Viesti
Kirjoittaja Griffin » Ke 18.02.2015 12:07
Juuri näin. Triple H ei ole best in the world. Hän ei myöskään ole best there is, best there was and best there ever will be. Hän on vain than damn good.
On todettu moneen kertaan miten Triple H on hyvä kaikessa mutta ei välttämättä missään loistava. Tämä on mielestäni totuus mutta totuuttakin voi katsella monesta eri kulmasta. Itselleni kuitenkin suuri asia on, että ottelusta löytyy sellaista suuren ottelun tuntua. Harmittavan usein nykyään tuo on sellainen asia, joka puuttuu muuten loistavasta ottelusta. Ja tuohonhan vaikuttaa monet eri asiat. Tämä on kuitenkin asia, jossa koen Hunterin olevan tietyllä tavalla valtaosan yläpuolella. Jos palataan 2000-luvun alkuun niin tilanne oli jo silloin näin. Näkisin, että suurin syy tähän on se, että Triple H on aina ollut loistava feudaaja. Hyvin pohjustetulla ja tulisella feudilla saadaan aikaan otteluun sellainen lataus, joka antaa paljon anteeksi muita heikkouksia. Toki näitä tapauksia on paljon mutta kyllä itse koen, että Triple H on tasaisen vahvin kyseisessä asiassa. Miten tämä sitten liittyy aiheeseen? Siten, että tuolla tasaisella suorittamisella asiassa kuin asiassa voi tasapainottaa muita mahdollisia heikkouksia.
En allekirjoita välttämättä Kenityksen väitettä mutta on siinä totuuttakin. Ja asetun itsekkin tälle aikakausi-linjalle. Kuten on mainittu niin tuolloin ennen (Hunterin kultavuodet) käytettiin huomattavasti enemmän stipulaatioita näissä "isoissa matseissa". Triple H saattaa olla aikakauden uhri, sillä kokemuksen kautta hänen vahvuutensa piilee juuri tässä. Hän on vetänyt niin monta häkkimatsia ja katutappelua, että tietää tarkalleen mitä näissä vaaditaan hyvään otteluun. Ja tämä ei missään nimessä ole huono asia. Tuon kyseisen ajan linjaus vain oli sellainen, että PPV-tapahtumissa haluttiin nähdä jotain erillaista ja brutaalimpaa. Ja vielä, kun muistetaan ketä vastaan Hunter feudasi ja millainen oli tyypillinen Triple H feudi niin on täysin ymmärrettävää, että stipulaatioita nähtiin paljon. Tarkoitan siis, että hänellä ei ollut vastassa tuolloin mitään bryandanielssoneita ja cmpunkeja, joiden vahvuus on perinteisessä ottelemisessa. Sen sijaan hänellä oli vastassa Mick Foleytä sekä Steve Austinia, jotka sopeutuivat täydellisesti eri stipulaatioihin Hunteria vastaan.
Feudeissa oli lähes poikkeuksetta kyse mestaruudesta, joka oli tuon ajan Hunterille henkireikä. Hahmohan perustui pitkälti siihen, että hän vaikka uhrasi ystävyytensä mutta mestaruus oli aina numero uno. Näin ollen nämä stipulaatiot sopivat loistavasti hahmoon sekä kuvioihin, sillä Triple H harvoin "toimi yksin" ja nämä mahdollistivat enemmän näitä epäpuhtaita voittoja, jotka taas olivat osa kusipään hahmoa. Ja täytyy muistaa, että siinä missä nykyään päämestarimme painii kolmesti vuodessa vetäen niitä vähintään neljän tähden matseja niin päämestarina Triple H paini viikosta toiseen. Aikakausi kysymys tietysti sekin on mutta itse pidin juuri tästä vanhasta mallista. Ja vaikka Triple H veti brutaaleja matseja vailla sääntöjä maksutapahtumissa niin täytyy muistaa, että hän veti viikottaisissa kovia matseja viikosta toiseen. Ja kyllä, usein singles muodossa.
Tietyn aikakauden loputtua muuttui vähän myös Triple H:n rooli. Enään, kun ei ollutkaan Rockia, Austinia ja Foleytä niin Triple H joutuikin matsaamaan täysin erillaisten kehäkettujen kanssa. Selvästi häntä käytettiin miehenä, joka loi tähtiä. Valitettavasti se ei aina onnistunut. Hän loi Randy Ortonin sekä Batistan kaltaisia tulevia supertähtiä. Tai oikeastaan, hän teki heistä supertähtiä. Tarkoitan kuitenkin, kun mies "joutui" vetämään feudeja mm. Booker T:n, Steinerin sekä Goldbergin kanssa. Joku voi kritisoida mutta kyllähän Triple H sai paikoitellen heistä "paljonkin" irti. Tämän jälkeen luvassa olikin Shelton Benjaminia, Eugenea sekä juuri luotuja Ortonia sekä Batistaa. Nämä herrat kun eivät olleet mitään valmiita supertähtiä mutta silti Triple H sai vedettyä näiden yllämainittujen kanssa yllättävänkin hyviä otteluja välillä ja omia vahvuuksiaan käyttäen hyviä kuvioita vaikka vastustajien starpower ei ollutkaan ehkä yhtä loistokas, kuin vuotta paria aiemmin.
Ajatus tiivistettynä on se, että Triple H tosiaan on aikakautensa "uhri". Hänen hahmonsa kasvoi aikakauteen ja oli sen tärkeimpiä hahmoja. Triple H on aikakausi ja aikakausi on Triple H. Hän paini todella kovia määriä viikottaisissakin ja lähes poikkeuksetta laadukasta viihdettä. Aikakauteen vaan kuului se, että stipulaatiot olivat hyvin läsnä, kun mestaruutta puolustettiin maksutapahtumissa. Tämä oli Triple H:n kulta-aikaa ja tämä on varmasti osittain syy siihen miksi miehen listalta ei löydy yhtä paljon loistavia 1 vs. 1 singles matseja. En välttämättä näkisi, että kyse oli siitä, etteikö Triple H niihin pystyisi.
