaa tykitystä koko lyhyehkön kestonsa ajan. Harmi vaan, että ammattipainin historian cooleinta lopetusliikettä, Canadian Destroyeria ei tässä nähty.

Spoiler: näytä

Kesto: 8:00
Voittaja: Elix Skipper (Sudden Death)

Arvosana: ***

Tag Team Match
Matt Bentley & Frankie Kazarian VS. BG James & Jeff Hammond w./Ron Killings & Konnan
Final Resolutionissahan 3 Live Kru otteli Kazia, Bentleytä ja Danielsia vastaan avausottelussa. Silloin väitin 3 Live Kruta heeleiksi, mutta taisinpa olla väärässä. Hankalahan se tietysti on sanoa, kun TNA-tyyliin siinä ottelussa hurrattiin kaikille ottelijoille. Feudi 3 Live Krun ja x-divisioonan nuorukaisten välillä oli jatkunut, mutta oli saanut uuden käänteen. Entinen Nascar-kuski, ja nykyinen Nascar-kisojen kommentaattori Jeff Hammond oli nimittäin alkanut hengailemaan 3 Live Krun kanssa. Bentley & Kazarian olivat tietenkin tehneet tästä pilkkaa, ja saaneet ärsytettyä Hammondin siihen pisteeseen, että hän nousi kehään saakka.

Enpä tiedä sitten kuinka paljon ”mainstream”-julkisuutta Hammondin vierailu toi, mutta itseäni ei juurikaan kiinnostanut 40-50 vuotiaan ei-painijan kommellukset kehässä. Samaan hengenvetoon on kuitenkin sanottava, että Hammondin rooli oli pieni, ja ne muutamat perusliikkeet, jotka hän iski eivät olleet hassumpia. Tästä huolimatta ottelu oli kyllä aika turha. BG James oli parhaat päivänsä nähnyt, ja Kazilla ja Bentleyllä ne olivat vasta tulossa. Turhanpäiväinen ottelu, mutta onneksi se ymmärrettiin pitää lyhyenä välipalamatsina.

Spoiler: näytä

Kesto: 5:37
Voittajat: Jeff Hammond & BG James (Hammond pinned Bentley via Elbow Drop)

Arvosana: * ½

Singles Match
Dustin Rhodes VS. Raven
Viime kuukausien aikana Raven oli ajautunut tappioputkeen ja oli alkanut purkaa turhautumistaan TNA:n nuorukaisiin. Jahka tätä oli jatkunut tarpeeksi kauan, päätti Dustin Rhodes puuttua tilanteeseen ja puolustaa heikompiaan. Siitä sitten oli edetty tähän pisteeseen, että herrat kohtasivat ppv:ssä.

Final Resolutionissa olin yllättänyt, kun Rhodes sai Kid Kashin kanssa aikaan oikein menevän ottelun. Nyt samanlaista tuuria ei ollut. Matsi koostui pitkälti Ravenin nilkkalukkovääntämisestä, ja kun Rhodes sitten vielä unohti lahjakkaasti myydä koko juttua, niin hommasta meni nopeasti maku. Raven oli toki vielä ihan ok painikunnossa, mutta jotenkin nämä tyylit Rhodesin kanssa eivät klikanneet. Tylsä ja kehno ottelu, eivätkä kellonsoiton jälkeiset pieksäjäisetkään kiinnostaneet.

Spoiler: näytä

Kesto: 8:23
Voittaja: Raven (Roll Up)

Arvosana: * ½

NWA World Tag Team Championship Match
America's Most Wanted © VS. Kid Kash & Lance Hoyt
AMW oli ottanut omansa takaisin kuukausi takaperin klassikkomatsissa Team Canadaa vastaan. Haastajia oli kuitenkin jonossa odottamassa. Muun muassa Kid Kashin ja seitsenjalkaisen jättiläisen Lance Hoytin muodostama tiimi, joka oli menneisyydessä myös hallinnut samaisia vöitä.

Edellinen joukkuemestaruusmatsi oli niin kovaa tasoa, että vähän pelotti raju tasonpudotus. Etenkään Lance Hoyt kun ei mikään painin ylijumala ollut. Pelko oli kuitenkin turha. Vaikka tämä ei luonnollisestikaan tuon AMW-Team Canadan tasoinen ottelu ollut, niin loppujen lopuksi ei kauheasti jälkeen jääty. Kash, Harris ja Storm painivat upeasti ja myös Hoyt tarjoili hienon hetken jysäyttämällä järisyttävän Top Rope Side Slamin matsin aikana. Hieno spotti, sillä tuota liikettä harvemmin yläköydeltä duunataan. Viimeiset pari minuuttia sitten olivat tulista near fall-tykitystä ja jännitystä täynnä. Odotukset ylittyivät heittämällä ja pakkohan se on sanoa, että AMW oli helposti se (kahden seuraamani promootion) paras joukkue tähän aikaan. Myöhempinä vuosina pulskistunut Chris Harriskin omisti tässä vaiheessa 6-packin ja oli muutenkin elämänsä vedossa.

Spoiler: näytä

Kesto: 12:28
Voittajat: AMW (Death Sentence Leg Drop)

Arvosana: *** ½

Full Metal Mayhem (#1 Contender's Match)
Abyss VS. Jeff Hardy
Historian ensimmäinen FMM-ottelu oli käsillä. Tämähän oli tietenkin TNA:n versio TLC:stä. Hardyn ja Abyssin kärhämä oli alkanut Final Resolutionissa, jossa Hirviö teki paluunsa kehään ja kävi paukkaamassa Black Hole Slamin Jeffille. Motiivia teolle ei koskaan saatu, koska Abyss ei tähän aikaan paljoa puhellut. Joka tapauksessa nyt tilanne oli eskaloitunut niin pahasti, että miehet laitettiin ottelemaan tähän brutaaliin matsiin. Ja jottei homma olisi liian selkeätä niin ”Director Of Authority” nimikkeellä toiminut Dusty Rhodes oli vielä lisännyt yhden hassunhauskan stipulaation. Kehän ylle ripustettiin kaksi kirjekuorta. Toinen oli tyhjä, ja toisessa oli sopimus tulevasta mm-ottelusta. Se, kumpi saisi napattua oikean kirjekuoren ensimmäisenä voittaisi matsin.

8 vuotta ja 30 kiloa sitten Abyss oli ihan eri mies kuin nykyään. Tähän aikaan hän oli oikeasti yksi maailman parhaista omassa ”tuhoajamonsteri”-kategoriassaan. Liike oli ihan eri tasoa, ja kaljamahan sekä sekavan bookkauksen tuomaa uskottavuusongelmaa ei ollut vielä näköpiirissä. Hardy taasen oli vielä tähän aikaan tunnettu lähinnä spoteistaan. Ja niitäkös tässä matsissa riitti. Tikkaita, tuoleja, ja ihan vitusti pöytiä. Matsissa nähtiin kaksi aivan huikeata spottia. Ensimmäinen oli, kun Abyss tempaisi Hardyn kehäköysien ylitse ristivyöheitolla. Tarkoituksena oli jysäyttää Jeff pöydän läpi lattialle, mutta pöytä olikin ihan liian kaukana ja niinpä Hardy laskeutui suoraan betonilattialle selälleen. Auts! Toinen oli sitten Hardyn hyppy titantronin päältä pöydällä makaavan Abyssin syliin. Huhhuh. Tuon lisäksi nähtiin paljon muuta, ja tämä oli kyllä viihdyttävää hardcoremäiskettä parhaimmillaan. Harmi vaan, että tuo kahden kirjekuoren stipulaatio oli mielestäni täysin idioottimainen, jonka vuoksi matsin lopetus tuntui vähän antikliimaksilta. Tuosta huolimatta hurja hc-mättö, jolle kyseisen painityylin fanit varmasti antaisivat paremman arvosanan mitä nyt itse annan.

Spoiler: näytä

Kesto: 15:49
Voittaja: Abyss (took down the right envelope)

Arvosana: *** ½

Tag Team Match
Monty Brown & Diamond Dallas Page VS. Team Canada w./Coach D'Amore & Johnny Devine
Final Resolutionissa Monty Brown koki karvaan tappion Jeff Jarrettille, mutta oli nyt löytänyt ystävän kehien legendasta, DDP:stä. Hän kunnioitti Brownia kovasti, vaikka juurikin ”Alpha Male” oli pouncannut DDP:n ulos mestaruusmatsista. Roode & Young olivat väliaikaisesti pudonneet ulos joukkuemestaruuskuvioista, joten heillä oli hyvin aikaa keskittyä DDP:hen ja Browniin.

Jotenkin oli vähän pelokkaat ”voiko tämä toimia?” fiilikset matsin alkaessa, mutta ne olivat turhat. Vaikka kukaan nelikosta ei tässä vaiheessa mikään huippupainija ollut, niin Young & Roode olivat hyviä, DDP ikäisekseen yllättävän vetreä ja Brown toimi myös omassa roolissaan hyvin. Myöskin Scott D'Amore ja Johnny Devine laittoivat lusikkansa soppaan, niin käsissä oli ihan viihdyttävä joukkuematsi. Niin ja matsin lopussa nähdystä Pounce & Diamond Cutter tykitystä ei voinut olla rakastamatta. Ajoi asiansa tällaisena kivana keskikortin otteluna.

Spoiler: näytä

Kesto: 9:46
Voittajat: DDP & Brown (DDP pinned Young via Top Rope Diamond Cutter)

Arvosana: ** ¾

X-Division Championship Match (30 Minute Ironman Rules)
AJ Styles © VS. Christopher Daniels
Noin 300 AJ-Danielsia myöhemmin on hieman vaikea suhtautua siihen, että tässä vaiheessa tämä oli TNA:ssa käytännössä ennennäkemätön unelmamatsi. Miehet olivat tätä aiemmin kohdanneet ROH:issa ja jossakin lyhyessä Impact-matsissa, mutta TNA:ssa tämä oli ensimmäinen kunnollinen ottelu miesten välillä. Tämä perustui siihen samaan teemaan, mihin ne myöhemmäkin: Daniels oli kateellinen AJ:lle, ja halusi osoittaa maailmalle, että hän on se oikea ”Mr. TNA.”

Samalla tämä taitaa olla se legendaarisin kaksikon kohtaaminen. 30 minuuttia puhdasta painijuhlaa. Alussa tempo oli aivan sairaan kova, ja erilaisia loikkia viljeltiin joka kulmasta, mutta pidin enemmän matsin hitaammasta loppuosiosta. Verinen AJ taistelemassa Koji Clutchin kynsissä oli jotain niin rujon kaunista, että sitä voi melkeinpä verrata Bretin ja Stone Coldin hetkeen. Matsin ainoa heikkous olikin alkupuolella nähdyt pari teennäisen oloista loikkaa, mutta ei se loppujen lopuksi iso miinus ollut. Missään vaiheessa ei tullut tylsiä hetkiä, ja ottelu piti otteessaan koko pitkän kestonsa ajan. Huikeita loikkia, huikeita vastaiskuja ja aivan eeppisiin mittasuhteisiin yltäneet loppuminuutit. Verisen AJ:n sisukasta taistelua oli aivan upeaa seurata. Hyvinkin suurella todennäköisyydellä kaksikon paras ottelu koskaan, ja selvä osoitus siitä, että nämä herrat todellakin olivat ne TNA:n kaksi kirkkainta tähteä. Tätä matsia ei vaan voi pudottaa motyc-listalta pois. Mikäli ne muutamat spotitkin olisi jätetty välistä / ajoitettu paremmin, niin tiedä mihin tämä olisi yltänyt. Must see matsi.

Spoiler: näytä

Kesto: 30:00 + 1:36 (match was restarted per order of Dusty Rhodes)
Voittaja: AJ Styles (2-1; last fall via Styles Clash)

Arvosana: **** ½ (motyc)

NWA World Heavyweight Championship Match
Kevin Nash VS. Jeff Jarrett ©
Kyllä, oikeasti. Kevin Nash oli ykköshaastajana pääottelussa helmikuussa 2005. Nashin, Hallin ja Jarrettin muodostama Kings Of Wrestling-talli alkoi olla historiaa. Nash ei hyväksynyt Jarrettin toimintatapoja, ja Dusty Rhodes oli omalta osaltaan edesauttanut Nashin irtautumista porukasta. Pieniä erimielisyyksiä Kevinillä ja Jeffillä oli ollut jo pitkän aikaa, mutta viime viikkoina ne olivat räjähtäneet käsiin siinä määrin, että hommalle oli saatava ratkaisu. Lisäksi Dusty Rhodes oli lisännyt stipulaation: mikäli Jarrett käyttäisi kitaraa aseena, hän häviäisi vyönsä diskauksella.

Lähtökohdat olivat kyllä pelottavat. Kaikki ainekset muistettavan kamalalle pääottelulle olivat kyllä olemassa. Kenityksen arvostelujen perusteella miesten ottelut WCW:ssä olivat kauheita, ja siihen aikaan miehet olivat vielä jonkin verran nuorempia. Mikään tavanomainen painiottelu tämä ei onneksi ollut. Välillä käytiin jopa areenan ulkopuolella saakka brawlaamassa, aseita käytettiin surutta, Jarrett bleidasi ja sekaantumisia nähtiin roimalla kädellä. Tämän ottelun aikana WWE:ssä Billy Gunnina tunnettu tyyppi teki ensiesiintymisensä TNA:ssa. Lisäksi ainakin BG James ja Syxx Pac kävivät näyttäytymässä. Joten ei tätä voi enää edes ylibookkaukseksi kutsui, tämä oli sitä potenssiin kaksi. Toisaalta hyvä, sillä Jarrett & Nash painimassa kehässä normaalin ottelun ei kuulostanut hyvältä. Mutta minkä takia päämestaruuskuvioiden ylipäätään piti pyöriä näiden miesten ympärillä? Siinäpä se kysymys onkin.

Spoiler: näytä

Kesto: 19:48
Voittaja: Jeff Jarrett (The Stroke)

Arvosana: ** ¾


*** AJ Styles
** Christopher Daniels
* Jeff Hardy

Yhteenveto: Jälleen äärimmäisen vaihtelevaa tarjontaa. Nähtiin lentävää spottipainia, hardcorea, puhdasta tekniikkapainia ja vastapainoksi myös kammottavan huonoa painia. Daniels & Styles olivat aivan kiistatta illan kaksi suurinta tähteä, mutta sen lisäksi myös joukkuemestaruusmatsi ja Abyss-Hardy olivat kovia matseja. Mikäli vaan pääottelu olisi ollut jotain muuta kuin Nash-Jarrett miljoonan sekaantumisen kera, niin tämähän olisi ollut todella hyvä ppv. Nyt siitä jäi vähän paha maku, vaikka sisälsikin paljon hyvää.

PPV Ranking 2005

1. WWE - Royal Rumble 3,55
2. TNA - Against All Odds 2,88
3. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA - Final Resolution 2,80

Vuoden matsi ehdokkaat
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Christopher Daniels VS. AJ Styles (30 Minute Ironman) / TNA Against All Odds

Maanantaina jatketaan No Way Outilla, mikäli olen Tallinnan reissun jäljiltä edelleen hengissä ja kotiin asti selvinnyt.

[Kenitys]

Kiire meinas tulla.


JUDGMENT DAY 2001

Tämä WrestleManian ja alkukesän välinen ajanjakso oli oma pieni palansa painihistoriassa. Kaikkien aikojen huiken WrestleMania (tähän mennessä) oli ohi, ja uuden aikakauden alkaminen oli lähellä. ECW ja WCW olivat kaatuneet, ja WWF omisti niiden materiaalien lisäksi myös merkittävän osan kyseisten firmojen painijoista. Silti toistaiseksi koko WCW-osto oli näkynyt WWF:n kuvioissa vielä todella vähän, jos muutamia Shane McMahonin huuteluita ei huomioida. Tässäkään ppv:ssä sen enempää Shanea kuin WCW:tä ei mainittukaan. Niinpä itse näen tämän parin kuukauden ajanjakson eräänlaiseksi "siirtymäkaudeksi", joka ei sinänsä tarjonnut mitään vuosituhannen järisyttävintä painia mutta oli silti oikein viihdyttävää katsottavaa. Tämä myöskin todella viihdyttävä Judgment Day päätti kyseisen siirtymäkauden, koska pian JD:n jälkeen WCW-kuvio lähti käyntiin toden teolla, ja sitä meillä olisikin tarjolla sitten seuraavat kuukaudet. Selostajinamme Paul Heyman ja Jim Ross.


William Regal vs. Rikishi
Rikishistä ei ollut kuultu paljoakaan tämän vuoden puolella. Loppuvuodesta 2000 Rikishi teki dramaattisen heel-turnin ja feudasi Steve Austinin ja The Rockin kanssa. Homma kuitenkin kuivui kasaan, kun buukkausporukka ilmeisesti tajusi, ettei Rikishistä ollut ME-heeliksi. Niinpä hänet iskettiin vuoden 2001 alussa joukkueeseen Rumblessa WWF-paluunsa tehneen Hakun kanssa. Tämäkin ilo päättyi lyhyeen, kun Rikishi loukkaantui maaliskuun alussa ja joutui parin kuukauden sairaslomalle. Kun Rikishi teki paluunsa toukokuussa, liittoutui hän ensin Triple H:n ja Austinin kanssa, mutta Mick Foleyn avulla hän tajusi nopeasti, että Power Trip käytti häntä vain hyväkseen. Niinpä Rikishi teki pitkään toivotun face-turninsa ja yritti heti sen kunniaksi tarjota Stink Facea Triple H:n vaimolle Stephanielle. Vince McMahonin talutushihnassa oleva comissioner William Regal lähetettiin kostoretkelle heel-porukan yhteisen hyvän vuoksi.

Tämän openerin päällimmäisin tarkoitus oli saada yleisö mukaan tapahtumaan, ja siinä se onnistui aivan erinomaisesti. Koska ottelulla oli pituutta vain nelisen minuuttia, oli ihan turha odottaakaan, että tästä olisi kuoriutunut joku huipputason ottelu. Oikeastaan näiden kahden keskinäisestä ottelusta ei sellaista olisi tullut, vaikka aikaa olisi ollut tunti. Niinpä tämä ottelu oli buukattu juuri täydellisesti. Homma pysyi todella vauhdikkana, ja Rikishikin vaikutti taas viihdyttävältä parin kuukauden tauon jälkeen. Regal oli puolestaan aivan elementissään iskiessään muutaman näyttävän liikkeen ja myydessään Stink Facen jälkeiset reaktionsa ja oksennusrefleksinsä paremmin kuin kukaan painibisneksessä. Juuri tämmöisessä roolissa Regal on aivan parhaimmillaan. Lisäksi Regalin bleidaus oli aika rajun näköinen. Kokonaisuudessa ottelusta jäikin hienon buukkauksen ja painijoiden hyvän ja vauhdikkaan suorituksen ansiosta sellainen kiva tv-ottelufiilis.
** (3:57)
Voittaja:

Spoiler: näytä

William Regal (Neckbreaker)

Kurt Angle vs. Chris Benoit - 2 out of 3 Falls Match
Tähän oli tultu. Nämä miehet vihasivat toisiaan, ja viimeisin niitti tälle vihan kierteellä oli se, kun Chris Benoit oli varastanut Kurt Anglen olympiamitalit ja alkanut nöyryytyksen maksimoimiseksi kuljettaa niitä housuissaan. Angle ei yksinkertaisesti voinut sietää tätä, mutta yleisö ja Benoit nauttivat hänen kärsimyksestään. Nyt Anglella oli kuitenkin mahdollisuus päättää tuo kärsimys, sillä Judgment Dayhin buukattiin miesten välille ottelu, jonka panoksena nuo kultaiset mitalit olivat. Ottelumuoto oli jo Insurrextionissa nähty 2 out of 3 Falls Match, mutta erona brittitapahtumaan oli se, että tässä ensimmäinen osuus käytäisiin Pinfalls Only -stipulaatiolla, toinen Submissions Only -stipulaatiolla ja (tarvittaessa) kolmas Ladder Matchina, jossa mitalit roikkuisivat katosta.

Noniin. Tästä kuoriutui minun ehdoton suosikkini tästä vuoden 2001 ottelusarjasta. Olen oikeastaan jopa hieman hämmästynyt siitä, kuinka monet muut arvostelijat ovat eri mieltä kanssani. Ottelu oli liian pitkä? Siinä nähtiin liikaa samanlaista teknistä painia kuin aikaisemmin, ja siinä olisi pitänyt mennä suoraan lopun Ladder-osioon? Siis mitä paskaa? Tämä otteluhan oli lähes tulkoon täydellinen juuri sen takia, että se niputti yhteen koko tämän feudin. Nähtiin sähäkkä ja yllättävä aloitus, jonka jälkeen siirryttiin äärimmäisen viihdyttävään ja mainstream-painin parasta tekniikkapainia lähentelevään lukkopainiosioon, jossa nähtiin samaan aikaan myös koko ajan henkilökohtaiseksi ja rajummaksi menevää pieksentää. Lopussa sitten päästiin siihen todella rajuun henkilökohtaiseen välienselvittelyyn, jossa otettiin kunnolla bumppia ja Anglekin osoitti pysyvänsä mahtavasti mukana tämänkaltaisissa otteluissa. Ottelu ei myöskään ollut todellakaan liian lyhyt, vaan juuri sopivan pituinen. Tämän verran tämä homma tarvitsi aikaa, että se voitiin pistää kunnialla pakettiin. En voi kuin hämmästellä sitä, että silloin kun firmalla on munaa käyttää kunnolla aikaa ja vaivaa keskikortin feudin lopettamiseen, homma on mukamas buukattu liian pitkäksi. Ei, ei ja ei. Tässä ottelussa olivat kohdillaan juuri ne kaikki asiat, jotka mättivät paljon kehutussa WM:n ottelussa. Tässä ei ollut kiire, tässä ei sählätty yhtään eikä tämä tuntunut keskeneräiseltä. Ottelun lopetus on ainut pieni miinuksen paikka, koska en olisi toivonut mitään sekaantumista loppuun, mutta sekään ei haitannut suuresti, koska sekaantuminen oli buukattu hyvin. Ei tämä ihan täydellinen siis ollut, mutta ehdottomasti vuoden parhaita otteluita tähän mennessä.
****½ (23:58)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Kurt Angle (Got the medals after Edge & Christian interfered)

WWF Light Heavyweight -mestari esiintyy
Noniin. Koska itse olen aina ollut äärettömän suuri CW-painin fani ja aina salaa toivonut, että WWF/E olisi joskus osannut käyttää omaakin divisioonaansa paremmin hyödyksi, käytän kaikki tilaisuudet päivittää LHW-mestaruustilannetta, kun vyö jollain tavalla mainitaan ppv:ssä. Nyt LHW-mestari (Jerry Lynn) pääsi nimittäin esiintymään ppv-lähetyksessä ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Tosin vieläkään mestaria ei ollut päästetty areenalle, vaan hän promotti videolähetyksen välityksellä tuosta edellisessäkin arvostelussani mainitsemasta New Yorkissa sijaitsevasta The WWF World -baarista. Lynn puhui juurikin siitä, kuinka LHW-mestaruutta pitäisi päästä puolustamaan ppv:ssä sen sijaan, että mestari hengalee jossain WWF-ravintolassa ppv-isäntänä. Loistava promo Lynniltä. WWF, tehkää asialle jotain!


Rhyno (c) vs. Test vs. Big Show - Hardcore Match for the WWF Hardcore Championship
Rhyno oli pitänyt HC-mestaruutta hallussaan pisimpään sitten Steve Blackmanin mestaruukausien, sillä hän ei ollut hävinnyt vyötään kertaakaan sen jälkeen, kun hän voitti sen pian WrestleManian jälkeen. Haastajia oli kyllä riittänyt, mutta ihmispeto Rhyno oli onnistunut toistaiseksi kaatamaan heistä jokaisen. Nyt Rhyno oli kuitenkin yhden elämänsä vaikeimman haasteen edessä, kun hänen vastaansa asettuivat sekä Test että Big Show. Testillä ja Show'lla oli HC-mestaruuden voittamisen lisäksi taatusti tavoitteena toistensa telominen henkihieveriin, sillä Show ei voinut sietää Testiä, ja Test janosi kostoa Show'lle siitä, että tämä oli piessyt hänet vähäksi aikaa painikyvyttömäksi.

Hmm, harmillisesti tämä ei yltänyt samalle viihdyttävyyden tasolle kuin BL:ssä ja WM:ssä nähdyt HC-mestaruusottelut. Rhyno oli kyllä tässäkin ottelussa vireessä, ja hänen työskentelyään ja bumpinottokykyään oli taas ilo seurata. Muutenkin ottelu parani ehdottomasti loppua kohti, ja lopussa nähtiinkin muun muassa todella näyttävä roskapönttö-Gore. Ei, en osaa selittää sitä tuon paremmin. Se pitää nähdä itse. Muuten homma muistutti kuitenkin vähän enemmän entisaikojen "ihan mukavia" HC-mäiskintöjä. Loppu pelasti ottelua sen verran paljon, ettei tässä ajauduttu vielä siihen ihan perusroskapainiin, joka on nähty jo loputtoman monta kertaa. Alun meno oli nimittäin pelottavan peruskauraa, ja jotenkin Test ja Big Show olivat tässä ottelussa aika laiskan oloisia. Ehkä he eivät ole ihan parhaita kavereita HC-divariin. HC-painifanina tykkäsin tästä vielä, mutta nyt on otettava ryhtiliike takaisin oikeaan suuntaan. Testin ja Big Show'n feud voitaisiin unohtaa.
**½ (9:13)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Rhyno (Pinned Big Show with a Gore)

Chyna (c) vs. Lita - WWF Women's Championship
WrestleManiassa paha oli saanut palkkansa, kun Chyna oli dominoinut häntä piinanneen Right To Censorin Ivorya ja voittanut ensimmäistä kertaa urallaan WWF Women's-mestaruuden. Chyna ei kuitenkaan tuntunut sopivan naisten divisioonaan ollenkaan, koska hän oli luonut koko uransa miehiä vastaan painimalla. Niinpä Chyna oli muutaman viikon mestarina olon jälkeen promottanut siitä, kuinka hän kunnioittaa suuresti jokaista WWF:n naispainijaa, mutta rehellisesti sanottuna yksikään heistä ei tuntunut olevan hänen tasollaan. Oli kuitenkin yksi, joka tahtoi kovasti yltää tuolle tasolle. Lita oli voittanut hiljattain ykköshaastajuuden Women's-mestaruuteen, ja hitaasti treenaamalla hän oli noussut koko ajan uskottavammaksi haastajaksi. Lisäksi Lita oli ystävystynyt Chynan kanssa, ja kaksikko oli jopa paininut joukkueotteluita yhdessä. Vähitellen Chyna oli alkanut pitää Litaa arvoisenaan vastustajana. Ennen ppv:tä kaksikko kertoi odottavansa innolla sunnuntain ottelua, jossa parempi nainen voittaisi.

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että tämä jäi Chynan viimeiseksi ppv-otteluksi. Chynalla ja WWF:llä oli ollut jo pidemmän aikaa monenlaisia erimielisyyksiä. Chyna ei huhujen mukaan tykännyt tästä uudesta roolistaan Women's-divisioonassa. Lisäksi Chynalla oli alkanut nousta pissa päähän viimeistään Playboy-esiintymisen jälkeen, ja hän oli alkanut vaatia itselleen Steve Austinin palkkaa vastaavia summia. Tilannetta ei helpottanut myöskään Chynan katkeruus siitä, että hänen ex-kumppaninsa Triple H oli jättänyt hänet ja alkanut seurustella Stephanie McMahonin kanssa. WWF yritti silti löytää yhteisen sävelen Chynan kanssa, mutta sitä ei enää syntynyt. Sinänsä harmi, mutta ehkä Chynan aika alkoi tosiaan olla ohi. Tämä ottelu kylläkin oli oikein mukavaa katsottavaa. Juuri sellainen naisten ottelu, joita ei turhan usein tähän aikaan vielä nähty ppv:issä. Molemmilla oli oikeasti painitaitoja, ja vaikka kyvyt eivät ehkä ihan riittäneet niin ison ottelun rakenteluun kuin kaksikko yritti, oli yritys silti kunnioitettava ja lopputuloskin ihan mukava. Pienistä botcheista huolimatta tätä katsoessa viihtyi. Juuri tällaisen fiiliksen naisten ottelut saisivat jättää useammankin. Paljon parempaakin on toki vielä tulevina vuosina luvassa.
** (6:30)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Chyna (Powerbomb)

Triple H (c) w/ Stephanie McMahon-Helmsley vs. Kane - Chain Match for the WWF Intercontinental Championship
Tähän oli tullut tämä Triple H:n ja Austinin feud Brothers of Destructionia vastaan. Molemmat joutuivat puolustamaan omia mestaruuksiaan 1 on 1 -ottelussa, ja ensin tulilla olisi Triple H, joka saisi vastaan raivostuneen punakoneen. Kanen raivo oli varsin ymmärrettävä, sillä The Two-Man Power Trip oli pistänyt Kanen käden paskaksi useampaankin otteeseen. Pahin isku nähtiin Backlashin jälkeen, kun kaksikko tuhosi Kanen käden niin perusteellisesti, että Big Red Machine joutui olemaan vähän aikaa poissa kuvioista. Kane kuitenkin teki paluunsa ennen Judgment Dayta ja kävi saman tien rajusti Triple H:n kimppuun. Kane tahtoi kostaa kohtalonsa miehelle, joka oli selättänyt hänet Backlashissa. Jotta homma ei menisi turhan hempeäksi, lisättiin otteluun vielä Chain-stipulaatio. Toisin sanoen miehet olivat siis paksulla ketjulla toisissaan kiinni ottelun ajan.

Tämä oli varmaankin show'n positiivisin yllättäjä. En oikeastaan edes tiedä, miksi innostuin tästä ottelusta niin paljon, koska minulla ei ollut kummoisiakaan ennakko-odotuksia ottelulta. Oikeastaan ihan huomaamatta jossain ottelun puolivälissä tajusin, että tykkään tosi paljon tämän ottelun meiningistä. Kun homma jatkui samanlaisena loppuun asti, oli minun todella helppo viihtyä tätä katsoessa. Ketjua käytettiin ottelussa oikeasti hyvin hyödyksi. Sen avulla saatiin toteutettua näyttäviä bumpeja, joista yksi rajuin oli, kun Kane kiskaisi ketjun avulla terästuolia kädessään pitäneen Triple H:n suoraan tolppaa päin. Todella näyttävä spotti. Molemmat myös antoivat ottelussa kaikkensa: Triple H vuosi taas verta, ja Kanekin oli tavallistä pirteämmän oloinen. Tästä ottelusta aisti henkilökohtaisuuden kilometrien päähän. Kokonaisuutena ottelu oli siis todella onnistunut ja jätti positiivisen fiiliksen. Ei tässä sentään huipputasolle liikuttu, mutta hieno koitos silti.
***½ (12:27)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Kane (Pinned Triple H after Steve Austin accidentally hit him with a steel chair)

APA vs. Radicalz w/ Terri vs. Dudley Boyz w/ Spike Dudley vs. X-Factor w/ Albert vs. Hardy Boyz vs. Chris Jericho & Chris Benoit vs. Edge & Christian - Tag Team Turmoil Match for the WWF Tag Team Title Shot
Vielä ennen illan Main Eventiä oli aika järjestää kunnon joukkuerähinä, jossa seitsemän eri kaksikkoa tavoitteli mahdollisuutta päästä haastamaan Triple H ja Steve Austin joukkuemestaruuksista. Ottelumuotona oli siis Tag Team Turmoil, jossa kaksi joukkuetta aloittivat painimisen, kunnes toinen joukkue eliminoitaisiin jollain perinteisellä ratkaisusuorituksella. Sen jälkeen saapuisi seuraava joukkue, ja tätä jatkuisi, kunnes viimeinen joukkue oli saapunut paikalle, ja tuon kohtaamisen voittaja voittaisi koko ottelun. Oikeastaan ottelun suurin taustatarina oli Edgen ja Christinian joukkueen ja Chris Jerichon välillä. Näillä kanadalaisilla oli ollut rähinää jo jonkun aikaa, ja Jericho oli julistanut antavansa E & C:lle isän kädestä tässä Tag Team Turmoilissa. Ainut suuri mysteeri oli se, kuka mahtaisi olla Jerichon joukkuepari. Joukkuepariksi paljastui jo yhden vaivaisen 25-minuuttisen ottelun paininut Chris Benoit vasta siinä vaiheessa, kun kaksikko käveli yhdessä sisääntuloramppia pitkin.

Olen aina ollut tämän ottelumuodon fani, koska tässä pääsee näkemään niin monia joukkueita ja sellaisiakin joukkueidenvälisiä kohtaamisia, joita ei normaalisti näkisi. Otteluun ei myöskään kyllästy, vaikka se voi kestää jopa puoli tuntia, koska osanottajat vaihtuvat tasaisella tahdilla. Silti minun täytyy sanoa, että tämä ottelu haisi etukäteen niin pahasti Jericho & Mister X vs. E & C -loppukohtaamisen petaamiselta, että vähän tuli ottelua katsoessa sellainen fiilis, että mihin näitä muita joukkueita edes tarvittiin. No, se ei poista sitä tosiasiaa, että paini oli viihdyttävää ja erityisesti loppua kohti paranevaa. Erityisesti lopputaistelu oli huikean viihdyttävää menoa, mutta myös pari muuta pidempään kestänyttä taistelua Turmoilin alkupuolella olivat oikein viihdyttäviä. Benoit ja Jericho pelasivat täydellisesti yhteen, ja heidän lisäkseen ottelusta jäivät erityisen positiivisesti mieleen E & C ja taas kerran X-Factor.
*** (32:09)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Chris Jericho & Chris Benoit (Benoit made Christian tap out with a Crippler Crossface)

Steve Austin (c) vs. Undertaker - No Holds Barred Match for the WWF Championship
Ja tähän olisi päättyvä Steve Austinin ja Undertakerin WrestleManian jälkifiiliksestä lähtien jatkunut raju feud. Austinin ja Undertakerin ppv-kohtaaminenhan ei ollut millään tavalla uusi juttu. Ensimmäisen kerran se oli nähty jo vuoden 1997 keväällä, ja ensimmäinen todella suuri kohtaaminen oli tarjolla SummerSlamissa 1998. Vielä keväällä 1999:kin miehet ottelivat päämestaruudesta. Näistä edellisistä kohtaamista huolimatta minä odotin tätä "one more time" -kohtaamista suurella mielenkiinnolla, koska nyt roolit olivat vaihtuneet. Undertaker oli se hyvyyden puolesta taisteleva Bad Ass (eikä mikään yliluonnollinen ilmestys tai niljakas heel), ja Austin oli taas viimeisen päälle halpamainen WWF-mestari. Ennen JD:tä Austin oli mennyt jopa niin pitkälle, että hän oli sotkenut kuvioihin mukaan Undertakerin vaimon Saran, mikä oli UT:lle jo liikaa. Tämän takia Undertaker pakotti comissioner Regalin tekemään tästä ottelusta No Holds Barred Matchin. Tämä olisi henkilökohtaista.

Tämä on yksi niistä kerroista, kun olen suuresti eri mieltä monien muiden painiarvostelijoiden kanssa, mutta minusta tämä on huipputason ottelu. Se on täysin ilman mitään ennakko-odotuksia luotu mielipide, koska huolimatta siitä, että olin odottanut tätä ottelua etukäteen, olin aika varma, etteivät nämä kaksi pääsisi parhaiden otteluidensa tasolle. Toisin kuitenkin kävi, ja siitä saadaan kiittää näiden kahden lisäksi tätä kalifornialaista yleisöä, joka oli aivan älyttömän hyvin mukana ottelussa. Se huusi äänensä käheäksi Undertakerin puolesta ja buuasi kaikelle, mitä Austin yritti ottelun aikana. Mahtava yleisö. Sen lisäksi nämä kaksi konkaria pistivät ihan oikeasti kaikkensa tässä likoon, kun heille annettiin mahdollisuus siihen ottelumuodonkin osalta. Kunnon tunteellista HC-mäiskintää, josta näkyi se, että kumpikin tahtoo piestä toisen sairaalakuntoon. Jotenkin näiden kahden tyylit vain toimivat ihan perhanan hyvin yhteen. Lisäplussaa ottelu saa myös siitä, kuinka tajuttoman hulvatonta oli kuunnella ottelun selostusta, kun Vince McMahon saapui ottelun special commentatoriksi, ja Heyman heitti Vincen kanssa hulvatonta läppää. Lopun sekaantumiset olivat toki vähän niin ja näin, mutta annetaan ne tämän kerran anteeksi, kun ne tähän tietyllä tavalla kuuluivat, ja ottelu oli muuten niin kovaa kamaa. Minä viihdyin suuresti tätä katsoessani. Ei paljon Undertakerin niin sanottu kankeus tässä haitannut. Ihan samaa tasoa WM:n HHH-Takerin kanssa.
**** (23:05)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Steve Austin (Pinned Undertaker after Triple H hit him with a sledgehammer)

*** Chris Benoit
** Kurt Angle
* Steve Austin

Kokonaisarvio Judgment Daystä: Niinhän siinä vain kävi, että WWF pyöräytti ulos taas yhden Hienon ppv:n. Siitäkin huolimatta, että juonikuviot olivat pitkälti vanhoja tuttuja ja kyseessä oli vahvasti välippv, oli kokonaisuus silti hiton viihdyttävää. Tätä ei nyky-WWE pääse lähellekään. Vähän jäätiin RR:n ja NWO:n taakse, mutta esimerkiksi BL:ää kovempi tämä oli selvästi. Siitä voidaan kiittää yhtä MOTYC-ottelua, huikeaa Main Eventiä ja muutenkin kaikin puolin kovaa korttia. Tätä katsoessa oli helppo viihtyä, vaikka vielä niihin WCW-kuvioihin ei päästykään. Jään innolla odottamaan King of the Ringiä.

1. WWF WrestleMania X-Seven - Loistava
---------------
2. WWF Royal Rumble - Hieno
3. WWF No Way Out - Hieno
4. WWF Judgment Day - Hieno
---------------
5. WWF Backlash - Hyvä
6. ECW Guilty As Charged - Hyvä
---------------
7. WCW Greed - Ok
8. WWF Insurrextion - Ok
---------------
9. WCW SuperBrawl: Revenge - Kehno
10. WCW Sin - Kehno
---------------
11. WOW Unleashed - Surkea

[What]

Judgment Day '01 on tullut katsottua joskus vuosia sitten, ja hatarien mielikuvien perusteella on helppo yhtyä Kenityksen arvosteluun. Angle-Benoit oli paras Angle-Benoit siihen mennessä. Samaa tasoa mitä UG 2002 ja RR 2003 tulevat olemaan ja Austin-Undertakerista itsekin tosiaan tykkäilin.

Mutta reissusta on selvitty kohtuullisen vähin vahingoin, joten jatketaan projektia.


Sunnuntai 20. Helmikuuta 2005
Mellon Arena, Pittsburgh, Pennsylvania

No Way Out tiesi jo tutuksi tulleeseen tapaan pientä välipysähdystä matkalla WrestleManiaan. Viime vuonnahan se vuoden paras matsi nähtiin juurikin tässä tapahtumassa. Kortin perusteella ihan samanlaista ei ollut tänä vuonna odotettavissa, mutta kyllähän sieltä pari ihan kivalta kuulostavaa matsia löytyi. Tapahtuma oli tänäkin vuonna Smackdown-brändin isännöimä, joten selostajina SD:n vakkarikaksikko Michael Cole & Tazz.

WWE Tag Team Championship Match
Basham Brothers © VS. Eddie Guerrero & Rey Mysterio
Rey Mysterio oli pyörinyt joukkuemestaruuskuvioissa jo jonkin aikaa partnerinsa Rob Van Damin kanssa. Tammikuussa RVD kuitenkin hajotti polvensa ja joutui pidemmäksi ajaksi saikulle. Kayfabessa loukkaantuminen laitettiin toki Bashamien piikkiin, jotka olivatkin voittaneet vyöt Reiskalta & Roopelta. Lojaali Smackdownin kenraalimanageri Teddy Long kuitenkin myönsi Reylle revanssin, ja antoi hänelle vapauden valita joukkuekaverinsa. Ja melko hyvän sellaisen Rey löysikin

Jos oli Reyn & RVD:n tiimi herkkua, niin sitä oli myös Reyn ja Eddien yhteistyö. Pitkästä aikaa tuntui siltä, että joukkuemestaruudet ovat oikeasti iso ja tavoittelemisen arvoinen juttu. Huolimatta siitä, että matsin osapuolena olivat unettavat Bashamin veljekset. Etenkin Eddie oli tässä matsissa aivan elementissään ja yleisöreaktiot eivät olleet vaimenneet minnekään, vaikka Guerrero kaukana niistä isoimmista ja kuumimmista kuvioista olikin. Kaikin puolin hyvä avausottelu, vaikka mitään ennennäkemättömän huikeata settiä ei nähty. Eddien ”lying, cheating, stealing” gimmickiin pohjautunut lopetus oli myös oikein kiva. Hyvä avaus.

Spoiler: näytä

Kesto: 14:53
Voittajat: Eddie Guerrero & Rey Mysterio

Arvosana: *** ¼

Singles Match
Heidenreich VS. Booker T
Kärhämät Undertakerin kanssa olivat Heidenreichin osalta mennyttä elämää, ja Booker T:kin oli hävinnyt John Cenalle ykköshaastajuusturnauksen semeissä (lisää myöhemmin) ja pudonnut niistä kuvioista. Niinpä Heidenreich ja Booker joutessaan mättivät toisiaan. Eli taustaa ottelulle ei ollut.

Periaatteessa ihan kivalta kuulostanut ottelupari. Booker oli edelleen hyvässä iskussa, ja Heidenreich ei mikään täysin toivoton säkki ollut. Ja ihan sellaista mukavaa painia tämä olikin sen mitä tämä kesti. Ei mitään sensaatiomaista, mutta ei surkeaakaan. Kovin pitkä tämä matsi ei ollut, ja kun lopetuksessakin mentiin sieltä aidan matalimmasta kohdasta, niin eipä tälle edes kunnon mahdollisuutta annettu. Välipalamatsi.

Spoiler: näytä

Kesto: 6:49
Voittaja: Booker T (by DQ)

Arvosana: **

Cruiserweight Championship Match (6-Man Gauntlet)
Paul London VS. Chavo Guerrero VS. Shannon Moore VS. Spike Dudley VS. Akio VS. Funaki ©
Taas vaihteeksi keskisarjan mestaruudesta oteltiin monen miehen sekamelskamatsissa. Lisäksi yksi iki-inhokeistani, Shannon Moore teki ensiesiintymisensä ppv:ssä tämän projektin aikana. HYI! Onneksi hänen roolinsa ottelussa oli todella pieni.

En tykkää tällaisista otteluista sitten yhtään. On aivan naurettavaa, että näissä matseissa ottelijat kaatuvat milloin mihinkin clotheslineen tai banaaninkuoreen liukastumiseen, joilla ei normaaleissa matseissa olisi mitään jakoa selätyksen nappaamisen. Ja juuri tuota huorausta ottelu pitkälti olikin. Tämä saa kuitenkin paljon anteeksi, koska lopputaistelu kahden viimeisen painijan välillä kesti useita minuutteja ja sisälsi oikeasti hienoja tilanteita ja jännitystä voittajasta. Sen vuoksi tästä kehkeytyi lopulta ihan mukava tv-tasoinen ottelu. Hurraa-huutoihin ei ole aihetta, mutta toi edes jonkinlaista tolkkua hommaan.

Spoiler: näytä

Kesto: 9:48
Voittaja: Chavo Guerrero (last eliminated Paul London)

Arvosana: **

Singles Match
Luther Reigns VS. The Undertaker
Sitten sen ykköshaastajuusturnauksen pauloihin. RAW:n Batista siis voitti Royal Rumblen ja lunasti paikkansa Manian pääotteluun. Hän ei ollut kuitenkaan vielä tässä vaiheessa päättänyt, haastaisiko Smackdownin vai RAW:n päämestarin. Teddy Longilla ei ollut aikaa odotella Elukan jahkailua, vaan hän pisti pystyyn 8:n miehen turnauksen, jonka voittaja kohtaisi WWE:n mestarin WrestleManiassa. Mikäli Batista päättäisi loikata Smackdowniin, muuttuisi matsi kolminotteluksi.

Turnauksen 8 osallistujan joukossa oli luonnollisesti myös Undertaker, joka kohtasi avauskierroksella Rene Dupreen. Luther Reigns ja Mark Jindrak menivät upottamaan lusikkansa soppaan, ja matsi päättyi tuplauloslaskuun, jolla Undertaker pelattiin mestaruuskuvoista ulos. Tämähän tietysti korpesi Kuolleen Miehen mustaa sydäntä niin perkeleesti, ja nyt oli Lutherin aika maksaa pienestä kepposestaan.

Ottelusta nyt ei ole paljoa kerrottavaa. Undertakerin matsit Heidenreichia vastaan nyt olivat ihan menevää mäiskettä, mutta Luther oli vähän kehnompi versio Heidenreichista. Eikä Undertakerkaan nyt ihan täysillä tätä matsia vetänyt. Lopputuloksena oli tylsähköä isojen miesten brawlailua, joka ei ymmärrettävistä syistä mitään ylenpalttista intohimoa liveyleisönkään silmissä herättänyt. Kolmas perättäinen hyvin tv-ottelumainen koitos.

Spoiler: näytä

Kesto: 11:45
Voittaja: The Undertaker (Tombstone Piledriver)

Arvosana: ** ¼

# 1 Contender's Match
John Cena VS. Kurt Angle
Nyt päästiin todenteolla asiaan. Tämä kaksikko oli selvinnyt turnauksen finaaleihin. Cena oli raivannut tieltään Orlando Jordanin sekä Booker T:n. Etenkin ottelussaan Bookeria vastaan Cena oli viety ”rajalle” asti. Anglen tie oli astetta helpompi. Hän voitti avauskierroksella Rey Mysterion, ja Undertaker-Dupree ottelun päättyessä ratkaisemattomaan pääsi suoraan finaaliin. Matsin voittaja lunastaisi paikkansa WrestleManian pääottelussa, joten panokset olivat kovat. Lisäjännitettä toi se, että tapahtuma käytiin Pittsburghissa, joka oli tietenkin Kurt Anglen kotikaupunki. Niinpä olikin mielenkiintoista seurata, kumman puolelle yleisö asettuisi? Kotikaupungin olympiavoittajan vai hurjassa nosteessa olleen Cenan.

Viimeisen vuoden ajan Angle oli paininut terveysongelmiensa kanssa, ja niistä johtuen ei ollut kovin paljoa kokopitkiä singles-otteluita vetänyt. Ilmeisesti tässä vaiheessa Anglen terveys alkoi kuitenkin olla pikkuisen paremmassa jamassa, tai ainakin siltä se näytti. Tämä oli paras Kurt Anglen matsi sitten vuoden takaisen WrestleMania XX:n. Samalla täytyy antaa krediittiä myös John Cenalle. Tässä hän näytti jo väläyksiä siitä, että hän todellakin on isojen matsien mies. Ottelussa pidettiin mukavan reipasta tempoa yllä, ja tutut german suplex / nilkkalukkosessiot olivat aivan kihelmöiviä hetkiä. Loppuhetket olivat jännittäviä, ja yleisö kannusti TNA-tyylisesti kumpaakin ottelijaa. Eiväthän he tohtineet kotikaupungin sankarille buuata, mutta toisaalta he rakastivat myös John Cenaa. Ja tässä vaiheessa ei oltu kaukana siitä, että tämä olisi ollut Cenan uran parhaita matseja. Ei ehkä ihan, mutta lähellä. Sellaiseksi superotteluksi tämä ei noussut, mutta oli kuitenkin todella pirteä esitys kummaltakin mieheltä, ja samalla illan paras matsi. Hienoa John & Kurt.

Spoiler: näytä

Kesto: 19:23
Voittaja: John Cena (F-U)

Arvosana: *** ¾

WWE Championship Match (Barbedwire Steel Cage)
The Big Show VS. John 'Bradshaw' Layfield ©
Royal Rumblessa JBL säilytti vyönsä, kun käytännössä puoli pukuhuoneellista miehiä sekaantui matsin. Koska tämä tuntui olevan JBL:n mestaruuspuolustuksissa toistuva teema, päätti Theodore Long kehitellä matsin, jossa moinen ei olisi mahdollista. Teräshäkki, jota ympäröi piikkilanka, kuin vankilassa konsanaan. Koska ovikin pistettiin munalukolla kiinni, niin häkistä pakeneminen taikka sinne ulkopuolelta tuleminen oli käytännössä mahdotonta. Ja vastassa JBL:llä oli mies, jota tämä ei kyennyt Rumblessa voittamaan, jättiläinen Big Show.

Eriäviä mielipiteitä varmasti löytyy, mutta mielestäni tämä ottelu rokkasi ja lujaa. Melko lähelle JBL:n mestaruuskauden parasta antia. Ensinnäkin kesto oli juuri sopiva. Ei liian pitkä, ettei miehillä alkanut kunto piiputtamaan. Bleidaaminen toi otteluun hienosti lisäarvoa ja Big Show'ltakin nähtiin hieman harvinaisempia liikkeitä. Mm. pari Vertical Suplexia ja Powerbomb. Tylsiä Bear Hug rutistuksia tai lukemattomia pääpuskuja ei nähty. Tähän kun lisää, että ottelun loppuspotti on helposti yksi muistettavampia hetkiä koko vuodelta, niin kyllähän tämä viihdytti koko kestonsa ajan. Myöskin matsin jälkeisistä loppumähinöistä JBL.n, John Cenan ja Batistan välillä tykkäilin, joten tämä oli kaikin puolin mukava päätös tapahtumalle. Ainakin minulle tämä on muistettavimpia Big Show'n singlesmatseja.

Kehuista huolimatta täytyy kuitenkin muistaa, että kehässä olivat Big Show ja JBL, joilla tunnetusti ne omat heikkoutensa olivat. Joten mikään klassikko tämä ei luonnollisestikaan ollut, mutta ei tätä huonoksikaan pääotteluksi voi väittää.

Spoiler: näytä

Kesto: 15:12
Voittaja: JBL (via escape)

Arvosana: *** ½

*** John 'Bradshaw' Layfield
** Kurt Angle
* John Cena

Yhteenveto: Tapahtumalla oli paljon heikkouksia. Useita yhdentekeviltä tuntuneita tv-tasoisia matseja ja jonninjoutavaa Rookie Diva Contestia pyöritettiin tapahtuman läpeensä. Royal Rumblesta nyt ei voi puhua samassa lauseessakaan, mutta verrattuna Smackdownin edelliseen omaan tapahtumaan Armageddoniin, niin tämähän oli mestariteos. Kaksi pääottelua onnistuivat ja sen lisäksi nähtiin varsin mukava joukkuemestaruusmatsi. Sellainen aika tavanomainen väli-ppv.

PPV Ranking 2005

1. WWE - Royal Rumble 3,55
2. TNA - Against All Odds 2,88
3. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA - Final Resolution 2,80
4. WWE - No Way Out (SmackDown) 2,79

Vuoden matsi ehdokkaat
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Christopher Daniels VS. AJ Styles (30 Minute Ironman) / TNA Against All Odds

TNA:lla jatketaan myöhemmin viikolla.

[The Rocker]

Judgement 2001 on kyllä tykki tapahtuma. Ainakin viimeisimmästä katselukerrasta on hyvät muistot. Tosin silloin olin tukevassa humalassa...

Big Shown ja JBL:n häkkiotteluhan oli hyvä. Sopivan brutaali ottelu jonka aikana oikeasti joutui todella miettimään miten JBL tulee selviämään.

[Ultimate]

Kaikkien aikojen kolmas ROH-tapahtuma kulki "Night of Appreciation" nimellä. Nimi ja show olivatkin kunnianosoitus Eddie Guerrerolle, joka esiintyisi nyt viimeistä kertaa indy-piireissä, tehtyään hiljattain sopimuksen ja paluunsa WWE:hen. Tarjolla olikin jälleen tukku hienoja otteluita.

Ring of Honor:
Night of Appreciation
Murphy Recreational Center – Philadelphia, Pennsylvania (27.4)

3- Way Tag Team Match
Christopher Street Connection (Buff E & Maze Mendoza) vs. Da Hit Squad (Mafia & Monsta Mack) vs. Prince Nana & Simply Luscious

Tämän matsin taustalla oli jo ensimmäisessa ROH-tapahtumassa helmikuussa alkanut feudi Christopher Street Connectionin ja Hit Squadin välillä. CSC oli elosteleva homokaksikko, mikä ei tietystikään ollut ”testosteronia uhkuvien tosimiesten” eli Hit Squadin mieleen. Tähän otteluun oli jostain syystä myös sekoitettu Prince Nana, jonka parina piti alan perin olla vajaaälyinen Elax, mutta partneri vaihtuikin lennosta Simply Luscious nimellä kulkevaan naikkoseen. Tämä ottelu ei kuulostanut hyvältä.

Eikä se sitä kyllä ollutkaan. Kaikeksi onneksi matsi oli kuitenkin lyhyt ja hoidettiin ihan näppärästi pois alta. Suurimpana ongelmana oli matsin sekavuus, kaikkien joukkueiden pyöriessä kehässä saman aikaisesti ja mainitun yhden tiimin jäsenen vaihtuminen yhtäkkiä toiseen. Toivottavasti CSC:n ja Hit Squadin feudi olisi viimein taputeltu.
*½ (3:54)

Singles Match
Jay Briscoe vs. Tony Mamaluke

Jay Briscoen ROH-taival ei ollut käynnistynyt aivan ruusuisesti. Mies oli nimittäin hävinnyt ensin Amazing Redille ja tämän jälkeen vielä Spankylle. Nyt vastaan asettui jälleen kevyemmän luokan painija, Tony Mamaluken muodossa. Jayn mukana oli totta kai myös veljensä Mark, mutta pystyisikö Jay siltikään kääntämään kurssiaan voitokkaaksi?

Kaikeksi onneksi tämä matsi käänsi tapahtuman jälleen tutulle ROH-tasolle. Minä en kyllä lakkaa hämmästelemästä kuinka valmis painija 18-vuotias (!) Jay Briscoe oli jo tässä vaiheessa nuorta uraansa. Mikään ikämies ei tosin ollut Mamalukekaan (24v.), vaikka olikin ehtinyt luoda uraansa jo niin WCW:ssä kuin ECW:ssäkin. Nuorukaiset kyllä tunsivat teknisen painin salat oikein hyvin ja näyttivät oikeasti tosi näppärää painia tämän lyhyehkön matsin aikana. Yleisökin antoi ottelulle oivan panoksen. Tätä kyllä kelpasi katsoa.
*** (7:20)

Tag Team Match
Joey Matthews & Christian York vs. Divine Storm (Chris Divine & Quiet Storm)

Seuraavaksi oli lupa odottaa laadukasta joukkuepainia näiden kahden nuoren tiimin tarjoamana. Mitään suurempaa taustatarinaa tällä matsilla ei ollut, mutta kyllähän molemmat joukkueet toki halusivat todistaa olevansa ROH:n paras tiimi.

Minusta tätä ottelua paransi selvästi jo sellainen pieni asia kuin ”tag rope”, joka on siis se naru jota joukkueparin täytyy pitää käsissään ennen kuin vaihto hyväksytään. Kyseinen sääntö oli nimittäin nyt otettu mukaan myös Ring of Honoriin ja kyllähän tuo selkeytti joukkuemenon seuraamista mukavasti. Itse painissakaan ei toki ollut mitään vikaa, vaan kumpikin tiimi kyllä esitti, jos ei parastaan, niin ainakin melko lähellä sitä olevan suorituksen. Jatkoi show’n tason nostamista.
*** (8:47)

Triple Threat Match
James Maritato vs. Scoot Andrews vs. Xavier

Xavier oli voittanut hieman yllättäen ihka ensimmäisessä ROH-tapahtumassa tiukan taiston päätteeksi “Black Nature Boy” Scoot Adrewsin. Toisessa tapahtumassa Xavier onnistui taas yllättämään James Maritaton. Nyt molemmat nuoren Xavierin käsissä tappion kokeneet miehet tahtoivat hyvitystä ja voittoa tästä kolminottelusta.

Tämä oli harmittavan lyhyt ottelu siihen nähden, että tällä kuitenkin oli taustaa ja mahdollisuus nousta varsin kovaksikin matsiksi. Vaan kyllä tämä toki noin 6 minuutin mittaisenakin ehti toimittaa menevää menoa ja sytyttää yleisönkin mukaan. Kiva pikkumatsi tähän väliin, mutta aikansa vuoksi ei mitään muistettavaa
**½ (6:29)

Singles Match
AJ Styles vs. Low Ki

Tämä ei ollut illan ME tai edes viimeisten otteluiden joukossa, vaikka ottelijoidensa puolesta tämä olisi voinut vaikka tähdittää tapahtumaa. Low Ki oli kahden ensimmäisen ROH-show’n aikana osoittanut olevansa promootion ehdottomasti kirkkaimpia tähtiä, eikä debyyttinsä ROH:ssa tässä matsissa tehnyt Styleskään kantanut suotta todella taidokkaan painijan viittaa. Sinänsä tällä ottelulla ei kuitenkaan kummempaa taustastooria ollut.

No, jos tämän tason miehille antaa aikaa n. 20 minuuttia rakennella mieleisensä ottelu, ei tulos voi olla kovin huono. Sen tiedosti myös yleisö, joka eli mahtavasti tämänkin ottelun mukana. Ihan nappisuoritus tämä ottelu ei kuitenkaan ollut. Toki matsin aikana nähtiin huimia liikkeitä ja todella taidokasta menoa, mutta draamaa lisättiin välillä vähän liiankin ”supermiesmäisillä” otteilla. Otteluun kun tungettiin ehkä hivenen liikaakin near falleja – turhan paljon käytettynä ne syövät vain jotain ottelulta pois ja niin kävi valitettavasti nytkin. Joka tapauksessa mitä erinomaisin ottelu ja Low Kille hatunnosto siitä, että mies ottelee huikean kovatasoisia matseja tapahtumasta toiseen.
****- (18:14)

Tag Team Match
Carnage Crew (Loc & DeVito) vs. Dunn & Marcos

Carnage Crew:n Loc oli toiminut “Era of Honor Begins” tapahtumassa vielä tuomarina, mutta ottelun jälkeen saamansa selkäsaunan jälkeen mies päätti palata hommaan mistä eniten pitää eli ottelijaksi. Parikseen mies sai DeViton, jonka historiasta löytyi kokemusta mm. sellaisista lafkoista kuin WWF ja ECW. Vastaansa kaksikko sai Dunnin ja Marcosin, joille oli tarjolla lähinnä jobberijoukkueen rooli.

Tämä matsi oli lyhyt ja käytännössä pelkkä glorifioitu squash. Carnage Crew:n miehet esittivät kuitenkin ihan vakuuttavia otteita, joten ei tämäkään matsi sinänsä ihan turhaksi jäänyt. Joka tapauksessa pelkkä välipala.
*½ (3:13)

Singles Match
Christopher Daniels vs. Donovan Morgan

Ylimielinen Christopher Daniels oli kahnannut kahden viime tapahtuman aikana Low Kin ja American Dragonin kanssa. Nyt mies sai vastaansa mm. Japanissa mainetta niittäneen Donovan Morganin, jota jopa Daniels kehui ennen matsia pitämässään promossa ”arvoisekseen vastustajaksi”. Tämä oli samalla Morganin ROH-debyytti.

Daniels oli vakuuttanut minut ensimmäisillä ROH-matseillaan, eikä minulla ollut syytä odottaa poikkeusta tämänkään ottelun kanssa. Ja kyllähän miehet mitä mainioimman matsin pistivätkin kasaan. Pidin kovasti siitä, että tämä oli hyvin puhdasta ja ”aitoa” painia – turhat show-elementit oli riisuttu pois ja tässä oli oikeasti sellainen fiilis, että miehet aidosti halusivat nähdä kumpi on parempi kehässä. Onneksi myös yleisö piti tästä hieman rauhallisemmasta ottelusta. Tämä ei ehkä saanut aivan tarpeeksi aikaa noustakseen vielä astetta paria korkeammalle tasolle, mutta minulle tämä vajaan vartin mittainen näytös kyllä sopi oikein hyvin. Daniels on yksi paikan parhaista, kiistämättä.
***½ (13:10)

Singles Match – Texas Wrestling Academy Gauntlet Challenge, Match #2
Michael Shane vs. Paul London

Texas Wrestling Academy oli Shawn Michaelsin johdolla tuottanut useita lupaavia nuoria painijoita. Nyt viisi paikan kirkkaimmista koulutettavista olivat erimielisyydessä siitä, kuka olikaan akatemian parhain tuotos. Asia päätettiin selvittää Gauntlet-ottelulla – kaksi miestä aloittaisi ja toisen kokiessa tappion, tilalle astuisi jälleen uusi ottelija. Mukana olivat Paul London, John Hope, Spanky, American Dragon ja Michael Shane. Ensimmäisestä Gauntlet-kierroksesta nähtiin vain pikaiset kohokohdat, Londonin voittaessa Hopen. Nyt London saisi vastaansa Shawn Michaelsin serkun, Michael Shanen.

Tämä oli harmittavan lyhyt ottelu, mutta pituuden ymmärtää toki, koska Gauntletiin kuului kokonaisuudessaan neljä koitosta. Kaikesta huolimatta Shane ja London kyllä näyttivät taitonsa jo tässä lyhyessäkin rykäyksessä. Todella toimivaa menoa.
**+ (3:42)

Singles Match – Texas Wrestling Academy Gauntlet Challenge, Match #3
Spanky vs. ???

Edellisen ottelun voittaja sai siis nyt vastaansa tuoreen Spankyn.

Tällä kertaa matsi sai myös mukavasti aikaa, mikä tarjosi ottelijoille mahdollisuuden näyttää osaavuutensa. Ei aivan illan parhaimmistoa, mutta se kertoo enemmän show’n hienosta tasosta, kuin tämä ottelun heikkoudesta. Hieno suoritus molemmilta.
***+ (10:24)

Singles Match – Texas Wrestling Academy Gauntlet Challenge, Match #4
American Dragon vs. ???

Tilanne edellisen ottelun voittajalle ei ollut mitenkään suotuinen, sillä viimeisenä haasteena Gauntletissa oli itse American Dragon.

Kun kyseessä on Dragonin kaltainen painija, on huippuottelu lähes jokaisen taidokkaan kaverin kanssa taattu. Tässä ottelussa ei keskitytty pelkkään spottailuun vaan matsiin sisältyi mukava tarina, jonka mukaan taisto ilahduttavasti eteni. Hienoja liikkeitä, mahtavia counttereita ja muutenkin aivan erinomaista menoa. Huipensi todella hienosti tämän Gauntletin.
***½ (13:41)

Tag Team Match
Eddie Guerrero © & Amazing Red vs. SAT (Joel Maximo & Jose Maximo)

SAT ja Amazing Red kuuluivat samaan porukkaan ja olivat kiertäneet kehiä ja tapahtumia yhdessä jo pitkään. Kahdessa viimeisimmässä ROH-tapahtumassa kumpikin Maximo oli kuitenkin napannut selätysvoiton Redistä, mikä oli kuumentanut Redin tunteita kaksikkoa kohtaan. Tänä iltana Red saisi koittaa napata revanssin – joukkueparinaan ei sen enempää eikä vähempää kuin Eddie Guerrero! Eddie oli siis jo virallisesti WWE:n leivissä ja oli voittanut siellä Intercontinental-mestaruuden itselleen. Nyt mies astelikin tähän, viimeiseen ROH-tapahtumaansa, tuo vyö lanteillaan. Hetki oli siis kaikin puolin varsin merkittävä.

Tämä oli oikein viihdyttävä ottelu. Paini oli simppeliä, mutta todella toimivaa sellaista. Mitään superhienouksia ei nähty, mutta jotenkin ottelun aikana oli fiilis, ettei sellaisia oikeastaan tarvittukaan. Yleisö antoi totta kai äänekkäästi suosiotaan Eddielle (ja toki muillekin ottelijoille). Tämä toimi myös kokolailla täydellisesti juuri tämän mittaisena, lisäminuutit olisivat oikeastaan tuntuneet turhalta venytykseltä. En minä tätä ottelua muistele, kun mietin parhaita vuoden 2002 matseja, mutta kyllä tämä oli yhtä kaikki mieltä lämmittävä show’n päätösmatsi. Ottelun jälkeen Eddie sai vielä mahdollisuuden kiittää kanssapainijoitaan ja faneja mikin varressa.
***+ (13:28)


Kokonaisarvio: Tämä oli varsin tasavahva tapahtuma. Vaikka otteluita nähtiinkin peräti 11, niin niistä jopa 7 saavutti ***-rajan. Tällainen tasaisuus on tuntunut puuttuvan WWE:n vuoden 2002 PPV:stä. Mitään aivan huippuottelua tässä tapahtumassa ei nähty, mutta ei moinen kuitenkaan jäänyt tasaisen kovan tason takia kaivelemaan. Selostamossa Eric Garculon oli korvannut Donnie B, mutta mies toimi silti oikein hyvin Steve Corinon kanssa selostuspöydän takana. Kokolailla ainut isompi miinus oli jälleen heikot tuotantoarvot eli heikkoudet mm. äänenlaaduissa promojen aikana. Kokonaisuudessaan tämä oli silti oikein kova tapahtuma.
*** / ***½


Vuoden 2002 PPV:t

• Night of Appreciation (ROH): *** / ***½
  Era of Honor Begins (ROH): *** / ***½
  WrestleMania X8 (WWF): ***- / ***½
  Backlash (WWF): ***- / ***½
  Royal Rumble (WWF): ***- / ***½
  No Way Out (WWF): ***- / ***½
  
  Round Robin Challenge (ROH): *** / ***+

Sananen vielä tavasta, jolla arvostelen tapahtumia. Ensinäkin lasken käytyjen matsien tähtimääristä keskiarvon (joka pyöristyy 0.25 tähden tarkkuudella). Tämän jälkeen lisään siihen 0-1 tähteä lisää, riippuen siitä kuinka hyvin show'n muut osat onnistuivat (segmentit, selostus...). Tästä muodostuu sitten kokonaisarvosana tapahtumalle.

[What]

Viime aikoina on Fifan hakkaaminen ja muut aktiviteetit täyttäneet time slotit jotka aiemmin olen käyttänyt tähän projektiin, niin pitää kohta puoliin alkaa harkitsemaan jos vähän höllentäisi tahtia. Mutta vielä näitä on sen verran varastossa, että jatketaan nyt ainakin vielä vähän aikaa vanhaan malliin.


Sunnuntai 13. Maaliskuuta 2005
Impact Zone, Orlando, Florida

Tiivistahtisen alkuvuoden jälkeen kevättalvella nähtiin tapahtumia hieman hitaammalla temmolla. WWE piti totutusti pitkän tauon ennen WrestleManiaa, joten maaliskuun ainoa tapahtuma oli tämä Destination X. Viime vuosinahan DX on profiloitunut X-divisioonan omaksi tapahtumaksi, mutta tässä kaikkein aikojen ensimmäisessä DX:ssä ei moista teemaa ollut. Kuten fiksuimmat varmaan jo posterista pystyivät päättelemään. Selostajina tuttuun tapaan Mike Tenay & Don West.

8-Man Tag Team Match
BG James, Konnan, Chris Harris & James Storm VS. Team Canada (Petey Williams, Bobby Roode, Eric Young & Alastair Ralpsh) w./ Coach D'Amore & Johnny Devine
Heti alkuun tuli ikävä yllätys, kun AMW oli tässä matsissa mukana. Tämähän tietysti tarkoitti sitä, että takuuvarmaa huippumatsia joukkuevöistä ei tapahtumassa nähtäisi. AMW oli tosiaan lyönyt hynttyyt yhteen 3 Live Krun BG Jamesin ja Konnanin kanssa jatkaessaan taisteluaan Team Canadaa vastaan. Alunperin Johnny Devinen piti täydentää Team Canadan nelikko, mutta hän oli juuri tapahtuman alla hajottanut polvensa. Niinpä hätävarasuunnitelmana Scott D'Amore oli kaivanut jostain Alastair Ralpshin esiin. Hän oli suurelle yleisölle täysin tuntematon jamppa, joka oli tätä ennen otellut yhden ainokaisen ottelun TNA:ssa ja sekin oli tapahtunut edellisen vuoden puolella.

Kahdeksan ottelijaa ja lisäksi Devine ja D'Amore häärimässä kehän laidalla. Sen nyt melkein arvasi, että ei tämä paletti koossa pysy. Meno olikin todella sekavaa häseltämistä suuren osan aikaa. Kyllähän tässä sitten pienissä määrin mukavaa painia nähtiin ja tunnelma oli kohdallaan, joten ei tämä mikään katastrofaalisen huono matsi ollut. Kuitenkin AMW:n ja Team Canadan potentiaalia olisi tapahtumassa voinut hyödyntää fiksummallakin tavalla.

Spoiler: näytä

Kesto: 8:56
Voittajat: Team Canada (Roode pinned Konnan)

Arvosana: **

Singles Match
Chris Sabin VS. Chase Stevens w./Chris Candido & Andy Douglas
Seuraavaksi sitten saatiin vauhdikasta x-divisioonan äksöniä. Chris Candido oli mukana kehän laidalla tukemassa Chase Stevensiä vain reilu kuukausi ennen ennenaikaista kuolemaansa. Tuollaisten asioiden ajatteleminen pistää kaiken oikeisiin mittasuhteisiin, mutta ei siitä sen enempää.

Stevens ja Douglas muodostivat Naturals-nimellä kulkeneen joukkueen ja alkuvuodesta myös Candido oli liittynyt joukkoon opastamaan nuorukaisia. Näin tietää kertoa wikipedia, josta tämän tiedon ongin. Kuten sanoin jo vuoden alussa, niin aika lahjakkaan pihalla etenkin näistä pienemmistä kuvioista olen. Niin, pitäisikö siitä ottelustakin jotain sanoa. Ihan sulavaa high flying-painia, mutta mitään muuta sisältöä siinä ei oikeastaan ollut. Stevensin ura ei oikein koskaan ottanut tulta alleen, eikä ihme. Se, että teknisesti osaa suorittaa liikkeet ei ihan riitä. Tv-matsi.

Spoiler: näytä

Kesto: 6:20
Voittaja: Chris Sabin

Arvosana: **

Bullrope Match
Raven VS. Dustin Rhodes
Voi kauhistuksen kanahäkki mikä ottelu. Against All Oddsissa nämä samat miehet ottelivat aika lailla hirveän singlesmatsin, mutta feudi oli jatkunut edelleen kuten sen matsin jälkeiset tapahtumat antoivat olettaakin. Nyt stipulaatioksi oli lisätty Bullrope, koska Dustinin isipappa oli 30 vuotta sitten ollut hyvä tällaisissa matseissa. Mutta tämä Bullrope-ottelu ei suinkaan päättynyt siihen, että ottelijat koskettivat neljää kehäkulmausta peräkkäin, vaan selätykseen/luovutukseen. Syynä oli mitä ilmeisimmin TNA:n kuusikulmainen kehä, joka ei oikein Bullrope-otteluun soveltunut.

Eivät kyllä nämä miehet soveltuneet toistensa vastustajaksi yhtään sen paremmin. Bullrope-ottelut ensinnäkin kuuluvat mielestäni sinne 80-luvun muisteloihin. En erityisemmin pitänyt Eddien ja JBL:nkään Bullrope-matsissa viime vuodelta, ja siinä sentään oli kehässä ”hieman” eritasoiset kaverit. Tämä matsi oli suoraan sanottuna puuduttavaa paskasäkkibrawlia. Ei enää tätä otteluparia koskaan, eihän?

Spoiler: näytä

Kesto: 6:13
Voittaja: Dustin Rhodes

Arvosana: *

Tag Team Match
Disciples Of Destruction (Ron & Don Harris) w./Traci VS. Phi Delta Slam (Big Tilly & Bruno Sassi) w./Trinity
Minä kun luulin, että pahin oli ohi Ravenin ja Rhodesin myötä, mutta kuinka väärässä olinkaan. Tämä pohjautui kahden kehän laidalla olleen naisen feudiin. Traci & Trinity kilpailivat Dusty Rhodesin avustajan paikasta. Amerikan Unelma oli sitten päättänyt ratkaista kiistan tällä tavalla. Kummatkin naiset saivat valita joukkueen itselleen ja ottelun voittajasta tulisi Dustyn avustaja. Ja voi taivas sentään, mitkä joukkueet oli valittu.

Disciples Of Destruction oli Ron & Don Harrisin muodostama joukkue. Soittaako kelloja Kenitys? Kyseiset veljekset olivat aikoinaan vaikuttaneet WWF:ssä ja WCW:ssä, mutta puhtaan huonoutensa vuoksi eivät olleet koskaan suurempaa menestystä saavuttaneet. Silti, he olivat hyvinkin mahdollisesti tämän ottelun parempi joukkue, ja se on paljon sanottu. Big Tilly ja Bruno Sassi kun olivat TNA:n skouttaamia läskimahoja, joita melkeinpä pystyi vertaamaan Nasty Boysien eeppiseen visiittiin vuonna 2010. Ei ehkä ihan, mutta ei kaukanakaan oltu.

Joten mitä näistä lähtökohdista saatiin? Aivan hirveä painiottelu tietenkin. Sen siitä saa kun iskee kehään neljä ukkoa, joista yhdelläkään ei ole harmainta hajua (taikka fyysistä kykyä) siitä miten painimatsi pitäisi rakentaa. Muutama ihan nätti voimaliike pelastaa DUD:ilta, mutta eiköhän tämä aika lähellä ”vuoden huonoin ottelu” palkintoa ole. HYI!

Spoiler: näytä

Kesto: 10:23
Voittajat: Ron & Don Harris

Arvosana: ½

Singles Match
Monty Brown VS. Trytan
Sitten Against All Oddsin joku käsittämätön paskamyrsky oli iskenyt TNA:han. Vastoittain TNA:ssa oli debytoinut mystinen mies nimeltään Trytan. Häntä esitti TNA:n huippuskouttaus Ryan Wilson. Sanooko nimi mitään? No ei ihmekään. Wilson oli 213 cm pitkä ja 140-kiloinen köriläs, ja painitaidoiltaan ”hieman rajoitteinen” kaveri. Ja miehen menestystarinaa ei avittunut myöskään hänen gimmickinsä, joka perustui Arnold Schwarzeneggerin Terminaattoriin. Ulkoasua myöten. Näihin aikoihin T-3 oli juuri tullut / tulossa leffateattereihin ja TNA sitten oli päättänyt ottaa oman siivunsa tästä huumasta irti. Mikä mainio idea!

Joka tapauksessa tämä meidän Trytan nyt oli ensimmäiseksi alkanut kiusaamaan omaa alfaurostamme ja luvassa olikin kova titaanien taisto. Todellakin. Tämä oli nyt toinen perättäinen ottelu, jolle kovasti harkitsin antavani DUD:in. Matsin laatua ei ainakaan parantunut yhtään idioottimainen lopetus. Juuri kun Brown oli iskemässä Pouncea, pimenivät areenalta valot. Kun valot palasivat, kehässä oli joku maskimies ja Trytania ei missään. Monty päätti sitten kuitenkin pouncata maskimiehen, jonka jälkeen tuomari laski kolmeen ja julisti Brownin voittajaksi. Siis mitä!? WCW, WCW, WCW!! Huhheijjaa mitä menoa.

Spoiler: näytä

Kesto: 5:31
Voittaja: Monty Brown

Arvosana: ½

Falls Count Anywhere Match
Abyss VS. Jeff Hardy
PPV:n ensimmäinen tunti oli tarjonnut vain järkyttävää typeryyttä, mutta nyt hommaan oli luvassa jotain rotia. AAO:ssa Abyss ja Hardy ottelivat raa'assa Full Metal Mayhemissa, mutta siltikin sen päätös jätti vielä arvailujen varaa miesten paremmuudesta. Niinpä tämä feudi oli jatkunut, ja tällä kertaa matsissa ei ollut mitään idioottimaisia kahden kirjekuoren stipulaatioita, vaan se oli reilusti Falls Count Anywhere.

Ottelun alussa ihmetytti kovat buuaukset Hardylla. En tiedä oliko Hardy töppäillyt viime viikkoina jotain, vai olisiko yleisö sitten vaan kyllästynyt spotti-Hardyyn. Buuauksia tai ei, niin Jeff laittoi kyllä taas kaikkensa likoon. Hän toisti AAO:ssa nähdyn hurjan Swanton-loikkansa jo tämän matsin alkuminuuteilla ja senkin jälkeen otti lukemattomia kertoja aivan armotonta bumppia. Jopa Hardyn tavaramerkki – Leg Drop tikkaiden yli nähtiin. Ja kuten edellisessä arvostelussa sanoin, oli myös Abyss tähän aikaan aivan huippuiskussa. Joten tämäkin ottelu oli hardcorepainia sieltä parhaimmasta päästä. Pöytiä, tikkaita, tuoleja, nastoja, ketjuja, kaikkea käytettiin. Ensiluokkainen hc-mättö, joka jälleen kerran hc-painin ystävien keskuudessa saattaisi kahmaloida parempiakin arvosanoja. Mutta kyllä minäkin tästä tykkäilin todella paljon. Hienoa uhrautumista kummaltakin.

Spoiler: näytä

Kesto: 15:52
Voittaja: Jeff Hardy (Twist Of Fate onto ladder)

Arvosana: *** ½

First Blood Match
Kip James VS. Kevin Nash
Johan tuossa välissä yksi hyvä ottelu nähtiinkin, niin olikin aika palata illan teeman pariin. AAO:ssa Kip James (Billy Gunn) teki ”shokeeraavan” TNA-debyyttinsä auttamalla Jeff Jarrettia säilyttämään mestaruuden Kevin Nashia vastaan. Iso Könsikäs tietenkin kiehui kiukusta Jamesille. NWA-vyö kun oli se ainoa, jota Nash ei pitkällä urallaan ollut vielä hallinnut. Niinpä olikin selvää, että miehet ennemmin tai myöhemmin ajautuisivat nokkapokkasille. Ja samallahan tämä oli sellaista DX – nWo mehustelua.

Enpä usko, että miehet edes parhaina vuosinaan olisivat hyvää matsia saaneet aikaiseksi, ja tässä vaiheessa ne olivat kummaltakin jo menneet. Hidas, kankea, tympeä. Siinä kolme adjektiivia, jotka tästä tulevat mieleen. Monta minuuttia käytettiin typerään ”yritänpä heittää sinut kehäkulmauksen ruuviin” leikkiin. Ja kiviäkin kiinnosti. Jäljelle jääneet minuutit käytettiin sitten aivan älyttömän typerän kusetuslopetuksen rakenteluun. Hyvänä puolena sentään se, että tämä ei ollut ihan niin kamala kuin Brown-Trytan tai joukkuematsi. Todella huono ja lähestulkoon ala-arvoinen kyhäelmä toki tämäkin.

Spoiler: näytä

Kesto: 11:25
Voittaja: Kip James (Referee saw only Nash bleeding, even though James was busted up earlier)

Arvosana: *

X-Division Championship Match (4-Man Elimination Ultimate X)
'Primetime' Elix Skipper VS. Ron Killings VS. Christopher Daniels VS. AJ Styles ©
Nyt sitten saatiin kehään neljä sellaista kaveria, joilta uskalsi edes odottaa jotain. AAO:n Daniels-Styles oli motyc ja TNA:n historian kovimpia matseja, eivätkä Skipper ja Killings myöskään huonoja painijoita olleet. Joten odotukset olivat korkealla.

Kunnes Mike Tenay paljasti ottelun säännöt. Ottelu koostui kolmesta erillisestä osasta. Ensiksi oli vuorossa joukkuematsi Styles & Skipper vs. Daniels & Killings. Se, kuka selätettäisi joutuisi pihalle. Tätä seuraisi sitten 3-way ottelu. Ja jälleen sen häviäjä passitettaisiin suihkuun. Ja sitten kahden viimeisen välillä alkaisi Ultimate X-ottelu, jonka voittaja olisi mestari. Ehtaa TNA:ta siis.

Stipulaation typeryydestä ja sekavuudesta huolimatta nelikko tarjoili varsin makoisan matsin. AJ & Daniels olivat jälleen aivan huikeassa iskussa, ja vaikka matsin rakenteesta johtuen AAO:n kaltaista ilotulitusta ei nähtykään, niin oli tätä silti mukavaa seurata. Tuon joukkueosuuden jälkeen tämä syttyi todella liekkeihin. Nähtiin kivoja spotteja, hienoja vastaliikkeitä ja hurmosmaista tunnelmaa. Harmi vaan että stipulaation mukanaan tuoma sekavuus sittenkin leimasi tätä liiaksi ja loppuspotti botchattiin. Kaksi kertaa peräkkäin. Tuo rikkoi ottelun ”flow'n” täysin, ja se sitten lennosta paikattiin vähän tökerölläkin tavalla. Mutta kestoahan ottelulla oli reilusti ja sinä aikana nähtiin ajoittain ihan huikaisevaa painia ja upeaa tunnelmaa. Kyllä tämä lopulta imaisi katsojan mukaansa. Joten hyvä ottelu tämä kaiken kaikkiaan oli, vaikka ei todellakaan mikään klassikko.

Spoiler: näytä

Kesto: 25:30
Voittaja: Christopher Daniels (last eliminated AJ Styles)

Arvosana: *** ½

NWA World Heavyweight Championship Match (Ringside Revenge)
Diamond Dallas Page VS. Jeff Jarrett ©
Pakko on sanoa, että tapahtuman katsominen oli ajoittain sellaista pakkopullaa, että varsin helpottunut fiilis oli, kun pääottelu vihdoin alkoi. Vastakkain olivat kaksi kehien veteraania, jotka olivat mahdollisesti saattaneet joskus kohdata jossain jo kuopatussa promootiossa. En ole aivan varma....

Ottelulla oli myös lisästipulaatio, jossa ei suoraan sanottuna ollut mitään järkeä. ”Ringside Revenge” tarkoitti sitä, että ottelijat joita Jarrett oli menneinä kuukausina kusettanut, saivat luvan kanssa olla kehän laidalla. Vastaiskuna sitten Jarrettin tukena oli mm. Chris Candidon johtama Naturals-poppoo. Näiden kehän laidalla olleiden herrojen tarkoituksena oli estää Jarrettia käyttämästä kitaraa tai muuta asetta. Samalla heitä oli kuitenkin ankarasti kielletty koskemasta ottelijoihin millään muotoa, koska kyseessä ei ollut lumberjack-ottelu. Elikkä sääntöjen mukaan he eivät olisi saaneet tehdä yhtään mitään, vaikka Jarrett olisi kitaran kaivanut esiin. Ilmeisesti heidän täytyi estää moinen telepaattisilla kyvyillä.

Väitin Jarrettin kahta edellistä tittelinpuolustusta ylibookatuksi, mutta ilmeisesti olin väärässä. Chris Candido, Andy Douglas, Chase, Stevens, Konnan, BG James, Sean Waltman, Kip James, Monty Brown, Ron Killings. KAIKKI nämä miehet kävivät jossakin vaiheessa ottelua kehän puolella temmeltämässä. Sitten kun matsin alkupuolella nähtiin usean minuutin bäkkäri/yleisössä brawlailu, niin rakennapa siinä sitten matsille jotain kantavaa tarinaa. Jarrett & DDP olisivat varmasti pystyneet ottelemaan ”ihan ok” tasoisen matsin ilman yhtäkään sekaantumista. Yleisö kannusti villisti DDP:tä, ja tästä olisi ollut hyvin helppo rakentaa sellainen tunteikas ”veteraani yrittää vielä kerran nousta kukkulan huipulle” tarina. Kuten Hulk Hogan WWE:ssä 2002. Mutta eihän tuo tietenkään ollut edes vaihtoehto. Matsi oli sellaista sekamelskasillisalaattia, että enpä ole moista ennen nähnyt. Loppukliimaksiksi vielä WCW-mäinen superswerve, joka ei kiinnostanut sitten yhtään ketään. Toivottavasti tämä jää koko vuoden huonoimmaksi pääotteluksi.

Spoiler: näytä

Kesto: 21:43
Voittaja: Jeff Jarrett (after Monty Brown turned on DDP)

Arvosana: *

*** Jeff Hardy
** Abyss
* Christopher Daniels

Yhteenveto: Nyt on pakko kysyä: mitä ihmettä TNA? FR ja AAO sisälsivät toki heikkojakin hetkiä, mutta kokonaisuutena kummatkin olivat ihan mukavia tapahtumia. Tämä tuntui kuin olisi katsonut jotain ihan muuta promootiota. Pari ihan kivaa matsia, mutta pääasiassa koko tapahtuma oli pelkkää ripulisontaa. 5 ottelua, jotka saivat arvosanakseen yhden tähden tai vähemmän. Mitä ihmettä jotkut Harrisin veljekset tekivät kehässä? Missä oli laadukas joukkuematsi? Mistä ihmeestä nämä idioottimaiset ideat kumpusivat? Huhheijjaa. Pitää vaan toivoa, että tämä jäisi ainutkertaiseksi erehdykseksi.

PPV Ranking 2005

1. WWE - Royal Rumble 3,55
2. TNA - Against All Odds 2,88
3. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA - Final Resolution 2,80
4. WWE - No Way Out (SmackDown) 2,79
5. TNA - Destination X 1,67

Vuoden matsi ehdokkaat
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Christopher Daniels VS. AJ Styles (30 Minute Ironman) / TNA Against All Odds

Ensi kerralla sitten taso on "hieman" erilainen kun vuorossa on se painimaailman suurin ja kaunein.

[Saimou]

Haha, kun What otit TNA:n mukaan projektiin aloinkin innolla odotella juuri "Nascar-kuski ownaa Kazin", "Motoristit vs. Läskit" ja Trytan -meininkejä, joista mielessä oli utuiset mutta silti karsean selvät muistot. Enpä olisi kyllä muistanut, että kaksi jälkimmäistä nähtiin samassa PPV:ssä, ja päälle vieläpä tuo lopun ikimuistoinen swerve. Saikos tuossa main eventissä myös alkunsa se "Konnan ei luota Kip Jamesiin" -kuvio? On meinaan makea, otteessaan pitävä ja huolella ja maltilla kerrottu storyline!

Ah, 2005 TNA. Tajutonta paskaa, mutta silti sitä piti jotenkin sympaattisena. Ja onhan siellä ne hyvätkin hetkensä (tavallisesti ottelu tai kaksi kahdeksasta).

[What]

Saikos tuossa main eventissä myös alkunsa se "Konnan ei luota Kip Jamesiin" -kuvio? On meinaan makea, otteessaan pitävä ja huolella ja maltilla kerrottu storyline!

Kyllä vaan. Tai oikeastaan "Konnan ei luota BG Jamesiin." Kipiähän Konnan oli vihannut tämän debyytistä asti. Juuri tuon main eventin tuoksinassa BG murskari kitaran Konnanin päähän.

DX 2005 oli kyllä legendaarisen kamala tapahtuma, vaikka kaksi 3 1/2 tähden matsia sisälsikin. Muutenhan tämä TNA 2005 on ollut ihan ok menoa.

[Coca]

Eikö vuoden 2005 iMPACTit kuitenkin ollut pääasiassa ihan kovatasoisia? PPV:iden osalta TNA:han ei muistaakseeni ole koskaan ollut luottamista.

[Kenitys]

Vuoden 2005 TNA on minulle aika vierasta, joten siihen on paha kommentoida mitään. Muistan kyllä lukeneeni noista kaikista todella erikoisista buukkauksista, ja odotan innolla pääseväni näkemään ne aikanaan :) Nyt kuitenkin vielä vuotta 2001.


KING OF THE RING 2001
My muscles ache. My mind is spent. My body is broken. Lead me to my throne.

Kuten varmasti kaikki jo tietävät, King of the Ring -ppv oli järjestetty vuodesta 1993 alkaen. Turnaus itsessään oli vielä vanhempi, vaikka tämän ajan WWF ei ilmeisesti enää tunnustanutkaan noita ennen vuotta '93 nähtyjä turnauksia virallisesti tapahtuneiksi (JR sanoi moneen kertaan tämän tapahtuman aikana, ettei kukaan ole voittanut KOTRia useammin kuin kerran, vaikka Bret Hart voitti KOTRin sekä vuonna '91 että '93). Parina edellisenä vuonna KOTR-ppv:ssä oli nähty turnauksen puolivälierät, välierät ja finaali, mutta vuonna 2001 palattiin takaisin viimeksi vuonna '98 nähtyyn tyyliin, jossa ppv:ssä oteltiin vain välierät ja finaali. Samaan aikaan kun KOTR-turnaus oli edennyt tv:ssä, oli WCW-kuvio ottanut suuria harppauksia eteenpäin. Vince McMahonin johtama heel-porukka oli joutunut monenlaisiin ongelmiin, ja WCW:n omistaja Shane O'Mac oli yrittänyt houkutella monia WWF-painijoita riveihinsä. Samalla muutamat WCW:läiset olivat tehneet ppv-debyyttejään. Uusi aikakausi oli aluillaan, ja sota painimaailman herruudesta oli koittamassa. Selostajinamme jälleen JR ja Heyman.

Opening angle w/ Diamond Dallas Page
Tällä kertaa ppv ei alkanut millään ottelulla, vaan sillä, että Diamond Dallas Page saapui katsomon kautta kehään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun WWF-yleisö sai katsella DDP:tä, sillä Page oli tehnyt debyyttinsä jo ppv:tä edeltävällä viikolla. Kaikki oli saanut alkunsa pian Judgment Dayn jälkeen, kun mysteerinen sekopää oli alkanut Undertakerin vaimoa Saraa. Tämä selvisi siitä, että kesken tv-lähetysten show'n sekaan oli ujutettu videopätkiä Saran liikkumisista ympäri kaupunkia ja jopa omalla kotipihallaan ja sisällä omassa talossaan. Joku oli siis vainonnut Saraa ja kuvannut kamerallaan jokaikistä tämän liikettä. Undertaker ei voinut tietenkään sietää tätä, ja hän halusi tuon sekopäänilkin vastuuseen teostaan. Vähitellen vainooja alkoi puhua selvästi muunnetulla äänellä videoidensa päälle siitä, että hän on tulossa WWF:ään selvittämään asiansa Undertakerin kanssa. Lopulta viimeisessä Raw'ssa ennen KOTRia areenalle ajoi moottoripyörällä huppupäinen henkilö, joka nousi kehään ja paljasti itsensä Diamond Dallas Pageksi.

Kolminkertainen WCW-mestari DDP teki siis WWF-debyyttinsä julistamalla olevansa tuo viikkojen ajan Undertakeria ja Saraa piinannut vainooja. Motivaatiokseen DDP kertoi hyvin yksinkertaisen asian. Hän oli suuri tähti WCW:ssä, ja koska hän tahtoi jatkaa samalla tasolla myös WWF:ssä, päätti hän lähteä firman suurimman nimen perään saman tien. DDP tahtoi kohdata Undertakerin King of the Ringissä, jotta Undertaker voisi "tehdä hänestä kuuluisan". Smackdownissa Undertaker otti DDP:n haasteen vastaan, ja nyt tässä show'n alussa DDP saapui jälleen promottamaan hienosti. Harmi vain, ettei yleisö ollut mukana. DDP ilmoitti istuvansa yleisössä eturivissä kylttinsä kanssa ja odottavan, että 'Taker saapuisi tekemään hänestä kuuluisan. Illan aikana sitten näimmekin useaan kertaan DDP:n istumassa katsomossa ja lisäksi videopätkiä, jotka joku oli tällä kertaa kuvannut Pagesta salaa. Tästä kuviosta vielä lisää myöhemmin.


Kurt Angle vs. Christian - King of the Ring Semi Final Match
Kurt Angle oli viime vuoden King of the Ring -voittaja, ja nyt hän tavoitteli (JR:n ja Heymanin mukaan) asemaa ensimmäisenä miehenä, joka oli voittanut KOTRin kahteen kertaan. Sori, Bret Hart. Sinun toista turnausvoittoasi ei ole koskaan tapahtunut. Angle oli aikaisemmilla kierroksilla voittanut HC Hollyn ja Jeff Hardyn, Christian puolestaan Kanen ja Big Show'n. Lisäjännitettä tähän välieräotteluun toi se, että Angle, Christian ja Edge olivat tehneet viimeisen vuoden ajan yhteistyötä Team ECK -nimisenä kolmikkona. Vuoden 2001 maaliskuussa porukkaan oli liittynyt myös Rhyno. Erityisesti Edge ja Christian olivat auttaneet Anglea monissa tilanteissa, kuten viimeksi olympiamitaleiden takaisin voittamisessa Benoit'lta. Nyt viimeisen viikon aikana porukan välit olivat kuitenkin alkaneet kiristyä, kun he joutuivat toisiaan vastaan KOTR-turnauksen välierävaiheessa.

Kuten olen varmaan jokaisen KOTR-arvostelun kohdalla todennut, olen aina tykännyt tästä turnauksesta ja ppv:stä niin paljon, että monien paljon heikompana pitämät KOTR-ppv:t ovat minun mielestäni olleet ihan mukavia. KOTRin suurin vahvuus oli juuri se, että se saattoi usein yhteen ennennäkemättömiä ottelupareja. Tämä Christianin ja Anglen kohtaaminen oli malliesimerkki ennennäkemättömästä taisteluparista. Molemmat painijat olivat oikein hyvässä vireessä, ja niinpä he saivat aikaan mukavan ja ennen kaikkea todella vauhdikkaan ja energisen koitoksen. Yleisökin syttyi hyvin mukaan, vaikka ottelu oli heel vs. heel. Porukka tuntui olevan tasaisesti molempien puolella. Positiivista tässä "vain välierät ja finaali ppv:ssä" -asetelmassa oli se, että nämä ppv:ssä käydyt turnausottelut eivät olleet vain jotain vaivaisia parin minuutin otteluita. Tämäkin kesti jo 7 minuuttia, missä ajassa saa aikaan oikein kivan ja viihdyttävän openerin. Oikeasti hyvään tai sitä hienompaan otteluun olisi toki tarvittu vielä enemmän aikaa, kunnon tarina ja erityinen rakenne ottelulle. Nyt tämä oli kuitenkin vähän semmoinen maistiaishenkinen koitos. Hieman fiilistä pilasi myös hätäinen lopetus. Kiva alku silti ppv:lle.
**½ (7:03)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Kurt Angle (Angle Slam after Shane McMahon interfered)

Edge vs. Rhyno - King of the Ring Semi Final Match
Kuten jo äskeisen ottelun taustatarinassa totesin, Team ECK & Rhyno -nelikko oli tosiaan viimeisen viikon aikana ajautunut pahanlaatuisiin keskinäisiin erimielisyyksiin turnauksen välierävaiheen takia. Anglen ja Christianin lisäksi myös Edge ja Rhyno olivat selvittäneet tiensä välieriin, ja kumpikaan ei taatusti päästäisi toista ilmaiseksi finaaliin. Rhyno oli aikaisemmilla kierroksilla päihittänyt Tazzin ja Tajirin. Edge puolestaan Testin ja Perry Saturnin.

Tämä ottelu oli hengeltään hyvin pitkälti samanlainen kuin äskeinen openerkin. Ensimmäistä kertaa ppv:ssä nähtävä taistelupari, jonka molemmat osapuolet olivat heelejä. Tässsäkin yleisö oli yllättävän mukavasti mukana, ja tässäkin kamppailussa oli vähän sellaista maistiaishenkisyyttää. Ottelu oli kyllä viihdyttävä ja oikein mukavaa katseltavaa, mutta mitään ihan mahtavaa menoa tässä kuitenkaan ei ollut: suuremmat ottelut jäisivät odottamaan myöhempiä aikoja. Silti juuri tällaisena mukavina ja viihdyttävinä väliotteluina nämä KOTR-kamppailut toimivat hyvin, vaikkei minulla olisi mitään sellaisia vuoden '96 Mero vs. Austinejakaan (lähes ****-ottelu) vastaan. Tässä ottelussa ei ollut ihan samanlaista vauhdikkuutta kuin openerissa, mutta toisaalta tässä oli enemmän tarinaa, kun Rhyno teloi tehokkaasti Edgen keskivartaloa, ja Edge myi vammojaan vakuuttavasti. Lisäksi lopussa nähdyt Spear vs. Gore -kikkailut olivat hauskoja. Mukava ottelu.
**½ (8:17)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Edge (Impaler DDT)

Dudley Boyz (c) vs. Kane & Spike Dudley - WWF Tag Team Championship
Dudley Boyz oli ollut viimeisen vuoden ajan yksi WWF:n joukkuedivisioonan suurimmista faceista, mutta nyt kaksikon oli aika kääntyä takaisin heeliksi. Kaikki sai alkunsa siitä, kun Bubba Raylle ja D-Vonille oli alkanut tulla erimielisyyksiä heidän velipuolensa Spiken kanssa. Spike oli tullut WWF:ään maaliskuussa ja liittynyt nopeasti Dudley-porukkaan, mutta kolmikon välille oli alkanut syntyä eripuraa sen jälkeen, kun Spike alkoi pyöriä läheisissä tunnelmissa Molly Hollyn kanssa. Bubba Ray ja D-Von eivät tätä uutta suhdetta arvostaneet, ja lopulta he meinasivat pistää Molly Hollyn Powerbombilla läpi pöydästä. Spike esti tämän viime hetkellä pehmentämällä Mollyn alastulon heittäytymällä itse alimmaiseksi. Tämän jälkeen Spike oli janonnut kostoa veljilleen, ja kostonhimo oli vain kasvanut, kun Bubba Ray ja D-Von voittivat jälleen kerran WWF:n joukkuemestaruudet itselleen viimeisessä Smackdownissa ennen ppv:tä. Spike ilmoitti KOTRia edeltävässä Heatissa haastavansa Bubban ja D-Vonin mestaruusotteluun yllätysjoukkueparin kanssa. Yllätyspariksi paljastui vasta juuri ennen ottelua IC-mestarimme Kane.

Tämä ottelu toimi paljon paremmin kuin olin odottanut. Kane oli aivan perhanan over, ja jo puhtaasti hänen ansiostaan yleisö oli helkkarin hyvin ottelussa mukana. Lisäksi Kane oli muutenkin liekeissä, koska hän pääsi kunnolla tässä jyräämään ja esittämään näyttäviä power-liikkeitä. Samasta syystä myös D-Von ja Bubba Ray olivat hemmetin vakuuttavan näköisiä, koska he pääsivät kunnolla riepottelemaan paljon pienempää Spikeä. Spike taas väläytteli CW-otteita ja muuten vain myi kaikki vastaanottamansa liikkeet hyvin. Niinpä kokonaisuus oli todella viihdyttävää ja vaihteeksi taas ihan erilaista joukkuepainia tuon Triple H:n ja Austinin kauden jälkeen. Tätäkin katsoessa viihtyi samalla tapaa kuin kahdessa edellisessä, mutta sen erityisempään ei vieläkään ylletty. Lisäksi ottelussa oli ongelmia ratkaisusuoritusten kanssa (D-Von ei tajunnut potkaista irti vaikka olisi pitänyt) ja varsinainen lopetuskin oli aika laimea.
**½ (8:32)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Dudley Boyz (Bubba Ray pinned Spike after a 3D)

Kurt Angle vs. Edge - King of the Ring Final Match
Ja näin oli jo tässä vaiheessa iltaa tullut aika King of the Ringin finaalille. Tasoltaan ottelu jatkoi samanlaista linjaa kuin illan aiemmatkin turnausottelut. Jälleen kerran tarjolla oli ensimmäistä kertaa ppv:ssä toisensa kohtaava ottelupari, mikä lisäsi ottelun fiilistä. Sen sijaan tässä ottelussa fiilikseen nyt rupesi vaikuttamaan selvästi se, että kyseessä oli jo illan kolmas heel vs. heel -ottelu. Yleisö ei oikein osannut olla kummankaan puolella, ja lopputuloksena oli aikamoista hiljaisuutta. Asiaa ei auttanut sekään, että Kurt tempoi ihan liian pitkiä ja mitäänsanomattomia Chin Lockeja ottelun alkupuolella. Loppua kohti homma kyllä parani ihan huomattavasti, ja kamppailu muuttui oikeasti viihdyttäväksi ja jännittäväksi. Lisäksi Edge myi aikaisemmin illalla saamojaan vammojaan edelleen hyvin. Yleisökin syttyi vähän paremmin lopputaisteluun, joten kyllä tästä hyvien painijoiden ansiosta saatiin lopulta aikaan mukava päätös turnaukselle, mutta varmasti parempaankin olisi vielä ollut potentiaalia. Ehkä Kurt säästeli itseään vähän illan kolmatta ottelua varten.
**½ (10:21)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Edge (Impaler DDT)

Jeff Hardy (c) vs. X-Pac - WWF Light Heavyweight Championship
Yes! Yes! Yes! WWF Light Heavyweight -mestari painimassa ppv:ssä ensimmäistä kertaa vuonna 2001 ja vieläpä puolustamassa mestaruuttaan! Edellinen ppv-tason LHW-mestaruusottelu nähtiin Backlashissa 2000 ja sitä edellinen loppuvuodesta 1998. Toki tämänkin mestaruusottelun pääseminen ppv-tasolle vaati sitä, että mestaruus tiputettiin Jerry Lynnin ja Dean Malenkon kaltaisilta pikkunimiltä oikeasti myyvälle Jeff Hardylle. En kuitenkaan syytä siitä WWF:ää - päinvastoin. Nyt he olivat vihdoin tajunneet, että heillä on koko ajan ollut rosterissaan Hardyn ja X-Pacin tapaisi overeita LHW-nimiä, jotka voisivat oikeasti nostaa tämän vyön imagoa. Hardyillahan oli ollut jo jonkin aikaa erimielisyyksiä X-Factorin kanssa, ja nyt X-Pac sai mahdollisuuden LHW-mestaruuden voittamiseen hyökättyään Hardyn kimppuun halpamaisesti tv-show'ssa. Tätä ppv:tä edeltävässä Heatissa Jeffin veli Matt oli puolustanut European-mestaruuttaan X-Pacin joukkuekaveria Justin Credibleä vastaan.

Vaikka olinkin oikein innoissani LHW-kuvioiden pääsystä ppv:hen, ei tämä ottelu ollut vielä tasoltaan noiden WCW:n viimeisten kuukausien CW-menon tasolla. Ensinnäkin aikaa olisi pitänyt olla selvästi enemmän, ja toiseksi nämä kaksi botch-herkkää painijaa olisivat ehkä vaatineet vähän enemmän harjoittelua tyyliensä yhteen hiomiseen. Nyt ottelu oli paikoitellen ihan äärimmäisen viihdyttävää ja vauhdikasta, ja molemmat painijat tarjoilivat erittäin näyttäviä lennokkaita spotteja. Sitten tuli taas jaksoja, jolloin kumpikaan ei oikein tuntunut tietävän, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi, ja sen seurauksena loppupuolella nähtiin myös yksi todella harmillinen momentumin tappanut botch. Kokonaiskuva ottelusta jäi kuitenkin ihan mukavaksi, ja kyllä tämä oli viihdyttävää menoa ja sopivan erilaista aikaisempiin verrattuna. Taso noudatti koko ppv:n ajan jatkunutta "ihan mukava" -linjaa.
**½ (7:11)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Jeff Hardy (Swanton Bomb)

Diamond Dallas Page vs. Undertaker
Seuraavaksi oli sitten vuorossa DDP:n ja Undertakerin välienselvittely, joka ei ollut mikään oikea ottelu. Kuten jo arvostelun alussa kerroin, DDP oli piinannut Undertakeria ja erityisesti tämän vaimoa Saraa viimeisen kuukauden ajan. Nyt osat olivat kääntyneet tässä ppv:ssä päälaelleen, kun joku olikin kuvannut DDP:n toimia salaa ja lähetti näitä videopätkiä nyt otteluiden välissä yleisön nähtäville. Katsomossa istunut Page alkoi menettää itseluottamustaan ja vaikuttaa silminnähden hermostuneelta. Niinpä hän ryntäsikin LHW-mestaruusottelun jälkeen saman tien kehään ja vaati, että Undertaker saapuisi nyt kehään "tekemään DDP:stä kuuluisan". Tähän asti kaikki vaikutti oikein hyvältä, mutta sitten paukahti koko vuoden suurin aivopieru. Undertaker saapui kuin saapuikin kehään, ja yleisölle selvisi saman tien, ettei kyseessä ole mikään tuomaroitu painiottelu vaan puhdas mäiskintä.

Jotenkin voisin vielä antaa anteeksi sen älyttömän epäloogisuuden, ettei yksikään turvamies, tuomari tai muukaan henkilökunnan jäsen puuttunut mitenkään siihen, että Undertakerin kanssa kehässä tappeli yli 5 minuutin ajan WCW-painija, jolla ei (kayfabessa) ollut minkään valtakunnan sopimusta WWF:n kanssa ja joka oli vain pompannut kehään katsomosta. Voisin, ellei homma olisi buukattu muuten niin paskasti. Ennen tätä tappeluosiota Diamond Dallas Page vaikutti vielä oikeasti vaaralliselta - vaikkakin aika sekopäiseltä - kaverilta, josta WWF olisi oikeasti saanut pirun uskottavan lisän ME-divisioonaansa. Sen sijaan Vince ei ilmeisesti voinut sietää WCW-painijoiden overiutta, ja niinpä Undertaker kauniista ilmaistuna persraiskasi DDP:n niin, että Pagen uskottavuudesta ei ollut jäljellä mitään siinä vaiheessa, kun aikaisemmin niin vakuuttavasti uhonnut kaveri juoksi häntä koipien välissä karkuun paikalta Undertakerin Big Bootin jälkeen. Älkää ihmetelkö, jos DDP:tä ei näy tulevan WCW vs. WWF -kuvion suurissa otteluissa tämän jälkeen. Hänen uskottavuutensa oli tämän jälkeen jossain Crash Hollyn tasolla. h**vetin hienosti hoidettu homma, WWF. Tämä jos mikä sai itseni ärsyyntymään aivan älyttömästi. Vielä kun pieni DDP-mark satuin olemaan.


Shane McMahon vs. Kurt Angle - Street Fight Match
Kyllä vain, vuorossa oli Kurt Anglen kolmas ottelu saman illan aikana. Tällä kamppailulla ei vain ollut mitään tekemistä King of the Ring -turnauksen kanssa, vaan kyse oli rajusta henkilökohtaisesta välienselvittelystä. Kaikki sai alkunsa siitä, kun Kurt Angle järjesti JD:n jälkeisessä Raw'ssa olympiaseremonionsa uusinnan sen kunniaksi, että hän oli voittanut olympiamitalinsa takaisin. Seremonia kuitenkin keskeytyi, kun jonkun aikaa poissa näkyvistä ollut Shane McMahon saapui kertomaan, että WCW oli virallisesti tulossa takaisin, ja että se meinaisi upottaa WWF:n, kuten se kerran historiansa aikana jo lähes tulkoon teki. Tämän jälkeen Shane vielä pilkkasi Kurtin seremoniajuhlintaa, mikä oli liikaa Anglelle, joka paiskasi Shanen maahan Angle Slamilla ja lukitsi tämän Ankle Lockiin. Kaksikko jatkoi rajuja yhteenottojaan, ja parin viikon päästä Shane O'Mac hyväksyi Anglen haasteen kohdata hänet King of the Ringissä Street Fight Matchissa.

Suurin osa painifaneista muistanee tämän ottelun vain siitä yhdestä spotista, joka kuvitti aina kaikkia "Don't try this at home" -videoita. Itsekään en tiennyt tästä ottelusta ennen tämän tapahtuman katsomista mitään muuta kuin tuon kuuluisan KOTR-lasispotin - joka on vain murto-osa siitä, mitä kaikkea tämä ottelu todellisuudessa oli. En olisi voinut uskoa, että mikään olisi pystynyt palauttamaan fiilistä kohdilleen DDP/UT-anglen jälkeen, mutta niin vain tämä teki sen. Tämä oli oikeasti aivan uskomattoman kova Street Fight -ottelu, ja tämä nousi omien suosikkiotteluideni listassa aika korkealle sijalle. Itse asiassa en muista koko tämän projektin ajalta mitään muuta HC-ottelua kuin Cactus Jack vs. HHH:n, joka olisi ollut tätä parempi. Jos vielä alun tekniikkabrawli olisi ollut vähän toimivamman ja sulavamman näköistä (olisi se nytkin oikein hyvää ja myös pirun stiffiä mutta hetkittäin aikalailla sekavan oloista), oltaisiin voitu puhua jopa viiden tähden ottelusta, mitä en olisi ikinä voinut uskoa etukäteen. Mutta niin vain tämä löi minut täysin ällikältä. Kurt Angle oli otellut jo etukäteen kaksi ottelua, mutta siitä huolimatta äijä painoi aivan hullulla työmotivaatiolla mielettömän kovan painiottelun. Shane McMahon ei jäänyt yhtään pekkaa pahemmaksi, vaan hän muun muassa teki SSP:n roskakorin päälle, hyppäsi turvavallilta selostajanpöydän yli Anglen päälle ja otti vastaan yhteensä neljä Belly To Belly Suplexia ja yhden muun heiton noita KOTR-laseja päin. Molemmat vuosivat ottelun lopussa todella pahasti verta, ja äijät olivat äivän kaikkensa antaneita kehäkellon soidessa. Tämä oli aivan perkeleen kova henkilökohtainen taistelu, jota jäi todella katsomaan tuolin reunalle. Yksi vuoden 2001 hienoimmista otteluista vieläpä upealla lopetuksella. Suosittelen kaikille.
****½ (26:00)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Kurt Angle (Top-Rope Angle Slam)

Steve Austin (c) vs. Chris Benoit vs. Chris Jericho - WWF Championship
WWF-mestari Steve Austin oli joutunut JD:n jälkeen aivan uudenlaiseen ongelmaan. Kaikki alkoi siitä, kun ppv:tä seuranneessa Raw'ssa Austin ja Triple H hävisivät pitkän ja hienon taistelun jälkeen joukkuevyönsä Chris Benoit'lle ja Chris Jericholle. Alun perin WWF:n suunnitelmissa oli varmaankin kääntää Triple H pian tuon tappion jälkeen faceksi ja Austinia vastaan. Ainakin tilannetta oli buukattu ja pohjustettu pitkän aikaan tuohon suuntaan. Tuo suunnitelma joutui kuitenkin vasaran alle, sillä Triple H loukkaantui oikeasti tuossa mestaruusottelussa niin pahasti, ettei hän palannut painikehiin enää vuoden 2001 aikana. Samalla myös HHH:n vaimo Stephanie kirjoitettiin hetkeksi ulos kuvioista.

Austinin ainoaksi yhteistyökumppaniksi jäi Vince, ja samalla Austin alkoi muuttua koko ajan vähemmän omaksi itsekseen ja enemmän hermoheikoksi, vainoharhaiseksi ja Vinceen tukeutuvaksi. Painimisen ja mestaruspuolustusten sijaan Stone Coldia kiinnosti vastustajilta pakoilu. Hänen ppv-vastustajikseen valikoituivat juurikin joukkuemestarit Benoit ja Jericho, sillä Austin oli joukkuemestaruustappion jälkeen ilmoittanut pystyvänsä pieksemään nämä molemmat. Tuon promon innoittamana Vincen ex-vaimo ja WWF:n toimitusjohtaja Linda McMahon buukkasi KOTRiin kolminottelun päämestaruudesta, ja tuo päätös ei miellyttänyt koko ajan hermoheikommaksi muuttunutta Austinia. Austin julisti vähän enemmän sopuun Lindan kanssa päässeelle Vincelle, että tämän pitäisi tehdä valinta: joko Linda tai Austin. Vince ei Austinin uhkauksesta tykännyt, ja hän sanoikin Stone Coldille, ettei hän aio tulla KOTRiin ollenkaan paikalle ja että Austinin olisi nyt aika todistaa hyödyllisyytensä Vincelle. Jos Stone Cold häviäisi, heidän yhteistyönsä olisi ohi. Austin oli viimeisessä SD!:ssä ennen ppv:tä aiheuttanut Benoit'lle ja Jericholle joukkuemestaruustappion, ja osan lisänsä tähän otteluun toivat huhut siitä, että Jericho tai Benoit loikkaisi ppv:n jälkeen WCW:n puolelle ja veisi mestaruusvyönsä mukanaan, jos voittaisi ottelun.

Tämä ottelu kuulosti etukäteen todella mielenkiintoiselta, koska mestaruusottelussa oli kaksi pitkästä aikaa taas täysin tuoretta kasvoa, joiden tiedettiin saavan keskenään ja erittäin todennäköisesti myös Steve Austinin kanssa aikaan hienon ottelun. Niinpä odotin etukäteen tältä jopa parhaimmillaan MOTY(C)-tason meininkiä, mutta ihan sellaiseen ei tässä nyt kyllä ylletty. On oikeastaan todella vaikea sanoa, mikä tästä nyt jäi varsinaisesti puuttumaan, mutta tässä ei vain missään vaiheessa lähtenyt se isoin vaihde kunnolla päälle. Ottelu kyllä buukattiin hienosti fyysiseksi taisteluksi, ja kaikki kolme olivat oikeasti voipuneen oloisia ottelun päätyttyä. Lisäksi Benoit ja Jericho tempoivat hienoja liikkeitä, ottelussa nähtiin yksi todella merkittävä sekaantuminen, eikä Austinkaan suoriutunut roolistaan huonosti, mutta silti... Tämä ei vain nyt tuntunut sellaiselta huippuottelulta. Siis ehdottomasti tämä oli kaikessa viihdyttävyydessään ja fyysisen painin annissaan todella hieno koitos, mutta sille odotetulle neljän tähden tasolle tämä ei vain noussut. Yleisökin oli hieman vaisu ajoittain. Lisäksi ottelun loppu toi taas lisää harmillisia uutisia WWF:lle, sillä Chris Benoit loukkaantui ottelussa pahasti, eikä häntä nähtäisi kehissä seuraavaan vuoteen.
***½ (27:53)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Steve Austin (Pinned Benoit after Benoit superplexed Jericho)

*** Kurt Angle
** Shane McMahon
* Chris Benoit

Kokonaisarvio King of the Ringistä: Kuten alussa sanoin, olen aina tykännyt KOTR-tapahtumasta. Tällä kertaa tapahtuma oli kuitenkin rakenteeltaan hyvin poikkeuksellinen, ja itse turnaus tuntui olevan aika pienessä roolissa. Sekään ei olisi kuitenkaan haitannut, jos homma olisi muuten kokonaisuutena ollut todella vahva. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut sitä, vaikka meille tarjoiltiinkin tapahtumassa yksi vuoden parhaista otteluista. Sen lisäksi Main Event oli hieno ottelu, ja kaikki loputkin ottelut olivat omalla tavallaan viihdyttäviä. Oikeastaan kehuahan tässä pitäisi tapahtumaa, jonka yksikään ottelu ei ollut arvosanaltaan alle **½:ta, mutta kun ei tämä vain tuntunut kokonaisuutena samalla tavalla hienolta kuin suurin osa muista tämän vuoden ppv:istä. Osansa tuohon fiilikseen tuo ehdottomasti se pahasti kustu DDP/Undertaker-angle. Kritiikistä huolimatta on siis muistettava, että tuota anglea lukuun ottamatta viihdyin kaikkien osioiden aikana, joten kyllä tämä ehdottomasti Ok on, mutta ei tällä kertaa sen enempää - edes Angle/Shanesta huolimatta.

1. WWF WrestleMania X-Seven - Loistava
---------------
2. WWF Royal Rumble - Hieno
3. WWF No Way Out - Hieno
4. WWF Judgment Day - Hieno
---------------
5. WWF Backlash - Hyvä
6. ECW Guilty As Charged - Hyvä
---------------
7. WWF King of the Ring - Ok
8. WCW Greed - Ok
9. WWF Insurrextion - Ok
---------------
10. WCW SuperBrawl: Revenge - Kehno
11. WCW Sin - Kehno
---------------
12. WOW Unleashed - Surkea

Seuraavaksi yksi merkittävimmistä ja merkillisimmistä ppv:istä.

[What]

Shane-matsia pidän kyllä yhtenä Kurt Anglen painiuran merkkipaaluista. Vaikka mies oli toki ollut mukana esim. Armageddon HIAC:issa jo aiemmin, niin tuskin kukaan uskoi, että äijä pystyy vetämään rajua hc-mäiskintää tuolla tasolla. Kerta kaikkiaan tajunnanräjäyttävä matsi, ja oma arvosanani varmaankin asettuisi tuonne samoille hoodeille.

Koskaan en ole tätä tapahtumaa kokonaisuudessaan katsonut, ja niinpä olen välttynyt tuolta DDP-Undertaker fiaskolta, ja olin autuaan tietämätön koko asiasta ennen tätä iltaa. Ehkä parempi niin, koska itsestäkin se pikku DDP-mark löytyy.

[What]

Jees, jatketaanpa. Kamalasta Destination X:stä hypätään nyt "hieman" erilaisiin tunnelmiin. Uskoisinpa että tälle tapahtumalle löytyy oma kolonsa monen foorumistin sydämestä. Ainakin minulle tämä merkkasi tietyllä tavalla viattoman mark-ajan viimeisiä hetkiä silloin aikanaan.


Sunnuntai 3. Huhtikuuta 2005
Staples Center, Los Angeles, California

54 viikon odotuksen jälkeen painifanien joulu oli saapunut jälleen. Toista vuotta peräkkäin WrestleMania järjestettiin ns. normaalikokoisella areenalla, joka veti noin 20 000 katsojaa. Tämä tietysti tavallaan vei tapahtumalta sitä ainutlaatuisuuden tuntua pois, mutta toisaalta eipähän fanien huudot ainakaan kaikonneet tuulen mukana ilmaan. Selostajina Smackdownin puolella Michael Cole & Tazz ja RAW:lla Jim Ross & Jerry Lawler.

Singles Match
Eddie Guerrero VS. Rey Mysterio
Olipahan varsin mielenkiintoinen avausottelu vuoden suurimmalle tapahtumalle. No Way Out-arvostelun lukeneet varmasti muistavatkin, että Eddie & Rey voittivat silloin joukkuemestaruudet, eivätkä he olleet vöitä tällä välillä hävinneet. Niinpä ensimmäistä kertaa tapahtuman 21-vuotisessa historiassa nähtiin joukkuemestareiden välinen ottelu. Syynä tähän oli miesten veljellinen kilpailunhalu. Kaksikko oli kohdannut alkuvuodesta Smackdownissa muutamaan otteeseen, ja huipputasaisten otteluiden päätteeksi oli Rey Mysterio aina keksinyt jonkun jekun, joka oli riittänyt voittoon. Sisimmässä tämä kismitti Eddietä todella paljon, ja halusi nyt todistaa itselleen pystyvänsä voittamaan Mysterion.

Olipahan hieno avausottelu. Kaikki varmasti tietävät kuinka loistavia painijoita Eddie & Rey tähän aikaan olivat, ja jälki oli sen mukaista. Kiivastahtista tekniikkapainia maustettuna muutamilla komeilla riskiliikkeillä. Etenkin Eddien Backbreaker-variaatot jäivät kirkkaana mieleen, kuten myös muutamat Reyn komeat loikat kehän ulkopuolelle. Aika lailla täydellinen avausottelu. Pelimerkkejä miehillä pidempään ja vieläkin parempaan matsiin olisi varmasti ollut, mutta ei tähän avausmatsin paikalle oikein enempää olisi voinut pyytää.

Spoiler: näytä

Kesto: 12:24
Voittaja: Rey Mysterio (Hurricanrana)

Arvosana: *** ½

First Ever Money In The Bank Ladder Match
Chris Jericho VS. Chris Benoit VS. Shelton Benjamin VS. Edge VS. Kane VS. Christian w./Tyson Tomko
Tätä voi hyvällä syyllä kuvailla yhdeksi projektin merkkipaaluista. Originaali MITB-ottelu. Konseptista kehkeytyi tuleviksi vuosiksi WrestleManian vetonaula, ja lopulta vuonna 2010 sille päätettiin pyhittää ihan ikioma tapahtumansa. Vaikka tässä perusidea aika samanlainen onkin mitä attitude eralla nähdyissä TLC-otteluissa, niin täytyy silti jakaa krediittiä tämän konseptin keksijälle. Melkoiseen kultasuoneen osasi lapionsa lyödä. Tämän ottelun voittaja siis saisi oikeuden haastaa World Heavyweight- tai WWE-mestarin milloin tahansa kalenterivuoden aikana.

Ja millainen tämä ensimmäinen MITB oli? No, ihan huikea matsi, ei siitä muuten niin isoa ilmiötä olisi tullut. Viitosvaihteen tykitystä ensisekunnista lähtien. Spotteja kerettiin nähdä vaikka minkälaisia: Benjaminin T-Bone tikkailta Edgelle, Benoit'n Diving Headbutt tikkaiden päältä Kanelle, Benjaminin huikea tikasjuoksu ja Clothesline Jericholle ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mikä tässä oli mielestäni hienoa verrattuna myöhempiin MITB:eihin oli osallistujien määrä. 6 oli täydellinen luku. Sitten kun ottelijoita lisättiin 8 ja 10:een asti, niin hommasta väkisinkin tuli hieman sekavaa sähellystä. Tässä niin ei päässyt käymään, vaan matsi pysyi kasassa ja turhia täytemiehiä ei mukana ollut. Kertakaikkiaan upea ottelu, vaikka motyc-leimasta ihan aavistuksen verran jäätiinkin.

Spoiler: näytä

Kesto: 15:19
Voittaja: Edge

Arvosana: **** ¼

Interpromotional Match
The Undertaker VS. Randy Orton
Näinä tiukan brändijaon aikoina, oli vain yksi ilta vuodessa jolloin RAW:n ja SmackDownin supertähdet saattoivat kohdata toisensa singles-ottelussa. Ja se hetki oli tässä. Vielä Royal Rumblessa Randy Orton oli puhdasverinen face koittaessaan voittaa mm-vyön Triple H:lta. Tuon tappion jälkeen Ortonin asenne oli kuitenkin täysin muuttunut. Randy alkoi palata vanhoihin tapoihinsa, ja viimeinen sinetti miehen käännökselle pahan puolelle saatiin, kun hän iski RKO:n on-screen tyttöystävälleen Stacy Keiblerille. Heel-Orton oli palannut kunnianhimoisempana kuin koskaan. Legendantappaja kohdistikin katseensa yhteen WWE:n suurimmista legendoista. Undertakeriin. Orton halusi olla lopultakin se mies, joka tappaisi Undertakerin WrestleMania-voittoputken. Myös Randyn isä ”Cowboy” Bob oli viime viikkoina tuotu kuvioon mukaan, ja tapahtumaa edeltäneessä SD:issä Randy olikin isipappansa avustuksella päässyt iskemään Undertakerille RKO:n.

Fan favouritena Orton ei toiminut, mutta tässä kusipäisen nuoren haastajan roolissaan Orton oli omimmillaan. Edellinen samantasoinen singles-matsi Ortonilta nähtiin melkein vuosi sitten Backlashissa, ja minun mielestäni tämä oli myös parasta Undertakeria hänen paluunsa jälkeen. Se, mikä tässä ottelussa miellytti eniten oli intensiteetti ja vauhti. Kun puhutaan näistä kahdesta miehestä, niin monesti ottelut tuntuvat olevan vähän turhan hitaita. Tässä moista ongelmaa ei ollut. Kestoa oli sen verran vähän, että se ”pakotti” miehet vetämään täysillä alusta asti. Ja se spotti, jossa Orton muuttaa Chokeslamin RKO:ksi jaksaa vaan säväyttää vuosi vuoden jälkeen. Upea hetki, jossa todellakin luuli putken katkeavan. Enpä usko, että tuossa aikakehyksessä miehet yhtään parempaa matsia olisivat edes voineet painia. Onpahan ollut huikean kova aloitus WrestleManialle.

Spoiler: näytä

Kesto: 14:16
Voittaja: The Undertaker (Tombstone Piledriver)

Arvosana: ****

Women's Championship Match
Trish Stratus © VS. Christy Hemme w./Lita
Kolmen huippumatsin jälkeen kieltämättä vähän jo kaipasikin hengähdystaukoa ja tämä naisten matsi sellaisen myös antoi. Matsin taustalla oli... ylläripylläri.....kateus. Christy oli tullut edellisenä vuonna WWE:hen Diva Searchin kautta, ja oli noussut varsin suosituksi, vaikka ei painija ollutkaan. Trishin kateus suorastaan leimahti liekkeihin, kun Christy pääsi keikuttelemaan pyllyään Playboylle. Ennen pitkää Trishin kommentit suututtivat Christyn siinä määrin, että hän haastoi mestarin otteluun. Tämän haasteen Trish otti hymyillen vastaan, kunnes kuuli, että Lita oli alkanut treenaamaan Christyä matsia varten. Lita itse oli edelleen loukkaantuneena New Year's Revolutionin jäljiltä.

Tuskinpa tätä ottelua olisi käyty ilman noita Playboy-kuvauksia. Mutta koska Christy oli sitä kautta saanut julkisuutta painikehien ulkopuolella, niin olihan se pakko takoa kun rauta oli kuumaa. Ottelu nyt ei ollut mikään kamala, mutta ei kyllä hyväkään. Ei tätä nyt pettymykseksi voi sanoa, kun ei juuri mitään odottanutkaan. Välipalamatsi ennen seuraavaa huikeaa spektaakkelia.

Spoiler: näytä

Kesto: 4:43
Voittaja: Trish Stratus (Chick Kick)

Arvosana: * ½

Interpromotional Match
Shawn Michaels VS. Kurt Angle
Huhhuh, mikä matsi. Ensimmäinen vihje miesten mahdollisesta kohtaamisesta saatiin Survivor Seriesissä, mutta Royal Rumblessa se alkoi olla jo ilmeistä. Miehet eliminoivat toisensa ottelusta, ja Angle jopa ajoi teräsportaat Michaelsin otsaan. Tuon jälkeen feudin rakentelu nyt ei mitään käsikirjoituksen terävintä kärkeä ollut. Anglen hävittyä No Way Outissa John Cenalle alkoi Kurt keskittää kaiken huomionsa Shawn Michaelsiin, jolle jostain syystä oli kamalan kateellinen. Angle alkoi järjestää Smackdownissa vaikka minkämoisia näytöksiä, joiden pointtina oli todistaa se, kuinka hän on kaikessa Shawnia parempi. Hän laittoi mm. Marty Jannettyn taputtamaan nilkkalukolle, voitti ”tikasmatsin” ja lauloi oman tunnarinsa Sensational Sherrin säestyksellä.

Feudin rakentelussa siis kärsittiin pienestä mielikuvituksen puutteesta, mutta voi taivahan pyssyt tätä ottelua. Kyllä aika nopeasti unohtui kaikki muut asiat. Asiaahan voi väännellä ja käännellä ihan miten haluaa, mutta Kurt & Shawn aivan kiistatta kuuluvat siihen harvaan eliittipainijoiden joukkoon. Sen osoittaa mm. tämän ottelun ensimmäiset 8 minuuttia. Siinä ei oikeastaan tapahtunut mitään Headlock Takedownia ihmeellisempää, mutta silti missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että tämä olisi tylsää katsottavaa. Tämä kaksikko kun tuntui saavan Headlockista ja Short Arm Scissorsista enemmän irti kuin normaalipainija pöytäspotista.

Sitten kun tuon hitaamman alun jälkeen alettiin asteittain lyödä lisää löylyä kiukaalle, niin viimeistään silloin oli Whatti-Matti sellaisissa WrestleMania-sienissä, että se pitäisi olla lailla kiellettyä. Ottelun viimeiset 10 minuuttia olivat sellaista ilotulitusta, että tokkopa moista on koskaan nähty. Huikeita near fall-tilanteita toisensa perään, ja aivan upeita spotteja. Angle Slam yläköydeltä, Kurtin Moonsault, Michaelsin tyhjästä tullut Sweet Chin Music. Ja liveyleisö tuntui nauttivan menosta yhtä lailla kuin minäkin. Jokainen kahteenlasku aiheutti syvän huokauksen, jonka jälkeen haukottiin henkeä. Jos kerettiin. Ja vielä yksi asia, joka osoitti miesten suuruuden: ottelua ei missään vaiheessa voinut väittää finisherkeskeiseksi. Kurt & Shawn pystyivät luomaan niitä huikeita hetkiä niin monella eri tavalla.

Kyllähän tästä jos suurennuslasin kanssa alkaisi heikkouksia etsimään, niin jotain saattaisi ehkä löytää. Kuten se, että Angle Slamissa kehätolppaan neljännellä hidastuksella näkyi, että Shawn tuli siihen jalka edellä, eikä selkä. Tai se, että selostajanpöytää ei saatu hajalle kun Shawn siihen Cross Bodylla hyppäsi. Fakta on kuitenkin se, että täysin virheetöntä ottelua on mahdoton painia. Tämä oli niin lähellä täydellistä, kun vaan inhimillisesti voi olla. Tätä ottelua käytin vuosikaudet ”viiden tähden mittapuuna”, ja sellaisena se toimii edelleen. Tajunnanräjäyttävä klassiko, joka jokaisen painifanin täytyy nähdä. Ensimmäinen täyden viiden tähden matsi tämän projektin aikana. Ja tuskinpa niitä kovin montaa vastaan tulee.

Spoiler: näytä

Kesto: 27:28
Voittaja: Kurt Angle (Ankle Lock Submission)

Arvosana: *****

Sumo Wrestling Match
The Big Show VS. Akebono
Ehkäpä kaikkien aikojen parhaasta WrestleMania-ottelusta yhteen huonoimpaan. Akebono oli tosiaan sumopainimestari, joka oli jostain syystä nyt tullut WWE:hen vierailemaan. Big Show oli tietenkin ainoa mies, joka saattaisi tälle läskivuorelle pärjätä, ja pitihän se kokeilla WrestleManiassa. Ottelun voittaja olisi se, joka pystyisi kampeamaan vastustajansa kehän keskellä olevasta ympyrästä ulos.

Olihan tämä nyt totuuden nimissä aivan hirvittävää kuraa. Ensinnäkin kaksi yli 200-kiloista mörssäriä pelkissä vaippaa muistuttavissa asuissa ei ollut kaunis näky. Ja kun ”ottelun” hurjin tapahtuma oli se, kun Big Show nosti Akebonon jalat 3cm maasta ylös, niin mitähän tästä sanoisi? Hirveää.

Spoiler: näytä

Kesto: ??
Voittaja: Akebono

Arvosana: DUD

WWE Championship Match
John Cena VS. John 'Bradshaw' Layfield ©
Eddie Guerrero, Undertaker, Booker T, Kurt Angle, Big Show. Tässä vaiheessa jo yli 9kk kestäneen mestaruuskautensa aikana JBL oli jyrännyt koko Smackdownin main event kaluston ylitse. Taustalta oli kuitenkin hiipinyt esiin uusi haastaja. Vuoden 2004 aikana John Cena oli noussut äärimmäisen suosituksi faceksi, ja kasvanut ulos keskikortin kuvioista. Huikean Royal Rumble-suorituksen jälkeen oli selvää, että isommat kuviot odottivat. Cena taisteli itsensä 8:n miehen ykköshaastajaturnauksen voittajaksi, voittaen finaalissa Kurt Anglen. Johnit olivat toistensa täysiä vastakohtia: Bradshaw fiini bisnesmies ja Cena maanläheisempi yleisön sankari.

Ottelua oli siis rakennettu pitkään ja hartaasti. Cenan superpush oli aloitettu, josta seurauksena ”Word Life” oli vaihtunut ”Time Is Now'hun.” Kaiken tämän rakentelun ja hypetyksen jälkeen olisikin toivonut, että miehet olisivat otelleet jotain muuta kuin tavanomaisen Smackdown-ottelun. Tämä ei vaan tuntunut oikein millään tasolla toimivan. Toiminta kehässä oli turhan hidasta, ja yleisökin oli äärimmäisen vaisu. Sellaista ison mestaruusmatsin tuntua tässä ei ollut sitten tipan vertaa. Ja tätä tunnetta ei lievittänyt se, että matsi loppui aivan kuin seinään, ilman minkäänlaista loppuhuipennusta. Okei, oli tämä nyt tv-matsia parempi, mutta siltikin valtava pettymys.

Spoiler: näytä

Kesto: 11:28
Voittaja: John Cena (F-U)

Arvosana: ** ½

World Heavyweight Championship Match
Batista VS. Triple H © w./Ric Flair
Evoluutio oli nyt lopullisesti historiaa. Voitettuaan Royal Rumblen mietti Batista pitkään ratkaisuaan: siirtyisikö Smackdowniin, vai pieksisikö paskat pihalle mentoristaan. Maanantaina 21. helmikuuta oli sitten ratkaisun paikka. Eric Bischoff ja Teddy Long olivat paikalla todistamassa kun Batistan peukku kääntyi alaspäin ja Triple H lensi pöydän läpi. Batista ei enää ollut tyytyväinen statistin rooliinsa Evoluutiossa. Hän oli ymmärtänyt sen, että loppupeleissä Triple H ei tehnyt mitään muuta kuin ajoi omaa etuaan.

Kyllähän tämä ottelu melkoista riskipeliä WWE:ltä oli. Batista ei ollut koskaan aiemmin urallaan otellut ppv:n pääottelussa singles-matsia, ja nyt se ensimmäinen tuli aika kovaan paikkaan. Ja samalla tämä oli myös Batistan & HHH:n ensikohtaaminen, joten varmuutta siitä, kuinka hyvin miehet kehässä ”klikkaisivat” ei tosiaan ollut. Ehkäpä sen vuoksi Ric Flair olikin kehän laidalla tuomassa oman lisänsä menoon.

Vaikka kyseessä nyt ei mikään legendaarinen WrestleManian pääottelu ollutkaan, niin silti täytyy antaa täysi synninpäästö kummallekin miehelle. Odotuksiin nähden Elukka ja Peli selviytyivät haasteesta mainiosti. He ottelivat omannäköisensä brawl-painotteisen ottelun, jossa riitti tunnetta ja draamaa. Flairin sekaantumisilla, tuomaribumpeilla ja HHH:n bleidaamisella saatiin tuotua sopivassa määrin lisäjännitettä peliin, ettei tämä pelkäksi isojen miesten mörssäämiseksi jäänyt. Ja Hunter tietysti kehäkenraalina tiesi mitä tehdä missäkin vaiheessa. Lopputuloksena kaikesta tästä olikin ihan pääottelun arvoinen koitos, joka ei jättänyt pahaa makua koko tapahtumasta suuhun. Toki, ainahan sitä WrestleManian viimeiseltä ottelulta toivoisi jotain ikimuistoista, mutta ei tämä missään nimessä huonoimpien Mania-pääotteluiden joukkoon kuulu. Kelpo ottelu. Yleisö syttyi hyvin mukaan loppupuolella ja Jim Ross selostamossa omalta osaltaan loi sitä ”ison matsin fiilistä.” Lähentelee jopa neljää tähteä.

Spoiler: näytä

Kesto: 21:36
Voittaja: Batista (Batista Bomb)

Arvosana: *** ¾


*** Shawn Michaels
** Kurt Angle
* The Undertaker

Yhteenveto: Tapahtuman kaksi ensimmäistä tuntia olivat sellaista rytinää, että voitaneen puhua jopa legendaarisesta tasosta. Eddie-Rey, MITB, Undertaker-Orton ja Shawn-Kurt nähtiin tapahtuman ensimmäisen puolikkaan aikana. Jälkimmäinen puolisko ei sitten ikävä kyllä ensimmäisen tasolle yltänyt. Sumomatsi oli kamala, Cena-JBL iso pettymys ja vasta pääottelu pystyi tuomaan tunnelman takaisin. Itse otteluiden lisäksi tässä nähtiin kaksi hienoa segmenttiä: Hulk Hogan opettamassa kunnioitusta Mohammad Hassanille ja Piper's Pit Steve Austin vieraanaan. Tähän kun lisää hienot WWE:n ”leffatrailerimainokset” ja muutenkin aivan omassa luokassaan huitelevan ”production valuen”, niin kyllähän tämä sen neljäsosan lisän ansaitsee. Mielestäni mainettaan parempi WrestleMania-painos.

PPV Ranking 2005

1. WWE - Royal Rumble 3,55
2. WWE - WrestleMania 21 3,31
3. TNA - Against All Odds 2,88
4. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA - Final Resolution 2,80
5. WWE - No Way Out (SmackDown) 2,79
6. TNA - Destination X 1,67

Vuoden matsi ehdokkaat
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Christopher Daniels VS. AJ Styles (30 Minute Ironman) / TNA Against All Odds
Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE WrestleMania 21

Seuraavana taasen vuorossa TNA:ta ja ihkaensimmäinen Lockdown.

[What]

Hullun työputken jäljiltä viikonpäivistäkin ihan sekaisin, niin unohtui päivällä postata uusi arvostelulipuke esille. Laitetaanpas nyt. Vähän kyllä ihmetyttää ettei WM 21:stä yhtään kommenttia ole tullut, vaikka sieltä huippuharvinainen viiden tähden matsikin löytyi. Mutta jatketaan.


Sunnuntai 24. Huhtikuuta 2005
Impact Zone, Orlando, Florida

Kaikkien aikojen ensimmäinen Lockdown. Se mikä erottaa Lockdownin kaikista muista painitapahtumista vielä tänäkin päivänä on, että illan jokainen ottelu käydään teräshäkin sisällä. Vuosien myötä Lockdownista on myöskin kehittynyt yksi TNA:n vuoden kohokohdista Slammiversaryn ja Bound For Gloryn ohella. Selostajina tässäkin tapahtumassa tutusti Mike Tenay & Don West.

Tag Team Match (Six Sides Of Steel)
Chris Candido & Lance Hoyt VS. Apolo & Sonny Siaki
Ikävää aloittaa tämä arvostelu näin synkissä merkeissä, mutta ei tätä asiaa vain voi sivuuttaa. Tilanne ei näyttänyt juurikaan miltään, mutta ottelun ensimmäisen puolen minuutin aikana Chris Candido otti vastaan hyppypotkun, josta laskeutui huonosti alas, taittaen jalkansa. Candido raahautui välittömästi kehäkulmaukseen pötköttämään, ja sai jossain vaiheessa viitottua tuomarin paikalle ja hetkeä myöhemmin hänet kannettiin areenalta ulos. Candidon kehäpaluu muuttui siis katastrofiksi alle minuutissa.

Tilanteessa Candidon jalka murtui ja heti seuraavana päivänä hän joutui veitsen alle. Kolme päivää myöhemmin 28. huhtikuuta Chris Candido oli kuollut. Syynä tuosta vaativasta operaatiosta aiheutunut komplikaatio. Ikää hänellä oli vasta 33 vuotta. Hiljaiseksi vetää. Tilanne ei näyttänyt yhtikäs miltään, mutta jälleen kerran muistutus siitä, että ammattipaini ei ole mitään lasten leikkiä ja riskit ovat oikeita.

Ottelu tietysti tuon rinnalla oli täysin toisarvoinen asia, mutta olihan se selvää että se hajosi pahasti käsiin kun Candido kannettiin ulos heti alussa. Heelin roolia vetänyt Lance Hoyt joutui tuon jälkeen facemaisesti taistelemaan kahta miestä vastaan, ja ties mitkä spotit täytyi lennosta miettiä uusiksi. Ihan täyttä katastrofia tästä ei kuitenkaan tullut, ja nähtiin tässä yksi huikea spottikin, kun Hoyt tempaistiin saksalaisheitolla yläköydeltä kehään. Mutta eipä tällä kauheasti muuta painillista annettavaa ollut, ja sen kyllä ymmärtääkin. Candidon poissaolo vei myös pohjan matsin jälkeen nähdyltä Naturals-tiimin hyökkäykseltä. Tässä vaiheessa sitä ei vielä kukaan tiennyt, mutta kyseessä oli yksi surullisimmista otteluista painin historiassa.

Spoiler: näytä

Kesto: 6:58
Voittajat: Apolo & Siaki

Arvosana: * ½

2/3 Falls Prince Of Darkness Match (Six Sides Of Steel)
Dustin Rhodes VS. Bobby Roode w./ Coach D'Amore & A-1
Viime viikkoina umpijuntilla teksasilaisella Dustin Rhodesilla oli ollut erimielisyyksiä Team Canadan toimintatapojen kanssa ja eritoten tilanne oli käynyt kuumaksi Bobby Rooden kanssa. Joten siinähän sitä olikin syytä pistää idioottimaisilla stipulaatioilla suolattu matsi pystyyn.

Ottelun voittoon siis vaadittiin kaksi ratkaisusuoritusta. Okei, tämä nyt ei sinällään haitannut, vaikka vähän ihmetyttikin miksi tällaista pienemmän luokan kuviota lähdetään tällä tavalla ratkomaan. Mutta mitä hittoa tuo ”prince of darkness” sitten tarkoitti? Minäpä kerron.

Blindfold matsia Eli viimeisen ratkaisusuorituksen ajaksi tuomari veti ottelijoiden päähän hupun, ja siinä vaiheessa viimeisetkin uskottavuuden rippeet tältä saatanalliselta teräshäkkitaistelulta olivat menneet. Eipä sillä, aika surkean hidasta brawlausta se oli jo siihenkin mennessä ollut. Jokainen on varmaan elämässään vähintään yhden blindfold-matsin nähnyt, ja tietää millaista se on. Koomista pelleilyä, jolla ei painin kanssa ole yhtikäs mitään tekemistä. Miesten puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että ottelun alkupuolella oli rutkasti yritystä, vaikka lopputulos ei välttämättä mikään kaikkein hehkein ollutkaan. Aika kamala ottelu kokonaisuudessaan.

Spoiler: näytä

Kesto: 15:20
Voittaja: Dustin Rhodes (after hitting Roode in the head with a steel chair)

Arvosana: * ½

X-Division Xscape Match (Six Sides Of Steel)
Sonjay Dutt VS. Shocker VS. Chris Sabin VS. Matt Bentley w./Trinity
Sitten päästiinkin TNA:n nimikkodivisioonan pariin. Ottelu alkoi 4-way elimination säännöillä. Viimeisen kahden jäljelle jääneen ottelijan paremmuus sitten ratkaistiin pakenemalla häkistä, josta juontui ottelun nimi. Ja kukas kumma oli tämä Shocker? Hän oli meksikolaisesta CMLL-promootiosta TNA:han saapunut luchadore-tyylinen painija, joka näytti 50-vuotiaalta huolimatta siitä, että oikeasti ikää oli vain reilu 30. Taitava jamppa oli toki kyseessä, ei siinä mitään.

Shockerin, Sonjay Duttin ja muiden ulkomaalaisten painijoiden otellessa x-divarissa oli Tenaylla & Westillä tietysti loistava mahdollisuus hehkuttaa sitä, kuinka painijat ympäri maailmaa haluavat olla osana tätä rajojamurtavaa divaria. Samaa hehkutusta muistan kuulleeni 90-luvulla WCW:n ja keskisarjan divarin osalta, kun Juventud Guerrerat, Ultimo Dragonit ja kumppanit siellä ottelivat. Tottahan tuo tietysti oli kummassakin tapauksessa.

Mutta se siitä pohjustuksesta. Ottelu oli varsin mukava. Kivoja spotteja jokaiselta neljältä osallistujalta, mutta matsin huippukohdasta vastasi yllättäen Trinity. Hän nimittäin yhdessä vaiheessa alkoi kiipeämään häkin seinustaa ja hetken päästä läväytti häkin katolta Moonsaultin kehään! Huhhuh, mikä temppu! Enpä muista ikinä nähneeni kenenkään muun naisen tekevän moista loikkaa. Tuon jälkeen olikin sitten pakko wikipediasta vähän tarkistaa naisen taustoja, ja ne hieman selvensivät tilannetta. Painin ohella naikkonen on tienannut elantonsa elokuvien stunttinaisena. Tuo tietenkin jätti varjoonsa kaiken muun mitä kehässä ottelun aikana oli tapahtunut. Joka tapauksessa ottelu oli ihan mukavaa high flying painia hc-mausteilla.

Spoiler: näytä

Kesto: 15:39
Voittaja: Shocker (runner up Chris Sabin)

Arvosana: ***

Tables Match (Six Sides Of Steel)
Raven VS. Jeff Hardy
Teräshäkkipöytäottelu. Melkoista hardcore-rytinää oli siis tiedossa. Hardy oli saanut tilanteensa Abyssin kanssa selvitettyä, mutta uudeksi esteeksi ilmaantui Raven. Eräässä Impactissa Raven oli tylysti keskeyttänyt Hardyn takahuonehaastattelun kajauttamalla tätä roskapöntöllä takaraivoon. Tästä lähtien tilanne oli vain kuumentunut, ja nyt oli aika laittaa sille piste.

Tämä oli nyt kolmas ppv putkeen, jossa Hardy oli mukana hardcore-tyylisessä ottelussa ja teki kuolemaa uhmaavia temppujaan. Tässäkin ottelussa Jeff kerkesi läiskäyttää häkin katolta Swantonin sekä Leg Dropin. Kyllähän sitä täytyy kunnioittaa kun mies tuolla tavalla laittaa terveytensä peliin, mutta toisaalta taas aika surullista että tällä ensimmäisellä TNA-runillaan Hardyn ainoa funktio taisi olla yrittää tappaa itsensä jokaisessa ppv:ssä. Painiliikkeitä tässä ottelussa ei kauheasti nähty, sillä heti kellonsoitosta lähtien kummallakin miehellä oli jo kättä pidempää esillä. Spottipainotteista hardcorerytinää tämä oli. Jälleen kerran kyseisen painityylin ystävät antaisivat varmaan parempia arvosanoja, mutta itse en siitä niin perusta, vaikka toki kunnioitan niitä riskejä mitä miehet ottavat.

Spoiler: näytä

Kesto: 14:03
Voittaja: Jeff Hardy (Leg Drop off the top of a cage through 4 tables)

Arvosana: ***

NWA World Tag Team Championship Match (Six Sides Of Steel)
America's Most Wanted © VS. Team Canada (Eric Young & Petey Williams) w./A-1
Tammikuun Final Resolutionissa nämä joukkueet ottelivat upean neljän tähden matsin, mutta sen jälkeen he eivät olleet kohdanneet, vaikka feudi oli koko ajan siellä taustalla käynnissä. Nyt sopivasti Lockdownin alla se oli leimahtanut uudestaan liekkeihin ja Team Canada sai revanssinsa. Ainoana erona FR:iin oli, että Bobby Rooden tilalla oli Petey Williams. Ei tuossa vaihdossa nyt ainakaan häviölle jääty.

Tämäkin matsi oli taattua laatua, mutta ihan FR:in tasolle ei päästy parista syystä. Ensinnäkin oli mielestäni varsin pöhkö ratkaisu jättää Chris Harris häkin ulkopuolella jo ennen ottelun todellista alkua. Tämän vuoksi jonkin aikaa nähtiin melko tylsää kahdella yhtä vastaan murjomista. Toinen ero FR:in huippumatsiin tuli siinä, että tässä ei nähty useita minuutteja kestävää near fall-tulitusta matsin päätteeksi. Nuo olivat ottelun miinuspuolet, mutta kyllähän tämä kokonaisuudessaan oli vallan mainiota joukkuetykitystä. Muutaman minuutin lisää aikaa olisi toivonut, sillä tämä siltikin tuntui loppuvan hieman kesken. Joka tapauksessa hienoa painia koko nelikolta, ja hyvä osoitus siitä, että vuonna 2005 TNA:n joukkuedivari oli noin miljoona kertaa WWE:n vastaavaa parempi. Hyvänä esimerkkinä se, että esimerkiksi WrestleManiassa ei edes puolustettu kumpiakaan joukkuevöitä.

Spoiler: näytä

Kesto: 15:12
Voittajat: AMW (Death Sentence Leg Drop)

Arvosana: *** ½

X-Division Championship Match (Six Sides Of Steel)
'Primetime' Elix Skipper VS. Christopher Daniels ©
Maaliskuun Destination X:ssä Daniels oli vihdoinkin onnistunut voittamaan X-mestaruuden ensi kertaa urallaan. Siinä samassa rytäkässä hän oli myös kääntynyt entistä Triple xXx-frendiään Elix Skipperiä vastaan ja eliminoinut tämän ottelusta. 'Primetime' ei tietenkään moista kohtelua aikonut sulattaa ja Danielsin kovasta vastustelusta huolimatta Dusty Rhodes myönsi Skipperille tämän mestaruusmatsin.

Kaksi oikein taitavaa painijaa teräshäkissä ja panoksena tähän aikaan hyvinkin arvostettu x-mestaruus. Lopputulos ei voi olla muuta kuin hyvä. Ja sellainen tämä ottelu totisesti olikin. Hyvä, mutta ei loistava. Asemäiskettä oli tapahtumassa nähty jo todella paljon, joten oli ihan mukavaa että tämä muistutti enemmän normaalia painiottelua, jossa keskityttiin myös siihen pahaiseen kehäpsykologiaan ja loukkaantumisten myymiseen pelkkien spottien sijaan. Oli hienoa seurata, kuinka Daniels teloi Skipperin olkapäätä, ja kuinka hyvin Skipper tätä osasi myös myydä. Tämän lisäksi nähtiin toki myös niitä riskiliikkeitä, joista huikein oli Skipperin loikka häkin katolta. Oikein hyvä ottelu siis, mutta siltikin tästä jäi jotain puuttumaan, että se olisi noussut ”sille seuraavalle tasolle.”

Spoiler: näytä

Kesto: 15:30
Voittaja: Christopher Daniels (Angel's Wings)

Arvosana: *** ½

Lethal Lockdown Match
Team Page (Diamond Dallas Page, Sean Waltman & BG James) VS. Team Jarrett (Jeff Jarrett, Kip James & Monty Brown)
Lethal Lockdown lienee Ultimate X:n ohella se kuuluisin TNA:n itsensä luoma matsimuoto. Vielä tässä vaiheessa LL ei ihan nykymuodossaan ollut, vaikka perusidea toki oli sama. Ensinnäkin joukkueet koostuivat vain kolmesta miehestä, ja toisekseen tässä ei ollut vielä sitä aseiden täyttämää häkin kattorakennelmaa käytössä. Sen sijaan ottelijat saivat tullessaan kiikuttaa häkkiin ihan mitä aseita vaan halusivat.

Taustaahan tällä oli enemmän kuin jaksaa kirjoittaa. Jarrettilla ja DDP:llä oli luonnollisesti erimielisyytensä jo WCW:n ajoilta ja ennen kaikkea Destination X:stä. Siellä Monty Brown oli kääntynyt ystäväänsä DDP:tä vastaan ja maksanut tälle mestaruuden. Sean Waltman oli puolestaan ilmestynyt häiriköimään kahta edellistä Jarrettin tittelipuolustusta, joten pahaa verta heidänkin välillään oli rutkasti. Ja vielä kun BG Jamesin tilalla facejoukkueessa alunperin piti olla Kevin Nashin, niin tarinaahan riitti. Nash oli sairastanut juuri tapahtuman alla, eikä pystynyt painimaan. BG James sitten korvasi hänet, ja siitähän saatiin revittyä draamaa BG:n ja hänen entisen New Age Outlaw-partnerin Kip Jamesin välille.

Sekstetin keski-ikä huiteli varmasti siellä 40:n paremmalla puolella, mutta tarinankerronnallisista syistä tämä oli paras mahdollinen LL-matsi, joka tähän tapahtumaan saatiin kasaan. Kun itse ottelukin keskittyi illan teeman mukaisesti vahvasti asemäiskintään, niin eipä noista papparaisista kukaan kerennyt käydä puuduttavaksi. Mitään ylitsevuotavaista draamaa taikka painin riemujuhlaa tästä ei saatu lypsettyä irti, mutta varsin viihdyttävä semi pääottelu tämä kuitenkin oli. Ja mieluummin minä tätä katselin kuin jälleen yhtä superylibookattua Jarrettin tittelipuolustusta.

Spoiler: näytä

Kesto: 15:41
Voittajat: Team Page (BG James pinned Monty Brown)

Arvosana: ***

#1 Contender's Match (Six Sides Of Steel)
AJ Styles VS. Abyss
Haistatteko sen? Raikkaan tuulahduksen juuri kukoistukseensa puhkeamassa olevasta keväisestä luonnosta? Juuri sitä tämä ottelu oli. Vuoden kolmessa ensimmäisessä tapahtumassa tällä paikalla oli nähty Jeff Jarrettin tittelipuolustuksia, joista yksikään ei ollut saavuttanut edes kolmea tähteä. Tällä kertaa oli eri ääni kellossa. AJ Styles ja Abyss nimittäin olivat sellaisia kavereita, jotka tämän paikan todellakin ansaitsivat. Styles oli jo tähän aikaan aivan ehdoton huippupainija, vaikka spottien varaan nojasikin enemmän kuin nykypäivänä. Abyss taasen veti tässä primevuosiaan. Mahaa ei ollut vielä kertynyt, ja liike oli sen mukaista. Bookkauksellisia aivopierujakaan ei vielä tässä vaiheessa oltu nähty, joten kyseessä oli todella uskottava tuhoajamörssäri. Ottelun voittaja nousisi Jeff Jarrettin ykköshaastajaksi 3 viikon päästä käytävään Hard Justice-tapahtumaan.

Eikä tämä pelkkien toiveiden varaan jäänyt, vaan Styles & Abyss todellakin vetivät huippumatsin. Ottelu alkoi räjähtävästi jo ennen kellonsoittoa AJ:n hypätessä avonaisesta häkin ovesta Somersault Plungella Abyssin päälle. Ja tahti ei paljoa tuosta hidastunut koko ottelun aikana. Pitkän aikaa vietettiin kehän laidalla ja yleisön seassa, mutta silti ottelu pysyi koko ajan hyvin kasassa, eikä tästä jäänyt sellaista sekavaa fiilistä laisinkaan. Sitten kun miehet lopulta malttoivat häkkiin asti nousta, niin siitähän ne sembalot vasta alkoivat.

Täyttä tykitystä. Ja vaikka tässä huimia spotteja nähtiin ja aseita käytettiin, niin tämä ei perustunut pelkästään siihen, vaan tässä oli tarinaa ja taistelun makua ihan eri tavalla kuin vaikkapa tuossa Ravenin ja Hardyn matsissa. Kumpikaan mies ei halunnut hävitä sitten millään, koska panokset olivat niin tavattoman kovat. Tunnelmaa ei myöskään puuttunut yleisön asettuessa jälleen verisen AJ:n puolelle sataprosenttisesti. Jännittäviä läheltä piti tilanteita riitti yllin ja kyllin, ja tässä oli oikeasti jännitystä voittajasta. Mitään pahempia botcheja ei nähty, ja loppuspotti oli aivan upea. Aivan heittämällä paras TNA:n ppv-pääottelu tänä vuonna ja hyvin lähellä myös motyc-leimaa. Pari minuuttia lisää vastaavanlaista äksöniä, niin tämä olisi sellaisen saavuttanut. Nyt siitä hyvin niukasti jäätiin, mutta joka tapauksessa upea pääottelu.

Spoiler: näytä

Kesto: 18:00
Voittaja: AJ Styles (Top Rope Powerbomb into thumbtacks)

Arvosana: **** ¼


*** AJ Styles
** Abyss
* Christopher Daniels

Yhteenveto: Destination X oli suorastaan legendaarinen kasa paskaa, joten siitä tämä oli huikea tason nosto. Chris Candidon tapaus tietysti jätti ikävän sivumaun koko tapahtumasta, mutta eihän sitäkään voi jäädä märehtimään. Elämä vaan on joskus raakaa. Tapahtumassa oli kaksi huonoa ottelua, mutta kaikki muut saivat arvosanakseen vähintään 3 tähteä. Sitten kun pääottelu oli ihan eri tasoa kuin aikaisemmissa tapahtumissa, niin kyllähän tästä positiivinen vaikutelma jäi. Kokonaisuudessaan varsin makoisa painitapahtuma, jossa oli ajoittain melko hurmosmainen fiilis.

PPV Ranking 2005

1. WWE - Royal Rumble 3,55
2. WWE - WrestleMania 21 3,31
3. TNA - Lockdown 2,91
4. TNA - Against All Odds 2,88
5. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA - Final Resolution 2,80
6. WWE - No Way Out (SmackDown) 2,79
7. TNA - Destination X 1,67

Vuoden matsi ehdokkaat
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Christopher Daniels VS. AJ Styles (30 Minute Ironman) / TNA Against All Odds
Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE WrestleMania 21

Ensi viikolla jatketaan Backlashilla.

[Kenitys]

Hullun työputken jäljiltä viikonpäivistäkin ihan sekaisin, niin unohtui päivällä postata uusi arvostelulipuke esille. Laitetaanpas nyt. Vähän kyllä ihmetyttää ettei WM 21:stä yhtään kommenttia ole tullut, vaikka sieltä huippuharvinainen viiden tähden matsikin löytyi. Mutta jatketaan.

Heitänpä nyt oman viisisenttiseni, kun on tullut tavaksi itsellä aina kommentoida oman arvostelupostauksen yhteydessä. WM 21 kuuluu omiin suosikki-Manioihini juuri samoista syistä kuin Whatilla: tämän tapahtuman oli tosiaan viimeisiä jollain tavalla vielä mark-aikaan luokiteltavia hetkiä. Muutenkin tykkäsin koko tapahtumasta paljon, ja minusta sitä ei ainakaan vuonna 2005 osattu pitää ollenkaan niin hyvänä kuin se todellisuudessa oli. Hieno paketti. En tosin pidä HHH-Batistaa ihan niin kovana kuin What. Samoin en ole aivan varma, onko Michaels vs. Angle omissa kirjoissani viiden tähden koitos. Olen nähnyt tuon ottelun vain kerran elämässäni (silloin 2005), ja siltä ajalta on paha mennä antamaan mitään arvosanaa ottelulle. Muistan kuitenkin pitäneeni koitoksesta aivan julmetun paljon, mutta jotenkin minulla on silti tuosta ottelusta sellainen fiilis, että joku ratkaiseva juttu siitä puuttuisi, että se nousisi minun silmissäni kaikkein parhaiden klassikoiden joukkoon. Toisaalta fiilikseni voi olla aivan väärä ja korjautua oikeaksi, kun aikanaan pääsen omassa projektissani vuoteen 2005. Joka tapauksessa Angle vs. Michaels on aikansa klassikkokohtaamisia.

Sitten toisenlaisten klassikoiden pariin.


INVASION 2001

Ihan ensimmäisenä täytyy sanoa, että tämän tapahtuman poster on yksi hienoimmista pitkiin aikoihin. Todella tyylikkäästi toteutettu. Mutta poster on nyt kuitenkin pienin asia, joka tästä ppv:stä pitäisi huomioida. Tämä tapahtuma on niin poikkeuksellinen, että se vaatii ihan oman taustatarinansa tähän alkuun.

Kahtena edellisvuotenahan heinäkuussa WWF oli järjestänyt Fully Loaded -nimisen ppv:n. Saman tapahtuman oli tarkoitus palata ppv-kalenteriin myös tänä vuonna, kunnes kaikki yhtäkkiä muuttui. Muutos oli alkanut maaliskuussa, kun Shane McMahon osti WCW:n isänsä nenän edestä. Tilanne oli tiivistynyt, kun Shane oli tehnyt paluunsa pian Judgment Dayn jälkeen ja alkanut promota tosissaan WCW:n tuomisesta takaisin ja WWF:n haastamisesta. Hän ei ollut suinkaan palannut yksin, vaan muun muassa Lance Stormin johdolla monet WCW:n midcarderit tekivät WWF-debyyttinsä Shanen johdolla. Samalla Shane kävi neuvotteluja useiden WWF-painijoiden kanssa. Tilanne kärjistyi entisestään, kun WCW:n suurtähti Diamond Dallas Page paljastui Undertakerin vainoojaksi ja kun WCW:n päämestari Booker T teki WWF-debyyttinsä King of the Ringissä hyökätessään WWF-mestari Steve Austinin kimppuun. Sota oli syttymäisillään.

Varsinaisesti homma räjähti käsiin KOTRin jälkeisessä Raw'ssa, joka järjestettiin WWF:n perinteisimmällä maaperällä Madison Square Gardenilla. Tuohon iltaan asti katsojien saattoi olla hiukan vaikea suhtautua koko WCW:n ja WWF:n sotaan, koska WWF:n omistaja Vince McMahon oli viime kuukausien ajan ollut perhettään kyykyttävä kusipäinen heel ja WCW:n omistaja Shane taas isäänsä vastaan taisteleva face. Pitäisikö heidän olla WWF:n vai Shanen puolella? Tilanne ratkesi MSG:ssä nähdyssä Raw'ssa, kun WCW:läiset (mm. DDP:n ja Shanen johdolla) kävivät halpamaisesti WWF-sankareiden kimppuun ja Booker T pieksi Vincen matalaksi Scissors Kickillään. Sota oli käynnissä, ja Vincestä oli tullut taas kaikkien WWF-fanien promootion kunniaa suojeleva face. Shane joukkoineen oli puolestaan muuttunut halpamaiseksi heel-porukaksi, joka tahtoisi syöstä WWF:n kokonaan pois painimaailman kartalta.

Kuviossa nähtiin kuitenkin vielä yksi suuri twisti seuraavalla viikolla. WWF-fanit järkyttyivät, kun WWF-debyyttinsä tehneiden Tommy Dreamerin ja Rob Van Damin johdolla lähes kaikki entiset ECW-painijat hyökkäsivät porukalla WWF:n puolella olleiden Chris Jerichon ja Kanen kimppuun. Samalla paljastui, että selostuspöydän takana maaliskuusta asti istunut Paul Heyman oli koko hyökkäyksen ideoija ja "mastermind", joka oli koonnut tuon ECW-porukan yhteen. Todellinen shokki kuitenkin tarjottiin saman illan lopussa, kun ECW:n ja WCW:n painijat lyöttäytyivät yhteen! Paul Heyman ja Shane McMahon halasivat kehässä ja ilmoittivat, että ECW:n uusi omistaja on Stephanie McMahon, joka oli ollut ruudusta poissa reilun kuukauden ajan. WCW:n ja ECW:n liittouma tahtoi yhdessä tuhota WWF:n. Vince oli nyt aivan yksin, kun hänen molemmat lapsensa olivat pettäneet hänet.

Vince ei kuitenkaan lannistunut näistä suurista käänteistä, vaan hän kokosi koko uskollisen WWF-rosterinsa yhteen, jotta he saisivat tuhottua sekä WCW:n ja ECW:n vielä uudestaan - tällä kertaa niin hyvin, etteivät ne enää koskaan tekisi paluutaan. Koko perinteinen WWF-alumniporukka liittyi saman tien Vincen joukkoihin, koska hekään eivät voineet sietää uusia tunkeilijoita. Ainoan poikkeuksen teki henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa painiva WWF-mestari Steve Austin, josta oli viime kuukausien aikana tullut suunnaton pelkuri ja vain varjo entisestä Stone Coldista. Austinin tilanteesta lisää vielä ME:n kohdalla. Lopulta tämä sota oli mennyt niin pitkälle, ettei heinäkuussa nähtykään perinteistä Fully Loadedia, vaan sen tilalle järjestettiin ainutlaatuinen Invasion-ppv. Tässä tapahtumassa olisi kyse kunniasta, maineesta ja niistä legendaarisista bragging rightseista. Jokainen ottelu käytäisiin Team WCW/ECW vs. Team WWF -hengessä.

Selostajinamme tässä tapahtumassa olivat JR ja vaihteeksi paluunsa tehnyt Michael Cole. Heyman oli hetkeksi hylännyt selostuspöydän tämän uuden kuvionsa vuoksi. Illan ensimmäinen WCW vs. WWF -ottelu nähtiin jo Heatissa, jossa WCW:n Chavo Guerrero Jr. voitti WWF:n Scotty 2 Hottyn. Selvennyksenä vielä tähän alkuun, että kaikki WCW/ECW-painijat on merkitty punaisella ja kaikki WWF-painijat sinisellä, vaikka muutamassa ottelussa yleisö olikin enemmän WCW/ECW-painijan puolella, koska häntä vastassa ollut WWF-painija oli niin hirveä heeli.


Lance Storm & Mike Awesome vs. Edge & Christian
Edge ja Christian olivat näitä WWF-painijoita, jotka olivat oikeasti alkaneet käyttäytyä selvästi enemmän facemaisesti sen jälkeen, kun sota WCW/ECW:n ja WWF:n välillä oli syttynyt. Kaksikko oli muutenkin selvässä nosteessa, ja nyt he saivat kunniallisen tehtävän yrittää olla ensimmäiset painijat, jotka saivat kaadettua WCW:läiset tässä Invasion-ppv:ssä. Vastaansa E & C sai WCW:ssäkin joukkueena painineet Lance Stormin ja Mike Awesomen. Awesome ja Storm olivat olleet Shanen riveissä mukana heti toukokuussa nähdyistä hyökkäyksistä lähtien, ja Awesome oli ehtinyt jo nousta ensimmäiseksi WCW-painijaksi, joka piti hallussaan WWF-mestaruutta, sillä hän oli voittanut HC-vyön tuossa kuuluisassa MSG-Raw'ssa. Sittemmin hän oli tosin hävinnyt sen pois.

Tästä ottelusta voi ilmeisesti olla montaakin mieltä, sillä joidenkin arvostelijoiden mukaan tämä oli aika laimea tapa avata suuri ja merkittävä Invasion. Itse en voisi olla enempää eri mieltä, sillä itse tykkäsin tästä menosta ihan hemmetin paljon. Kaikki neljä kehässä ollutta painijaa osasivat hommansa loistavasti ja pääsivät näyttämään hienot painikykynsä. Juuri tällaiset ottelut olivat niitä, joita olin toivonut Awesomelta ja Stormilta jo WCW:ssä, mutta he eivät olleet saaneet vastaansa oikeita joukkueita. Nyt vastaan asettuivat hienosti kaksikon kanssa yhteen pelanneet Edge ja Christian, ja lopputulos oli todella energistä ja viihdyttävää joukkuepainia. Koko ajan tapahtui jossakin, ja Awesomekin näytti taas omalta itseltään lennellessään perhanan vakuuttavan näköisesti ympäri kehää. Hieno avaus illalle. Ainut miinus tulee siitä, että tämä olisi saanut kestää vieläkin pidempää, niin oltaisiin voitu puhua ehkä vielä korkeammista arvosanoista. Toisaalta openerin tehtävässä tämä oli täydellisesti toimiva.
***½ (10:10)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Edge & Christian (Edge pinned Awesome after a Spear by Christian)

Nick Patrick w/ WCW Referees vs. Earl Hebner w/ WWF Referees - Special Referee: Mick Foley
Taistelu WWF:n ja WCW/ECW:n välillä ei ollut jäänyt pelkästään painijoiden väliseksi. Shane McMahon oli nimittäin tuonut mukanaan myös muutaman WCW-tuomarin, jotka tahtoivat ottaa oman osansa tuomaroinnista ja myös pukuhuoneesta. WWF:n tuomariporukalle tämä ei niin vain käynytkään, ja pian WWF:n päätuomari Earl Hebner oli ajautunut rajuihin erimielisyyksiin virkaveljensä Nick Patrickin kanssa. Hupaisaa tässä kuviossa oli se, kuinka juuri Patrick oli valikoitunut WCW:n senior refereeksi - ainakin jos muistaa nWo-kuvion, jossa Patrick oli juuri se tuomari, joka petti WCW:n ja tuomaroi otteluita nWo:laisten eduksi. Lisänaurunpyrskähdyksiä aiheutti selostamossa istunut Michael Cole, joka ilmoitti ottelun alussa, että "Patrick on pysynyt uskollisena WCW:lle kaikkien vuosien ajan". Vintage Michael Cole.

Ottelun erikoistuomariksi oli valittu Mick Foley, joka oli yksi harvoista puolueettomista henkilöistä tällä hetkellä WWF:ssä. Foley oli paininut kaikissa kolmessa promootiossa, eikä hän tuntenut suurta sympatiaa sen enempää Vinceä kuin Shanea tai Stephanieta kohtaan, joten hän otti hoitaakseen tämän tuomareiden ottelun tuomaroimisen. Foleyn esiintyminen olikin ottelun parasta antia, vaikka ei tämä muutenkaan minua ärsyttänyt. Harmiton välipala, joka hoidettiin myös nopeasti alta pois, eikä varmaan aiheuttanut kenellekään henkisiä traumoja. Yleisökin oli yllättävän hienosti tässä mukana. Näin tällaiset turhat non wrestler -ottelut pitää hoitaa. Parempi toki olisi, jos niitä ei buukattaisi ppv:hen ollenkaan.
½ (2:50)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Earl Hebner (Spear)

APA (c) vs. Chuck Palumbo & Sean O'Haire (c)
Tämä oli illan ensimmäinen champion(s) vs. champion(s) -ottelu. Mestaruuksia ei kuitenkaan ollut pelissä. Bradshaw'n ja Faarooqin joukkue tunnettiin pitkään Acolytesinä, mutta nyt he olivat ottaneet tuon APA (Acolytes Protection Agency) -lempinimen virallisesti myös joukkueensa nimeksi. Lisäksi he olivat hiljattain voittaneet WWF:n joukkuemestaruudet, ja tämän suuren Invasion-storylinen alettua kunnolla he olivat nousseet tietynlaisiksi WWF:n midcard-porukan pukuhuonejohtajiksi. Bradshaw ja Faarooq valoivat uskoa erityisesti muihin WWF:n joukkueisiin ja kannustivat heitä taistelemaan WCW/ECW:n joukkueita vastaan. Entisten WWF:n joukkuemestareiden Dudleyiden lisäksi tuohon vihollisporukkaan kuului erityisesti WCW:n joukkuemestaruuksia kantava Chuck Palumbon ja Sean O'Hairen kaksikko. Palumbo ja O'Haire olivat heti debyytissään ottaneet juuri APAn silmätikukseen, ja uudet tulokkaat yrittivät piestä vanhat konkarit mahdollisimman halpamaisesti. APA ei tällaisesta hätkähtänyt, vaan Bradshaw ja Faarooq tahtoivat tarjota tulokkaille kunnon mukiloinnin.

Voisin toki kritisoida suuresti sitä, että WWF:n tällä hetkellä erittäin laajasta ja moniulotteisesta joukkuedivarista Invasion-storylinen alussa mestarijoukkueeksi poimittiin varsin keskinkertainen APA, mutta en sitä kuitenkaan tee, koska olen aina tietyllä tavalla digannut kyseisestä joukkueesta sopivan pieninä annoksina. En sitä paitsi usko, että heidän mestaruuskautensa jatkuu kovin pitkään, ja tässä ottelussa he toimivat Palumbon ja O'Hairen kanssa todella hyvin yhteen. Tästä ottelusta tuli mieleen aivan Natural Born Thrillersin ottelut DDP:tä ja Kevin Nashia sekä myöhemmin toisiaan vastaan. Juuri sellaista yllättävän menevääkin isojen miesten toimivaa brawlausta, jossa nähdään muutamia oikeasti hienoja power-liikkeitä ja kunnollista yrittämisen meininkiä. O'Haire ja Palumbo osoittivat taas olevansa omillaan tämmöisissä "aika mukavissa" joukkuemestaruusotteluissa. Ei heillä tälle divisioonalle ehkä olisi ollutkaan annettavana mitään viiden tähden klassikoita, mutta tällaiset mukavat rymistelyjoukkueottelutkin ovat kivaa katsottavaa aina välillä. Ja O'Hairen Seanton Bomb on joka kerta yhtä hieno. Loppu oli hiukan botchattu, mutta ei onneksi kovin pahasti.
**½ (7:17)
Voittajat:

Spoiler: näytä

APA (Bradshaw pinned Palumbo after a Clothesline From Hell)

Tässä välissä nähtiin helposti yksi vuoden parhaista backstage-angleista. Nämä ovat juuri sellaisia ihan lyhyitä pieniä pätkiä, joissa ei edes tarvitse olla mitään muuta kuin pari hienoa oivallusta, ja ne toimivat hienoina väliviihdyttäjinä. Tämmöiset tuntuvat nyky-WWE:ssä puuttuvat aivan liian usein. Joko backstage-anglet ovat vain tylsiä tai sitten väkisin väännetyn mukahauskoja. Tällaisia minä kaipaisin enemmän. Lisäksi loistavaa työskentelyä niin Jericholta kuin Vinceltäkin. Tätä menoa joudun valitsemaan Y2J:n taas parhaaksi puhujaksi vuoden lopussa.


X-Pac (c) vs. Billy Kidman (c)
Illan toinen champion vs. champion -ottelu käytiin WWF Light Heavyweight -mestari X-Pacin ja WCW Cruiserweight -mestari Billy Kidmanin välillä. X-Pac oli menettänyt X-Factor-kumppaninsa Justin Crediblen pian Invasionin alkamisen jälkeen, sillä Credible oli yksi niistä entisistä ECW-painijoista, jotka hyppäsivät WCW/ECW-porukan kelkkaan Paul Heymanin suostuttelun ansiosta. X-Pac ei kuitenkaan jäänyt murehtimaan kaverinsa menetystä, sillä hän voitti WWF Light Heavyweight -mestaruuden pian KOTRin jälkeen. Billy Kidman puolestaan oli yksi monista WCW-tulokkaista, mutta Cruiserweight-mestaruuden hän voitti vasta heinäkuussa WWF:n järjestämässä show'ssa. Kyseessä oli historian ensimmäinen WCW-mestaruuden vaihtuminen WWF:n lähetyksessä, kun CW-mestari Shane Helms puolusti vyötään Invasion-kumppaniaan vastaan ja hävisi vyön hänelle. Nyt Kidmanilla oli mahdollisuus puolustaa WCW:n cruiserweightien kunniaa.

Tämä oli selvin sellainen ottelu, jossa yleisö oli lähes tulkoon täysin WCW-painijan puolella. WWF-fanit eivät voineet edelleenkään sietää omahyväistä X-Pacia, vaikka tämä edustikin heidän rakastamaansa promootiota. Tuo X-Pac-viha ei kuitenkaan minua haitannut ollenkaan, sillä osittain juuri sen takia tässä CW-ottelussa oli niin hieno tunnelma. Porukka buuasi rajusti X-Pacille ja hurrasi oikeasti kovaa Kidmanille. Tosin Kidman ansaitsi suurimman osan noista hurrauksistaan aivan itse esittämällä upeita taidonnäytteitään. Kidman oli tässä ottelussa niin omimmillaan kuin voi vain olla. Billy pomppi paikasta toiseen, väläytti hurjia high flying -liikkeitä (mm. kuvankaunis SSP) ja muitakin sähäköitä kevytsarjalaisten otteita toinen toisensa perään. Kidman on todellakin yksi omista suosikeistani tällä aikakaudella, koska hänen painimistaan on vain niin ilo katsoa. Myös X-Pac näytti tässä ottelussa aika hyvältä, sillä hän pelasi Kidmanin kanssa yhteen varsin hyvin. Kritiikkiä tosin täytyy antaa X-Pacille siitä, että hän yritti ottelun alkupuolella viritellä jonkun verran Chin Lockeja, jotka harmillisesti tappoivat tunnelman vähäksi aikaa. Toinen miinus ottelulle tulee siitä, että se oli liian lyhyt. Näiden heikkouksien takia tämä ottelu on "vain" hyvä, mutta pienillä parannuksilla päästäisiin jo oikeasti WCW:n huikeiden CW-otteiden tasolle. Tätä menoa WWF:n LHW-divari on tarvinnut.
*** (7:12)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Billy Kidman (Shooting Star Press)

Raven vs. William Regal
Raven kuului tuohon edellä useammankin kerran mainittuun ECW-porukkaan, joka liittoutui Paul Heymanin ja Stephanie McMahon-Helmsleyn johdolla yhteen WCW-jengin kanssa. William Regal puolestaan oli edelleenkin Mr. McMahonille uskollinen WWF-comissioner, joka oli viime aikoina saanut toimistoon apurikseen entisen ECW-painijan Tajirin. Tämä ottelu buukattiin juuri ennen show'ta Heatissa, enkä voi kuin ihmetellä syitä kyseiseen buukkausratkaisuun.

Tässä ottelussa oli pielessä oikeastaan kaikki, mutta aloitetaan nyt vaikka ihan ensin niistä lähtökohdista. Raven oli ollut aina huhti-toukokuuhun asti kovassa nosteessa, sillä hän oli hallinnoinut Hardcore-divisioonaa vuoden alusta lähtien tehokkaasti, ja samalla hänestä oli vähän niin kuin vahingossa tullut yleisön suosikki, joka sai todella suuria reaktioita. William Regal oli puolestaan kuin luotu ylimielisen heelin rooliin, jossa hän julisti brittiläisten olevan kaikkia muita (erityisesti amerikkalaisia) parempia. Nyt kuitenkin Regalia yritettiin buukata jollain tavalla facena WWF-comissionerina ja Ravenia puolestaan ilkeänä heelinä. Jos siis näette jossain nettikirjoituksen, jossa väitetään, että Attitude Eralla kuunneltiin aina yleisöä, eikä tehty alignment-päätöksiä pakottamalla, se on täyttä hevonpaskaa. Näiden lähtökohtaongelmien takia tunnelma tämän ottelun aikana oli aivan kuollut. Kontrasti äskeiseen X-Pac vs. Kidmaniin on todella järkyttävä. Yleisö oli kuollut. Lisäksi tätä täysin epäonnistunutta buukkausratkaisua ei ollut edes yritetty pelastaa esim. HC-stipulaatiolla tai jollain suurella storyline-käänteellä, jota tämmöisen yhdentekevän ottelun viimehetkinen buukkaus oikein huusi. Ei, tämä oli vain täysin turha väliottelu, joka oli vieläpä painilliselta anniltaan hämmästyttävän heikkoa. Nämä kaksi eivät toimineet vastakkain ollenkaan, ja lopputuloksena oli puhtaasti kehno ottelu, jota en ikinä tahdo nähdä uudestaan. Ainoat erityisen hyvät mieleen jääneet asiat olivat Regalin pari nättiä Suplexia. Ei tällaista lisää.
* (6:34)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Raven (Evenflow DDT)

Big Show & Billy Gunn & Albert vs. Shawn Stasiak & Chris Kanyon & Hugh Morrus
Tässäpä oli kyseessä varsin mielenkiintoinen sekametelisoppa, kun kolme WWF:n ja kolme WCW:n midcarderia ottivat yhteen aika randomissa välikortin ottelussa. Toisaalta lähes mikä tahansa on tuota edellistä parempaa, joten koitan olla kritisoimatta liikaa. Hauskaa tämän ottelun taustatarinassa on se, että Big Show ja Billy Gunn olivat viime aikoina alkaneet otella enemmänkin joukkueena, ja nyt he saivat porukkaansa kolmanneksi Intercontinental-mestari Albertin. Kyllä, luit oikein. Albert oli äskettäin voittanut IC-mestaruuden itselleen. Vastaansa keskikorttikolmikko sai WCW:ssä loppuaikoina suhteellisen paljon esillä olleet Shawn Stasiakin, Chris Kanyonin ja Hugh Morruksen.

Itse asiassa minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa tästä ottelusta. Odotin etukäteen todella turhaa ja köykäistä vääntämistä, joka olisi pahimmillaan täynnä Bear Hugeja ja Chin Lockeja. Sen sijaan kyseessä oli kehässä olevat painijat huomioon ottaen aika menevää mäiskintää. Kun aikaa oli vain viisi minuuttia ja kehässä yhteensä kuusi kaveria, eivät kenenkään heikkoudet päässeet esille, vaan sen sijaan jokainen pääsi esittämään parhaat kykynsä. Seurauksena olikin useita oikeasti näyttäviä power-liikkeitä, ja erityisesti Big Show näytti taas vaihteeksi todella hyvältä jysäytellessään vastustajia kanveesiin. Tämä oli hyvin kaukana mistään hienosta painiottelusta, mutta sellainen mukava tv-ottelufiilis tästä kuitenkin jäi. Kaikki tuntuivat oikeasti yrittävän parhaansa. Ennakko-odotuksiin nähden siis varsin onnistunut suoritus.
** (4:23)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Shawn Stasiak, Chris Kanyon & Hugh Morrus (Morrus pinned Gunn after a DDT by Stasiak)

Tazz vs. Tajiri
Tazz kuului Ravenin, Rhynon, Dudleyiden ja monien muiden tapaan siihen entisten ECW:läisten porukkaan, joka oli liittoutunut yhteen WCW-tunkeilijoiden kanssa. Sen sijaan entinen ECW-painija Tajiri oli tehnyt jokunen aika sitten WWF-debyyttinsä comissioner-Regalin apurina, mutta hän ei ollut suostunut liittymään Heymanin johtamaan ECW-porukkaan. Tajiri oli kyllä eräässä tv-show'ssa huijannut liittyneensä osaksi tuota jengiä, mutta myöhemmin samana iltana hän oli kääntynyt muita ECW:läisiä vastaan. Nyt Tajiri sitten sai vastaansa ECW:n pitkäaikaisimman päämestarin.

Jos joku sattuu muistamaan, niin Taz(z) puolusti ECW-mestaruuttaan (Yoshihiro) Tajiria vastaan Heat Wave 1999:ssä. Tuolloin kaksikko paini hyvän ottelun, joka ei kuitenkaan noussut minkäänlaiseksi klassikkomestaruuskamppailuksi. Nyt tämä mielenkiintoinen parivaljakko sai uuden mahdollisuuden, mutta tälläkään kertaa kyseessä ei ollut mikään superkoitos. Suurin syypää siihen on kuitenkin taas kerran aika, jota tälle ottelulle oli annettu aivan liian vähän. Vajaa 6 minuuttia ei riitä mihinkään, jos Tazzin ja Tajirin pitäisi oikeasti otella hieno ottelu. Parhaansa kaksikko kyllä yritti: ottelun tempo oli alusta loppuun todella kova. Missään vaiheessa ei pysähdytty turhaan aikailemaan, vaan Tazz ja Tajiri todella käyttivät aikansa hyväksi. Lisäksi Tazzin Suplexit ja Tajirin Tarantulat ja Handspring Back Elvow't olivat hemmetin hienon näköisiä. Jos vain aikaa olisi ollut enemmän, tässä olisi ollut vähintäänkin hyvä ja parhaimmillaan helposti hieno ottelu. Nyt jäätiin vain "aika mukava" -tasolle. Kiva välipalakoitos silti ehdottomasti. Tuli hyvä mieli näiden yritystä katsoessa, sillä tällaisia koitoksia ei ppv:ssä kovin usein nähdä.
**½ (5:43)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Tajiri (Green Mist and Buzzsaw Kick)

Jeff Hardy (c) vs. Rob Van Dam - Hardcore Match for the WWF Hardcore Championship
Rob Van Dam oli Tommy Dreamerin ohella toinen suuri ECW-nimi, joka teki WWF-debyyttinsä juuri tuossa kyseisessä Raw'ssa, jossa ECW ja WCW liittoutuivat yhteen. RVD oli ollut vuosien ajan yksi suurimmista ECW-nimistä, ja hänen kohtaloaan oli arvuuteltu IWC:ssä ECW:n kaatumisesta lähtien. Nyt homma oli selvä: RVD oli saapunut WWF:ään osana tätä suurta storylineä. RVD toimikin ECW-porukan yhtenä johtohahmona tarkoituksenaan suistaa WWF raiteiltaan. Vastustajakseen Van Dam sai tässä Invasion-tapahtumassa itsensä tasoisen hurjapään, eli WWF Hardcore-mestarin Jeff Hardyn. Hardy ja RVD olivat ottaneet jo pariin kertaan yhteen backstagella, ja nyt Jeff joutuisi puolustamaan mestaruuttaan tunkeilijaa vastaan illan ainoassa mestaruusottelussa.

Jeff Hardyn ja Rob Van Damin kaksintaistelu HC-ottelussa oli semmoinen unelmaottelu, että WWF teki todella järkevästi, kun pisti sen tämän show'n toiseksi suureksi vetonaulaksi. Yleisössä oli taatusti hurjasti porukkaa, joka tahtoi nähdä sen, mitä nämä kaksi saisivat aikaan vastakkain... Ja paljonhan he saivatkin. Tämä on se ottelu, jossa JR on julistanut vanhassa Don't try this at home -videossa kuullut "How do you learn to fall off from 20 foot ladder" ja "How is he even able to stand, that's what I wanna now" -linensä. Tämä oli juuri sellainen ottelu kuin saattoi vain toivoa: likipitäen täydellistä spottailua. Sellainen HC-ottelu, jota ei ollut koskaan aikaisemmin nähty, koska kenelläkään muilla ei ollut edellytyksiä sen painimiseen. Aluksi nähtiin kehässä äärettömän vauhdikasta ja viihdyttävää spottailua, joka hitaasti eteni rajumpiin otteisiin, kunnes lopussa tuotiin HC-elementit mukaan. Oli tarjolla älyttömiä tikasspotteja, Van Daminatoreita, hurjia loikkia, todella rajua bumpin ottoa molemmilta... Ja oikeasti vain ihan jumalattoman kova taistelu HC-mestaruudesta. Olen monesti sanonut, että vain äärimmäisissä poikkeustapauksissa alle 15 minuutin ottelu pystyy olemaan niin viihdyttävä, että sille voi antaa huippuottelun arvosanan. Tämä oli yksi niistä poikkeuksista. Ja oikeastaan JR kiteytti koko homman ottelun lopussa: "En tiedä, kuinka paljon tähtiä tahdotte kotisohvilla antaa tälle, mutta tämä oli yksi hienoimmista taisteluista pitkiin aikoihin".
**** (12:24)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Rob Van Dam (Five Star Frog Splash)

Torrie Wilson & Stacy Keibler vs. Trish Stratus & Lita - Special Referee: Mick Foley - Bra & Panties Match
Trish Stratus ja Lita eivät olleet todellakaan mitään ylimpiä ystävyksiä, sillä koko heidän WWF-uransa ajan jatkunut vihanpito oli tälläkin hetkellä hyvässä vauhdissa, sillä Trish oli viime aikoina yrittänyt vikitellä sekä Jeff Hardya että tämän veljeä ja Litan poikaystävää Matt Hardya. Sotakirves oli nyt kuitenkin haudattu hetkeksi, sillä vielä suuremmaksi uhaksi molemmille olivat nousseet WCW:n Torrie Wilson ja Stacy Keibler, jotka olivat varmoja siitä, että WCW:n naispainijat olisivat paljon paremman näköisiä kuin WWF:n vastaavat. Lisäongelmia Torrie ja Stacy olivat aiheuttaneet viekoittelemalla hekin Hardyn veljeksiä, ja lopulta nämä erimielisyydet päätettiin selvittää historian ensimmäisessä Bra & Panties Tag Team Matchissa. Voittajajoukkue olisi se, joka saisi ensin riisuttua vastustajan molemmat painijat alusvaatteisilleen. Erikoistuomarina ottelussa oli Mick Foley.

Jaahas, että sellainen ottelu. No, täytyy todeta, että kyllä minä tätä katsoessa viihdyin paremmin kuin katsoessa niitä tylsiä naisten otteluita, joissa kaksi painitaidotonta diivaa yrittää vääntää tosissaan jotain perinteistä painiottelua. Tässä tunnustettiin suoraan ne tosiasiat, ettei Torriesta ja Stacysta ole painijoiksi, ja keskityttiin sen jälkeen siihen, mitä yleisö oikeasti halusi nähdä tältä ottelulta. Aikamoista talentin haaskausta Litan ja Trishin osalta, mutta olihan tämä ihan hauska curtain jerk tässä välissä ennen Main Eventiä. Ottelussa nähtiin muuten aikamoinen Roll up & housujenriisumisyhdistelmä.
* (5:04)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Trish Stratus & Lita

Team WCW/ECW (Dudley Boyz & Rhyno & Booker T & Diamond Dallas Page) vs. Team WWF (Brothers of Destruction & Chris Jericho & Kurt Angle & Steve Austin) - Inaugural Brawl
Ja tämä oli se illan huikea Main Event. Viisi kovinta nimeä WCW/ECW:ltä ja viisi kovinta nimeä WWF:ltä. Tätä ottelua ei käyty eliminointisäännöillä, vaan ensimmäinen ratkaisusuoritus jäisi viimeiseksi. Tähän mennessä WCW/ECW:n edustajat olivat voittaneet viisi ottelua, ja WWF:n painijat olivat voittaneet yhtä monta. Sinänsä tämäniltaisen sodan voitolla ei ollut mitään konkreettista merkitystä (mikä oli omasta mielestäni aika p****estä), vaan kyse oli vain sodan ensimmäisen taistelun voitosta ja kenties samalla ratkaisevasta käänteestä.

Muuten ottelun osanottajista ei ole suurempaa sanottavaa, mutta WWF:n joukkueessa oli yksi suuri murheenkryyni: WWF-mestari Steve Austin. Austin ei ollut oma itsensä WM:ssä nähdyn heel-turnin jälkeen. Hänestä oli vähitellen tullut vain varjo entisestään. Kaljanjuonnin, keskisormen vilkuttelujen ja paskanhaistattamisten sijaan Austin oli pelkurimainen, vainoharhainen, halpamainen ja täysillä Vinceen tukeutuva. Kun sota WCW/ECW:n ja WWF:n välillä oli lähtenyt kunnolla käyntiin ja Vince oli kääntynyt taas faceksi, ilmoitti hän Austinille, että oli olemassa vain yksi henkilö, joka voisi pelastaa WWF:n. Tuo henkilö olisi vanha Stone Cold Steve Austin. Nykyisellä pelkurilla Vince ei kuulema tekisi yhtään mitään. Tämän keskustelun päätteeksi näytti hetken siltä, että Austin iskisi Vinceä Stunnerilla, mutta sen sijaan hän poistui kehästä sanomatta mitään. Seuraavina viikkoina WWF oli hätää kärsimässä, mutta Austin oli palannut kotikonnuilleen baariin juomaan kaljaa ja pelaamaan biljardia, eikä hän omien sanojensa mukaan aikoisi osallistua tähän välienselvittelyyn millään tavalla. Tilanne näytti todella pahalta, kunnes viimeisessä Raw'ssa ennen ppv:tä WCW/ECW:n painijat olivat pistäneet WWF:n todella ahtaalle, ja tuolloin Steve Austinin sisääntulomusiikki alkoi soida! Samalla Austin juoksi kehään, ja häikäilemättömästi hän alkoi jakaa Stunnereita kaikille vastaan tuleville WCW:läisille ja ECW:läisille. Lopuksi Austin joi yksin kaljaa kaikkien piestyjen painijoiden yläpuolella: vanha Stone Cold oli sittenkin palannut juuri kreivin aikaan.

Ohhoh, mitäköhän tästä ottelusta nyt pitäisi oikein sanoa. Vaikkapa sitten se, että tässä nähdään taas se, kuinka paljon hieno kuvio ja mahtava yleisötunnelma merkitsee minulle ottelua arvostellessa. Vaikka tässä ottelussa ei ollut edes mitään oikeaa panosta, tämä tuntui silti hemmetin isolta ottelulta, koska tässä kohtasivat ensimmäistä kertaa virallisessa 5 vs. 5 -ottelussa molempien puolien huippunimet (joojoo, tiedetään kyllä WCW:n edustuksen heikkous, siitä lopussa). Samaan aikaan kehässä olivat WCW:n ja WWF:n päämestarit (Austin ja Booker T). Yleisö oli aivan uskomattoman liekeissä koko ottelun ajan, eikä 30 minuuttia ollut yhtään liikaa tälle ottelulle. Kaikki mukana olleet painijat pääsivät näyttämään omat parhaat kykynsä, ja tuloksena oli oikeasti todella mielenkiintoisia ja ennennäkemättömiä taistelupareja ja hemmetin hienoja liikkeitä. Lopussa nähtiin myös muutama oikeasti raju pöytäbumppi, ja loppukohdissa osa painijoista pelattiin tyylikkäillä buukkauksilla ulos mäiskinnästä niin, ettei kehä ollut täynnä ratkaisun aikaan. Tämä oli juuri sellaista entertainment brawlausta parhaimmillaan. Huikea tunnelma, iso ottelu ja hemmetin viihdyttäviä liikkeitä. Parhaita otteita esitti Kurt Angle, jolla tämä face-rooli toimi hemmetin hyvin. Minä nautin tästä suuresti, vaikkei tämä puhtaan painillisesti toki mikään mestariteos ollutkaan. Loppuratkaisusta voi olla montaa mieltä, mutta minusta se oli varsin onnistunut buukkaus, ja olisin varmasti yllättynyt todella suuresti, jos en olisi tiennyt sitä etukäteen.
**** (29:03)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Team WCW/ECW (Booker T pinned Angle after Steve Austin turned on Team WWF and knocked Angle down with a Stunner)

*** Rob Van Dam
** Jeff Hardy
* Kurt Angle

Kokonaisarvio Invasionista: Tässä ppv:ssä oli paljon hyvää, mutta myös tietynlaisia ongelmia oli. Otteluista täytyy sanoa se, että kahdesta hienosta ****-ottelusta huolimatta mitään sellaista MOTY(C)-menoa tämä ppv ei tarjonnut, vaikka olin sellaista vähän odottanut tällaiselta ppv:ltä, jossa kaksi suurta porukkaa kohtaavat ensimmäistä kertaa kunnolla. Lisäksi oli harmi, että seassa piti olla muutama oikeasti heikko tai muuten vain ppv:hen kuulumaton ottelu ja että pari muutakin ottelua sai liian vähän aikaa. Painillisesta annista jäi päällisin puolin siis oikein hyvä fiilis, mutta paljon parempaankin olisi vain ollut mahdollisuuksia.

Lisäksi en vain voi välttyä näissä kaikissa Invasion-kuvion hommissa siltä fiilikseltä, että tämä homma ei ole niin suurta kuin se voisi olla. Itse tahdon aina tässä Invasion-kritiikissä korostaa sitä, että WCW:n rosteri ei loppuaikoina todellakaan vilissyt mitenkään supertähtiä, kuten voisi päätellä siitä kritiikistä, mitä tämän juonikuvion WCW-edustus on saanut osakseen. On kuitenkin totta, että olihan tämä kuvio monella tapaa aikamoinen alisuoritus potentaaliin nähden. Booker T ja DDP olivat hyvä alku (vaikka DDP:n kanssa homma kustiinkin aivan täysin), mutta missä olivat edes ne loppuaikoina WCW:ssä esiintyneet muut ME-nimet? Scott Steiner? Ric Flair? Jeff Jarrett? Rey Mysterio? Sting? Goldberg ja Kevin Nashkin esiintyivät vielä vuoden 2001 aikana... Pelkästään jo joillakin noista nimistä tämä homma olisi saanut aivan uudenlaiset mittasuhteet. Ja jos muka heistä kellekään ei viitsitty maksaa isoja sopimussummia (koska heillä oli vielä WCW-sopimus päällä), olisi käytössä olleissakin WCW- ja ECW-nimissä ollut useita loppuaikojen (upper) midcardereita, joista olisi oikealla pushilla saatu isoja nimiä. Sen sijaan monet oikeista WCW:läisistä haudattiin pian tämän ppv:n jälkeen kokonaan ja porukkaa alettiin täyttää WWF:n omilla nimillä, mikä vei todella paljon pois fiiliksestä. Palaan tähän myöhemmissä arvosteluissa.

Samalla koko kuvio oli tämän ppv:n tavoin "vain" Hyvä, eli oikein viihdyttävä, mutta mahdollisuuksia olisi ollut korkeammallekin. Juuri yrityksen puutteen takia jätän tämän niukasti Guilty As Chargedin taakse, sillä siinä taas oli niin paljon yritystä kuin ppv:ssä vain voi olla.

1. WWF WrestleMania X-Seven - Loistava
---------------
2. WWF Royal Rumble - Hieno
3. WWF No Way Out - Hieno
4. WWF Judgment Day - Hieno
---------------
5. WWF Backlash - Hyvä
6. ECW Guilty As Charged - Hyvä
7. WWF Invasion - Hyvä
---------------
8. WWF King of the Ring - Ok
9. WCW Greed - Ok
10. WWF Insurrextion - Ok
---------------
11. WCW SuperBrawl: Revenge - Kehno
12. WCW Sin - Kehno
---------------
13. WOW Unleashed - Surkea

Seuraavaksi SummerSlam.

[Panu5]

Kiitos, kun palauttelit tuon Invasionin mieleeni. Siitä on ilmeisesti noin vuosi, kun tuosta WWF vs. Alliance -ajasta innostuneena katsastin mm. tämän PPV:n. Hardy ja RVD kyllä veivät potin tuolla 12-minuuttisella koitoksellaan. Itse koin tuon Nick Patrick vs. Earl Hebnerin kyllä viihdearvoltaan mainioksi otteluksi, jotenkin vain mieliala oli korkealla tapahtumaa katsellessa. Muutenkin tämä tapahtuma kyllä toi minulle mieleen vapaapainin katselun alkuaikani, joten erittäin onnistunut arvio kaikin tavoin.

Sen sijaan tuo Wrestlemania 21 on minulle se kaikista vierain noista suurista tapahtumista. Sen verran vain muistan, että Kurt Angle vs. Shawn Michaels räjäytti pankin ja ensimmäinen MITB onnistui myös. Undertaker vs. Randy Ortonkin taisi olla ihan hieno ottelu.

Kiitokset oikeastaan kummallekin näistä arvioista, heti tulee jos jonkinmoista muistoa mieleen.

[What]

Tunnustetaan, en ole vielä Kenityksen uusinta arvostelua lukenut, mutta "must do" listalla on. Jatketaan nyt omaa projektia vielä ainakin tämä viikko tiiviillä tahdilla. Katsotaan nyt, että joutuuko tosiaan hidastamaan tahtia lähitulevaisuudessa, se on monien asioiden summa. Nyt eteenpäin kuin VR:n junat lehtien liukastuttamilla raiteilla.


Sunnuntai, 1. Toukokuuta 2005
Verizon Wireless Arena, Manchester, New Hamphsire


WrestleManian jälkeen WWE:n vuosi jatkui tuttuun tapaan Backlashilla. Perinteisesti Backlashissa on nähty useita revansseja vuoden suurimmista tapahtumasta, mutta tänä vuonna niitä nähtiin varsin maltillisemmin, ainoastaan yksi puhdas revanssi, vaikka useammatkin matsit totta kai olivat sieltä saaneet alkunsa. Luvassa oli myös yksi suuren suuri kehäpaluu Kyseessä oli RAW brändin oma tapahtuma ja selostajina tietenkin HoF-kaksikkomme Jim Ross & Jerry Lawler.

Intercontinental Championship Match
Chris Jericho VS. Shelton Benjamin ©
Vappupäivän hulinat aloitettiin tällä uusintamatsilla yli puolen vuoden takaisesta Taboo Tuesdaysta. Silloinhan Jericho oli IC-mestari ja fanien äänestyksellä hänen haastajakseen valittiin Benjamin. Miehet ottelivatkin varsin menevän avausottelun, jonka päätteeksi Shelton nousi uudeksi mestariksi. Tuon jälkeen Jericho oli pyörinyt löyhästi mm-kuvioissa mukana ja Benjamin oli siitä lähtien puolustanut IC-mestaruuttaan. Joten tälläkin mestaruuskaudella alkoi olla pituutta ihan kiitettävästi. WrestleManian jälkeen Jericho oli jälleen suunnannut mielenkiintonsa hänelle niin rakasta IC-vyötä kohden, ja halusi nousta ensimmäiseksi mieheksi historiassa, joka on voittanut vyön 7. kertaa.

Ja voi herranen aika sentään, millaisen avausmatsin miehet laittoivat pystyyn! TT:n ottelu oli jo varsin mainio, mutta tämä vielä astetta parempi. Jericho veti sellaista semiheelin roolia, ja toimi siinä aivan mahtavalla tavalla. Jotenkin kaksikon painityylit vain toimivat toisiaan vastaan kiitettävällä tavalla, ja lopputulos oli makoisaa katseltavaa. Nopeaa tempoa, paljon vastaliikkeitä, muutamia komeita spotteja ja todella jännittävät loppuhetket. Yleisökin syttyi tähän ihan täysillä mukaan, ja yksi ppv:n kiimaisimpia hetkiä olikin, kun Y2J lukitsi Sheltonin Wallseihin. Kestoakin oli rahtusen verran enemmän kuin TT:ssä ja ottelu oli juuri sen verran parempi. Tämä oli mielestäni jopa parempi avausmatsi kuin WrestleManian Eddie-Rey. Tämä jätti vielä nälkää miesten tuleville kohtaamisille, mutta niitä ei taidettu ainakaan ppv-tasolla enää nähdä. Juuri tällaiset matsit nostivat Sheltonin hetkellisesti varsin kuumaksi nimeksi ja nettifanien sankariksi. Harmi vaan, että miehellä ei puhujantaitoja ja karismaa ihan riittävästi ollut.

Spoiler: näytä

Kesto: 14:33
Voittaja: Shelton Benjamin (Roll Up)

Arvosana: *** ¾

World Tag Team Championship Match (5 Team Gauntlet)
The Heart Trobs VS. William Regal & Tajiri © VS. Simon Dean & Maven VS. La Resistance VS. Rosey & The Hurricane
TNA:n puolella joukkuedivari rokkasi AMW:n ja Team Canadan johdolla, mutta isoveli tuli tässä asiassa pahasti jäljessä. Regalin ja Tajirin uutukainen tiimi oli jossain vaiheessa voittanut vyöt, ja nyt oli päätetty kasata kaikki olemassa olevat ja olemattomat joukkueet yhteen matsiin. Ottelun joukkueista ainoastaan La Resistancella oli muutamaa kuukautta enemmän kokemusta taggaamisesta keskenään. Heart Trobs oli vastoittain RAW:ssa debytoinut kahden nuorukaisen, Antonion ja Romeon tiimi. Heidän gimmickinsä perustui siihen, että naiset rakastivat heitä. Pinkit asusteet ja lantion keinuttelut siis kuuluivat pakettiin. Simon Dean & Maven varmaan taggasivat tässä ensimmäistä kertaa, eikä myöskään supersankaritiimillä Roseylla & Hurricanella ainakaan mitään mittavaa historiaa takanaan ollut.

Ottelu oli tasoa ”ihan kiva.” Mitään maatamullistavaa ei nähty, mutta toimintaa riitti kuitenkin koko ajan, eikä tämä varsinaisesti tylsäksi kerennyt käydä. Vöiden tuntuessa pelkältä turhalta kiertopalkinnolta ei tässä kuitenkaan mitään draamaa tai jännitystä kovin paljoa ollut. Sellainen tv-matsia vähän pirteämpi rykäisy, mutta ei tämä nyt joukkuepainia mihinkään uuteen kukoistukseen herättänyt. c

Spoiler: näytä

Kesto: 13:45
Voittajat: Rosey & Hurricane (last eliminated La Resistance)

Arvosana: ** ½

Last Man Standing Match
Chris Benoit VS. Edge
WrestleMania ja MITB-ottelu. Tuossa klassikoksi kohonneessa matsissa Benoit pystyi jo sormenpäillään koskettamaan himoittua salkkua, kunnes Edge rokotti terästuolilla kipeään olkapäähän ja vei palkinnon Benoit'n nokan edestä. Koska tuosta oli kertynyt pahaa verta miesten välille, laittoi Eric Bischoff heidät uudestaan kehään jo seuraavana iltana RAW:ssa. Tuon ottelun Benoit voitti, vaikka paini käytännössä yhdellä kädellä. Sen jälkeen tilanne kanadalaisten välillä oli lämmennyt entisestään, ja nyt oltiin siinä tilanteessa, että tavallisella matsilla se ei enää ratkeaisi. Näinpä stipulaatioksi lisättiin brutaali Last Man Standing.

Edge, Benoit, LMS. Tältähän pystyi odottamaan vaikka minkälaista showstealeria. Eikä kanadalaisten panoksessa sinällään mitään vikaa ollut. Benoit myllytti matsin aikana kymmenkunta saksalaisheittoa, teki Headbuttin tikkaiden päältä, ja muutenkin meno oli sopivan rajua. Sellaisiin ilmiliekkeihin tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa leimahtanut. Vähän hankala selittää, mutta sellaista tasaväkistä ”back and forth” taistelua tässä oli harmittavan vähän. Siinä mielessä tykkäsin enemmän Jerichon ja Benjaminin pienemmän profiilin ottelusta. Ajoittain tämä tuntui liiaksi laahaavan paikallaan, joka onkin tämäntyyppisten matsien perisynti. Hyvä ottelu oli toki tämäkin, mutta sellaiseksi odotetuksi show'n varastajaksi tästä ei sittenkään ollut.

Spoiler: näytä

Kesto: 18:50
Voittaja: Edge

Arvosana: *** ½

Singles Match
Viscera w./Trish Stratus VS. Kane w./Lita
Oijjoi, mitä herkkua. Yli 200-kiloinen lemmenkone oli kaikkien iloksi palannut WWE:hen alkuvuodesta ja nyt pääsi esittelemään taitojaan ppv:ssä ensimmäistä kertaa sitten....sitten.....90-luvun? Taustatarina oli varsin värikäs, ja tuotti hauskoja hetkiä. Trishillä oli ongelmansa Kanen & Litan kanssa, ja niinpä hän oli päättänyt värvätä tämän tummaihoisen adoniksen hoitelemaan Kane kuvioista ulos. Trishiä tietysti yökötti olla lähelläkään laardikasaa, mutta hän oli mennyt lupaamaan Visceralle yhteisen yön, mikäli tämä voittaisi Kanen. Ennen Backlashia Viscera & Trish olivat mm. käyneet treffeilläkin, ja siitäkös saatiin revittyä huumoria.

Jos nyt on ihan pakko tällaista sontaa tunkea ppv:ssä kurkusta alas, niin juuri tällä tavalla se pitää tehdä. Kieli poskessa huumorilla. Vaikka painin taso olikin aivan kammottavaa (ylläri) niin tätä oli sentään hauskaa katsoa Visceran himoitessa kumpaakin naista palavasti. Visceran härskit eleet saivat naurunpyrähdyksen väkisinkin aikaiseksi. Välikevennyksenä tämä siis toimi ihan hyvin, mutta ehkä sittenkin tällaiset haluaisin ennemmin nähdä viikottaisissa.

Spoiler: näytä

Kesto: 6:11
Voittaja: Kane (Chokeslam)

Arvosana: * ½

Tag Team Match
Mohammad Hassan & Daivari VS. Shawn Michaels & Hulk Hogan
Päivää ennen WrestleManiaa Sylvester Stallone nimitti Hulk Hoganin WWE:n kunniagalleriaan, ja gaalassa fanit eivät suostuneet lopettamaan ”one more match” huutoaan. Hogan vastasi tähän pistäytymällä WrestleManiassa ja antamalla Hassanille & Daivarille isän kädestä. Tapahtuman jälkeisinä viikkoina RAW:ssa joutui Shawn Michaels arabiamerikkalaisten vihan kohteeksi, eikä edes HBK pärjännyt kahdelle miehelle yksinään. Michaels vaati Backlashiin tasoitusottelua kaksikkoa vastaan, mutta Eric Bischoff ei tähän suostunut. Michaels joko hankkisi joukkuekaverin, tai matsia ei tapahtuisi ollenkaan. Michaels ei huolinut parikseen ketä tahansa säkkiä. Hän halusi miehen, joka rakasti USA:ta enemmän kuin kukaan. Kuolemattoman Hulk Hoganin. Hulkster vastasi kutsuun seuraavalla viikolla, ja nyt oli vuorossa Hoganin ensimmäinen matsi sitten WrestleMania XIX:n!

Hogan-poppeja ei suotta kutsuta Hogan-popeiksi. Kyllähän tämä kaikkien aikojen tunnetuimman painipersonaan kehäpaluu sai aikaan sellaisen huutomyrskyn, että tämä vaikutti enemmän rokkikonsertilta kuin painimatsilta. Tunnelma oli siis vähintäänkin maagista tasoa. Itse ottelusta ei tosin voi sanoa samaa. Mentiin niin peruskaavalla kuin joukkueottelussa voi vaan mennä, mutta kyllä Hassan & Michaels pääsivät ajoittain väläyttämään ihan näppärää painiakin. Pääosassa tässä oli luonnollisesti nostalgiamehustelu ja se hirveä älämölö, joka areenalla vallitsi. Teknisenä suorituksena varmaankin sellaista kahden tähden luokkaa, mutta ammattipaini on niin paljon muutakin kuin pelkkää konemaista suorittamista. Varsin muistettavan ”feel good” hetken sai WWE jälleen luotua.

Spoiler: näytä

Kesto: 15:15
Voittajat: Shawn Michaels & Hulk Hogan

Arvosana: ** ¾

Yleensä en viitsi promoista erikseen mainita, mutta ennen pääottelua nähtiin sen verran timanttista settiä, että sitä ei voi sivuuttaa. Melkoiseen kansansuosioon noussut Christian sidekickinsä Tyson Tomkon kanssa sai varmaankin illan toiseksi suurimmat hurraukset räpillään muista pääottelijoista. Christian muistutti myöhemmin toukokuussa alkavasta draftista, ja hyökkäsi verbaalisesti eritoten John Cenan kimppuun. Hieno mies, hieno promo. Nämä olivat niitä Christianin WWE-uran kuumimpia kuukausia.

World Heavyweight Championship Match
Batista © VS. Triple H w./Ric Flair
3. huhtikuuta 2005 oli se päivä, kun Triple H menetti elämänsä tärkeimmän asian. Maailmanmestaruusvyön, ja sen häneltä otti pois pitkäaikainen ”oppipoika” Batista. Vaikka Hunterin tilanne synkältä vaikuttikin, oli pilvessä hopeareunus. Revanssioptio. Tällä kertaa HHH osaisi valmistautua paremmin ja hän tiesi, että onnistumalla Pedigreessä hänestä tulisi 11-kertainen mestari. Triple H meni jopa niin pitkälle, että väitti Batistan voittoa pelkäksi tuuriksi. Mestarilla oli tietenkin eriävä näkemys asiasta, mutta nyt selvitettäisiin mistä se kana oikeasti pissii.

Kyllähän tässä jälleen kerran sellaista mukavaa ison matsin tuntua oli, mutta ei sitä WrestleManian taikaa siltikään onnistuttu uudestaan luomaan. Kestoa oli hieman vähemmän, eikä mitään uusia maatamurtavia kikkoja tähän keksitty, vaan eteen päin mentiin pitkälti jo tutuilla jekuilla. Tuomaribumppeja, Flairin sekaantumisia ja komeita voimaliikkeitä. Batistan kokemattomuus täyspitkissä main event-tason otteluissa kieltämättä vähän huokui läpi, ja vaikuttikin siltä, että mies oli melkoisen kaasuntunut matsin loppupuolella. Hunterkaan ei ihan WrestleManian veroisessa iskussa tuntunut olevan. Ei tämä siltikään mikään erityisen huono ottelu ollut. Varsin pätevää isojen miesten ryskettä, mutta pääottelun paikalla olisi pitänyt jotain erikoisempaa pystyä tarjoamaan. Batista-HHH saagan heikoin matsi. Pienoiseksi pettymykseksi tämä kai sittenkin on laskettava.

Spoiler: näytä

Kesto: 16:25
Voittaja: Batista (Batista Bomb)

Arvosana: *** ¼


*** Chris Jericho
** Shelton Benjamin
* Chris Benoit


Yhteenveto: Mikäli pääottelu olisi yltänyt sinne neljän tähden kieppeille, niin tätä olisi ollut helppo kutsua varsin mainioksi tapaukseksi. Yksi huippumatsi lisää, niin tätä muisteltaisi edelleen loistavana väli-ppv:nä. Meno oli tasaisen varmaa ja yhtäkään suoranaisen kamalaa ottelua ei nähty. Kane-Visceralla oli toki siihen ainekset, mutta huumoripitoinen bookkaus pelasti sen. Jericho & Benjamin olivat illan ehdottomat tähdet ja hyvää taustatukea heille antoivat Edge & Benoit. Kyllä tämä kokonaisuutena varsin väkevä paketti oli, vaikka ne ehdottomat huippuhetket jäivätkin uupumaan.

PPV Ranking 2005

1. WWE - Royal Rumble 3,55
2. WWE - WrestleMania 21 3,31
3. TNA - Lockdown 2,91
4. TNA - Against All Odds 2,88 / WWE - Backlash (RAW) 2,88
5. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA - Final Resolution 2,80
6. WWE - No Way Out (SmackDown) 2,79
7. TNA - Destination X 1,67

Vuoden matsi ehdokkaat
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Christopher Daniels VS. AJ Styles (30 Minute Ironman) / TNA Against All Odds
Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE WrestleMania 21

Myöhemmin viikolla sitten TNA:ta. Taisi olla Hard Justice vuorossa ellen väärin muista.

[Merovingi]

Invasionista en ole ikinä katsonut mitään, mutta lukenut olen. Hommahan meni reisille ennen kuin Invasion edes alkoi, kun HHH rikkoi polvensa ja hänellähän oli tarkoitus pistää feudi pystyyn Austinin kanssa pian. HHH:n loukkaantuminen pisti nuo suunnitelmat pöntöstä alas ja pakotti WWF:n aikaistamaan Invasion-kuviota.

Hommahan meni sitten lopullisesti reisille, kun mukana ei ollut WCW:n omia tähtiä (Goldberg, Steiner, Flair, Sting..) kuin ainoastaan kaksi, joista toinen eli DDP pilattiin heti alkuunsa. Yhdellä Booker T:llä ei pitkälle pötkitä.. Mopolla ei ajeta moottoritiellä. Ja sitten niitä WCW:n ja ECW:n Upper midcardereita ei haluttu edes näyttävän uskottavilta vaan heidät syötettiin aikalailla WWF:n painijoille.

Eikä kuviota auttanut se, miten se alistettiin taas jonkun McMahoneiden välienselvittelyn alle. Tuohan oli lähinnä Shane Vs. Vince Vs. Stephanie kuin WCW Vs. ECW Vs. WWF.

Invaasio taisi muuten saada alkunsa joidenkin midcardereiden hyökkäyksillä, Lance Storm taisi olla ensinmäinen. Ihan oikeasti, kaikella kunnioituksella Stormia kohtaan, niin ei noin isoa kuviota aloiteta minkään midcarderin randomilla hyökkäyksellä. Koko kuvio olisi lähtenyt ihan eri tasolla käyntiin, jos hyökkääjä olisi ollut Goldberg ja kohteena Austin.

Lopulta syyllinen on kuitenkin Vinnie Mac ja hänen egonsa ja pikkumaisuutensa. Vinnie ei halunnut WCW:n ja ECW:n näyttävän yhtä hyvältä kuin hänen oma WWF:nsä ja tahtoi vielä näyttää kuka on pomo. Kenityksen laittama Vincen vittuilu-segmentti RAW:sta, kun viimeinen Nitro pyöri, kertoo paljon..

TVTropesin "So Bad, It's Horrible" -sivun WWE-osiosta löytyy Invasionille ihan oma osionsa. Sieltä vaan lukemaan aivopieruja tuossa kuviossa.

[Kenitys]

^

Joo, näihin kaikkiin Invasion-parjauksiin viittasinkin tuossa oman arvosteluni loppukoosteessa. Kuten tosiaan totesin, homma alkoi siitä, kun Lance Stormin johdolla WCW-midcarderit tunkeutuivat WWF:ään. Toki homma olisi lähtenyt paljon paremmin käyntiin suoraan Main Eventereiden syöksyllä, mutta tuommoinen "sissihyökkäyskin" olisi toiminut minun mielestäni, jos kuvio olisi sitten loppuun asti buukattu rohkeasti ja toimivasti. Sen sijaan kaikki WCW:stä saadut upper midcarderit (Storm, Awesome, Kidman, Palumbo, O'Haire...) syötettiin WWF:n painijoille, ja heidät korvattiin todella tylsästi WWF-turncoateilla. Lopussa koko Alliance (WCW:n ja ECW:n liittouma) koostui lähes pelkistä WWF-painijoista. Tämä oli se kaikkein suurin, ärsyttävin ja rasittavin aivopieru koko Invasion-kuviossa.

Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä (kuten tuossa yhteenvedossa sanoin), ettei Invasion-kuvio ole mikään "vuoden huonoin feud" tai "kaikkien aikojen paskin juonikuvio", kuten IWC tuntuu raivostuksessaan toisinaan väittävän. Joo, potentiaalia hukattiin todella paljon ja WCW (ja ECW)-painijoiden psuhaaminen hoidettiin aivan päin p***että, mutta kyllä tämä kuvio tarjosi myös todella monia ikimuistoisia hetkiä, hienoja ppv:itä ja loistavia otteluita. Aina kaikessa parjauksessa tunnutaan unohtavan se, että Invasionissa oli myös omat hyvät hetkensä, ja keskitytään vain siihen, kuinka kuvioon ei saatu kaikkia WCW:n ME-nimiä.

On totta, että esim. Steinerin ja Stingin saaminen olisi helpottanut aivan järkyttävän paljon, mutta jälleen korostan sitä, että WCW:n ME-skene oli viimeisten kuukausien aikana järkyttävän ohut. Goldbergin jäätyä pois tammikuussa ja Nashin tiputtauduttua helmikuussa loppuaikoina ME koostui Booker T:stä, Steineristä, DDP:stä, Flairista (joka hoiti non-wrestlerin roolia) ja Stingistä (joka oli ollut poissa vuoden 2000 syksystä lähtien). Aika mopolla moottoritiellä se WCW:n toiminta loppuaikoina siis oli. Se ei toki selitä sitä, miksi WWF ei viitsinyt taistella enemmän ja maksaa esim. Steinerin ja Stingin soppareita tai vaikkapa tuoda se Flair loppuaikana mukaan kuvioon, koska hän kuitenkin teki WWF-debyyttinsä vuoden 2001 lopussa... Tai miksi sitten niitä haalittuja painijoita ei edes haluttu käyttää oikein. Pahin tapaus oli ehdottomasti DDP.

Niin ja ihan väärinkäsitysten oikaisemiseksi tahdon huomauttaa, ettei kyseessä siis ollut Shane vs. Vince vs. Stephanie tai WCW vs. WWF vs. ECW, vaan Shane & Stephanie vs. Vince, eli WCW:n ja ECW:n liittouma (Alliance) vs. WWF.

[Ultimate]

Insurrextion oli nyt kolmatta vuotta peräkkäin järjestettävä PPV-tapahtuma. Erikoisen tapahtumasta teki sen käyminen Englannissa. Tällä kertaa areenana oli Lontoon Webley Arena ja mukana oli vain RAW'n puolisko miehityksestä. Omalla tavallaan historiallisen show'sta teki myös se, että tämä oli viimeinen tapahtuma joka käytiin WWF-nimen alla. Seuraavasta illasta ja RAW'sta lähtien promootio tultaisiin tuntemaan World Wrestling Entertainmentina. Selostuksesta vastasivat Jim Ross ja Jerry Lawler.

World Wrestling Federation:
Insurrextion 2002
Wembley Arena – London, England (4.5)

Singles Match – Intercontinental Championship
Eddie Guerrero vs. Rob Van Dam

Kahta viikkoa takaperin Backlashissa Eddie oli onnistunut kyseenalaisin keinoin nappaamaan Intercontinental-vyön RVD:n hallusta. Tätä Van Dam ei toki sulattanut alkuunkaan, vaan tahtoi vyönsä takaisin. Paikka avautui tämän britti-PPV:n avausmatsissa.

Jos jo Backlashissa miehet olivat otelleet erinomaisen ottelun, niin pisti kaksikko vielä paria astetta paremmaksi tänä iltana. Niin Eddie kuin RVD:kin tuntuivat oikeasti nauttivan esiintymisestä brittiyleisön edessä – eikä ihme, antoivathan katsojat myös sen verran hienoa reaktiota kummallekin. Painillisesti tämä oli todella taidokasta menoa kahdelta uransa huippuvuosia painivalta ottelijalta, vaikka RVD:n jonkin sortin no-sellaus pistikin matsin loppupuolella silmiin. Ottelu ei myöskään päättynyt aivan puhtaimmissa mahdollisissa merkeissä, mutta ansaitsee minun silmissäni silti oikein erinomaisen ottelun leiman. Tätä oli mukava katsoa ja kaiken lisäksi feudi tulee vielä jatkumaan!
***½

Tag Team Match
Jazz © & Molly Holly vs. Trish Stratus & Jacqueline

Trishillä oli ollut omat ongelmansa niin hallitsevan Women’s-mestarin Jazzin, kuin Molly Hollynkin kanssa. Backlashissa Trish sai mahdollisuutensa voittaa kyseinen naistenmestaruus itselleen, mutta Stratus hävisi ottelun osittain Hollyn sekaantumisen takia. Tähän matsiin Stratus sai parikseen Jacquelinen, joka oli niin ikään ongelmissa vastustajakaksikon kanssa. Kenties isoin erimielisyys oli se, että Jazz ja Holly vastustivat diivojen ”paljastavaa” pukeutumis- ja ottelutyyliä ja tahtoivatkin osoittaa, etteivät olleet firmassa pelkän ulkonäkönsä takia.

Minä en odottanut tältä matsilta mitenkään ihmeitä. Olihan kyseessä WWF:n naistendivarin jäsenten joukkuematsi, joita tavataan lähinnä nähdä viikoittaisissa. Siksi tämä ottelu yllättikin minut täysin. Taisto alkoi oikein mukavasti ja menevästi… Ja jatkui sellaisena läpi ottelun! Tässä ei oikeastaan tylsiä hetkiä nähty, eikä silmiin pistänyt mitään isompia botchejakaan. Lisäksi brittiyleisö antoi äänekkyydellään tähänkin matsiin lisäsäväyksen. Ottelun lopetuksesta voi olla toki montaakin mieltä, mutta tällaisen ”merkityksettömän” naistenmatsin kulkuun se oli oikeastaan ihan hyväkin ratkaisu. Ehdottoman positiivinen yllätys.
**½

Singles Match
Bradshaw vs. X-Pac

X-Pac ja muut nWo-ryhmäläiset olivat WrestleManian jälkeen aiheuttaneet harmaita hiuksia useille painijoille. Ryhmä oli mm. lähettänyt Kanen sairaslomalle ja ottanut myös yhdeksi kohteekseen Bradshawn. Backlashissa Bradshaw oli otellut Scott Hallia vastaan, nyt vastaan asettui X-Pac. Hallin ja X-Pacin lisäksi nWo:hon kuului toki lisäksi myös Kevin Nash, sekä vain pari viikkoa sitten ryhmään liittynyt Big Show.

Tämä ottelu oli bookattu oikein hyvin. Nilkkimäinen X-Pac sai ottelun hallintaansa likaisilla keinoilla ja ulkopuolisella avulla, kun taas Bradshaw taisteli rehdillä sinnikkyydellä vastaan. Mitään varsinaista painillista mestariteosta nämä kaksi eivät toki saaneet aikaan, mutta ihan menevän rymistelyn kumminkin. Yleisökin jaksoi antaa jälleen matsille puhtia. Kelpo ottelu siis ja ajoi asiansa edistäessään tätä juonikuviota.
**½

Hardcore Match – Hardcore Championship
Stevie Richards © vs. Booker T

WWE:n Hardcore-mestaruudesta oteltiin tässä vaiheessa 24/7 –säännöllä, joka tarkoitti pikaisia mestaruuskausia ja lukuisia eri omistajia vyölle. Niinpä myös Richards oli vasta edellisessä RAW’ssa voittanut vyönsä Jazzin avustuksella itselleen. Nyt vastaan asettui ilman sen kummempaa taustatarinaa Booker T.

Minä odotin tästä lähinnä lyhyttä ja viihdyttävää välipalaa, joten oli yllätys että ottelu saikin aikaa jopa kymmenen minuuttia. Viihdyttää menoa tämä silti oli. Richards ja Booker eivät ehkä kuitenkaan olleet kaikkein innovatiivisimpia ottelijoita aseiden kanssa, joten oli silti hyvä, ettei tätä enää venytetty tästä. Yleisö oli myöskin tässä ottelussa tosi hienosti mukana. Oikein hyvä suoritus kaksikolta ja ainakin minulle tämä oli positiivinen yllätys. Niin ja ottelun jälkeen toki nähtiin vielä kaikenlaista, kiitos 24/7-säännön.
***-

Tag Team Match
Brock Lesnar & Shawn Stasiak vs. The Hardy Boyz (Matt & Jeff)

WrestleManian jälkeen eli vasta reilu kuukausi sitten debyyttinsä tehnyt Brock Lesnar oli ottanut ensimmäisiksi silmätikuikseen Hardyt. Backlashissa Lesnar dominoi ja voitti Jeffin, myöhemmin RAW’ssa Matt koki saman kohtalon. Nyt Hardyn veljekset asettuivat monsteria vastaan yhdessä. Myöskään Lesnar ei tosin otellut yksin vaan sai parikseen omissa maailmoissaan elävän, kajahtaneen Shawn Stasiakin. Lesnarin manageri Paul Heyman kehottikin vielä ennen ottelua pukuhuoneessa Stasiakia ainoastaan pysymään poissa Lesnarin tieltä.

Tämä oli kokolailla sellainen ottelu, mitä tästä sopi odottaakin. Hardyt toimivat hitsatusti yhteen tiiminä ja saivat täten ottelua hallintaansa varsinkin Stasiakin kehävuorolla. Lesnar taas oli oma vakuuttava itsensä jo tässä vaiheessa uraansa. Kiitos lyhyen keston tämä ei noussut kelvollista paremmaksi, mutta toimi kyllä tällaisenakin. Plussaa arvosanaan vielä yleisöstä, joka jaksoi aina vaan pitää tunnelman korkealla.
**½

Singles Match – European Championship
Spike Dudley © vs. William Regal

European-mestaruuden ympärillä oli kuhissut viime aikoina. Vielä WrestleManiasta mestarina oli poistunut Diamond Dallas Page, joka oli kuitenkin pian tuon jälkeen hävinnyt vyönsä William Regalille. Tämän illan kotiyleisön suosikilta vyön oli kuitenkin riistänyt Spike Dudley, joka siis puolusti mestaruuttaan nyt Regalin uusintaottelussa.

Ottelua ehdittiin otella pari minuuttia, ennen kuin Spike loukkasi polvensa – tosin vain kayfabe mielessä. Tämän jälkeen ottelu oli jonkin aikaa tauolla ja Spikea oltiin jo taluttamassa ulos kehästä, ennen kuin Regal hyökkäsi häikäilemättömästi tämän kimppuun. Tuosta hetkestä ottelu jatkui vielä lyhyen hetken ennen lopetusta. Bookkauksen takia tämä ei ollut otteluna mitenkään erikoinen, mutta ennen kahta isoa ME-matsia tämä oli kiva kevennys.
**

Singles Match
Big Show vs. Steve Austin

Viime ajat eivät olleet kohdelleet Steve Austinia kovinkaan hyvin. Backlashissa Austin oli hävinnyt Undisputed-mestaruudesta käydyn ykköshaastajaottelun Undertakerille, kiitos erikoistuomari Ric Flairin tuomarivirheen. Seuraavassa RAW’ssa Austinin oli tarkoitus otella Flairin valitseman joukkueparin kanssa nWo:n Hallia ja X-Pacia vastaan – pariksi valikoitui Bradshaw, jonka nWo kuitenkin hoiteli pois pelistä ennen ottelua. Austin ei joutunut kuitenkaan kohtaamaan yksin kahta miestä, sillä Nature Boy löysi viime hetkellä Stone Coldille pariksi Big Show’n. Kaikki ei mennyt tosin aivan suunnitelmien mukaan, sillä joukkuematsin lopussa Show kääntyi Austinia vastaan – ja liittyi samalla new World orderiin! Tämän ottelun ajan ringsidella oli myös RAW’n GM Flair, joka kertoi ennen ottelua olevansa matsin kakkostuomari. Flair halusi näyttää Austinille, että viime aikojen epäonniset tapahtumat olivat olleet vain sattumaa, eikä Naitchilla olisi mitään Austinia vastaan.

Tavallinen singles-ottelu + yli vartti aikaa + Big Show = ainekset kasassa puuduttavaan matsiin. Ei, minä en ole mitenkään erityisemmin Big Show –hater, mutta miehen ottelutyyli on kieltämättä sen verran yksiulotteinen, ettei se jaksa kantaa ihan näin pitkissä perusotteluissa. Toki vastassa oli huippubrawler Steve Austinin muodossa, mutta kyllä tämä matsi tuntui silti aivan liian venytetyltä. Show’n ylivoima ja Austinin kamppailu isompaa vastustajaa vastaan oli sinänsä ihan toimiva kaava, mutta jäi nyt paikoin junnaamaan paikoilleen. Ison plussan matsille antoi kuitenkin yleisö – tämä oli se ottelu, jonka aikana muutenkin äänekkäät britit olivat tapahtumassa kuumimmillaan. Hieman pettynyt maku minulle silti tästä ottelusta jäi, mutta ei tämä ollut sentään yhtä flopannut kuin Backlashissa käyty ylipitkä Austin vs. Undertaker.
***-

Singles Match
The Undertaker vs. Triple H

Paria viikkoa aiemmin Backlashissa Undertaker oli päihittänyt Steve Austinin ja ansainnut itselleen ykköshaastajuuden Judgment Day:ssa käytävään mestarusotteluun Undisputed-mestaruudesta. Undertaker ei ollut kuitenkaan tyytynyt Backlashissa pelkästään omaan voittoonsa, vaan myös Triple H:n voiton estämiseen. The Game oli nimittäin puolustanut vyötään illan ME:ssä Hulk Hogania vastaan – ja kyllä – hävinnyt mestaruutensa, kiitos Undertakerin! Nyt vihainen ex-mestari janosi kostoa.

Kaikki varmasti tietävät millaisiin suorituksiin nämä kaksi keskenään parhaimmillaan pystyvät. Tänä iltana ei ollut kuitenkaan jälleen uuden klassikko-matsin aika. Se ei silti tarkoittanut, etteikö tämä ottelu olisi ollut oikein hyvä. Isoimpana ongelmana tässä oli varmasti se, että miehet eivät pistäneet aivan kaikkeaan likoon tässä britti-PPV:n päätösmatsissa. Toki matsin aikana nähtiin kovempaa bumbbia kuin tavallisessa matsissa, mutta se viimeinen vaihde jäi kaksikolta tänään laittamatta päälle. Tämä oli tasaisen varma suoritusta kahdelta asiansa osaavalta viihdyttäjältä, muttei mitään mitä tultaisiin vuosien päästä muistelemaan. Ihan kelpo lopetus kuitenkin tälle tapahtumalle.
***

Kokonaisarvio: Jos kahdeksan ottelun joukosta ainoastaan kaksi saavuttaa ***-rajan, ei tapahtumasta voida puhua yleensä kovinkaan onnistuneena. Eihän tämäkään toki mikään huippu-PPV ollut, mutta puolustukseksi voitaneen kuitenkin sanoa parikin asiaa: 1) PPV käytiin Englannissa, joka tarkoitti pitkää matkustamista (ja tätä kautta varmasti tiettyä painijoiden väsymystä) ja muutenkin pienempää panostusta tapahtumaa kohtaan 2) Tämä oli ensimmäinen vain toisella brändillä käyty PPV, joten puolet rosterin tulivoimasta oli poissa ensimmäistä kertaa – tässä vaiheessa moinen oli vielä erikoinen tilanne. Tapahtumasta löytyi kuitenkin paljon hyvääkin. Avausmatsi Eddien ja RVD:n välillä oli tosi toimiva, naiset yllättivät todella positiivisesti, paria juoniokuviota jatkettiin hyvin ja yleisö oli hienosti mukana läpi tapahtuman. Kaikesta huolimatta tämä sijoittuu tähän astisen vuoden huonoimmaksi, vaikkei tästä mitenkään erityisen huono maku jäänytkään.
***- / ***+


Vuoden 2002 PPV:t

• Night of Appreciation (ROH): *** / ***½
  Era of Honor Begins (ROH): *** / ***½
  WrestleMania X8 (WWF): ***- / ***½
  Backlash (WWF): ***- / ***½
  Royal Rumble (WWF): ***- / ***½
  No Way Out (WWF): ***- / ***½
  
  Round Robin Challenge (ROH): *** / ***+
  Insurrextion (WWF): ***- / ***+

Sananen vielä tavasta, jolla arvostelen tapahtumia. Ensinäkin lasken käytyjen matsien tähtimääristä keskiarvon (joka pyöristyy 0.25 tähden tarkkuudella). Tämän jälkeen lisään siihen 0-1 tähteä lisää, riippuen siitä kuinka hyvin show'n muut osat onnistuivat (segmentit, selostus...). Tästä muodostuu sitten kokonaisarvosana tapahtumalle.

[What]

TÄNÄÄN on se päivä kun aion jatkaa projektia katsomalla ihan uuden ppv:n! Onneksi heti alkuun näitä tuli katseltua oikein urakalla, niin on sitten ollut varaa jostain ammentaa hiljaisimpina aikoina. Toisin kuin omissa raha-asioissani... Joo, ei lähdetä sinne. Mutta tässäpä taas tulee.


Sunnuntai, 15. Toukokuuta 2005
Impact Zone, Orlando, Florida

Hard Justice avattiin sillä tavalla, kuten se tulikin avata. Pienellä kunnianosoituksella paria viikkoa aiemmin menehtyneelle Chris Candidolle. Siitä sitten siirryttiin tällä kertaa varsin hienojen hypevideoiden johtamana itse tapahtumaan, jossa selostajina Mike Tenay & Don West.

Tag Team Match
Apolo & Sonny Siaki VS. Team Canada (Petey Williams & Eric Young) w./Coach D'Amore
Apolo & Siaki muodostivat varsin tuoreen joukkueen TNA:ssa. Ensimmäistä kertaa he taggailivat siinä surullisenkuuluisessa ottelussa Lockdownissa, jossa Chris Candido hajotti jalkansa. Tuon jälkeen nämä kaksi olivat sitten päättäneet alkaa joukkuehommiin ihan täysipäiväisesti. Nyt heidän todellinen tasonsa tultaisiin mittaamaan, kun vastaan asettui yksi firman maineikkaimmista tiimeistä. Oikeastaan muuta tausta tällä ottelulla ei ollut.

Ihan katsottava ottelu tämä oli. Pienempikokoiset Williams & Young möivät feissien iskuja varsin mallikkaasti, ja Apolo & Siaki aika ajoin näyttivätkin tässä varsin vakuuttavilta tyypeiltä. Tuosta huolimatta aika tv-ottelumainen fiilis tästä jäi. Paljon parempiakin avausmatseja on tullut nähtyä, mutta ei tämä missään nimessä mikään katastrofi ollut. Perusvarmaa työskentelyä.

Spoiler: näytä

Kesto: 8:09
Voittajat: Team Canada (after A-1 interfered)

Arvosana: **

Mixed Tag Team Match
Trinity & Matt Bentley VS. Traci & Chris Sabin
Kaksi feudia yhteennitovalla sekajoukkuematsilla jatkettiin. Trinityn ja Tracin kilpailu paremmuudesta oli käynnissä jo tammikuussa, ja herra tietää kuinka kauan sitä ennen. Bentley & Sabin olivat myös ikuisia x-divisioonan kiistakumppaneita.

Varsinaista naisten divaria TNA:lla ei tähän aikaan vielä ollut, ja Traci & Trinity olivat oikeastaan kaksi ainoata naista koko palkkalistoilla, jotka pystyi kehään heittämään. Ja siinä hommassa he eivät olleet laisinkaan hassumpia. Sitten kun Bentley & Sabin kumpainenkin olivat varsin päteviä keskisarjan painijoita, niin uskaltasin väittää, että tämä oli tasokkaampaa menoa kuin ”mixed tag” ottelut keskimäärin. Se nyt ei tietenkään vielä takaa mitään huikaisevaa laatua, mutta ihan mielenkiinnolla tämän jaksoi katsoa. Mukavaa, että naispuolisetkin ottelijat tekivät jotain muuta kuin pelkästään pyörivät kentässä ja repivät toistensa hiuksia. Loppuhetketkin olivat varsin mielenkiintoisia. Aika lailla samantasoinen matsi kuin illan avauskin.

Spoiler: näytä

Kesto: 10:22
Voittajat: Trinity & Bentley (after Traci turned on Sabin)

Arvosana: **

House Of Fun Match
Raven VS. Sean Waltman
Ensinnäkin pitänee vähän avata tuota ”house of fun” ottelua, koska ainakaan itselleni konsepti ei ollut entuudestaan tuttu. Kyseessä oli Ravenille gimmickoitu hc-ottelu. Kehän vierustalle oli viritelty kaikennäköisiä aseita, ja mm. pystytetty yksi teräshäkin seinäpaneeli. Selättää pystyi missä tahansa. Eli toisinsanoen perinteisestä FCA-matsista hieman eteenpäin jalostettu versio. Ja toisekseen Ravenin ei pitänyt edes kohdata Sean Waltmania, vaan Jeff Hardy. Lockdownissahan Hardy & Raven vetivät melkoisen rymistelyn teräshäkissä ja feudi oli jatkunut tänne asti. Hardy oli kuitenkin tehnyt ”Hardyt”, ja jättänyt saapumatta paikalle. Niinpä hätäratkaisuna ”Syxx Pac” Sean Waltman heitettiin hänen tilalleen.

Hardyn vaihtuminen viime hetkellä Waltmaniksi oli tietysti pettymys, koska eihän tällä parilla ollut mitään järkevää syytä otella näin rajussa stipulaatio-ottelussa. Tätä oli kuitenkin mainostettu, joten sellainen piti myös toimittaa. Jotenkin oletin, että noissa olosuhteissa matsi vedettäisi vain nopeasti läpi, ja jäätäisi kiroilemaan Jeffin hölmöilyjä, mutta mitä vielä. Kehäveteraanit intoutuivat ottelemaan varsin mehukkaan hc-mätön, ja Waltman oli juuri sopiva ”stunttimies” Hardylle. Hän iski komean loikan tikkaiden päältä pöydän läpi, ja otti rajun pudotuksen sisääntulorampilta alas. Luultavasti juuri nuo samaiset spotit olisi Hardykin tehnyt, jos olisi paikalla ollut. Mitään tarinankerronnallisia tai kehäpsykologisia elementtejä tässä nyt ei luonnollisestikaan ollut, mutta menevää hardcore-ryskettä senkin edestä. Loppujen lopuksi tulin siihen johtopäätökseen, että Hardyn poissaolo ei hirveästi matsin laatuun vaikuttanut. Hyvä suoritus kummaltakin vaikeassa tilanteessa.

Spoiler: näytä

Kesto: 13:05
Voittaja: Raven

Arvosana: *** ¼

Tag Team Match
Monty Brown & Kip James VS. Diamond Dallas Page & Ron Killings
Seuraavaksi oli sitten vuorossa jo illan kolmas joukkuematsi. Kip Jamesin saavuttua TNA:han olivat 3 Live Krun Konnan ja Killings alkaneet kyseenalaistamaan BG Jamesin lojaaliutta. Janottaisiko vanha suola niin pahasti, että BG hylkäisi heidät? Tämän tueksi oli sitten tapahtunut erikoisia sattumuksia: BG oli mm. vahingossa lyönyt Konnania kitaralla päähän, ja useaan otteeseen luonut paljon puhuvia katseita Kipin kanssa Tässä ottelussa BG:n oli tarkoitus olla DDP:n partnerina Brownia ja Kipiä vastaan.

Siinä missä Jeff Hardyn ”no show” oli selvästikin aito sellainen, niin tässä BG James jäi pois puhtaasti tarinankerronnallisista syistä. ”Matkustusongelmien” vuoksi BG ei ollut päässyt paikalle ajoissa, ja Ron ”Truth” Killings joutui ottamaan hänen paikkansa. Tämä tietysti herätti lisää kysymyksiä 3 Live Krun keskuudessa BG:n lojaaliudesta. Tasoltaan tämä matsi jatkoi näköjään illan teemaksi muodostavaa kahden tähden linjaa. DDP oli kyllä hauska imitoidessaan Monty Brownia ja ottaessaan yleisönsä, mutta harmittavan ontoksi tämän painillinen anti jäi. Paljon mieluummin olisin katsellut Brownin ja DDP:n singles-matsin, ja tuota ex-Outlawsien tarinaa olisi sitten voitu jatkaa jollain muulla tavalla.

Spoiler: näytä

Kesto: 8:58
Voittajat: Brown & James (Brown pinned DDP via Pounce)

Arvosana: **

NWA World Tag Team Championship Match
The Naturals © (Andy Douglas & Chase Stevens) VS. America's Most Wanted
Illan viides ottelu, ja neljäs 2 vs. 2 joukkuematsi. Tällä kertaa myös panosta löytyi, nimittäin mestaruusvyöt. Vielä Lockdownissa AMW onnistui säilyttämään vyönsä Team Canadaa vastaan, mutta seuraavassa Impactissa tapahtui kummia. Vain pari päivää ennen kuolemaansa Chris Candido avusti Naturalseja, ja nuorukaiset voittivatkin yllättäen vyöt itselleen. Koska Naturalsien voitto oli tullut hieman kyseenalaisin konstein, kuului AMW:lle itseoikeutetusti revanssimatsi, joka nyt käytettiin. Samalla tämä matsi oli omistettu Chris Candidon muistolle.

Candidon kuoleman myötä roolit olivat kääntyneet tässä vähän nurinkurin. Juuri tänä iltana Naturalsit olivat faceja, ja lähempänä heeliä olivat AMW:n jätkät. Tuo toi otteluun omanlaistansa lisää. Matsin ensimmäiset minuutit olivat varsin mukavaa katsottavaa ja tapahtumat rullasivat kivasti eteenpäin. Jostain syystä ottelun ”flow” piti kuitenkin rikkoa kesken kaiken minuuttitolkulla kestävään kehän ulkopuolella brawlaukseen. Tuon mäiskeen jälkeen sitten kestikin taas aikaa, kunnes se punainen lanka löytyi uudelleen. Alku oli hyvää, loppu oli hyvää, se pisimpään jatkunut keskiosa ei niinkään. Ei oikein pysynyt kasassa tämä matsi, mutta paljon hyviäkin elementtejä kieltämättä löytyi.

Spoiler: näytä

Kesto: 15:03
Voittajat: The Naturals

Arvosana: ***

X-Division Championship Match
Shocker VS. Christopher Daniels ©
Meksikon ihme Shocker oli voittanut ykköshaastajan paikan Lockdownissa, ja päätti nyt lunastaa matsinsa, vaikka sen myötä missasikin samanaikaisesti pidetyn AAA-promootion suurimman tapahtuman, Triplemanian. Tästähän Tenay & West saivatkin aihetta hehkuttaa, kuinka mahdottoman paljon x-divisioonan mestaruus merkitsee ympäri maailmaa. Shocker oli muutenkin varsin mielenkiintoinen tapaus. Hän näytti ikäistään paljon vanhemmalta, ja jotenkin kömpelöhköltä liikkeissään, mutta pystyi kuitenkin tarvittaessa iskemään ihan niitä samoja riskiliikkeitä mitä muutkin x-divarilaiset. Hämmentävää.

Matsi itsessään oli varsin laadukas, kuten nämä x-divisioonan kähinät näinä vuosina tuppasivat olemaan. Tässäkin kerettiin nähdä mallikasta tekniikkapainia, riskiliikkeitä ja jännittäviä läheltä piti- tilanteita. Yhdessä vaiheessa vaan hieman huvitti, kun Daniels mittasi Moonsaultinsa väärin ja laskeutui mahalleen kanveesiin. Yleensähän tuossa jäädään myymään tälliä, mutta koska tällä kertaa sen oli tarkoitus osua, päätti Daniels toimia vähän toisin. Hän pomppasi välittömästi jaloilleen kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja toisti tismalleen saman spotin, tällä kertaa onnistuen. Tuollaiset jotenkin vaan pistää silmään, vaikka eivät tietenkään ottelun kokonaisuutta pilaa. Hieman pidempää kestoa tämä olisi vaatinut, että tähän olisi sellaista todellista ison matsin tuntua saatu. Tällaisenaankin toki ihan mukava keskikortin ottelu.

Spoiler: näytä

Kesto: 12:02
Voittaja: Christopher Daniels (Angel's Wings off the top rope)

Arvosana: *** ¼

20 Man Gauntlet (#1 Contender's Match)
Osallistujat: Bobby Roode, Zack Gowan, Eric Young, Cassidy Riley, Primetime, Shark Boy, A-1, Chris Sabin, Petey Williams, Sonny Siaki, Lance Hoyt, Matt Bentley, Jerrelle Clark, Mikey Batts, Kip James, Trytan, Ron Killings, Apolo, BG James, Abyss
Köyhän miehen Royal Rumble. Kaksi miestä aloitti, ja 60 sekunnin välein otettiin aina uutta ukkoa kehiin. Eliminointi normaaleilla Battle Royal-säännöillä. Kahden viimeisen selviytyjän paremmuus sitten ratkottaisiin perinteisen painiottelun säännöin. Tähän olikin sitten kasattu kaikki mahdolliset ja mahdottomat ottelijat. Yksijalkainen sankari Zack Gowan, Jerrelle Clarkin ja Mikey Battsin kaltaisia nevareita ja monia muita alakorttilaisia. Varsinaisia voittajaehdokkaita nyt ei ihan hirveää ottelijalistasta löydy.

Noihin odotuksiin ja yleiseen battle royal-matsityypin antipatiaani peilaten tämä oli ihan mukava ottelu. Koska uutta ukkoa tuli kehään tiiviillä tahdilla, niin ei tämä kerennyt tylsäksi käymään ja pahimmat köysissä ähellykset vältettiin. Team Canada dominoi pitkälti ottelun alkupuolta, välissä sitten nähtiin jatkoa Sabinin ja Bentleyn sodalle ja loppuvaiheissa sitten ihmeteltiin BG & Kip Jamesin suhdetta. BG:hän oli jäänyt pois suunnitellusta joukkuematsista aiemmin, mutta oli kuitenkin tässä mukana, ja teki jonkun verran yhteistyötä entisen tagparinsa Kipin kanssa. Lopputaistelussa oli sitten mukana kaksi ihan ansaitsevaa tyyppiä, ja sekin kesti useamman minuutin, niin lähtökohtiin nähden tämä oli tosiaan positiivinen yllätys.

Spoiler: näytä

Kesto: 26:51
Voittaja: Abyss (last eliminated Ron Killings)

Arvosana: ***

NWA World Heavyweight Championship Match (Special Referee: Tito Ortiz)
AJ Styles VS. Jeff Jarrett ©
Tältä ottelulta pystyi odottamaan mitä vain. Jeff Jarrett oli isännän ottein hallinut NWA-vyötä paria viikkoa vaille vuoden ajan. Kuten kaikki tiedämme, Jarrett oli onnistunut säilyttämään vyön useasti varsin kyseenalaisin konstein. Menestyksen kanssa on kuitenkin hankala riidellä, toteaisi Jerry Lawler varmasti. Nyt Jarrettilla oli vastassaan todellinen haaste. AJ Styles oli päihittänyt Lockdownin klassikossa Abyssin ja ansainnut tämän ottelun, ja ratsasti sillä kuuluisalla ”momentumin aallonharjalla.” Lähestulkoon jokaisen maapallolla elävän ihmisen mielestä nyt oli muutoksen aika. Samaa mieltä oli myös Dusty Rhodes. Varmistaakseen sen, että Jarrett ei pääse vetämään mitään kaneja hatustaan, oli Rhodes hommannut matsiin erikoistuomarin. Yhden UFC:n legendoista, ”Huntington Beach Bad Boyn” Tito Ortizin. Tässä oli sen verran kova nimi, että en yhtään pistänyt pahakseni hänen tuomarointikeikkaansa.

Tito myös hoiti ruutunsa paljon paremmin kuin keneltäkään ”julkkisvierailijalta” voi odottaa. Aivan varmasti oli mies kasvaessaan wrestlingiä katsonut, sen verran luontevasti hän osasi tuomarin roolissa toimia. Nyt kun Jarrettilla oli kerrankin itseänsä taitavempi jannu vastassa, niin tulos oli sen mukaista. Tämä oli jo sen tasoinen matsi, jota voi hyvällä omallatunnolla väittää ppv main eventiksi ja maailmanmestaruusotteluksi. TNA:n kanssa vuonna 2005 tämä on ollut harvinaista herkkua. Tito Ortiz oli ehkä sittenkin ottelun ratkaisuhetkillä bookattu liian isoon rooliin, ja vaikka hän osansa mallikkaasti hoitikin, niin samalla sählääminen tuomarin kanssa vei jotain pois itse ottelulta. Sellaiseen kiimaiseen tykitykseen tässä ei päästy, jonka vuoksi tämä ottelu niukasti jää siitä neljän tähden maagisesta rajasta. Hyvin lähellä sitä oltiin, ja kyllähän tämä monella tapaa varsin muistettava pääottelu oli. Vielä vähän jotain ekstraa olisi toivonut, mutta kyllä tämäkin kelpaa paremman puutteessa.

Spoiler: näytä

Kesto: 19:34
Voittaja: AJ Styles (Spiral Tap)

Arvosana: *** ¾


*** AJ Styles
** Jeff Jarrett
* Sean Waltman

Yhteenveto: Mielestäni siinä mielessä tämä oli parempi kuin monet alkuvuoden tapahtumat, että sellainen yleinen sekavuus ei enää niin vahvasti leimannut koko tapahtumaa. Tai sitten alan vaan pikku hiljaa päästä paremmin kärryille näistä kaikista kuvioista. Itse show tarjosi useita tasapaksuja joukkueotteluita, mutta myös positiivista löytyi. Raven ja etenkin yllättäen ”tuleen” joutunut Sean Waltman ansaitsevat sulan hattuunsa ja olihan tuo pääottelu myös varsin mukava, vaikkei ihan sille huipputasolle yltänyt. Kenitystä häikäilemättömästi lainaten: ”ok tasoinen ppv.”

PPV Ranking 2005

1. WWE - Royal Rumble 3,55
2. WWE - WrestleMania 21 3,31
3. TNA - Lockdown 2,91
4. TNA - Against All Odds 2,88 / WWE - Backlash (RAW) 2,88
5. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA - Final Resolution 2,80
6. WWE - No Way Out (SmackDown) 2,79
7. TNA - Hard Justice 2,78
8. TNA - Destination X 1,67

Vuoden matsi ehdokkaat
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Christopher Daniels VS. AJ Styles (30 Minute Ironman) / TNA Against All Odds
Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE WrestleMania 21

Seuraavana jatketaan sitten WWE:llä ja vuorossa taitaapi olla Judgment Day.

[Kenitys]

Paljoa ei ole nyt Whatin arvostelusta sanottavana, koska tuon ajan TNA on tosiaan minulle hyvin vierasta ja vain etäisistä spoilerilukemisista tuttua. Siksi odotankin innolla aikaa, kun pääsen tuota menoa näkemään itsekin :)


SUMMERSLAM 2001

Tätähän sitä oli odotettu taas useiden kuukausien ajan. Kesän suurin painitapahtuma oli luvassa, kun WWF järjesti elokuun lopussa erittäin perinteikkään SummerSlaminsa. Tänä herran vuonna aivan uuden säväyksen SummerSlamiin toi se, että sota WWF:n ja WCW/ECW:n välillä oli kiihtynyt entisestään Invasionin jälkeen. Muutama WWF-painija oli hypännyt tunkeutujien kelkkaan, ja samalla WCW/ECW-liittouma oli saanut viralliseksi nimekseen The Alliancen. Tässäkin ppv:ssä suurin osa otteluista oli taas tiukkoja taisteluita eri leirien painijoiden välillä. Jatkan tätä poikkeuksellista painijoiden värjäämisjärjestelmää varmaan koko Alliance-storylinen ajan. WWF-painijat (riippumatta siitä, mitä yleisö heistä piti) on merkitty siis sinisellä ja Alliance-painijat (huolimatta mahdollisesta suosiostaan) punaisella. Selostuspöydänkin takaa kuultiin tällä kertaa erilaisia mielipiteitä, sillä Paul Heyman oli taas palannut JR:n selostuspariksi.


Lance Storm (c) vs. Edge - WWF Intercontinental Championship
Lance Storm ja Edge ottivat mittaa toisistaan jo Invasionissa, jolloin Stormin apuna oli joukkuekaveri Mike Awesome ja Edgen kumppanina oma veli Christian. Nyt näiden kahden vihanpito oli syventynyt entisestään samalla, kun koko Alliancen ja WWF:n välinen sotakin oli muuttunut viikko toisensa jälkeen rajummaksi ja rajummaksi. Lance Storm oli voittanut WCW-painija Hugh Morruksen avulla IC-mestaruuden Albertilta, ja Edge päätti ottaa tehtäväkseen WWF:n oman mestaruuden tuomisen takaisin WWF:n nimiin. Edgen ja Stormin välejä ei parantanut sekään, että Storm oli jo pilannut Edgen yrityksen tuoda HC-mestaruus takaisin WWF:lle.

Jostain kumman syystä en innostunut tästä samalla tavalla kuin Invasionin openerista, joka oli mielestäni todella hieno joukkuemäiskintä. Syytä on todella vaikea keksiä, koska tälläkin kertaa kyseessä oli kyllä viihdyttävä ja hyvä painiottelu. Storm työsti Edgen selkää ihan tehokkaasti, meno oli muutenkin viihdyttävää, ja ottelussa nähtiin Edgen perhanan hieno counter, jossa hän käänsi Stormin Crossbodyn Powerslamiksi. Ehdottomasti siis hyvä taistelu IC-mestaruudesta ja toimi moitteettomasti illan avaajana, mutta jotenkin tässä ei ehkä sitten ollut sellaista todella hienon väännön meininkiä. Jotain vielä suurempaa jäin siis kaipaamaan, että hienojen arvosanojen ovet olisivat auenneet. Negaatiosta huolimatta pitää siis korostaa, että ottelu oli oikein hyvä, mutta mitä muuta näiltä kahdelta voisikaan odottaa.
*** (11:16)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Edge (Impaler DDT)

Spike Dudley & APA vs. Test & Dudley Boyz
Test oli siis yksi ensimmäisiä WWF-painijoita, jotka hyppäsivät Alliancen puolelle. Voin myös heti tässä kättelyssä todeta, etten pidä yhtään tästä, kuinka WWF rupesi paikkamaan puuttuvia nimiä WCW/ECW:n porukasta siirtelemällä "jämäpalojaan" Alliancen puolelle. Toisaalta kritisoin tuota jo edellisen arvostelun lopussa, joten ei siitä tässä sen enempää. Test oli kyllästynyt siihen, kuinka kukaan ei tuntunut luottavan häneen WWF:n porukassa, sillä huhu kertoi, että Test olisi ollut WCW:n "vakooja". Näin ei kuitenkaan ollut, mutta kun Test oli kerran jätetty yksinään taistelemaan WCW-painijoita vastaan, sai hän tarpeekseen. Seuraavalla viikolla hän liittyi kaverinsa Shane McMahonin johtamaan Allianceen aiheuttamalla APAlle tappion joukkuemestaruusottelussa. Samaan aikaan Bubba Rayn ja D-Vonin feud heidän pikkuveljeään Spikeä vastaan sen kuin jatkui, joten tässä WWF vs. Alliance -ottelussa oli yhdistettynä kaksi henkilökohtaista feudia.

Tämä ottelu yllätti minut positiivisesti tarjoamalla erittäin toimivaa ja hyvin mielenkiinnon ylläpitävää non-stop actionia. Näitä kavereita kannattaa buukata juuri tällaisiin otteluihin, koska silloin kenenkään ei tarvitse näyttää heikkouksiaan, sillä jokainen saa olla vain sen tietyn ajan kehässä. Ottelun suurin tähti oli Spike, joka toi juuri sopivaa vaihtelua isojen miesten keskellä. Samalla hän sai kaikki vastustajansa, erityisesti Testin, näyttämään todella hyvältä ottaessaan hienosti vastaan hurjia power-liikkeitä, joista voi mainita erityisesti Testin Spinebusterin ja Spiken heiton kehästä ulos ringsidellä olleen pöydän läpi. Lopun tauoton rymistely ja tilanteiden vaihtelu oli myös kivaa katsottavaa. Teknillispainillisesti ottelu ei ollut millään tavalla erikoinen, mutta tämmöisenä välipalana toimi roolissaan.
**½ (7:19)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Test & Dudley Boyz (Test pinned Bradshaw after Shane McMahon interfered)

Tajiri (c) vs. X-Pac (c) - WWF Light Heavyweight & WCW Cruiserweight Championships
Illan ainoassa WWF-painijoiden välisessä ottelussa oli panoksena molemmat kevytsarjalaisten mestaruusvyöt. X-Pac oli hävinnyt viime ppv:n aikaan hallussa pitämänsä WWF Light Heavyweight -mestaruuden Tajirille pian Invasionin jälkeen, mutta vain viikkoa myöhemmin hän oli paikannut menetyksensä voittamalla WCW Cruiserweight -mestaruuden Billy Kidmanilta. Nyt nämä kaksi mestaria ottivat uudestaan yhteen ottelussa, jonka voittajasta tulisi kiistaton ykkönen tässä jatkuvasti suosiotaan kasvattavassa divisioonassa. Yleisö ei edelleenkään voinut sietää X-Pacia, mutta se ei häntä suuremmin liikuttanut.

Vieläkään ei päästy ihan sille ***½-tasolle, jota WCW:n cruiserweight-divisioona tarjosi taas viimeisinä kuukausinaan roppakaupalla. Toisaalta tällä(kään) kertaa ei jääty kauas tuosta arvosanasta, sillä kyseessä oli ehdottomasti hyvä ja erittäin vauhdikas taistelu. Erityisesti alkupuolisko oli upea. Tarjolla oli Tajirin stiffejä potkuja ja ASAI Moonsaulteja, ja X-Pacilta puolestaan huikea Sommersault ulos kehästä ja todella sairaan näköinen lento kehäkulmauksen päälle. Loppua kohti homma meni ärsyttävästi turhan sekavaksi, ja lopussa nähty Albertin puuttuminen otteluun laski harmillisesti fiiliksiä, enkä lopetuksestakaan innostunut. Ilman näitä miinuksia oltaisiin puhuttu jo siitä hienosta ottelusta. Ehkä ensi kerralla?
*** (7:33)
Voittaja:

Spoiler: näytä

X-Pac (X-Factor)

Rhyno w/ Stephanie McMahon-Helmsley vs. Chris Jericho
Tämän ottelun takana oli ensisijaisesti Chris Jerichon henkilökohtainen taistelu "Billion Dollar Princess" Stephanie McMahonin kanssa. Siitä lähtien kun Stephanie oli tehnyt paluunsa reilun kuukauden mittaisen tauon jälkeen kääntymällä isäänsä vastaan ja paljastumalla ECW:n uudeksi omistajaksi, oli Chris Jericho valinnut hänet silmätikukseen. Jericho oli käyttänyt kaikki mahdolliset tilaisuutensa pilkkaamalla Stephanieta todella ilkeästi ja ennen kaikkea halpamaisesti. Yleisö oli tietenkin täysin Jerichon puolella, mutta Stephanie päätti tehdä asiasta loppuun valitsemalla Rhynon henkilökohtaiseksi soturikseen. Rhynon tehtävä oli tehdä loppu Jerichon pilkasta ja mielellään koko Jerichosta. Tähän mennessä Rhyno olikin ollut yhteenottojen hallitseva osapuoli: Jericho ei ollut voittanut Rhynoa kertaakaan, ja pari viikkoa sitten SD!:ssä oli nähty se kuuluisa spotti, jossa Rhyno Goretti Jerichon sisääntulosetin läpi. Tuon spotin jälkeen seuraavalla viikolla nähtiin ensimmäistä kertaa klassinen nyrkkiteemainen SD!-rakennelma.

Hyvien otteluiden putki jatkuu. Silti vieläkään ei päästy yli kolmen tähden tasolle. Toisaalta ei pidä ruveta valittamaan, sillä tämmöinenkin taso on alakortin otteluiden osalta oikein hyvää menoa. Silti tässäkin ottelussa olisi ollut ehkä aineksia vielä enempään. Lopetus oli kyllä hoidettu hyvin, mutta silti siinä olisi mielestäni voitu nähdä vieläkin rankempaa vääntöä puolin toisin. Lisäksi tästäkin ottelusta tuntui puuttuvan se superhieno fiilis. Tämän enempää ei parane moittia tätäkään ottelua, koska kyseessä oli kiistatta hyvä ottelu, jossa nähtiin muun muassa upea Gore ilmasta Jerichon hypätessä apronilta ringsidelle.
*** (12:34)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Chris Jericho (Walls of Jericho)

- Tässä välissä nähtiin aivan pieni backstage-angle, joka ei ollut muuten millään tapaa merkittävä, mutta siinä saatiin viidessä sekunissa Shawn Stasiak näyttämään niin pelleltä, ettei hän minun silmissäni voisi olla enää koskaan uskottava vastustaja yhdellekään WWF-painijalle. En paheksu tätä sen takia, että olisin Stasiakin suuri fani. Ei, Stasiak voitaisiin minun puolestani heivata koko firmasta pois. Minun on vain aivan mahdotonta käsittää, miksi hemmetissä WWF ei voi kohdella edes niitä vähäisiä hankkimiaan WCW-painijoita sillä tavalla, että joku voisi pitää heitä varteenotettavina uhkina WWF:lle. Tästä vielä lisää myöhemmin tässä arvostelussa.


Jeff Hardy (c) vs. Rob Van Dam - Ladder Match for the WWF Hardcore Championship
Kahden yleisön jättisuosiossa olevan high-flyerin Jeff Hardyn ja Rob Van Damin raju taistelu Hardcore-mestaruuden kohtalosta jatkuu edelleen. Mestaruus oli ehtinyt vaihtaa omistajaa tässä välissä jo pariinkin otteeseen, mutta nyt se oli taas Jeff Hardyn käsissä. Tai oikeastaan ottelun alkaessa se ei nimen omaan ollut Hardyn käsissä, koska se roikkui katosta 20 jalan korkeudessa kehän yläpuolella. SummerSlamin historiassa oli nähty joitakin legendaarisia Ladder-otteluita, ja nyt Jeff Hardylla ja Rob Van Damilla olisi mahdollisuus räjäyttää potti luomalla yksi legenda lisää. Tämän taistelun oli tarkoitus vihdoin päättää näiden miesten välienselvittely.

Jotkut arvostelijat ovat itkeneet tämän ottelun osalta lopussa nähdystä parista ikävästä botchista, mutta minua ne eivät haitanneet. Edes se kohta, jossa RVD:n oli tarkoitus potkaista vyöstä roikkuva Jeff Hardy alas kanvaasiin mutta jossa potku meni karusti ohi, ei näyttänyt typerältä. Se vain näytti siltä, että RVD (kayfabessa) epäonnistui yrityksessään, ja pian sen jälkeen Hardy romahti maahan, koska ei jaksanut enää roikkua vyössä. Jos Hardy olisi lähtenyt tippumaan samalla hetkellä ohi menneen potkun kanssa, olisi homma ollut typerä botch. Nyt sekin näytti hyvältä... Niin kuin koko tämä perkeleen ottelu. Jos osaa kiinnittää huomiota muuhun kuin pariin botchiin, huomaa nopeasti tämän olleen aivan jumalattoman kova ottelu. Tämä oli vielä astetta hienompi kuin Invasionissa nähty HC-mestaruusottelu ja samalla yksi vuoden MOTYC-kamppailuista ja osa klassisten SummerSlamissa nähtyjen Ladder-otteluiden sarjaa. Kiitos ottelun mahtavuudesta kuuluu sille, että molemmat antoivat tässä ottelussa aivan kaikkensa. Tässä nähtiin sellaisia spotteja, joita kumpikaan ei ollut paljon aiemmin väläytellyt. Sellaisia olivat muun muassa Hardyn Corkscrew-loikka, Split-legged Moonsault tikkaiden päälle, Sunset Flip Powerbomb tikkaiden päältä, RVD:n Rolling Thunder kehän poikki ja muut aivan uskomattomat loikat. Lisäksi tunnelma oli aivan hillitön, ja ottelu tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Aikaakin oli juuri täydellisesti. Tällaista tikasspottailu parhaimmillaan on.
****½ (16:33)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Rob Van Dam

Diamond Dallas Page & Kanyon (c) vs. Brothers of Destruction (c) w/ Sara - Steel Cage Match for the WWF Tag Team & WCW Tag Team Championships
RVD:n ja Jeff Hardyn feudissa oli kyse puhtaasti HC-mestaruudesta. Tässä taas... Tässä oli kyse niin paljon enemmästä kuin mestaruusvöistä. Kaikki oli alkanut siitä, kun Diamond Dallas Page oli paljastanut Undertakerin vaimon Saran vainoajaksi. 'Taker ja DDP olivat ottaneet ensimmäisen kerran yhteen King of the Ringissä, jossa UT perseraiskasi Pagen. Invasionin ME:ssä miehet poistuivat ottelusta kesken pois tappelemaan toistensta kanssa backstagella. Nyt kuvioon olivat tulleet mukaan myös mestaruusvyöt, sillä Undertaker oli veljensä Kanen kanssa voittanut WCW:n joukkuemestaruudet Chuck Palumbolta ja Sean O'Hairelta. Samaan aikaan Diamond Dallas Page oli lyöttäytynyt yhteen vanhan ystävänsä ja uuden US-mestari Kanyonin kanssa, ja Testin avustuksella tämä kaksikko oli onnistunut voittamaan WWF:n joukkuemestaruudet itselleen. Mestarin asema tiesi kuitenkin kaksikolle ikäviä uutisia, sillä WWF-comissioner William Regal julisti, että DDP ja Kanyon joutuvat puolustamaan mestaruuksiaan Champions vs. Champions -ottelussa SummerSlamissa Undertakeria ja Kanea vastaan... Ja ottelumuotona olisi Steel Cage Match.

Olen jo kahdessa arvostelussa kritisoinut sitä, kuinka päin p***että WWF buukkasi Diamond Dallas Pagea alusta lähtien ja kuinka hyvät mahdollisuudet heillä olisi ollut saada DDP:stä uskottava ME-nimi, jollei häntä olisi pitänyt syöttää Undertakerin egon tyydyttämiseksi. Olisitte nyt sitten pitäneet sen 'Takerin vähintään hemmetin kaukana DDP:stä, koska tämä... Tämä oli naurettavaa. Paasasin edellä jo siitä, kuinka pelleltä WWF sai Shawn Stasiakin näyttämään viidessä sekunnissa. DDP:n ja Kanyonin kohdalla aikaa tarvittiin 10 minuuttia, mutta lopputulos oli vielä karmeampi. Kumpikaan näistä äijistä ei minun silmissäni olisi enää koskaan uskottava yläkortin painija. Hienoa työtä WWF. Kanyonissakin olisi ollut runsaasti potentiaalia, mutta mitäpä sillä on väliä. Plussaa ottelusta pitää antaa siitä, kuinka hienosti DDP ja Kanyon hyväksyivät hautauksensa. Äijät ottivat vastaan hurjaa bumppia ja myivät sen vieläpä näyttävästi. Undertakerin ja Kanen power-liikkeet olivat oikeasti vakuuttavia. Se ei silti pelasta sitä yleistä vitutusta, jonka tämä ottelu minulle jätti.
*½ (10:13)
Voittajat:

Spoiler: näytä

Brothers of Destruction (Undertaker pinned DDP after a Last Ride)

Steve Austin (c) vs. Kurt Angle - WWF Championship
Kaksi vuoden 2001 shokeeraavinta painitapahtumaa ovat molemmat liittyneet Steve Austiniin. Ensin Steve Austin myi sielunsa ja yhdisti voimansa ikuisen vihamiehensä Vince McMahonin kanssa WrestleManiassa. Sitten juuri kun näytti siltä, että vanha Stone Cold Steve Austin oli palannut taistelemaan WWF:n kunnian puolesta, tapahtui jotain odottamatonta. Invasionin Main Event päättyi siihen, kun Steve Austin petti kaikki joukkuekaverinsa ja koko WWF-fanikunnan ja auttoi Team WCW/ECW:n voittoon Team WWF:stä. Steve Austin liittyi virallisesti osaksi Alliancea ja vei WWF-mestaruuden mukanaan pahuuden puolelle. Tämän jälkeen Vince McMahonilla oli vain yksi mies, johon hän voisi turvautua: Kurt Angle. Anglesta oli tullut Vincen läheisin luottomies, ja Austin nimesi Anglen ja Vincen läheisyyden suurimmaksi syyksi siihen, ettei hän saattanut enää luottaa Vinceen ja että hän päätti liittyä Alliancen puolelle. Austin oli varma, että Vince olisi yrittänyt kusettaa mestaruuden häneltä. Nyt yleisön hylkäämä Austin joutui taistelemaan uutta suursuosikkia Kurt Anglea vastaan. Angle oli luvannut tuoda WWF-mestaruuden takaisin WWF:n puolelle. Angle oli jo ennen SummerSlamia ehtinyt voittaa WCW-mestaruuden Raw'ssa, mutta hän oli hävinnyt sen seuraavalla viikolla takaisin juuri Austinin sekaantumisen takia.

Ohhoh, mitä tähän nyt oikein voi sanoa. Jos ottelu alkaa jo saakelin intenssiivisellä menolla, jossa Austin teloo Anglen nilkkaa, Angle heittää seitsemän Germania putkeen ja Austin tarjoilee vielä hulppean Superplexin ja kaikkea muutakin niin ei tämä voi olla kuin huippusettiä. Sitten alkaa kehän ulkopuolinen sairas hardcore-brawlaus, jossa Angle vuotaa kuin pistetty sika ja iskee päänsä lähes 10 kertaa kehätolppaan. Sitten vielä kaikki Suplexit kehäalueen ulkopuolella ja lopulta kehässä nähty aivan järjettömän kova lopputaistelu. Moonsaultit, huikean korkeat Angle Slamit... Ei hyvä isä. Olin aivan varma, että Rob Van Damin ja Jeff Hardyn ottelu olisi illan kovin taistelu, mutta kyllä se kunnia kuuluu kuitenkin tälle ottelulle. Angle ja Austin ovat koko vuoden ajan olleet hiton kovassa vedossa, ja tässä on osoitus siitä, miten pirun hienoa menoa he pystyivät tarjoamaan, kun heidät pistettiin ensimmäistä kertaa vastakkain 1 on 1 -ottelussa. Ehdottomasti MOTYC-kamaa. Tänä vuonna on vain nähty liikaa niitä perkeleen kovia otteluita. Lopetuskin oli storylinen kannalta kyllä toimiva ja ovela, mutta silti tämmöinen laimeahko screwjob-meininki ja lopussa nähty turhahko pieni finisherhuoraus aiheuttavat sen, ettei tämä yllä täydellisyyteen. Yhdyn silti 'Alert Idolsissa esitettyihin mielipiteisiin tästä ottelusta.
****½ (22:30)
Voittaja:

Spoiler: näytä

Kurt Angle (WCW-referee Nick Patrick DQ'd Austin just when Angle had him pinned because Austin had attacked four referees: Austin retained the title)

Booker T (c) w/ Shane McMahon vs. The Rock - WCW Championship
Tämä ottelu oli illan Main Event tasan yhdestä syystä: kyseessä oli Rockin paluu ppv:hen viiden kuukauden tauon jälkeen. Todellinen syy Rockin poissaololle oli se, että Rock oli ollut kuvaamassa Skorpionikuningasta, mutta kayfabessa hänet oli pistetty pois WM:n jälkeisessä Raw'ssa, jossa Austin, Triple H ja Vince McMahon pieksivät hänet sairastuvalle. Vincen ja Rockin välit eivät olleet siis olleet pitkään aikaan lämpimät, ja kun Rock teki paluunsa WWF:ään Invasionin jälkeisessä Raw'ssa, arvuuttelivat kaikki, valitsisiko Rock kenties Alliancen puolen vain, jotta pääsisi taistelemaan Vinceä vastaan. Ensin tilanne näyttikin WWF:n kannalta pahalta, kun Rock iski Vincen maahan Rock Bottomilla, mutta heti tätä seurasi Rock Bottom myös Shane McMahonille. Tämän jälkeen Rock julisti, että vihdoin hän on palannut... WWF:ään. Rock sanoi, ettei hän edelleenkään voi sietää Vinceä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että hän tahtoo taistella WWF:n puolella viimeiseen asti. Seuraavassa Smackdownissa Rock sitten haastoikin WCW:n ykkösnimen Booker T:n puolustamaan WCW-mestaruuttaan Rockia vastaan SummerSlamissa, ja Booker T otti haasteen vastaan. Seuraavina viikkoina nähtiin rajuja yhteenottoja, jossa muun muassa selvitettiin sitä, kumpi liike oli parempi: Book End vai Rock Bottom?

Viihdyttävä ottelu pitkälti jo sen takia, että tunnelma oli huikea huolimatta siitä, että äsken oli nähty järisyttävän kova taistelu. Yleisö kannusti uskomattoman hienosti Rockia. Kyllä tuo kaveri on vain aivan äärettömän karismaattinen, ei siitä pääse yhtään mihinkään. Myös itse painiotteet olivat ihan toimivia, kehän ulkopuolella nähty tappelu oli itenssiivistä, ja loppua kohti ratkaisuhommat alkoivat olla ihan oikeasti jännittäviä. Lopetuskin oli toimiva, joten kyllä tästä kaikin puolin jäi hyvä maku suuhun. Silti tässä ei ollut mitään sellaista erityistä, joka olisi nostanut tämän edes hienolle tasolle, joten oli tämä selvä tasonpudotus edelliseen otteluun verrattuna. Hyvä ottelu, mutta ei sen enempää. Sopivasti ylibuukattu mutta ei WCW:mäiselle naurettavuuden tasolle.
*** (15:19)
Voittaja:

Spoiler: näytä

The Rock (Rock Bottom)

*** Kurt Angle
** Steve Austin
* Jeff Hardy

Kokonaisarvio SummerSlamista: Jos tapahtumassa nähdään kaksi ****½-ottelua, jotka vieläpä voisivat ihan oikeasti kilpailla MOTY-tittelistä, ei tapahtumaa voi moittia millään. Lisäplussaa pitää antaa tasaisen hyvälle ja viihdyttävälle alakortille ja tietenkin Rockin paluulle, jonka ansiosta ME:ssäkin oli oma hieno tunnelmansa. Silti täytyy sanoa, ettei tämä ppv ollut aivan vuoden suurimpia suosikkejani. Suurin syy siihen on juuri tuo WCW-painijoiden osittain aivan naurettava hautaaminen, joka alkoi tosissaan ärsyttämään tuon joukkuemestaruusottelun kohdalla. Lisäksi sellainen ihan huikea yleismeininki tästä tuntui hieman puuttuvan, mutta olihan tämä nyt silti kiistatta Hieno ppv. Tänä vuonna on vain kova taso.

1. WWF WrestleMania X-Seven - Loistava
---------------
2. WWF Royal Rumble - Hieno
3. WWF No Way Out - Hieno
4. WWF SummerSlam - Hieno
5. WWF Judgment Day - Hieno
---------------
6. WWF Backlash - Hyvä
7. ECW Guilty As Charged - Hyvä
8. WWF Invasion - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. WCW Greed - Ok
11. WWF Insurrextion - Ok
---------------
12. WCW SuperBrawl: Revenge - Kehno
13. WCW Sin - Kehno
---------------
14. WOW Unleashed - Surkea

Seuraavaksi Unforgiven.

[What]

Kenityksen arvostelut parantuvat viikko viikolta. Enkä nyt tarkoita mitään kirjallisia hienouksia, vaan sitä että joka kerta tulee vastaan tuttuja matseja, jotka on itsekin aikoinaan nähnyt. Kuten esimerkiksi Summerslamin Angle-Austin. Aivan mahtava ottelu, ja puhtaalla lopetuksella tuolla olisi ollut ainekset vaikka ihan sinne femmaan asti. Austinin vuosi 2001 on kyllä aivan uskomaton katsoi sitä sitten otteluiden tason tai minkä tahansa muun asian kannalta. Mutta jatketaanpas nyt omaa projektia.


Sunnuntai, 22. Toukokuuta 2005
Target Center, Minneapolis, Minnesota


WrestleManian jälkeen SmackDown-brändillä oli yli puolitoista kuukautta aikaa kehitellä uusia kuvioita ja tuoda kehiin uusia painijoita. Pitkähkön tauon jälkeen myös sinibrändin äijät päästettiin nyt ppv-tasolla irti. Eipä siinä sen kummempaa, oletusarvoisesti tavanomainen pikku-ppv tulossa. Selostajina tutusti Cole & Tazz.

WWE Tag Team Championship Match
Hardcore Holly & Charlie Haas VS. MNM (Johnny Nitro & Joey Mercury) © w./Melina
Nyt se oli sitten tapahtunut. MNM:n debyytti. Tästä joukkueestahan kehittyi Smackdown-brändin joukkuedivisioonan kantava voima pariksi tulevaksi vuodeksi. Heti debyytissään nämä Hollywood-tyrkyt olivat aiheuttaneet melkoisen paukun, kun voittivat joukkuevyöt Eddie Guerrerolta & Rey Mysteriolta. Millä tavalla, siitä lisää myöhemmin. Joka tapauksessa nyt oli tullut aika myös puolustaa vöitä, ja haastajiksi oli löytynyt SD:n kapeasta joukkuevalikoimasta viime vuoden lopusta saakka yhdessä taggailleet Holly & Haas.

Ottelu nyt ei odotetusti mitään huikaisevaa tasoa ollut, mutta täytti kyllä ruutunsa. Ajoittain toiminta oli yllättävänkin sähäkkää. HC Hollyn tiukat chopit ja Charlie Haasin Suicide Dive kehän ulkopuolelle (kyllä vaan) jäivät erityisesti mieleen. Yleisökin oli menossa paremmin mukana kuin olisi uskaltanut odottaa. Kyllä tätä olisi vielä muutaman minuutin pidempäänkin jaksanut katsoa.

Spoiler: näytä

Kesto: 8:06
Voittajat: MNM (pinned Haas via Snap Shot)

Arvosana: ** ½

Singles Match
The Big Show VS. Carlito w./Matt Morgan
Tämä alkoi siitä, kun Carlito etsi itselleen uutta henkivartijaa ja rohkeni kysyä Big Show'ta hommaan. Show ei työtarjouksesta liiemmälti ilahtunut, ja homma kaksikon välillä tulehtui entisestään kun Carlito syötti Show'lle myrkytetyn omenan, jonka seurauksena Big Show oksensi keskelle kehää. Siinäpä ihana mielikuva teille kaikille. Showsterin kieltäytymisestä huolimatta Carlito oli löytänyt rinnalleen ison lihasköntin. WWE:hen paluun tehneen seitsenjalkaisen jätin, Matt Morganin. Ja kyllä, Morgan tosiaan kärsi vaikeuksista tuottaa puhetta ja änkytti jatkuvasti.

Kaikkihan sen tietävät, että saadakseen Big Show'n kanssa aikaan hyvän yksilömatsin, niin täytyy olla loistelias painija. Ja Carlito ei ihan siihen kategoriaan pudonnut. Niinpä ottelu olikin kovin lyhyt, ja painillinen anti hyvin vähäistä. Suurta roolia näytteli Matt Morgan ja hän olikin olennainen osa palapeliä viime hetkillä. Sellainen tv-tasoinen matsi komealla lopetuksella.

Spoiler: näytä

Kesto: 4:43
Voittaja: Carlito (pinned Big Show after F-5 from Matt Morgan)

Arvosana: * ½

Cruiserweight Championship Match
Paul London © VS. Chavo Guerrero
Ex-mestari Chavo oli tannoin hävinnyt vyönsä Smackdownissa 20:n miehen Battle Royalissa Paul Londonille. Nyt oli veteraanin paikka ottaa omansa takaisin. Ottelu olikin varsin mukavaa keskisarjalaisten menoa. Useasti tästä vyöstä oli oteltu monen miehen sekamelskamatseja ja huumorimatseja, joten oli ihan piristävää nähdä tällainen perinteinen ja simppeli kuvio vyön ympärillä. Kummatkin miehet ovat varsin taitavia painijoita, ja jälki oli sen mukaista. Vauhdikasta ja virheetöntä menoa, muutamalla isommalla spotilla suolattuna. Sellaiseen huikeaan tykitykseen tässä ei ylletty, mutta joka tapauksessa varsin mukava keskikortin ottelu.

Spoiler: näytä

Kesto: 10:43
Voittaja: Paul London (450 Splash)

Arvosana: ***

Singles Match
Booker T VS. Kurt Angle
Sitten päästiinkin vielä tänäkin päivänä erilaisia tunteita herättävän juonikuvion pariin. Bookerin maksettua Anglelle mahdollisuuden otella WWE-mestaruudesta, alkoi Kurt purkaa turhautumistaan varsin iljettävällä tavalla. Hän alkoi vainota Bookerin vaimoa Sharmellea. Angle haukkui tylysti Sharmellea ”katuhuoraksi”, mutta totesi samaan hengenvetoon itse rakastavansa sellaisia ja myönsi himoitsevansa Sharmellea seksuaalisesti. Viikkojen kuluessa Angle useaan otteeseen tunkeutui Sharmellen pukuhuoneeseen ja....noh, en nyt osaa tätä nätimmin muotoilla....yritti raiskata naisen. Oli sanomattakin selvää, että Booker oli raivoissaan ja halusi repiä Kurtin pään irti noiden tekojen jälkeen.

En nyt oikein tiedä, mitä tuolla kuviolla ajettiin takaa. WWE ilmeisesti halusi hinnalla millä hyvänsä pitää Anglen heelinä, eikä tykännyt yleisön suosionosoituksista, joita Angle usein heelstatuksestaan huolimatta sai. ”Hieman” överiksi tämä sitten vedettiin. Ottelu itsessään oli varsin mielenkiintoinen, koska Angle & Booker eivät olleet vuosiin kunnolla feudanneet. Ja kyllähän tässä nähtiin niitä miesten parhaita puolia; Bookerin monipuolisia potkuja ja Anglen erilaisia heittoja rutkasti. Jotenkin vaan tuntui, ettei tämän kaksikon kemiat parhaalla mahdollisella tavalla kohdanneet ja ihan kaikkea ei saatu puristettua irti. Ihan kiva matsi, mutta jotain vähän enemmän olisi toivonut. Hankala selittää. Suuressa roolissa olivat myös ottelun jälkeiset tapahtumat, joissa Sharmell pääsi kostamaan Angelle kaikki tämän kataluudet. Ihan ppv-tasoinen ottelu, mutta viiden tähden HBK-ottelun jälkeen Kurtilta olisi ehkä odottanut ihan muuta kuin tällaista kuviota ja ottelua.

Spoiler: näytä

Kesto: 14:10
Voittaja: Booker T (Roll Up)

Arvosana: *** ¼

United States Championship Match
Orlando Jordan © VS. Heidenreich
Tähän aikaan US-mestaruus eli pientä lamakautta, kunnes se loppuvuodesta nostettiin takaisin entiseen loistoonsa. JBL:n avustuksella Orlando Jordan oli voittanut vyön John Cenalta ennen WrestleManiaa, ja siitä lähtien ollut mestarina. Nyt haastajaksi oli löytänyt faceksi kääntynyt ja samalla puhtaaksi huumorihahmoksi muuntautunut Heidenreich. Hän oli mm. kehitellyt hassunhauskan tyylin marssia kehään, jonka lisäksi Heidyllä oli tapana etsiä yleisön joukosta itselleen uusia ”ystäviä.” Yleisesti ottaen nämä olivat pikkulapsia, joille Heidenreich lausui ”runojaan.” Sellainen ystävän etsimis/runonlausuntasegmentti edelsi tätäkin ottelua.

Pakko on myöntää, että Heidenreichin sekoilu pienen hymyn huulille toi, mutta matsi itsessään ei. Vähän surulliseksi veti tämä US-vyön alennustila, mutta onneksi sitä ei kovin pitkään tällä erää kestänyt. Ottelusta ei ole paljoa sanottavaa, koska se ei paljoa tarjonnut.

Spoiler: näytä

Kesto: 4:55
Voittaja: Orlando Jordan (DDT)

Arvosana: * ½

Singles Match
Eddie Guerrero VS. Rey Mysterio
Tältä ei taustatarinaa puuttunut. No Way Outissa Eddie & Rey voittivat joukkuemestaruudet, ja heistä olikin kehittymässä todellinen unelmatiimi Smackdowniin. Eddien sisimmässä kuitenkin kolkutteli yksi piinaava kysymys: pystyisikö hän voittamaan Reytä? Miehet olivat alkuvuodesta pariin otteeseen otelleet Smackdownissa ja aina Rey oli jollain kikkakolmosella voiton vienyt. Sama tapahtui myös WrestleManiassa, jossa ystävykset ottelivat rehdin matsin jalon kilpailun hengessä. Tuon tappion jälkeen Eddietä alkoi entistä enemmän jurppia tappioputki Reytä vastaan, ja veljenpoika Chavon sanat ennestään hämmensivät tilannetta. Lopulta Eddie teki kylmän päätöksen lähteä paikalta pois kesken mestaruusmatsin MNM:ää vastaan ja sen vuoksi kaksikko hävisi vyönsä. Viikkojen kärhämöinnin jälkeen näytti kuitenkin sieltä, että miehet olisivat saaneet välinsä sovittua. Eddie nimittäin tuli pelastamaan Reyn kolme vastaan yksi pieksennältä ja halasi häntä. Kunnes...

… vetikin ”ystävänsä” Clotheslinella matalaksi, repi tämän maskin päästä, ajoi pää edellä kehätolppaan, aiheutti verenvuotoa ja lopuksi iski Brainbusterin teräsportaiden päälle. Rakastettavasta ”Latino Heatista” oli hetkessä tullut kylmä ja juonitteleva kusipää. Ei enää low ridereita, ei hauskanpitoa. Vain tyhjä katse, josta paistoi viha Rey Mysteriota kohtaan. Eddie oli ylittänyt sen viimeisenkin rajan, kun oli mennyt uhkaamaan Reyn perheen hyvinvointia ja luvannut ”lopettaa” Rey Mysterion Judgment Dayssa.

Kaiken tuon jälkeen oli selvää, että tässä nähtiin aivan erilainen ottelu kuin WrestleManiassa. Ei pikkunättejä luchaspotteja, eikä sulavia ketjupainisessioita. Raakaa vihantäyttämää turpiinmättöä. Jos Bookerilla ja Anglelle kemiat eivät kohdanneet, niin tässä nähtiin mitä tapahtuu kun ne klikkaavat täydellisesti. Eddiellä & Reyllä oli aina aivan huikea kyky repiä toisistaan parhaimmat puolet esille, ja tämä oli jälleen yksi esimerkki siitä. Ottelu oli rakenteeltaan aivan erilainen kuin yksikään aiempi miesten kohtaaminen, mutta yhtälailla mahtava. Hitaampi tempo tuntui sopivan heille yhtä hyvin kuin vauhdikas spottailukin. Huipputason ottelu, josta jäi kuitenkin vielä nälkää mahdollisille tuleville kohtaamisille. Eddie toimi kylmän paskiaisen roolissaan aivan täydellisesti. Tämän myötä Eddie oli tehnyt käytännössä kaiken, mitä ammattipainijana voi tehdä, ja todistanut että hän pystyy mihin tahansa rooliin ilman kummempia vaikeuksia. Hieno matsi, joka jätti janoamaan vielä lisää.

Spoiler: näytä

Kesto: 18:31
Voittaja: Rey Mysterio (by DQ after Eddie hit him with a steel chair)

Arvosana: ****

WWE Championship Match (I Quit)
John Cena © VS. John 'Bradshaw' Layfield
Romanttisen runollinen arvostelu ottelusta täällä

*** John Cena
** JBL
* Eddie Guerrero

Yhteenveto: Yksi motyc ja yksi neljän tähden matsi. Eipä ihan joka tapahtumassa noin kovaa tarjontaa ole, mutta ikävästi nuo kaksi matsia eivät saaneet juurikaan taustatukea. Angle-Booker jäi pieneksi pettymykseksi, ja sen lisäksi tapahtumassa nähtiin kaksi melko kamalaa matsia. (Show-Carlito ja Heidenreich-OJ) Viimeinen tunti oli kuitenkin sen verta kovaa settiä, että kyllä tälle täytyy kiitokset antaa, kun kyseessä oli ”pelkkä” Judgment Day. Etenkin tuo I Quit on yksi härskimmin aliarvostettuja matseja, mitä tiedän. Kannattaa katsoa.

PPV Ranking 2005

1. WWE - Royal Rumble 3,55
2. WWE - WrestleMania 21 3,31
3. TNA - Lockdown 2,91
4. WWE - Judgment Day (SmackDown) 2,89
5. TNA - Against All Odds 2,88 / WWE - Backlash (RAW) 2,88
6. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA - Final Resolution 2,80
7. WWE - No Way Out (SmackDown) 2,79
8. TNA - Hard Justice 2,78
9. TNA - Destination X 1,67

Vuoden matsi ehdokkaat
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Christopher Daniels VS. AJ Styles (30 Minute Ironman) / TNA Against All Odds
Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE WrestleMania 21
John Cena VS. JBL (I Quit) / WWE Judgment Day

Seuraavana on sitten vuorossa hyvin erilainen tapahtuma. Arvauksia saa esittää.

[DeadManWalking]

Seuraavana on sitten vuorossa hyvin erilainen tapahtuma. Arvauksia saa esittää.

Ensimmäinen ECW One Night Stand?

Hieno tapahtuma kyllä tuo arvostelussa ollut Judgment Day. Ai että minä kaipaan brändijakoa ja omia PPV-tapahtumia.

[What]

Seuraavana on sitten vuorossa hyvin erilainen tapahtuma. Arvauksia saa esittää.

Ensimmäinen ECW One Night Stand?

Hieno tapahtuma kyllä tuo arvostelussa ollut Judgment Day. Ai että minä kaipaan brändijakoa ja omia PPV-tapahtumia.

Ilonpilaaja