Top 100 (2011 edition)

[takaovi]

Ihan vaan väliin pistän, että itse ainakin luen näitä listoja varsin suurella mielenkiinnolla, ja varsinkin Whatin kärkipäätä odotan, sillä miehen painimaku kuitenkin suunnilleen on tiedossa. Ja kyllä näitä varmasti muutkin lukevat.

Kyllä lukevat ja varsinkin Whatin listaa olen seuraillut suurella mielenkiinnolla ja tulen edelleen seuraamaan.

[What]

Hienoa että kiinnostuneita löytyy. Nyt siirrytään jo top 20:een, joten tästä eteenpäin nimet ovat sellaisia, joita oikein toden teolla fanitan.
Sijat 20-16


20. (7.) Eddie Guerrero
Eddie oli täydellinen paketti, ja aloitin seuraamaan painia aktiivisesti juuri silloin kun hän oli uransa huippupisteessä. Siinä lyhyesti kaksi syytä, jotka ovat johtaneet Eddien suureen fanitukseen.

Eddiehän on yksi näistä miehistä, joka kiersi maailmaa ja aikanaan kaikki kolme suurta amerikkalaista promootiota. Hänen Meksikon seikkailuihin en ole niinkään tutustunut, ja ECW:stäkin olen vain muutaman matsin nähnyt. Sen sijaan Eddie WCW:ssä ja E:ssä alkaakin olla jo tuttua tavaraa. EG oli jo WCW:ssä loistava painija cruiser- ja US-divisioonassa. Hän oli niin hyvä, että olisi ansainnut enemmänkin. Monien muiden tapaan Eddie kyllästyi WCW:n politikointiin ja murtamattomaan lasikattoon, ja hyppäsi Vincen leipiin 2000-luvun alussa. Tämä osoittautui hyväksi päätökseksi.

Eddien tyyliä kehässä voisi kuvailla sanalla ”hybridi.” Hänellä oli lucha libre taustaa, mutta myös periamerikkalaisen nyrkkien heiluttelun hän osasi. Eurooppalaisille painijoille tyypillinen mattovääntö ei ollut myöskään ongelma. Eddie yhdisti noiden kulttuurien parhaat palat, ja kehitti itselleen aivan omanlaatuisen tyylin. Erotuksena frendeihinsä Malenkoon ja Benoit'han, löytyi häneltä karismaan myös kehän ulkopuolella. Eddie kykeni vetämään kaikki roolit komediafacesta haudanvakavaan heeliin. WWE:ssä kehitelty ”lyin', cheatin', stealin'” gimmick oli aivan loistava, ja sopi Eddielle kuin nenä päähän.

Parhaimmat muistot Eddiestä ovat Los Guerreros-ajoilta, ja feudeista Rey Mysteriota, (kummassakin promootiossa) Brock Lesnaria, Kurt Anglea, JBL:ia ja Batistaa vastaan. Eddien kääntyminen pahikseksi keväällä 2005 on edelleen minun kirjoissani yksi parhaista. En koskaan unohda sitä Eddien jäätävän kylmää tyhjää katsetta kun hän oli juuri repinyt veriseltä Mysteriolta maskin pois ja iskenyt tämän Brainbusterilla teräsportaisiin. Loistava painija, joka osasi viihdyttää monella eri tasolla.


19. (12.) Brock Lesnar
Lesnar oli luonnonoikku. 130-kiloinen jättiläinen ei yksinkertaisesti ole luotu tekemään sellaisia asioita, joita Lesnar painikehässä teki. Ja mieshän oli aidosti yksi vahvimpia kavereita painiskenessä koskaan. Joidenkin tarinoiden mukaan kyykyssä ja penkkipunnerruksessa hän teki samoja tuloksia kuin muuan Mark Henry!
Brock oli isoissa liigoissa mukana kaksi vuotta. Tuossa ajassa hän kerkesi tekemään käytännössä kaiken. Olla heelinä, facena, tähdittää WrestleManiaa, voittaa useasti päämestaruuden ja murskata Ric Flairin, The Undertakerin ja Hulk Hoganin kaltaisia legendoja. Ja kaikki tämä erittäin nuorella iällä. Vaikka ammattipaini leikkiä onkin, niin haluan uskoa, että Lesnar oli luonnonlahjakkuus jota ei voitu pitää pienissä kuvioissa koska hän oli alusta alkaen niin hyvä. Lesnar oli todellinen ”Phenom.” Aivan omana lukunaan täytyy mainita Brockin feudi Kurt Anglen kanssa. Tällä kaksikolla natsasi kaikki kohdalleen, ja edelleen pidän sitä Smackdownin historian kovimpana feudina. Eikä varmaan olisi hullu ajatus pitää sitä koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaana. Niin kovaa settiä se oli.

Joskus olen leikitellyt ajatuksella, kuinka iso stara Brockista olisi tullut jos hän olisi päättänyt luoda pitkän uran WWE:ssä. Olisiko koskaan tullut John Cena-eraa? Huhujen mukaan Lesnar oli vähän hankala persoona, eikä välttämättä mikään mainosmies Cenan tapaan, joten paha sanoa. Niin tai näin, Lesnar oli kuin hyökyaalto. Hän pyyhkäisi painimaailman läpi nostattaen ennennäkemättömiä tyrskyjä ja aiheuttaen tuhoa, mennäkseen vaan ohi. Tämä voi olla hyväkin asia. Ainakaan Lesnar ei kerennyt ”kulua” fanien silmissä, vaan hänessä on sitä tiettyä mystiikkaa.


18. (6.) Ric Flair
Flair tullaan varmasti pitkään kuolemansakin jälkeen muistamaan parhaana ammattipainijana koskaan. Siitä, kuinka hyvä hän oli 80-ja 90-luvuilla ja ehkä vielä paremmin uskomattoman pitkästä urastaan, jonka aikana hän kerkesi otella useiden aikakausien suuruuksia vastaan.

Uskomattoman pitkän aikavälin verran Flair oli työssään maailman paras. 80-luvun alkuvuosista aina sinne ysärin puoleenväliin. Yli kymmenen vuotta. Tokihan tuolla välillä Ricky Steamboat pesi Flairin puhtaissa painitaidoissa, ja Hulk Hogan vetovoimaisuudellaan, mutta kokonaisuutena Flair vain oli ylivertainen paketti. Vasta sitten kun Shawn Michaels oli noussut huipputasolleen 95-96, voitiin sanoa valtikan vaihtuneen. Flairin huippumatsien lista on lähestulkoon loputon, sillä etenkin NWA:n aikana Flair ei osannut otella alle neljän tähden ottelua.

Se, että on huipputaitava ei kuitenkaan markituslistalla näin korkealle pelkästään riitä. Minä todella pidän Flairista. Osansa on arvostuksella saavutuksia kohtaan, mutta 'Nature Boyn' näkeminen vielä tänäkin päivänä on sellainen mukava hetki. Sen lisäksi että Flair oli kehässä melkoinen velho niin pitkän aikaa, oli hän myös persoona isolla P:llä. Flair osasi itkettää ja naurattaa. Promoissa hän oli yhtä lailla loistava kuin kehässäkin. Ja tuo taito ei Flairilta ole edelleenkään minnekään kadonnut. Matkalla WrestleMania 24:een ja ”uransa viimeiseen” otteluun Flair toimitti vielä parikin ikimuistoista promoa. Vanhemmilla päivillään Flair on ollut myös WCW:n presidentin roolissa ja TNA:ssa sekä managerina että auktoriteettihahmona, joissa hän myös toimii. Flair on tehnyt sellaisen uran, että enää koskaan ei tulla vastaavaa näkemään.


17. (10.) John Cena
John Cena. Yhtä aikaa rakastetuin ja vihatuin. Kuin Helsingin Jokerit. Tai New York Yankees, kuten CM Punk asian ilmaisi. Fiilikset miehestä ovat kyllä itselläkin kovin ristiriitaiset.

Olen seurannut Cenan nousua huipulle siitä asti, kun hän oli Smackdownissa US-mestarina. Cena viihdyttää sykleissä. 2005 noustuaan mestariksi hän oli oikein viihdyttävä, mutta mitä lähemmäksi vuoden loppua mentiin, alkoi hän kyllästyttää. 2006 RVD- ja Edge feudien myötä kiinnostus taas nousi, ja vuoden 2008 loppuun asti Cena pysyi ainakin itselleni mielenkiintoisena tyyppinä. Siirryttäessä vuoteen 2009 alkoi Cena olla jo niin nähty kaveri pääkuvioissa, että alkoi toivomaan vaihtelua. Nyt eletään loppuvuotta 2011, eikä Cena ole miksikään muuttunut. Mitä nyt on vaan koko ajan alkanut tasaisesti tympimään enemmän.

Arvostan ja fanitan John Cenaa painijana todella paljon. Onhan hän sähköinen esiintyjä kehässä, osaa ottaa yleisönsä ja mikrofonin varressa yksi parhaista. Mutta Cenan bookkaus on sieltä syvimmästä onkalosta. Hänen hahmonsa on pysynyt täysin samana kuuden vuoden ajan, ja hän on ollut koko ajan mestaruuskuvioissa mukana. Ei kenenkään vetovoima ikuista ole. Hulk Hoganin supersankari aura kesti pitkään, mutta ei ikuisesti. 90-luvun puolivälissä face-Hogan alkoi saada yleisöltä buuauksia. Ei siksi että Hogan olisi huono hommassaan ollut, vaan siksi koska homma oli sitä ”same old shittiä.” Eikö tilanne Cenan kohdalla ole täysin sama? WWE:n pitäisi reagoida yleisön buuauksiin ja kääntää Cena heeliksi, kuten WCW teki Hoganille. Kulahtanut Hogan sai aivan uutta tulta perseensä alle, ja palattuaan takaisin Hulksteriksi, oli suosio jotain aivan käsittämätöntä.

The Rockin palattua tänä talvena annettiin John Cenalle pieneksi hetkeksi vapaammat kädet vastata Johsonin kettuiluihin. Ja hetkessä Cenan kiinnostus nousi aivan uudelle tasolle. Mutta hyvin nopeasti Cena palasi vanhoihin tuttuihin maneereihinsa, ja yleisön buuaukset vaan lisääntyvät viikko viikolta. Cenan eväät maitonaamaisena hyviksenä ovat toistaiseksi syöty. Jos Cenaa aiotaan loppu-uransa ajan bookata täysin samalla tavalla kuin viimeiset kuusi vuotta, niin se on suuri sääli. John Felix Anthony Cena on niin lahjakas esiintyjä, että vapaammat kädet saadessaan hänestä saisi aivan hitosti enemmän irti.


16. CM Punk
Olen aina pitänyt Punkia loistavana painijana. Kaksi vuotta sitten hän oli ensimmäinen, joka jäi top 50:n ulkopuolelle. En kuitenkaan välttämättä nähnyt Punkissa potentiaalia nousta WWE:n ykkösnimeksi. Sitten tuli kesä 2011.

Punk on ollut internetfanien suosikkipoika jo kohta vuosikymmenen ajan. Muistan kuinka valtavan paljon Punkista oli foorumeilla juttua kun hän WWE:ssä debytoi. Jälkeen päin Punkin indymatseja katselleena täytyy kyllä myöntää, että ei se kohu tyhjästä noussut. Olihan Punk jo silloin todella hyvä. Eräässä promossaan ei-niin-kauan-aikaa-sitten Punk mainitsi Triple H:lle Survivor Series 2006:sta. Punkster oli juuri debytoinut ECW:ssä ja päässyt De-Generation DX:n joukkueeseen mukaan. Mitä yleisö huusi? Tri-Ple H, H-B-K? Ei, vaan C-M Punk! Hän oli kulttihahmo jo aloittaessaan.

WWE teki Punkin kanssa monia virheitä. Hänen ensimmäinen mestaruuskautensa. Punk bookattiin tsägämestariksi, joka säilytti vyönsä vain onnenkaupalla. Toinen vielä paljon suurempi virhe oli hänen overiutensa tuhoaminen Jeff Hardy-feudin jälkeen. Lähetettyään Hardyn (joka oli firman suurin face) pois promootiosta oli Punk ihan viittä vaille valmis astumaan pysyvän pääottelijan saappaisiin. Sitten Undertaker tuhoaa hänet Hell in a Cellissä 10:ssä minuutissa, ja lähestulkoon silmänräpäyksessä Punk löytääkin itsensä taas keskikortin kahinoista. Tuo kyseinen juttu olikin suurin yksittäinen syy, miksi laitoin loppuvuodesta 2009 WWE:n viikottaiset boikottiin noin vuoden ajaksi. Se ei vaan millään mahtunut kupoliin, miksi Punkin nousu piti torpedoida.

Tänä kesänä Punk toi WWE:hen ”särmän” takaisin. Sitä oltiinkin jo pitkään odoteltu. Epäilin, ettei Punk olisi niin valovoimainen että pystyisi ykkösmieheksi nousemaan, mutta hän on todistanut minun olleen väärässä. Punk-Cena on niin kova feudi, että sitä tullaan muistelemaan vielä vuosikymmenien päästä. Lyhyessä ajassa hän nousi kaikkien huulille, ja ilmeisesti fanituotteidenkin myynnissä hän peittoaa kaikki. Punkin osuudet jokaisessa RAW:ssa ovat niitä kaikkein odotetuimpia hetkiä, koska hän voi pudottaa seuraavan ”pipebombin” milloin tahansa. Minulle on jo tässä vaiheessa selvää, kenet äänestän vuoden painijaksi 2011.

[What]

Jatketaan. Vuorossa viimeinen viiden nimen postaus. Top 10:iin siirryttäessä postaan kaksi nimeä kerralla. Jos tässä on ollut WCW ja Canada-editionia, niin tämä on sitten ehdottomasti TNA-edition. Ehkäpä tämä vähän valottaa sitä, minkä vuoksi niin kovasti toivon TNA:n saavan bookkaukseensa järkeä ja suosion nousevan. Siellä kun sattuu vaikuttamaan kovin monta suosikkipainijoistani, joista suurinta osaa käytetään ihan väärin näinä päivinä.

Sijat 15-11


15. (26.) Matt Morgan
Olen fanittanut Morgania siitä lähtien, kun hän tuli TNA:han ja toimi Jim Cornetten apupoikana. Kuten näkyy, niin fanitus on vieläpä ollut tasaista nousua ja toden totta toivon, että tämä taitava jättiläinen vielä jonain kauniina päivänä sen kirkkaimman palkinnon saa.

Painikehät ovat pullollaan isoja ja lihaksikkaita miehiä. Mikä tekee sitten 'Blueprintistä' erikoisen? Morganhan on käytännössä Kevin Nashin kokoinen jättiläinen, mutta silti silloin tällöin hyppää Cross Bodylla yläköydeltä. Muutenkin hänellä on oikein hyvä liikearsenaali. Markitan miehen back elbow-iskuja kulmauksessa, ylimielistä sideslamia ja Carbon Footprintiä. Ehkäpä Morgan ei painijana ole sitä parasta A-luokkaa, joka saa kaikista vastustajista parhaan irti, mutta sanotaanko että hyvää B-luokkaa. Taitavan vastustajan kanssa Morgan pystyy mainioihin otteluihin. Jos ette usko, niin kaivakaa Bound For Glory 2009:n Angle-matsi, tai samalta vuodelta miehen best of 3-sarja AJ:n kanssa. Olenkin melko varma, että noiden esitysten jälkeen Morganista oltiin tekemässä kunnollinen ME-nimi, mutta sitten esteeksi ilmaantuivat Hogan & Bischoff, joiden aikana hänen bookkaaminen on ollut vähintäänkin mielenkiintoista. Ensin siirto joukkuedivariin Hernandezin pariksi ja kääntyminen heeliksi, juuri kun hän oli facena noussut overiksi. Sitten umpitylsä feudi Hernandezin kanssa, liittyminen Immortaliin. Hetikohta Immortalista eroaminen ja kääntyminen takaisin faceksi. Lyhyt nosto main eventiin Jeff Hardyn vastustajaksi, ja sieltä taas nopeasti pudotus alaspäin. Lopulta kun Morganin bookkauksessa oli jotain tolkkua (BFG Series) niin mies meni hajottamaan itsensä.

Morgan on jo 35-vuotias, ja paininut vuodesta 2002 saakka. Joten mistään rookiesta ei enää ole kyse. Pikku hiljaa alkaisi olla aika ottaa miehestä koko potentiaali irti, ja antaa hänelle mahdollisuus juosta pallon kanssa. 2009 kun hetkellisesti näin tehtiin, oli Morgan erittäin hyvä. TNA:lla olisi kaikki mahdollisuudet muovata Morganista ihan ikioma tähtensä. Tokihan hänellä on WWE:n leivissä menneisyyttä, mutta siellä hän oli änkyttävä idiootti Carliton rinnalla, joten enemmän TNA:n kuin WWE:n miehenä Morganin tulen aina näkemään. Pitää vaan toivoa, että vuonna 2012 Morgan saa sen ansaitun mahdollisuutensa.


14. Motor City Machine Guns
Alex Shelley & Chris Sabin ovat jo yli neljän vuoden ajan muodostaneet painimaailman huippujoukkeen. 2000-luku ei tosiankaan ole ollut tagpainin kulta-aikaa, mutta Dudley Boyzien, Edgen & Christianin, Hardy Boyzien ja Beer Moneyn ohella Gunsit ovat pitäneet joukkuepainia edes jollain tavalla pinnalla.

Gunsien tyyli kehässä on vähintäänkin värikäs. Kroppaa ei pelätä laittaa likoon, ja heiltä löytyy bisneksen komeimmat tuplajoukkue muuvit. MCMG ei ole perinteinen ”murjotaan vastustajaa omalla puolella kehää” joukkue, vaan jotain ihan erilaista. Lennetään, hypitään ja välillä potkitaan vastustajien hampaat kurkkuun. Gunsien otteluissa ei koskaan tule tylsää. Hyvin harvoin, jos koskaan, he sortuvat näihin joukkuematsien tylsiin lainalaisuuksiin. Tuo heidän painityylinsä on siinä mielessä ongelma, että se on hyvin kuluttava. Sen vuoksi Sabin & Shelley ovat kumpikin vuorollaan olleet veitsen alla, ja tämä vuosihan on mennyt ihan pipariksi ensin Shelleyn oltua ulkona, ja sen jälkeen Sabinin paskoessa itsensä. Iso menetys joukkuepainille, ja sen vuoksi koko TNA:n joukkuedivari onkin ollut heikommissa kantimissa kuin pitkään aikaan.

Vuosi 2010 oli Gunseille mahtava. Nyt kun olen sitä katsonut uudestaan läpi, niin kyllä MCMG oli aina vaan sellainen piristys. Kesän aikana he ottelivat unohtumattoman best of 5-sarjan Beer Moneyta vastaan. Joka ainoa noista otteluista oli erilainen kuin edellinen ja rima nousi koko ajan vain korkeammalle. Milloinkahan on yhtä laadukasta joukkuepainia viimeksi nähty? Eivätkä Gunsien feudit Generation Me:tä ja Team 3D:ta vastaankaan huonoja olleet, päinvastoin. 2010 oli todellakin ”year of the guns.” Silloin kun he lopulta voittivat mestaruudet vuosien metsästyksen jälkeen Victory Roadissa, se tuntui oikeasti ansaitulta ja isolta hetkeltä. Motor City Machine Guns on listalla näin korkealla, koska joukkue viihdyttää aina esiintyessään ja on pitänyt muutaman muun joukkueen kanssa joukkuepainin ihmisten huulilla tällä aikakaudella kun siihen ei ole jaksettu kunnolla panostaa. Pitää vaan toivoa, että miesten loukkaantumisongelmat olisivat nyt edes hetkeksi ohi.


13. 'The Pope' D'Angelo Dinero
Huomasin juuri, että tässä viisikossa vedetään vahvasti TNA-teemalla. Pope kuuluu myös näihin epäonnisiin sotureihin. Juuri kun hän oli saamassa elämänsä tilaisuuden nousta painimaailman eliittin, hajotti hän olkapäänsä ja sitä seurannut 3kk:n huili sitten aika lailla tappoi hänen momentuminsa. Harmi. Onneksi sen uudelleenrakentaminen ei mikään mahdoton tehtävä ole.

Aivan kuten Morgankin, ei myöskään Pope (tai Elijah Burke) tehnyt mitään suurta vaikutusta WWE:ssä. Toki ollessaan New Breedin johtohahmo ECW:ssä Burke näytti pystyvänsä hyviin matseihin, mutta pidin häntä vain yhtenä perustaitavana jamppana muiden seassa. Mutta miehen eksyttyä TNA:han 2009 oli tarina eri. 'The Pope' erottui heti erilaisella gimmickillään, erilaisilla promoillaan ja hyvillä kehäotteillaan. Saapuessaan hän oli heel, mutta veti roolinsa niin hyvin että alkoi saada hurrauksia, ja nopeasti kääntyi faceksi. Näyttikin siltä, että TNA:lla oli käsissään rakettimaisesti nousussa oleva tähti. Mikäli Pope ei olisi ikävästi loukkaantunut ja olisi katkaissut AJ Stylesin historiallisen pitkän mestaruuskauden Lockdown 2010:ssä, niin hän olisi taatusti vähän eri asemassa kuin nyt on. Tuo loukkaantuminen tapahtui niin ikävään aikaan kuin mahdollista, ja palatessaan 3 kuukautta myöhemmin olivatkin Anderson, Jeff Hardy, Kurt Angle ja kumppanit miehittäneet main eventin täysin. Seurasi hyvin sekava aikakausi Popelle, joka jatkuu vieläkin. Välillähän mies putosi tv:stä kokonaan pois painimaan nettishow Xplosioniin, mutta onneksi hän on viime aikoina sentään Impactissa aikaa saanut. Vaikkakin ihan väärissä kuvioissa.

Luottamustani Popeen en ole menettänyt. Tällä hetkellä hänen overiutensa laahaa pohjalukemissa, mutta kyseessä on sen verran taitava ja karismaattinen tyyppi, että sen kyllä pystyy rakentamaan uudestaan jos halua löytyy. Pitää vaan toivoa, että TNA:n johdossa ajatellaan samalla tavalla ja Popelle suodaan toinen mahdollisuus. Kevättalvella 2010 mies oli niin tulikuumaa kamaa, että minkään ei pitänyt mennä enää vikaan. Mutta menipä kuitenkin, ja sen jälkeen häntä on pääasiassa käytetty ihan väärin. Ehkäpä tähän tulee vielä muutos. Ehkä?


12. (15.) Beer Money
Bobby Roode & James Storm on joukkue, jota markitan kaikista painijoukkueista eniten. Kyllä, minun listallani Road Warriors, Steiner Brothers, Harlem Heat, Midnight Express, Hall & Nash ja kaikki muut saavat kumartaa KaljaRahan edessä.

2007 kun Beer Money heitettiin yhteen, olivat Roodella ja Stormilla takanaan epäonnistuneet viritykset singles-painijoina. Ehkäpä suunnitelmissa olikin laittaa tyypit yhteen vaan lyhyeksi periodiksi ja palata alkuperäisiin piirrustuksiin. Mutta se ei ollut mahdollista, koska Roode & Storm toimivat yhdessä niin pirun hyvin. Jotenkin tämä kaksikko vaan täydentää toisiaan erinomaisesti, ja heitä on aina hauskaa seurata. Kaljaa kiskova rennompi Storm ja vakavempi urheilija Roode. Heidän otteluistaan löytyy kaikkea. Tasokasta painia, tunnelmaa, huumoria ja kemiaa. Beer Money on aina pitänyt tasonsa huolimatta siitä millaista ripulipaskaa muu ohjelmisto on ollut. Milloinka he ovat otelleet huonon ottelun? Nii-in.

On hienoa, että kaikkien russomaisuuksien keskellä on sentään tajuttu pitää Roode & Storm yhdessä yhtäjaksoisesti neljä vuotta, ja vielä edelleenkin Rooden kolkutellessa yksilöpainijana main eventiä. Beer Money on tarjonnut muistoja, joita en koskaan unohda. Kirkkaimpana se ottelusarja Gunseja vastaan, mutta myös taistelut 3D:tä, LAX:ia ja British Invasionia vastaan. Beer Money onkin nykymuotoisen joukkuepainin mittapuu. Väkisinkin kaikkia hienoja joukkueita tulee verrattua Beer Moneyyn. Nyt, ja varmasti pitkällä tulevaisuudessakin.


11. (34.) Bill Goldberg
Kyllä, olen tosissani. Goldberg on näin hiton korkealla, petrannut 23 sijaa kahden vuoden takaisesta, vaikka ei ole lajissa ollut mukana enää päivääkään. Syy on mystiikka.

Uskoisin että monet elämänsä ammattipainille uhranneet miehet ovat kateudesta vihreitä Goldbergille. Eihän miehen lapsuudenunelma ollut olla painija, vaan jenkkifutari. Sitten kun tuo ura kariutui, päätti Bill huvikseen hakea WCW:n Power Plantille ja loppu on historiaa. Hän nousi samantien myyttiseksi ja voittamattomaksi mieheksi. Goldbergille tarjoiltiin koko maailma kultalautasella. Ja eihän Goldberg totta puhuen kehässä mikään taituri ollut, vaan enemmänkin pätevä iso mies. Tosifaninhan pitäisi tuollaista miestä vihata, mutta en vaan siihen pysty. Fanitan liikaa miehen entrancea, intensiivisiä kehäotteita, historian komeinta Spearia ja Jackhammer Slam on ehkä hienoin finisher ikinä.

Goldberg oli kuin myytti. Mies, joka oli niin vaarallinen, että tarvitsi poliisisaattuen mukaansa kun käveli tulen läpi kehään. Mutta hän ei ollut mikään juustoinen supersankari, vaan yksinkertaisesti hiton kova äijä. Nyt vasta viime aikoina olen alkanut tajuta, kuinka kova juttu Goldberg oli silloin vuosituhannen taitteessa. Vuonna 1998 Goldberg oli yhtä iso juttu kuin 'Stone Cold' Steve Austin. Olihan Austin kyllä parempi paketti, mutta Goldbergilla oli sellainen ”aura”, jota ei edes Austinilta löytynyt. Jotain Goldbergin valtavasta suosiosta kertoo, että WWF teki miehestä oman komediahahmonsa, Gillbergin. Vaikka Bill Goldberg ei urallaan montaa aidosti tasokasta matsia otellut, niin hän on sellainen tyyppi, joka vaan liimaa katsojan nenän ruutuun. Hänessä oli rutkasti ”sitä jotain.” Sellaista abstraktia ainetta, joka tekee painijasta tähden.

[What]

Siirrytäänpäs sitten top 10:een. Selvennyksenä että Hoganin kohdalla kirjoitin tekstin ennen Bound For Glorya, josta tämä pahamaineinen "Hogan madness" alkoi. Tällä hetkellä on miehestä ihan p**ka maku tuon takia, mutta eihän se tietenkään poista Hoganin menneitä saavutuksia. En ala kuitenkaan enää muuttamaan mitään, koska se olisi silkka mahdottomuus kun näin pitkälle on edetty. Tuon takia meni kuitenkin vähän maku koko listaukseen hetken ajaksi, mutta nyt se on pikku hiljaa alkanut palautua. Niin, ja jos tuo #9 ei yllätä, niin ei sitten mikään. Mutta olkaapa hyvät!

Sijat 10 & 9


10. (20.) Hulk Hogan
Eikö avatarkuva sen jo kerro? Fanitan Hogania ihan häpeilemättä, ihan sama mikä yleinen mielipide miehestä on. On mielestäni täysin naurettavaa, että painifoorumeilla (tämä mukaan lukien) Terry Bollea nimetään vähintään antikristukseksi, kun samalla taitavasti ummistetaan silmät kaikilta niiltä hyviltä asioilta, joita Hogan on lajin eteen tehnyt.

Hogan politikoi, Hogan ei osaa painia, Hogan ei jobbaa, Hogan saa liikaa palkkaa, Hogan tappoi WCW:n, Hogan on syy Japanin tsunamiin jne... Samalla kuitenkin luontevasti unohdetaan se, että Hogan antoi showpainille kasvot 80-luvulla ja on suurin yksittäinen syy, miksi laji nousi ihan uudelle tasolle. Ilman Hoganin valtavaa karismaa ja supertähtiauraa Vince McMahonin uhkapeli mm. ensimmäisen WrestleManian kanssa olisi taatusti epäonnistunut. Juurikin Hogan oli se mies, jota kaikki tulivat katsomaan. Aina voidaan saivarrella, että tuollaisella pushilla kuka tahansa olisi noussut huipulle. Varmaa vastausta siihen, olisiko esimerkiksi Macho Man pystynyt olemaan se keulakuva Hoganin sijaan ei koskaan saada. Ehkä, mutta ehkäpä ei. Joka tapauksessa Hogan tuohon rooliin otettiin, enkä usko että kukaan siitä olisi paremmin suoriutunut.

Takahuonepolitikointi on ihan oma lukunsa. En kiistä, etteikö Hogan olisi pahimmillaan täysi mul**u ollut, ja valtava suosio noussut hattuun. Mutta enpä moiselle asialle ole liikaa painoarvoa antanut muidenkaan valintojen kohdalla. Ja täytyy muistaa, että ammattipainijat (etenkin huippunimet) ovat kaikkien tarinoiden mukaan kaikki kunnostautuneet tässä asiassa. Voittamattomuudesta. Kyllä, myönnän. Hogan oli liian pitkään liian ylivoimainen face, mutta muistakaa hyvät herrat se, että 80- ja vielä 90-luvun alkupuolellakin painimaailma oli aivan erilainen. Asiat eivät tapahtuneet samanlaisella vauhdilla kuin nykypäivänä, ja Hogan veti areenoita täyteen. Joten olisihan se nyt ollut tyhmää, jos Vince ei olisi kassamagneetistaan kaikkia mehuja puristanut irti.

90-luvun puolivälissä painimaailman muuttuessa radikaalisti, kayfaben hävitessä lopullisesti ja viikottaisten tv-ohjelmien tultua kuvioihin alkoi yleisö sitten kääntyä ylivoimaista face-Hogania vastaan. Uudessa tilanteessa vaadittiin uudenlaisia ratkaisuja, ja niitä saatiin Bash At The Beachissa 1996, kun Hulkster kääntyi heeliksi ja perusti nWo:n. Kaikki tietävät, kuinka valtavan suuri juttu se oli. Hogan loi nahkansa kuin käärme konsanaan. NWO Hoganista kasvoi yksi kaikkien aikojen heeleistä, aivan samoin kuin face-Hogan oli yksi kaikkien aikojen naamoista. Joten tyhmä Hogan ei ainakaan ole. Hän aisti ilmapiirin bisneksessä muuttuneen ja reagoi siihen. Näppinsä pelissä totta kai oli myös Eric Bischoffilla, mutta kyllähän Hogan WCW:ssä melko lailla itse päätti mitä halusi tehdä.

Kehätaidoista saa myös kuulla kritiikkiä. Onhan se fakta, että Hoganilla ei kovin montaa liikettä arsenaalissaan ollut. Osa tästä oli kuitenkin täysin laskelmoitua. Ei jenkkiyleisöä kiinnostanut mikään pikkunäppärä lukottelu, vaan nyrkiniskut ja jalanpudotukset. Hogan (kuten kaikki oman aikansa suuruudet) kävi painimassa myös Japanissa, ja siellä hän otteli paljon monipuolisemmin. Eihän hän mikään olympiatason mattovelho ollut, mutta kokoisekseen mieheksi ihan pätevä kaveri myös erityylisessä painissa. Jenkeissä tuo puoli jäi pimentoon, koska Hogan tiesi painikulttuurien erot. Vanhentuessaan Hogan toki kangistui pahasti, eikä hän enää 2000-luvun puolella varmasti olisi edes kyennyt sellaiseen painiin kuin Japanissa kasarilla ja ysärin alussa, mutta onhan tuo nyt ymmärrettävää ottaen huomioon miehen loukkaantumishistorian. Pointti on kuitenkin se, että ”prime” vuosinaan Hogan ei ollut ringissä millään muotoa onneton tapaus. Tuohon kun lisää Hoganin auran, ja loistavan ajoituksen kehässä, niin ei hän mikään todellakaan huono ollut. Hogan sai yksinkertaisimmastakin liikkeestä, kuten bodyslamista, tehtyä elämää suuremman hetken. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä kuuluisaa WM III:n slammia.

Minä fanitan Hogania, koska hän on elämää suurempi hahmo. Tuossa isokokoisessa viiksimiehessä on vaan ”sitä jotain” erikoista. Ylitsepursuava määrä karismaa, joka väkisinkin liimaa nenän ruutuun. Lisäksi mies oli vakuuttava ilmestys 24:n tuuman pythoniensa kanssa, ja todisti että pystyy vetämään myös muuta roolia kuin supersankarihyvistä. Arvostan myös kaikkea sitä, mitä Hogan on lajin eteen tehnyt. Jumaliste, kyllähän tässä miehessä on jotain todella ainutlaatuista. Viimeisellä WWE-runillaan Hogan sai 5:n minuutin seisovia suosionosoituksia, jotka jättivät varjoonsa niin Austinin kuin Rockynkin. Hogania rakastettiin myös Kanadassa, vaikka hän oli umpiamerikkalainen patriootti. Ainutlaatuinen ja uskomaton persoona, kukaan ei tule koskaan toistamaan sitä mitä Hogan on tehnyt.


9. Dolph Ziggler
Tämän täytyy olla yllätys, sillä se on sellainen itsellenekin. Kun joskus kuukausia sitten raapustin reilut 100 nimeä alustavaan listaan, en todellakaan uskonut Dolphin näin korkealla olevan. Sitten kun aloin listaa käymään läpi, niin nimi toisensa jälkeen putosi Zigglerin alapuolelle, ja itsekin tajusin kuinka valtavan paljon miestä fanitan tällä hetkellä.

Fanitus miestä kohtaan on kasvanut kuin varkain. Kervin Whiten mailapoikana tai Spirit Squadin mies cheerleaderina en pistänyt Nick Nemethiä merkille lainkaan. Hänessä ei vaan ollut mitään, joka olisi jäänyt mieleen. Sellainen normaalin WWE:n juniorimyllyn tuote, joita oli kolmetoista tusinassa. En millään muotoa edes noteerannut, kun hänet päärosterista pudotettiin. Eikä ne ihan alkuajat Dolph Zigglerinä iskeneet nekään. Muistan Zigglerin debytoineen hienosti Batistaa vastaan, mutta siihen se sitten jäikin. Pidin miestä edelleen tusinajannuna, joka saattaa pari vuotta alemmissa kuvioissa pyöriä, ja sen jälkeen painua indyjen ihmeelliseen maailmaan perintöään luomaan.

2009 kesällä Ziggler-markitus alkoi hitaasti nostaa päätään. Huomasin, että kehätaidoissa Dolph on itse asiassa paljon enemmän kuin tusinajannu. Hänen amatööritaustaansa alettiin tuoda esille, ja viikko viikolta Smackdownissa hän vakuutti vain enemmän. Samoihin aikoihin huomasin, että myymisen jalossa taidossa Dolphster on yksi parhaista koskaan. Ziggler myy yli, mutta ei sorru naurettavuuksiin kuten The Rock tai Shawn Michaels pahimmillaan. Tässä taiteenlajissa asettaisin Zigglerin ihan samalle viivalle Curt Hennigin ja Ric Flairin kanssa. Pelkästään miehen loistava myyminen tuo niin paljon lisäarvoa otteluun. Vaikka matsi muuten olisi huono, niin saa ainakin nauttia Zigglerin upeasta myymisestä.

Lopullisesti fanitus leimahti liekkeihin Rey Mysterion kanssa vedetyn feudin aikana. Dolph kaivoi arsenaalistaan huikaisevia muuveja, ja osoitti että hänellä on myös persoonaa ja kykyä saada yleisö raivoihinsa. Eräässä Rey-feudin aikaisessa Smackdownissa Dolph tuli keskeyttämään Reyn promon, saaden totta kai kovat buuaukset. Mitäs Dolph tuohon tokaisi? ”If you don't stop booing I will exit this stage.” En tiedä toimiiko tämä kirjoitettuna, mutta tuo oli järjettömän hauska heitto, ja sai minut Ziggler-markiksi. Tuohon kun lisätään ne useat huippumatsit Reyn kanssa, niin takaisin kääntymistä ei ollut.

Tuon feudin myötä Ziggleristä kehkeytyi minulle se keskikortin kirkkain tähti, jonka nousua huipulle en enää tohtinut epäillä. Hetkellisesti Dolph sitten nostettiinkin pääottelijaksi tämän vuoden alussa feudissa Edgeä vastaan. Itse nautin tästä täysin rinnoin, ja Royal Rumblessa kannustin Dolphia voittoon kuin mikäkin pahainen Cenation pikkumies omaa sankariaan. Tuo otteluhan oli täyttä rautaa, ehkäpä Edgen viimeisen runin paras. Huolimatta siitä, että Dolph onnistui hyvin, oli edessä pudotus takaisin keskikorttiin ja hetken aikaa näyttikin pahalta. Mutta ihan viime kuukausien kuvioihin olen ollut tyytyväinen. Dolph on vakiinnuttanut paikkansa ppv-esiintyjänä, ja alkaa olla jo liian suuri nimi noihin US-kuvioihin. Luottamusta löytyy. Uskon Zigglerin murtautuvan vaikka väkisin pääottelukahinoihin, ja toista kertaa hän ei tule sieltä nopeasti tippumaan pois.

Ehkäpä osa Zigglerin viehätystä on, että häntä ei ole tuputettu faneille kurkusta alas kuten Sheamusta tai Del Rioa. Dolph on joutunut tekemään hommat pidemmän kaavan mukaan, ja on ollut jatkuvasti nousujohteinen. Sitten KUN Ziggler nousee sinne pykälää korkeammalle on fanien hyvin helppo samaistua mieheen, onhan suurin osa häntä seurannut jo vuosikaupalla. Enkä epäile yhtään, etteikö Dolph toimisi mainiosti myös hyviksenä. Zigglerillä on kasassa paketti, joka on yksi tämän hetken painimaailman parhaista.

[Grabbag]

Olenko ainoa jolla Mark Henry olisi top 10 joukossa?

[Ravenwood]

Olenko ainoa jolla Mark Henry olisi top 10 joukossa?

Luultavasti.

[MR.Off Topic]

Olenko ainoa jolla Mark Henry olisi top 10 joukossa?

Olet ja luultavasti koko universumissa.

Oma lista jatkuu tässä kohta. Ollu vähän muuta kirjoteltavaa niin on jääny tää vähemmälle.

[What]

No höh.... ei edes Hogan-paskavyöryä. Kokemuksen perusteella se tosin voi tulla viiveelläkin. Sitä odotellessa voisikin vaikka julkaista kaksi seuraavaa sijaa, joista luulisin kummankin olevan enemmän tai vähemmän ylläreitä.

Sijat 8 & 7


8. (22.) Triple H
Jälleen yksi näistä miehistä, joiden kanssa on ollut melkoinen viha-rakkaussuhde. Jossain vaiheessa en voinut sietää miestä ja pidin häntä täysin epäansaitsevana pääottelijana, joka on saanut asemansa vain sukulaissuhteidensa avulla. Ajan myötä olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, että tuo ei pidä paikkaansa.

Hänellä ei ole heikkouksia. Miettikää nyt kaikki miehen vihaajatkin edes hetken ajan objektiivisesti. Hunterilta löytyy näköä, kokoa ja karismaa. Mikin varressa hän on oikein hyvä, ja pystyy välillä repäisemään huippupromon. Hän saa yleisöt syttymään, ei väliä oliko face vai heel. Kehän sisällä HHH on tasaisen hyvä. Ei paras, mutta parhaimmasta päästä. Kun katselee noita vanhoja ppv:itä, joutuu väkisinkin toteamaan sellaisen asian, että HHH ei juuri koskaan ottele huonoa ottelua. Jopa Umagan, Great Khalin ja Big Show'n kaltaisten ”taitureiden” kanssa hän sai viihdyttäviä otteluita aikaan. Ottelut Shawn Michaelsia, Undertakeria, Mankindia, Steve Austinia, The Rockia ja muista vastaan todistavat että hän pystyi myös repäisemään kiistattoman viiden tähden klassikon, kunhan vastustaja oli oikea.

Siitä olen kyllä samaa mieltä, että Hunterin olisi pitänyt jättäytyä nykyisen kaltaiseen pienempään rooliin jo aikaisemmin. Vuosina 2007-09 hän vaan oli ja pysyi main eventissa, vaikka oli ollut siellä pyörimässä käytännössä jo vuodesta 1999. Tuo oli omiaan ruokkimaan sisälläni itänyttä inhoa miestä kohtaan, ja jossain vaiheessa puuduttavan Orton-feudin kohdilla se kasvoi aika suureksi. Sitten kun HHH jäi Extreme Rules 2010:n jälkeen sille melkein vuoden mittaiselle tauolle iski todellisuus vasten kasvoja kuin märkä rätti. Vaikka kuinka olin haukkunut ja kyllästynyt mieheen, niin parin hassun kuukauden jälkeen aloin häntä kaipaamaan. Monesti elämässä käy juuri noin, laajemmassakin mittakaavassa. Asioita ei osaa arvostaa, ennen kuin ne menettää. Jos kyseessä olisi ollut sellainen yhdentekevä kaveri, niin eipä hänen poissaoloaan olisi noteerannut kuin parin ensimmäisen viikon aikana ja sitten unohtanut.

Yksi asia, josta miestä on morkattu ihan liian paljon liittyy siihen, että hän ei muka nostaisi uusia tähtiä jobbailemalla. Tästä olen aika lailla eri mieltä. HHH on urallaan auttanut valtavasti mm. Kurt Anglea, Chris Benoit'ta, Batistaa, Randy Ortonia, John Cenaa ja viimemmäksi Sheamusta. Kaikille noille herroille HHH on hävinnyt puhtaasti, jopa useita kertoja. Tietysti voidaan aina vetää esiin kuinka hän murskasi Rob Van Damin, Chris Jerichon, Carliton ja Umagan nosteet, mutta noista ainoastaan Jerichon kohdalla olen hieman katkera.

Nyt kun Hunter ottelee yhä harvemmin ja malttaa pitää näppinsä kaukana WWE-mestaruudesta, niin olen alkanut miestä enemmän markittamaan. Ehkä jonkin aikaa olisikin parasta jos häntä käytettäisiin sellaisena spesiaalivetonaulana, joka ottelee vain joissain ppv:issä. Nimittäin sen hän on todistanut, että pystyy edelleen huippusuorituksiin. Hunterin kasvanut valta WWE:n bookkauksessa ei ole välttämättä mikään huono asia. Hän on kuitenkin Vinceä yli 20 vuotta nuorempi, ja ehkä paremmin ajan hengessä mukana. Huhujen mukaan on pitkälti HHH:ta kiittäminen, että WWE on jättänyt pahimman peegeilyn taakseen, ja alkanut muistamaan myös naisten- ja tagdivareiden olemassaolon. Ei kuulosta ollenkaan pahalta. Voikin olla, että miehestä kehittyy todellinen visionääri.

”The Game” Triple H on tarjonnut niin lukuisia hienoja muistoja, että teksti paisuisi hillittömän pitkäksi, jos ne kaikki mainitsisin. Jos muutaman valitsisi, niin ehdottomasti 2000-luvun alusta feudit Mankindia ja Steve Austinia vastaan. Street Fight Royl Rumblessa 2000 Foleyn kanssa ja 3 Stages Of Hell No Way Out 2001:ssä Austinia vastaan ovat jotain käsittämättömän kovaa settiä. Sitten voisi mainita myös ajat Evolutionissa. Hänelle jäi aika iso taakka harteilleen Rockyn & Austinin lähdettyä yhtä aikaa, mutta hienosti hän selvisi. Evolution-anglen loputtua Hunter teki Batistasta tähden, ja heidän feudinsa onkin aika lailla aliarvostettu. Se HIAC Vengeance 2005:ssä on ihan loistava. Ja lisäksi vaikka kuinka monta muuta hetkeä, kuten miehen paluu kehään 2002 Madison Square Gardenissa, alkuperäisen DX:n hassuttelut, taistelut Shawn Michaelsin kanssa, paluu tänä keväänä haastamaan Undertaker.... Ainutlaatuinen ja upea painija kyseessä.


7. (47.) Sting
Sting ja miehen monet kasvot. Hänen ura ikään kuin jakaantuu kolmeen eri osaan, joista kaikista tykkään. NWA:n aikana läpi lyönyt hyperenerginen voimapesä, nWo-aikojen hiljainen kostaja ja TNA-aikojen kunnioitettu veteraani.

Steve Borden on tosiaan käynyt uransa aikana monia muodonmuutoksia läpi, ja nämä ovatkin olleet tarpeellisia jotta hän on pysynyt relevanttina painin eri aikakausilla. Monestihan nopea nosto main event tasolle ei toimi, mutta Stingin kohdalla toimi. Käytännössä heti hänet laitettiin feudiin Ric Flairin kanssa, ja Stingistä tuli välittömästi tähti. Hän oli sellaista raakaa voimaa ja energiaa huokuva kaveri, joka vaan jyräsi kaiken tieltään. Vähän kuin Hulkamania-Hogan tai Ultimate Warrior, mutta kehässä paljon pirteämpi ja parempi. Jos joku on nähnyt Stingiä vain TNA:sta, niin kannattaa kyllä katsoa edes pari miehen matsia sieltä ysärin alusta miehen ”Surfer”-ajoilta. Tyyli oli aivan erilainen. Mutta takaisin alkuvuosiin. Sting nousi nopeasti ruokaketjun huipulle, ja luonnollisesti tuolla gimmickillään vetosi parhaiten lapsiin ja nuoriin. Kovin yksinkertainen reseptihän tuo oli, mutta miehen kehäotteet ja promot olivat sen verran energisiä, että saivat vanhemmatkin katsojat käännettyä puolelleen. Oli kuitenkin selvää, että miehen ikääntyessä ja painimaailman radikaalisti muuttuessa ysärin puolivälissä, ei tuo tulisi ikuisesti kantamaan.

Onneksi Stingin kohdalla ei jääty sijoilleen makaamaan, vaan hänen hahmonsa luotiin uudestaan. Tummiin pukeutunut baseball-mailan kanssa katonrajassa laahustava hiljainen kostaja. Homma toimi kuin häkä, ja se johtikin yhteen kaikkien aikojen odotetuimmista otteluista Starrcadessa vuonna 1997. Itse ottelusta nyt ei kannata puhua, mutta ainakin iso juttu se oli. Tuossa 90-luvun lopussa Sting alkoi myös kieltämättä vähän hidastumaan kehässä, eikä sellaista alkuvuosien kaltaista energistä räjähtävyyttä samalla tavalla ollut. Mutta taas toisaalta miehen gimmickiin ei olisi moinen edes sopinut. Monella tapaa Sting oli Mr. World Championship Wrestling. Hän oli yksi vakio, joka pysyi siellä järkkymättömänä kuin vuori aina katkeraan loppuun saakka. Kirjaimellisesti, sillä Sting otteli WCW:n historian viimeisessä ottelussa.

Monet varmasti olettivat Stingin siirtyvän WWE:hen jatkamaan uraansa vuosina 2001-02, mutta tätä ei tapahtunut. Olipa syynä sitten lojaalius WCW:tä kohtaan, pelko huonosta bookkauksesta tai raha. Sen sijaan Sting lopetti viideksi vuodeksi. TNA:n saatua aikaiseksi tv-diilin Spike TV:n kanssa Sting ajatteli että hitto vie, eiköhän tällä vanhalla ruholla ole vielä jotain annettavaa. Ja sillä tiellä hän on edelleen. Se on kyllä ihan fakta että välillä Sting on ollut liikaa esillä TNA:ssa, mutta toisaalta hänellä on vaan sellainen aura, että miestä ei oikein pysty kuvittelemaan minnekään muualle kuin main eventiin. Kuten ei Undertakeriakaan.

Stingiä on joskus kritisoitu siitä, että hän ei varsinaisesti ole mikään kehäpsykologian mestari, eikä hänen tilillään ole sellaista listaa huippumatseja mitä muilla hänen asemansa saavuttaneilla tyypeillä. Tottahan tuo, jos asiaa ajattelee yksipuolisesti. Hän kuitenkin aika lailla korvaa tuon pienen heikkouden kaikella muulla. Sting on loistava näyttelijä, yksi parhaista painin maailmassa. Hän on hyvä puhumaan, ja mikrofonin varressa pärjää melkein kelle tahansa. Sting on kyennyt pitämään itsensä relevanttina noiden hahmonmuutosten myötä. Viimeksi hän ”loi nahkansa” tänä vuonna ”Insane Icon” gimmickin myötä, josta muuten tykkäsin paljon, oli sitten Joker-kopio tai ei. Mutta ennen kaikkea Stingissä on ”sitä jotain”, mitä on hankala sanoin kuvailla. Karismaa, auraa whatever. Miehen painitaidoista tai liian suuresta roolista vanhalla iällä voidaan kyllä kiistellä, mutta se on fakta, että kyseessä on yltiökarismaattinen painija, joka on onnistunut pitämään itsensä relevanttina neljällä eri vuosikymmenellä. Kunnioitettavaa on myös se, että tänä vuonna Sting on petrannut otteitaan myös kehässä. Vuoden 2010 aikana tuli välillä mieleen että hänet voisi kyllä jo lähettää vanhainkotiin, mutta yllättäen vuonna 2011 meno onkin ollut pirteämpää.

[takaovi]

Pakko yhtyä Hunterin ylistyspuheeseen. Itsesi tavoin aloin minäkin miestä kaipailemaan takaisin vuoden mittaisen taukonsa aikana. Ja olen nauttinut miehen jokaisesta esiintymisestä paluun jälkeen.

Ja tosiaan kun mainitsit miehen saavutuksia myös nuorten nostajana, niin olen ihan samaa mieltä. Itselle jäänyt mieleen varsinkin se kuinka teki Ortonista ja Batistasta staroja. Varsinkin feudi Batistan kanssa oli ihan kympin arvoinen suoritus. Olen miesten kohtaamiset katsellut moneen kertaan jälkeenkin päin ja aina iskee.

Toimii niin facena kuin heelinäkin. Ehkä kaikkein eniten iski kuitenkin sadistinen heel HHH, joka oli valmis tekemään mitä vaan voittaakseen. Eräskin lekan isku erään HBK takaraivoon oli jotain niin brutaalia, että siitä oli pakko tykätä.

Hieno mies

[What]

Jaahas, reissailut on reissailtu ja aika palata arkeen. Luulisi tuosta sijasta 5 jonkin verran kummeksuntaa kumpuavan kaikkien näiden vuosien ja kirjoittelujen jälkeen.

Sijat 6 & 5


6. (4.) Chris Jericho
Ikisuosikki. Siihen asti kunnes dementia iskee tulen arvostamaan Chris Jerichoa yhtenä kaikkien aikojen ammattipainijoista. Hänellä ei yksinkertaisesti ole mitään heikkoutta, ellei miehen pientä kokoa sellaiseksi lasketa.

Jerichon taustat nyt ovat varmaan kaikille tätä lukeville tuttua kauraa. Pelkkänä poikasena hän lähti tavoittelemaan unelmaansa reissaten ympäri maailmaa. Kotimaansa Kanadan lisäksi Jericho paini Euroopassa, Meksikossa, Japanissa ja ties missä. Muuan Payl Heyman spottasi nuorukaisen ja signasi tämän ECW:hen. Noh, kauaahan Jerichon ei tarvinnut siellä mädäntyä kunnes tuli soittoa astetta isommasta promootiosta, WCW:stä, jossa hän viettikin kolmisen vuotta. Noina vuosina (1996-99) Jericho oli kehässä ehdotonta A-luokkaa, ja hän olikin iso osa WCW:n keskisarjan menestyksessä. WCW-vuosilta on peräisin myös miehen kuuluisin promo ”man of 1004 holds.” Asiat eivät kuitenkaan WCW:ssä edenneet kuten Jericho olisi toivonut, joten hän suuren hypen saattelemana siirtyi WWF:iin loppuvuodesta 1999. Ja siellä hän onkin sitten lopullisen perintönsä luonut. 6 maailmanmestaruuskautta, 9 IC-mestaruuskautta (joka on btw, ennätys) joukkuemestaruuksia, kaikkea.

Jericho on toki iso nimi painimaailmassa, mutta itse vakaasti jaksan uskoa että hänestä olisi voitu saada vielä paljon enemmän irti. Jericho on ehkä joskus promoissaankin saattanut ohimennen mainita, että oli ensimmäinen kiistaton mestari WWF:issa. Mikäli tuo kausi olisi bookattu eri lailla kuin se tehtiin, olisi Jerichon tähti varmasti vielä nykyistäkin kirkkaampi. Hän voitti vyön kusettamalla, säilytti sen parin ppv:n yli kusettamalla, kunnes tuli WrestleMania X-8, jossa HHH aika lailla jyräsi Y2J:n yli. Tästä sitten seurasi uskottavuudenlasku, ja pudotus vuosikausiksi IC- ja muihin pienempiin kuvioihin. Mielestäni tuossa Jerichon pudottamisessa tehtiin virhe. Vuonna 2002 WWE:llä oli kasassa ehkä kaikkien aikojen rosteri, joten Jericho sai main event kuvioissa tehdä tilaa Hoganille, Austinille, Rockylle, Undertakerille ja HHH:lle. Vuosi tuosta eteenpäin, niin kaikki kolme megatähteä olivat kadonneet, ja yhtä äkkiä kirkkaimmalla huipulla olisikin ollut tilaa. En oikein tiedä miksi Jerichoa ei tuolloin kertaheitolle pushattu kuuhun. Mielestäni hänellä oli kaikki ominaisuudet, joita firman kansikuvapojalta vaaditaan. Jericho oli nuori, näytti rokkitähdeltä, osasi puhua ja mainostaa yhtiötä ja kaiken lisäksi oli kehässä loistava. Jos jollakulla on joku järkevä peruste, minkä vuoksi Jericho pudotettiin vuosikausiksi pienempiin kuvioihin vuosina 2002-05, niin kertokaa ihmeessä.

Hienoja muistoja Jericho on tarjonnut järkyttävän paljon. Alkaen niistä WCW:n keskisarjan otteluista Malenkoa, Eddietä, Reytä, Juventud Guerreraa ja muita vastaan. Jericho julisti ”conspiracy theorya” jo toistakymmentä vuotta ennen Miziä & R-Truthia. Jerichon debyytti WWF:ssä keskeyttämällä The Rockin promo. Feudit Chynaa, Triple H:ia, Shawn Michaelsia, The Rockia, John Cenaa, Rey Mysteriota ja Christiania vastaan näin muutamia mainitakseni olivat viihdyttäviä niin kehän sisällä- kuin ulkopuolellakin. Lisäksi Jerichoa täytyy arvostaa todella paljon siitä, että vuosien 2008-10 aikana hän auttoi montaa nuorempaa kaveria jobbaamalla heille, ja nosti Intercontinental- sekä Tag mestaruudet suosta hetkellisesti uuteen kukoistukseen. Aivan uskomattoman taitava ja monipuolinen painija. Täytyy toivoa, että mies vielä saa ansaitsemansa uran päätöksen, sillä kyllä hän vielä kerran palaa. Ja siitä tulee kuulkas poijjjaat taas yksi hieno hetki lisää.


5. The Rock
Nyt pitäisi varmaankin perustella ihan h**vetin hyvin, koska Rockya olen vuosien mittaan tällä sivulla ainoastaan haukkunut ja solvannut. Mistä sitten moinen takinkääntö?

Ensinnäkin viha ja rakkaus ovat lähellä toisiaan. Toisekseen on pakko myöntää, että vuodet 08-09 olivat minulle sitä pahinta smark-aikaa, ja tuolle välille ne kitkerimmät Rocky-ranttaukseni sijoittuvat. Vuonna 2010 Rocky alkoi kääntää minua puolelleen, kun lopulta tajusin katsoa asioita vähän laajemmin, ja tänä vuonna paluunsa myötä minusta onkin kuoriutunut suorastaan Dwayne Johnsonin fani. Jos heitetään hetkeksi smark-lasit silmille, niin Rocky on painija, jota onkin syytä vihata. Hän ei joutunut taistelemaan saadakseen paikkansa WWF:ssa. Isipapan puhelinsoitto riitti, ja tie taivaaseen oli auki. Paini ei ollut edes hänen alkuperäinen intohimonsa, vaan jenkkifutis ja näyttelijän ura. Koska hänen taidot eivät jenkkifutiksessa riittäneet, niin oli paini sellainen kakkosvaihtoehto. Sitten hänen uransa sattui aikaan, jolloin paini oli suosituimmillaan ja sitä kautta nousu valtavirtajulkkikseksi paljon helpompaa kuin sitä ennen tai sen jälkeen. Sukujuurtensa ja hyvien puhujanlahjojensa vuoksi hän sai koko maailman käsiinsä verrattain helpolla. Rocky oli painitaidoiltaan varsin keskinkertainen, ja liikesetti suppea. Hän käytti WWE:tä vain ponnahduslautana päämäärässään tavoitella oikeaa unelmaansa, eli olla Hollywoodin leffatähti. Vuositolkulla hän väitti rakastavansa painimista, mutta ei löytänyt seitsemään vuoteen aikataulustaan yhtään vapaailtaa, että olisi naamaansa livenä uskollisille faneille näyttänyt. Jossain vaiheessa hän taisi jopa kertoa medialle, ettei tahdo häneen enää koskaan viitattavan nimellä ”The Rock.”

Rationaalisesti ajateltuna true-painifanin tosiaan tulisi vihata miestä. Mutta kaikkea ei vain voi noin kylmän järkiperäisesti ajatella. The Rock on aivan ainutlaatuinen esiintyjä. Hänen promotaitonsa ovat kuin toiselta planeetalta. Hän saa sytytettyä yleisön kuin yleisön sormiaan napsauttamalla tai kulmakarvaansa nostamalla. Miehen otteluissa on jotain aivan uniikkia sähköisyyttä, vaikka niissä ei painillisesti ihmeitä nähtäisikään. Hänellä on karismaa enemmän kuin keskikokoisessa kaupungissa yhteensä. On olemassa painijoita, joista haluaisi tykätä, mutta jotenkin sisimmässään ei vaan syty heihin. Sitten on olemassa The Rock, jota järjellä ajateltuna tulisi vihata, mutta sisimmässään fanittaa. Kirjaimellisesti hypin tuolillani kun Rocky palasi WWE:hen 14/2/2011. Olin niin tohkeissani, että minun piti mennä heti facebookiin julistamaan kyseisestä tapahtumasta. (Olen tosi pahoillani Spunkmeyer Olin innoissani kuin pikkulapsi lelukaupassa. Senkin uhalla, että kuulostan homoeroottiselta, niin ihailen Rockyn fysiikkaa ja toisinaan olen patistanut itseni kuntosalille katsomalle erilaisia pätkiä miehen treenaamisesta. Ja tosiaan ikää minulla on kevyet 24 vuotta, enkä pidä itseäni minään spontaanina tai impulsiivisena ihmisenä. Jos tuo ei ole fanitusta niin ei sitten mikään.

Rocky toi ihan uutta virtaa koko painiskeneen paluullaan. Hän toi mukanaan raikkaan tuulahduksen ”vanhoilta hyviltä ajoilta”, jolloin veri lensi, Limp Bizkit soitti, eikä espanjalaisten selostuspöytä ollut turvassa. Viime aikoina WWE on lieventänyt pg-linjaansa, ja tuon kehityskulun alkupisteeksi nimeäisin juuri tuon Rockyn paluupromon. Sitä seurasi Cenan kärkevät räpit, ja kesällä CM Punkin shootit. Pitkästä aikaa alkoi tuntua siltä, että meneillään on jotain h**vetin mahtavaa. Tämän paremmin en osaa tätä totaalista takinkääntöäni perustella. Tällä hetkellä odotan Rockyn paluuta kehään suunnilleen yhtä paljon kuin joulukuun veronpalautuksia.

[Grabbag]

Onko muka syytä vihata The Rockia koska hän oli jo saavuttanut kaikki tavoitteensa wwe:ssa, ja halusi toteuttaa toisen lapsuuden unelmansa, eli päästä Hollywoodiin? Ehkä true-painifanin mutta ei true-Rock fanin.

EDIT. Vielä tuohon live esiintymisten puutteeseen. Suurin syy siihen on se että fanit olisivat halunneet lisää Rockia aina sen jälkeen, ja Rockilla on selvästi vaikeuksia olla toteuttamatta fanien pyyntöjä. Alkuvuonnahan hän oli vielä sitä mieltä ettei aio enää ikinä painia

[MR.Off Topic]

Aika taas Mr.Off Topicille viedä tätä listaa eteepäin ja senhän minä teenki. Nyt päästään kolmenkymmenen alapuolelle ja se koko listan nimet kertovat pienillä kirjaimilla tehty listaus palaa ensikerralla. Ehkä.



30. The Young Bucks

The Young Buckseihin oma kosketukseni tuli hieman ennen herrojen TNA-debyyttiä. Heti ensi näkemältä itselleni selvisi, että tässä on uniikki tag team. Matt ja Nick ovat kuin modermit HBK ja Marty Janette, mutta tosiaan modermit, koska noista liikkeistä, mitä nämä herrat vetävät pystyi tuo ylempi kaksikko vain unelmoimaan. Tosin kyllähän Marty ja HBK olivat toisilla osa-alueilla huomattavasti parempia kuin tämä kaksikko. Kuitenki syy, miksi näitä kahtaa herraa markitan niin paljon kuin markitan löytyy heti tuosta kuvasta. He ovat parhaimmillaan karismaattisia esiintyjiä, joilla on loistava lookki varsinki ajatellaan heidät yhtenä eikä kahtena yksilönä. Kehässä toiminnassa on tarpeeksi omia uniikkeja liikkeitä, että ihan normaalia painiaki. Jos WWE alkaa indyistä poimimaan joukkueita rosteriinsa, niin ensin KOW (,joka puoliksi on jo rosterissa) ja sitten Bucksit.



29. World Greatest Tag Team

World Greatest Tag Team tai Wrestling's Greatest Tag Team, miten haluaa sanoa, on ollut yksi niistä joukkueista, jonka paluuta toivon kauon aikaa WWE:ssä. Taisivathan he pari matsia yhdessä sitten otella, mutta se oikea WGTT teki paluunsa vasta ROH:ssa. Se samainen tag team, joka on tunnettu myös nimellä Team Angle. Ei mikään varjo tai haamu, mikä joukkue oli WWE:n loppuvuosina. Sinänsä olenki ROH:lle kiitollinen varsinki siitä, että ROH palautti sen oikean Charlie Haassin painimaailmaan. Shelton oli viihdyttävä myös WWE:ssä.

WGTT viehättää itseäni miesten hurjan teknisyyden vuoksi. Eihän miehet mitään Kurt Angleja ole, mutta tekninen osaaminen on kuitenki enemmän kuin kunnossa. Haas tuo joukkueeseen intensiivisyyttä, heittoja ja muuten vähän enemmän voimaan ja matto osaamiseen painottavaa painia kuin Shelton. Benjamin sitten tuo lisää atleettisuutta, nopeutta ja lentävyyttä. Indyissä joukkue on myös siitä harvinainen, että heillä on tyylissään sitä tiettyä WWE-tyyliä ja tähtivoimaisuutta. Mikissä miehet ovat indykentällä solideja, mutta toki eivät muuten sen kummempia. Markitukseni perustuuki miesten WWE-aikaan ja siihen minkälaisen panoksen he tuovat nyt ROH:n tag divariin ja omalta osaltaan kantavat koko divaria.



28. Eddie Edwards

Eddie Edwards on jännä mies. Lookki on kunnossa, kehä-äksöni on parempaa kuin loistavaa, mutta mieheltä puuttuu karismaa ja kokoa. Kuitenki markitan miestä huomattavasti enemmän kuin suurta osaa häntä parempaanki karismaa näyttäviä ja painitaidoilta ainaki lähelle pääsevää. Miehessä on joku joka iskee minuun niin, että se synnyttää sisälläni sen pienen palon aina, kun näen miehen kehässä. Tältä vuodelta muistan erityisen hyvin miehen mestaruusvoiton ja sen aiheuttaman riemun. Samalla tavalla en ole iloinnut ehkä kuin AJ Stylesin viimeisestä maailmanmestaruusvoitosta. Best In The Worldissaki olin hyvin jakautunut sen suhteen kenet haluan voittavan. Suuresti markittamani Eddie Edwardsin vai järjettömän hyvän ja ehkä parhaan kehätaiturin maailmassa eli Davey Richardsin.

Olenki tullut siihen tulokseen, että Eddien markitus johtuu pitkälti siitä, miten miestä on vuosien aikana rakenneltu ja miten hänen mestaruusvoittonsa tuli. Eddie on aina ollut Daveyn "pikkuveli" ja se joka on hieman kuin matkustanut siivellä. Eddie oli se American Wolvesien toinen jäsen, kun taas Davey oli se ensimmäinen. Täten jotenki olen sympatisoitunut Eddien hahmoon. Eddien kykyjä ei kuitenkaan pidä koskaan aliarvioida.



27. Christian

Christian on sellainen painija, jota sekä olen rakastanut, että vihannut. Nykyään pienen "vihaamiskauden" jälkeen mielipiteeni herrasta on neutralisoitunut. Rakastan katsella vanhoja E&C (ei elimination and chambers) matseja ja muita hassuttelusegmenttejä, mutta rakkain Christian on kuitenki TNA:n "Instant Classic" Christian. Se gimmick toimi ihan hiton hyvin. Coalition ajat oli myös todella viihdyttäviä. Christianin paluu WWE:hen oliki itselleni varsin odotettu tapahtuma ja hieman pettymyshän se oli, kun mies paluunsa ECW-brändiin teki. Feudi kuitenki oli todella hyvä Jack Swaggerin kanssa ja kyllä tuli markkailtua veteraani Christianin kettumaiselle viekkaudelle. Tuon jälkeen mies sitten eliki hiljaiseloa. Maailmanmestaruusvoittokaan ei oikein kiinnostanu ja Christian oli äärimmäisen ärsyttävä huonolla tavalla heelinä. Tylsä sanoisinko. Nyt kuitenki Sheamus feudin hyvät matsit, että Randalfin kanto hyviin otteisiin oli uroteko sinänsä.

Taidoiltaan Christian todella solidi. Mikissä parhaimmillaan loistava ja huonoimmillaanki toimiva. Kehässä Christian ei ole koskaan ollut se parhain tai suurta hämmästystä taidoillaan herättävä. Christian osaa vähän kaikenlaista ja kaiken todella hyvin, mutta ei hänellä mitään silmät päästä vetäviä manoveerejä ole. "Kehäpsykologisesti" Christian on varmaan nykypainijoista maailman parhaita ja tämän vuoksi ottaa melkein vastustajasta kuin vastustajasta hyvän matsin irti, jos hänelle siihen tilaisuus luodaan. Christianin viekin tälle listalle tuo niin sanottu varmuus. Hän on niin varma esiintyjä, että melkein aina tulen viihtymään jollain tasolla, kun mies on kehässä painimassa tai sanaista arkkuaan raottomassa.



26. Low Ki

Heti alkuun täytyy jysäyttää, että en ole kyllä nähnyt loppujen lopuksi Low Kiltä edes lähelle niin paljon materiaalia kuin haluaisin. Olen nähnyt paljon satunnaisia matseja sieltä täältä ja tuolta. Yksi asia on kuitenki ollut aina varma, kun Low Kin kehäesiintymistä olen nähnyt. Hän hämmästyttää taitavuudellaan. Oli se sitten WWE:ssä rajoitettuna tai indyissä, TNA:ssa tai japanissa niin kyllähän mies aina vakuuttaa. Olinki aivan hiton innoissani siitä, kun Low Ki voitti NXT:n ja haastoi mestarin. Yksi mielenkiintoisimmista esiintyjistähän mies oli koko WWE:ssä. Siksi harmistuinki, kun WWE ei juuri miestä käyttänyt tai käytti ihan satunnaisesti missä sattuu. Low Kin lähteminen WWE:stä oliki varsin p**ka uutinen mielestäni, koska miestä on niin vaikea seurata hänen tehdessään niin satunnaisia esiintymisiä eri indypromootioissa. TNA esiintymiset olivat nyt 2011 vuonna mahtavia ja olihan mies AA:n kanssa se tyyppi, joka johti tuota 4-way matsia. Paras X-divari matsi moneen vuoteen.

Low Ki on pitkälti listalla näin korkealla hänen uskomattomien kehätaitojen takia. Kehätaidot ei ole edes vain ja ainoastaan uskomattomat vaan miehen tyyli on niin erikoinen ja erilainen kuin kenelläkään muulla, että häntä on piristävää katsella. Lisäksi promotus tuntuu toimivan ihan ookoosti, vaikka se raspikurkkuinen ääni aiheuttaa itsessäni pientä repeilyä. Uskomaton mies kuitenki.

[Jäbä]

Oon vasta nyt hiljattain alkanut seuraamaan tätä topicia, nopeasti vilkuillut listoja niin ihan mielenkiintosta settiähän siellä löytyy listoilta. Ja hieno nähdä että Hall sai noinkin korkean sijoituksen Whatin listalta, voin spoilata että löytyisi itseltäni vielä ylempää.

Niin ja sitten asiaan, idea topicilla on toki Top100 mutta mitä jengi sanoisi jos tekisin jonkun Top20/30/50 listan? Sataan ei riittäisi mielenkiinto mutta hieman lyhyempi lista voisi olla kiva tehdä, siitä viime listasta kuitenkin 2 tai 3v aikaa. Tuollaisen pienemmän listan tekemistä voisin nimittäin vakavasti harkita, kärkisijoista kun kuitenkin on selkeä varmuus niin eiköhän niitä ne 30 tai 50 saisi kasaan.

[SkullCrushingFinale]

Niin ja sitten asiaan, idea topicilla on toki Top100 mutta mitä jengi sanoisi jos tekisin jonkun Top20/30/50 listan? Sataan ei riittäisi mielenkiinto mutta hieman lyhyempi lista voisi olla kiva tehdä, siitä viime listasta kuitenkin 2 tai 3v aikaa. Tuollaisen pienemmän listan tekemistä voisin nimittäin vakavasti harkita, kärkisijoista kun kuitenkin on selkeä varmuus niin eiköhän niitä ne 30 tai 50 saisi kasaan.

Ite tossa pari viikkoa sitten käytin jonkun verran aikaa siihen, että sain oman version Top 50:sta viritettyä, sen voisin mahdollisesti joskus fiiliksen iskiessä lyödä sisään.

[What]

On kyllä päässyt mielenkiinto täysin lopahtamaan listaukseen, mutta koitetaan vetää loppuun. Enää puuttuu perustelut sijoille 1 & 2. Koitan ne tässä jossain vaiheessa raapia kasaan. Eiköhän se onnistu juhannukseen mennessä. Mutta...

Sijat 4 & 3


4. (4.) 'Stone Cold' Steve Austin
Ymmärrän hyvin jos jonkun mielestä on tylsää lukea listauksia Austineista, Jerichoista ja Eddieistä vuodesta toiseen. Fakta on kuitenkin se, että nämä kyseiset herrat kykenivät aikoinaan saavuttamaan sellaisen viihdyttävyyden tason ettei vastaavaa ole sen jälkeen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta koettu.

Stone Coldin historia lienee tuttua. Ensikosketuksensa ammattipainiin hän sai Dallas Sportatariumissa katsellessaan World Class Championship Wrestlingiä. Chris Adams oli mies, joka koulutti Austinin. Blondin pitkätukan lahjakkuus huomattiin ja seurasi siirto WCW:hen. Dusty Rhodes ja Eric Bischoff eivät nähneet Austinissa mitään muuta kuin midcarderin, ja vuonna 1995 Bischoff antoikin siihen aikaan loukkaantuneelle Austinille potkut. Vitttuuntunut Austin siirtyi vanhan tuttunsa Paul Heymanin ECW:hen, jossa veti sen kuuluisan shootpromonsa. Jos ette ole nähneet, niin youtube vaan auki. Kauaa Austin ei Philadelphiassa viihtynyt, koska hänelle aukesi mahdollisuus liittyä WWF:iin. Aluksi tarjolla oli hoopoa Ringmaster-gimmickiä, mutta puolittain sattumankaupalla keksittiinkin ”Stone Cold” ja vuonna 1996 Austinin tähti alkoi todella nousta.

Austinin aika ehdottomalla huipulla oli lyhyt. 1996-2003, vajaa seitsemän vuotta. Ja tuostakin ajasta Austin oli melkein koko vuoden 2000 poissa. Tuolla lyhyellä aikavälillä Austin nousi korkeuksiin, mihin kukaan ammattipainija sitä ennen tai sen jälkeen ei ole noussut. Yleisöt ympäri maailmaa söivät hänen kädestään, fanipaidat suorastaan revittiin rekeistä, Austin tienasi miljoonia, teki mainoksia, esiintyi talk showeissa ja oli attitude eran kasvot. Stone Cold oli mainstreamjulkkis siinä missä joku Tom Cruisekin.

Mikä sitten teki Austinista niin erikoisen? Ensinnäkin hän antoi aina kaikkensa. Kehässä ja sen ulkopuolella. Austin veti aina satanen lasissa, ei väliä oliko kyseessä house show vai WrestleMania. Hän ei säästellyt mitään, ja ehkäpä sen vuoksi kärsikin loukkaantumisista vähän väliä. 'Stone Cold' on myös kaikkien aikojen promottaja. Ehkäpä hänen luontaiset puhujanlahjansa eivät vedä vertoja kuuluisalle nemesikselleen, mutta tarvitsiko? Siinä missä The Rock keskittyi välillä liikaakin kymmenien catch phrasiensa latomiseen ja yleisön hauskuuttamiseen, puhui Austin asiaa. Toki hän osasi olla myös hauska, mutta hieman eri tavalla kuin Rocky. Mielestäni on myöskin kunnioitettavaa, että Austin osasi lopettaa uransa ajoissa. (vrt: Flair, Hogan) Austin tajusi realiteetit ajoissa, eikä halunnut jäädä kehäraakiksi, joka epätoivoisesti koittaa elää niitä kunnian päiviänsä uudestaan.

Austinin uran äkkinäinen loppu saattoi olla myös siunaus. Kenenkään suosio ei kestä ikuisesti. Hogan sai facena buuauksia, Rocky sai facena buuauksia. Cena, heh Mikäli Austin olisi jatkanut uraansa vielä vaikkapa viisi vuotta, olisi hänen mystiikkansa aivan varmasti hälvennyt, eivätkä yleisöreaktiot olisi millään opilla pysyneet samoina. Nyt kun kävi niin kuin kävi, on Austinille jäänyt sellainen mystinen aura. Monille 'Stone Cold' on kuin symboli, joka kuvastaa aikaa jolloin kaikki oli paremmin. Ja onhan miehen vetovoima vielä tänäkin päivänä jotain käsittämätöntä. WrestleManian aikoihin Austinin vieraillessa muutamaan otteeseen RAW:ssa, katsojaluvuissa oli piikki Austinin segmenttien aikaan. Kahdeksan vuotta uran loppumisen jälkeen.

Itse en seurannut Austinin aktiiviaikaa edes livenä, vaan olen tutustunut siihen jälkeenpäin, ja siitä huolimatta se on tehnyt näin suuren vaikutuksen. Itse asiassa minulla kesti jonkun aikaa ennen kuin Austin-fanitukseni syttyi liekkeihin. Miehen monet erikoistuomarikeikat olivat vieneet vähän makua pois, mutta tutustuttuani Austiniin hänen aktiiviuraltaan aloin todella fanittamaan häntä. Hänen gimmick oli parasta koskaan, promotaidot parasta koskaan ja kehässä hän antoi aina kaikkensa. Mitä muuta voi vaatia?


3. (25.) Mr. Anderson
Sitten mies, joka kasvoi ihaillen Stone Coldia, ja onkin omaksunut tempun tai pari 'Rattle Snakelta' itseltään. Myöskin aika huikea nousu listalla kahden vuoden takaisesta.

Yksi suuri syy Anderson-markitukseen on, että olen ”kasvanut hänen kanssaan.” Voisi väittää, että olen nähnyt 90% televisioiduista otteluista, joissa Anderson on mukana ollut. Ja se tekee satoja otteluita kuuden vuoden aikana. Mr. Anderson tai Kennedy teki suuren vaikutuksen heti debytoituaan Smackdownissa syksyllä 2005. Mies ei näyttänyt mitenkään erikoiselta, mutta osasi puhua ja painia. Heti ensimmäisen parin viikon perusteella pidinkin itsestäänselvänä, että tästä kaverista tulee vielä iso nimi. Promotaidot hänellä olivat huipputasoa, ja sen lisäksi kehässäkin hänellä oli useita hienoja liikkeitä kuten Green Bay Plunge ja Kenton Bomb. Muistan ajan kun Kennedy kaatoi entisiä maailmanmestareita toisensa perään, ja tässä vaiheessa kaikki näyttikin todella valoiselta.

Andersonin WWE-ura sisälsi paljon epäonnisia sattumuksia, joista osa oli toki omaa hölmöyttä. Hän oli viimeinen mies, joka otteli Eddie Guerreroa vastaan ennen tämän kuolemaa. Isot tähdet John Cena ja Bobby Lashley sattuivat loukkaantumaan otteluissaan Andersonia vastaan. Mies kärsi loukkaantumisista todella huonoon aikaan, ja jäi kiinni kielletyistä aineista juuri kun oli valmis Money In The Bankin avulla kaatamaan Undertakerin ja voittamaan mestaruuden. Aina kun näytti siltä, että Kennedy nousee pääkuvioihin ja mestariksi, tapahtui jotain odottamatonta. Keväällä 2009 hän teki viimeistä kertaa paluunsa loukkaantumisen jäljiltä, ja heti hänet nimitettiin ykköshaastajaksi Randy Ortonin tuolloin hallitsemalle WWE-mestaruudelle. Olin iloinen, että WWE vielä kerran päätti antaa hänelle mahdollisuuden. Kului muutama päivä, ja Anderson oli saanut potkut. Kuulemma sen vuoksi, että oli suorittanut Back Suplexin huonosti.

Nykyisen painimaailman ollessa niin vahvasti WWE:n hallussa, ei Andersonista sitä megatähteä koskaan tullut. Tammikuussa 2010 siirryttyään TNA:han on Anderson lopulta puhjennut kukkaansa. Siellä hän on vetänyt elämänsä parhaat promot ja matsit. Tuo vuosi olikin Andersonille loistava. Lockdownissa oteltu häkkimatsi Kurt Anglen kanssa oli koko vuoden paras, ja Sacrificen ”asshole” promo ikimuistoinen. Lisäksi häntä bookattiin mielestäni fiksusti siten, ettei hän ollut pakkosyötetty, vaan oikeasti sellainen kaveri jota halusi kannustaa. Viime vuoden Alert Awardseissa äänestin häntä vuoden painijaksi, niin suuren vaikutuksen Anderson teki.

Kuluva vuosi on ollut bookkauksellisesti heikompaa, ja se yli viisi vuotta odottamani ensimmäinen päämestaruusvoittokin vesitettiin. Bookkaus on ollut sekavaa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö Anderson tänäkin vuonna olisi hyvä ollut. Stingiä vastaan otellut matsit eivät tasollaan päätä huimanneet, mutta segmentit olivat täyttä rautaa. Kehän puolelta täytyy nostaa esiin Bound For Gloryn matsi Bully Rayta vastaan, joka yllätti kaikki laadullaan. Huippuvuoden 2010 jälkeen olisi ollut maailman helpoin tehtävä muovata Andersonista TNA:n oma kansikuvapoika, mutta tämä mahdollisuus kustiin. On se edelleen mahdollista, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen kovin vaikeaa.

Parhaat muistot Kennedystä / Andersonista ovat hänen SD-debyyttinsä jälkeiset viikot, juonikuvio jossa hän voitti ex-mestareita, Royal Rumble 2007:n yllättävän tasokas matsi Batistaa vastaan, MITB-voitto, feudi Shawn Michaelsin kanssa ja muutamat hienot paluut WWE-uran aikana. TNA:n puolelta on jäänyt mieleen useita promoja, feudit Anglea, Jeff Hardya ja Stingiä vastaan. Ennen kaikkea rakastan hänen ”bad ass” hahmoaan, jossa kieltämättä on aika paljon vaikutteita Stone Coldilta, olematta kuitenkaan kopio siitä.

Tänä päivänä megatähdeksi ei pysty nousemaan muualla kuin WWE:ssä, joten sellaista Andersonista ei koskaan tule suuren yleisön silmissä. Minun silmissäni Anderson kuitenkin on jo megatähti. Ne odotukset joita hänelle vuonna 2005 kasasin ovat yksi toisensa jälkeen täyttyneet. Siihen meni pidempään kuin odotin, mutta viime vuonna hän alkoi lunastaa niitä. Anderson on tällä hetkellä 35-vuotias, eli painija parhaassa iässään. Ellei mitään järin dramaattista tapahdu tulee hän tarjoamaan vielä monia hienoja hetkiä muutamien tulevien vuosien aikana.

[MR.Off Topic]

On kyllä päässyt mielenkiinto täysin lopahtamaan listaukseen, mutta koitetaan vetää loppuun. Enää puuttuu perustelut sijoille 1 & 2. Koitan ne tässä jossain vaiheessa raapia kasaan. Eiköhän se onnistu juhannukseen mennessä. Mutta...

Itelläki hieman painiähky päällä tällä hetkellä, joten listalle jatkoa saa odottaa vähän aikaan. Seuraavat viisihän kirjoitin jo kerran, mutta onnistuin vetämään virtajohon irti tästä koneesta ja ne haihtuivat bittiavaruuteen. Tarkoitus olisi kuitenki jatkaa tätä, kun pääsen joululomalle ja ei ole muuta kuin aikaa. Ehkä tää ens jouluna on valmis.

EDIT: Whattin lista sijoitukset ollu muuten mielenkiintoisia. Mr. Anderson näin korkealla? Itse kyllä pidän miehestä myös varsin paljon, mutta all time -listalla näin hiton korkealla. Mielenkiintoiset kaksi viimeistä sijaa tulee olemaan.

[What]

EDIT: Whattin lista sijoitukset ollu muuten mielenkiintoisia. Mr. Anderson näin korkealla? Itse kyllä pidän miehestä myös varsin paljon, mutta all time -listalla näin hiton korkealla. Mielenkiintoiset kaksi viimeistä sijaa tulee olemaan.

Kyllä. Suurin syy tulikin tuossa itse perusteluissa, eli Andersonin mukana on tullut kasvettua itsekin. On ollut todella hienoa seurata kuinka hän on pikkuhiljaa pala kerrallaan alkanut lunastamaan niitä odotuksia joita häneen latasin silloin 2005. Harmi vaan että TNA on niin pikkuveljen roolissa, ettei sitä kautta todelliseksi supertähdeksi tänä päivänä pysty nousemaan.

[MR.Off Topic]

EDIT: Whattin lista sijoitukset ollu muuten mielenkiintoisia. Mr. Anderson näin korkealla? Itse kyllä pidän miehestä myös varsin paljon, mutta all time -listalla näin hiton korkealla. Mielenkiintoiset kaksi viimeistä sijaa tulee olemaan.

Kyllä. Suurin syy tulikin tuossa itse perusteluissa, eli Andersonin mukana on tullut kasvettua itsekin. On ollut todella hienoa seurata kuinka hän on pikkuhiljaa pala kerrallaan alkanut lunastamaan niitä odotuksia joita häneen latasin silloin 2005. Harmi vaan että TNA on niin pikkuveljen roolissa, ettei sitä kautta todelliseksi supertähdeksi tänä päivänä pysty nousemaan.

Christian tyylinen paluu WWE:hen tekisi kyllä hyvää Andersonin uralle. Jotenki vain tuntuu, että WWE:ssä ei tätä tilaisuutta välttämättä suoda ja että Andersonilla muutenki taitaa mielenkiinnon kohteita olla muuallakin kuin vapaapainissa. Toisaalta Hunterin nykyiset lausunnot on antaneet kuvan, että WWE:ssä asiat ovat muuttumassa. Ehkäpä he tajuavat myös Andersonin huikean potentiaalin ja palkkaavat takaisin.

[What]

EDIT: Whattin lista sijoitukset ollu muuten mielenkiintoisia. Mr. Anderson näin korkealla? Itse kyllä pidän miehestä myös varsin paljon, mutta all time -listalla näin hiton korkealla. Mielenkiintoiset kaksi viimeistä sijaa tulee olemaan.

Kyllä. Suurin syy tulikin tuossa itse perusteluissa, eli Andersonin mukana on tullut kasvettua itsekin. On ollut todella hienoa seurata kuinka hän on pikkuhiljaa pala kerrallaan alkanut lunastamaan niitä odotuksia joita häneen latasin silloin 2005. Harmi vaan että TNA on niin pikkuveljen roolissa, ettei sitä kautta todelliseksi supertähdeksi tänä päivänä pysty nousemaan.

Christian tyylinen paluu WWE:hen tekisi kyllä hyvää Andersonin uralle. Jotenki vain tuntuu, että WWE:ssä ei tätä tilaisuutta välttämättä suoda ja että Andersonilla muutenki taitaa mielenkiinnon kohteita olla muuallakin kuin vapaapainissa. Toisaalta Hunterin nykyiset lausunnot on antaneet kuvan, että WWE:ssä asiat ovat muuttumassa. Ehkäpä he tajuavat myös Andersonin huikean potentiaalin ja palkkaavat takaisin.

Ei jaksa uskoa, vaikka mahtavaahan tuo olisikin. Vielä vuosi sitten Anderson olisi mahtunut mukaan, mutta nyt kun on rakennettu uutta sukupolvea kuten Punk, Ryder, Ziggler, Del Rio niin ei siellä enää Andersonille tilaa ole. Tai ehkä tilaa olisi, mutta hänen asemansa olisi juuri Christianin kaltainen midcarder, joka silloin tällöin saattaisi lyhyesti käväistä main eventissä. Ehkä mieluummin katselen häntä piristämässä TNA:ta kuin WWE:n midcardissa, joissa kahinoissa mies on jo nähty.

[The Blasterpiece]

ei v***u. joku kennedy austinin edellä. suljen nyt läppärin.

[Reno Hex]

Ezekiel Jackson parempi kuin Orton...

Tämä oli viimeinen kommenttini tähän ketjuun.

Ja vielä itse aiheesta: Ezekiel Jackson korkeammalla kuin Claudio Castagnoli? Huono lista.

ei v***u. joku kennedy austinin edellä. suljen nyt läppärin.

Am I seeing a pattern here?
Kovasti odottelen, ketä sieltä Whatin ylimmiltä kärkisijoilta tulee vastaan. Toisen saatan jo tietääkin ja onhan se aika , mutta odotellaan nyt kuitenkin julkistamista ja perusteluita ennen kuin kitinä alkaa.

[MR.Off Topic]

Vähän ollu tässä taukoja ja kaikilta varmaan jo kiinnostus mennyt, mutta julkaistaan nyt taas välistä jotain. Ei se ainakaan pahaa tee. Sijoituksekkaan ei olis varmaan pahemmi muuttunut tässä aikavälillä. Minimaalisia muutoksia ehkä tekisin.


25. Sting

Legendaarinen, ikoninen painija, jonka gimmick siemaisi itseni ensi näkemältä mukaan. Ei ehkä ensimmäinen tai ainoa lajissaan tuolla gimmickillä, mutta ensimmäinen minkä itse näin. WCW aikaa en ole edes sen kummemmin pahemmin nähnyt, mitä nyt tuota vuotta 1998 jonkin verran ja randomi matseja silti, mutta tällaista elävää legendaa osaan arvostaa, kun näen. Ikäisekseen on vielä varsin hyvässä kunnossa, mutta on osannut nyt viime aikoina vetäytyä kehästä ja toivon, että mies tekee jotain random painimatseja silloin tällöin. Markitukseni liittyy pitkälti miehen historiaan, gimmickkiin, kykyyn painia ihan ok matseja ja mahtaviin promotustaitoihin. Lisäksi nyt viime vuonna mies sai itseltäni lisäarvostusta muokkaamalla gimmickinsä tuohon "Insane Icon" gimmickkiin ja perfektoimalla sen.


24. The Miz

Miehen kovaa työtä täytyy arvostaa ja paljon. Mies oli periaatteessa täysi nolla, tuomittu epäonnistumaan, kun hän saapui WWE:hen. En edes jaksa käydä läpi nyt Mizin uran vaiheita ja kertoa kuinka paljon päättäväisyyttä mies on tarvinut päästäkseen siihen asemaan, missä on nyt. Te kaikki tiedättä sen. Upeaa on ollut se, että Miz on yksi niistä supertähdistä, jonka uran vaiheet olen oikeasti saanut elää mukana. Olen nähnyt sen Smackdownin hostin, olen nähnyt ECW-Mizin, olen nähnyt RAW:n alakortin Mizin ja olen nähnyt huipulla olevan Mizin. Mike Mizanin on myös äärimmäisen taitava varsinki mikki kädessä. Kehässä mies koko ajan parantaa eli selvästi harjoittelee talk showssa istumisen lisäksi.


23. Kevin Steen

Mr. Wrestling on varsin kinkkinen tapaus. Mies on periaatteessa loistava painia, hän on loistava mikissä ja hän on h**vetin karismaattinen esiintyjä. Kaikinpuolin kaikki on kunnossa, mutta yksi asia mättää aika vahvasti. Kevin Steen on läski. Miehellä on aivan järkyttävä kaljamaha. Nuorempana hän oli vielä varsin hyvässä kunnossa ja jos hän olisi vieläki siinä samaisessa kunnossa sanoisin, että WWE:n ja TNA:n talent scoutit on sokeita täysin puusilmiä, kun tätä miestä ei ole vielä promootioon signattu, olisihan kyseessä täydellinen pakkaus. Tällä hetkellä ymmärrän, miksi mies ei ole isommassa promootiossa. Eihän se vatta koskaan toki ole estänyt, mutta ei Steeniä voi oikein myydä isonakaan miehenä. Hän näyttää vain perusjätkältä, joka tykkää katsoa amerikkalaista futista, syödä pitsaa ja juoda kaljaa. Mutta periaatteessa jotain miehestä kertoo se, että olen näissä perusteluissa lähinnä perustellut sen miksei mies ole korkeammalla tässä listassa. Päätelkää siitä itse.


22. Rey Mysterio

Ensi kertaa, kun näin Rey Mysterion painivan olin suu auki ammollaan ja ihmettelin, että miten ihminen pystyy tuommoiseen. Vielä tänä päivänäki ihmettelen, miten joku Mysse pystyy pyörimään kuusitoista kertaa toisen painijan ympäri ja vielä päätyä tekemään tälle DDT:n. Toki nykyään olen nähnyt muidenki sen tekevän, joten ei se ole enää niin ihmeellistä. Muutenki Mysterion temput ovat vähentyneet miehen vanhetessa, mutta siinä samalla arvostukseni herrassa on siirtyneet eri asioihin. Esimerkiksi siihen kuinka mies vetää kenestä tahansa katsottavan ottelun ulos. Edes Mark Henry ei vaikuta tylsältä painiessaan juniorin kanssa. Lisäansioita Rey saa myös joka kerta erillaisista kehäasuistaan. Kuka muu voi tulla painimaan Captain Americana tai The Jokerina?


21. Chris Hero

Mies jonka pitäisi painia jo joukkuetoverinsa rinnalla FCW:ssä. Taitava kehässä, iso kokoinen, lookkia löytyy ja hyvä mikissä, mitä tältä herralta puuttuu? No periaatteessa mies voisi olla hieman urheilullisemman näköinen, mutta eiköhän sen urheilullisuuden puutteen korvaa se, kun mies heittää täydellisen moonsaultin. Tai entäpä, kun mies lyö kyynerpääiskullaan vastustajan pään irti tai kuinka mies tekee discus big bootin. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta onko tarvetta? Mies voisi pärjätä WWE:ssä tai missä tahansa maailmaa ihan vain omana itsenään niin heelinä kuin feissinä, mutta parhaillaan mies on kuitenki Claudio Castagnolin rinnalla. Plus miehellä on loistava paininimi.


Muutin hieman tapaani kirjoittaa perusteluita lähinä, että saisin tämän projektin vietyä läpi. Toki noiden perusteluiden taso hieman laskee, kun en mieti jokaista lausettani, mutta toisaalta eipä tule niin tönkköä tekstiä, kun menen pitkälti ajatuksenvirran voimalla. Ehkä niihin tulee joku omalaatuinen Offarin persoonallisuus vielä paremmin esille. Toivotaan, että nuo olisi muistakin kuin minusta hyviä. Ehkä Whatki saisi intoa nyt tämän minun postauksen jälkeen. Toivotaan!

[SkullCrushingFinale]

Hyvää settiä, sitte vaa vielä loppuun saakka

[MR.Off Topic]

^ No seuraavan viisikon tarjoilen ainaki nyt!



20. Rob Van Dam

Kun aikoinaan aloin aktiivisemmin vapaapainia ja WWE:tä katsella, niin Rob Van Dam oli juuri silloin loukkaantuneena. Sitten nähtiin miehestä viikkoja hypevideoita ja markki-Offari oli aivan täpinöissä. RVD:n esiintyminen Road To Wrestlemania turnauksessa vastasiki kaikki odotukset ja enhän koskaan ollut nähny noin erikoista painityyliä, olin koukussa. Etsin miehen kaikki mahdolliset ottelut ja tiedon, mitä ikinä miehestä sain netin syövereistä selville. Ensi tutustuminen ECW:hen tapahtui juuriki Van Damin kautta. Toki RVD ei ole enää tätä nykyä niin ihmeellinen mies ja ei hän edes ole kehässä niin hyvä kuin hän ennen oli. Silti tuo pieni RVD-markki elää sisälläni ja nautin yhä edelleen hänen erikoisesta painityylistä. Uniikki esiintyjä on kyseessä.


19. Briscoe Brothers

Jos aiemmin mainitsin kuinka olin ensi näkemältä RVD:n fani, niin samoin kävi näiden kahden veljeksen kanssa myös. Jostain luultavasti tämän sivuston kautta katsoin jonkin youtube-videon, jossa miehet esiintyivät ja vakuutuin heti. Briscoet tekivät liikkeitä joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Enkä tarkoita mitään hirveitä spotteja vaan ihan yksinkertaisesti en ollut koskaan nähnyt sellaista yhteen peluuta missään tag teamissä. Lisäksi, kun liikkeet olivat sellaisia joita ei main stream painissa nähdä, markittaminen ole varma asia. Vielä tänä päivänä arvostan ja pidän näitä herroja viiden parhaan joukkueen joukossa maailmassa, koska nämä miehet on vain hiton kovia painimaan. Lisäksi promot on yleensä varsin hauskoja kaikessa punaniskaisuudessaan.


18. Dolph Ziggler

Dolphiin on tietämättään tullut jo tutustutta Spirit Squad aikoina, mutta varsinaisen debyytin katson silti tapahtuneen Batistaa vastaan silloin joskus aikonaan. Heti ensi näkemältä tässä miehessä tuntui olevan jotain erikoista. Sen jälkeen sitten tapahtui pari ikävää taka-askelta, mutta lopulta parina viime vuonna Dolph on noussut isoksi tekijäksi isossa E:ssä. Daniel Bryanin kanssa vedetty matsi sarja silloin joskus oli jotain mahtavaa ja sen jälkeen Dolph on ollut oikeastaan aina kehässä itseni suuresti arvostama mies. Ziggler kaiken lisäksi kehittyy kokoajan! Mikissä tapahtunut edistymistä ja Dolphin hyvyyttä mikissä tuskin kukaan enää nykyään kieltää. Hyvin pitkälti varsin täydellinen paketti Dolph on, jos kokoa ei oteta huomioon. Ehkäpä juuri täydellisyytensä takia mies muistuttaaki minua Curt Hennigistä tai sitten ne on ne blondit hiukset.


17. Davey Richards

Davey Richards oli hieman pakollinen nimitys omalle listalleni, vaikka miehessä on kyllä kaksi erillaista puolta. Parhaillaan Davey on yksi viihdyttävimmistä painijoista maailmassa, jonka ottelua pitää katsoa penkin reunalla syöden popcorneja. Ottelun jälkeen voiki suunnistaa 'Alertin ihmeelliseen bittilabyrinttiin ja hehkuttaa matsia maasta taivaaseen ja puhua vuoden ottelusta. Toisaalta toisinaan Daveyn matseissa painijat ovat yli-ihmisiä, jotka eivät kaadu viidellätoista piledriverillakaan ja koko ottelu menee ns. yliyrittämiseksi. Näiden kahden eri puolien raja on niin pieni, että sen ylittäminen on vaikea erottaa. Joka kerta miehen astuessa kuitenki kehään voi odottaa stiffejä potkuja ja varsin teknistä menoa muutenki. Uskon kuitenki, että Davey jää pelkäksi indy/japsifedejen painiaksi koskaan saavuttamatta paikkaa main stream painissa. Eikä hänen mielestäni sitä pitäisi edes koskaan saavuttaa, mutta hän tulee aina olemaan iso nimi indyissä.


16. Christopher Daniels

Danielsin nimitys oli myös itsestään selvyys jo listan aloituksen aikaan. Kyseessä on sellainen veteraani, jota arvostan ja kunnioitan suuresti. Daniels ei ikinä ole ollut se mies, joka nousisi promootion päätähdeksi vaan hän on aina ollut se mies, joka on tärkeä runkopainia. Hän pystyy missä tahansa tilanteessa lähes ketä tahansa vastaan painimaan maukkaan ottelun ja jopa hankaloina aikoina nousemaan ihan ykköskuvioihin. Daniels on myös erinomainen pistämään muita henkilöitä overiksi ja nostamaan heidän statustaan yleisesti painimaailmassa. Hän on se yhtiön peruspalikka, joka tarvitaan, mutta kuka ei välttämättä saa sitä arvostusta minkä hän ansaitsisi. Itse pidän sitä harmina ettei Daniels ole saanut TNA:ssa edes lyhyttä maailmanmestaruus runia ja sitä ettei Daniels ole vieraillut WWE:ssä uransa parhaina aikoina.

[MR.Off Topic]

Ja jatketaan. Nyt on kyllä projektia päällekkäin projektin kanssa, mutta intoa löytyy myös jostain syystä. Yksi projekti tässä olisi kehitteillä taas, mutta pistetään nyt ainaki nämä viisi ensin. BTW viimeinen viiden ryhmä ja sen jälkeen alkaa herroja tulemaan niin, että ensin 3 sitten 2 sitten toiset 2 ja vielä kolmannet, jonka jälkeen se ykkönen.


15. Colt Cabana

Colt Cabana on sellainen painija johon en ole vielä oikeastaan koskaan kyllästynyt. Mies on aivan äärettömän taitava painija, mutta häntä ei silti kovinkaan usein nähdä vakavissa pitkissä väännöissä vaan enemmänki hän viihtyy keskikortissa pitämässä hauskaa. Sen Cabana todellakin osaa. Mies on karismaattinen ja hänellä on minun mielestäni loistava huumorintaju. Jotain kertooki se, että kun mietin Cabanan loistavia matseja niin ensimmäisenä tulee mieleen hänen ottelu Top Gun Talwaria vastaan PWG:ssä. Siinä ottelussa oli hetki, kun miehet menivät bäkkärille pitämään "Tea-Coca" tauon. Indymaailma olisi hyvin erillainen ilman Colt Cabanaa.


14. Undertaker

TÄKER! Pakollinen nimitys oli listalle ja sopivasti mies vielä palasi painikehiin tämän kanssa, että ei tarvitse väitellä siitä onko vai eikö hän ole nykypainija. Undertakeriin itselläni on sellainen viha-rakkaus suhde. Olen aina toki pitänyt herraa varsin kovana esiintyjänä, mutta jossain vaiheessa kun hän oli vielä aktiivisempi niin olin mieheen erittäin kyllästynyt. Hän oli pitkälti rampa ja kaikkensa jo bisnekselle antanut aktiivitähtenä. Ei hänellä mitään suurempaa tarjottavaa ollut joka viikottaisissa esiintyvänä painijana. Undertaker on kuitenki loistava tällainen vuosittainen esiintyjä. Joka vuosi saa jännittää ketä vastaan hän ottelee ja pysyykö se streakki elossa. Toki hänen streakkinsä katkaisu tuntuu varsin kaukaiselta ajatukselta, mutta ei sitä koskaan tiedä. Kerran vuodessa 'taker voi myös tarjota sen loistavan matsin. Kerran vuodessa Undertaker on maailman kovin painija.


13. Antonio Cesaro/Claudio Castagnoli

Indyistä ja FCW:stä tuttu herra nimeltä Claudio on näin korkealla, mitäh? Listan tekoaikoihin oli ehkä itselläni päällä jonkinlainen Claudio boomi, mutta ei siitä pääse mihinkään on tämä herra vain kova. Joskus aikoinaan itseni luomassa "Yleinen Indy keskustelu" topicissa (kauniisti väärin kirjoitettu tuo) tein listauksen indypainijoista ja sijoitin Claudion ykköseksi. Silloin mainitsin, että yritin sovittaa häntä alemmalle sijalle, mutta mies vain meni painijan kuin painijan edelle. Claudio on iso kokoinen, taitava ja varsin karismaattinen. Hän tekee liikkeitä kuten UFO, Swiss Death ja kaikki muut European Uppercut variaatiot. En voi olla markittamatta tätä herraa!


12. Triple H

Hoplahoon tapaus on hyvin samanlainen kuin Undertakerin. Hän kyllästytti pahasti, kun hänet näki joka viikottaisessa, mutta poissa oltuaan alkoi kaipaamaan ja nyt hänen esiintymiset tuntuvat aina niin mukavilta jindermahalien seassa. Kun aloin seuraamaan vapaapainia aikoinaan niin Batista oli isoin sankarini ja HHH oli suurin roisto, jos minulta oltaisiin kysytty. Silloin inhosin häntä, nykyään varmaan rakastaisin. Täytyy kuitenki sanoa, että HHH ei ole koskaan ollut oikein ylivertainen missään. Toki hänellä on lookki ja vaimo kohdillaan, mutta kehässä on jokseenki keskinkertainen varustettuna loistavalla finisherillä ja karismaltaan hän ei ole koskaan ollut se ykkösmies. Kuitenki hänen keskinkertaisuutensa tuntuu joihinki nykypäivän tähtiin verrattuna täydeltä ylivertaisuudelta. HHH voisi vierailla vielä silloin tällöin WWE:n kehissä niin painijana, että authority viguurina.


11. Motor City Machine Guns

Viimeistä viedään ja tälle paikalle ovatkin päässeet Chris Sabin ja Alex Shelley. Aiemmin jo 'Alertissa 2000-luvun Tag Team äänestyksen voittanut kaksikko on myös tämän listauksen kovin joukkue - yllätys, yllätys! Ensi kerran, kun näin näiden herrojen matsin niin leukani lojui lattiassa varmaan viikon verran. Main stream maailmani oli jo toki siihen aikoihin alkanut murentua, mutta nämä herrat olivat jotain muuta. He olivat perfektoineen joukkuepainin. Huikeaa kemiaa kahdelta Detroitin kasvatilta, jotka vain tuhosivat tyyppejä kehässä ja kaiken tämän lisäksi he eivät olleet karismattomia indyuikkareita. Tällaiset liikkeet! Tätä kaksikkoa täytyy vain rakastaa.