On paljon sellaisia leffoja, jotka ovat tuotantoarvoiltaan olleet alhaisia ja paperilla niiden ei olisi pitänyt olla blockbustereita, mutta niistä on silti tullut todella suosittuja ja kuvastavat täydellisesti blockbusteria. Tuollainen nousu ei ole millään tapaa systemaattinen, vaan nimenomaan luonnollinen ja tällöin voidaan silti puhua blockbusterista. Tällaiseen muottiin lukeutuu mm. alkuperäinen Star Wars tai vaikkapa The Terminator. Kirjoitin tästä tarkemmin pari viikkoa sitten, mutta et keksinyt mitään järkevää vastattavaa joten päätit ignorata koko viestin.enska kirjoitti:En ehdi nyt sen enempää kirjoittaa, mutta tuosta sitaatista sen verran, että se oli alusta asti huonosti selitetty toteamus. Olen tarkoittanut sitä, että tuotantovaiheessa blockbusteriin panostetaan enemmän kuin kulttiin. Blockbusterin läpimurto on siis systemaattinen, kultin luonnollinen. Molemmat voivat onnistua, molemmat voivat flopata. Tuotantovaiheessa blockbuster on kuitenkin isompi kuin kultti, koska blockbusterin oletetaan tekevän (enemmän) voittoa.
Kulttileffoista löytyy vastaavanlaisesti niitä, joilla on ollut korkeat tuotantoarvot, eli leffasta on suunniteltu ainakin jonkinlaista blockbusteria mutta leffa on syystä tai toisesta flopannut ja jäänyt kultin maineeseen. (Tässä tulee toki muistaa se, että flopannut blockbuster ei aina automaattisesti tarkoita kulttileffaa.) Tuollaiseen kuvaukseen sopii vaikkapa Blade Runner, jolla oli todella kuuma ja nimekäs päätähti ja vain pari vuotta ennen leffan julkaisua todella suositun scifi-leffan ohjannut ohjaaja ja melko iso budjetti aikaisekseen leffaksi.
Vastaavanlaisesti TV:stä otan tähän esimerkiksi Mighty Morphin Power Rangersin. Ilmeisesti sarja ei Suomessa ollut kovin suosittu (en tiedä näytettiinkö sitä edes täällä), mutta Jenkeissä tuo oli todella suosittu populääri-ilmiö 90-luvulla ja itselleni se oli aikanaan yksi kovimpia juttuja ikinä juurikin 90-luvulla. Sarjahan oli viimeisen päälle pienen budjetin show, sillä noin puolet jaksojen materiaaleista otettiin suoraan japanilaisesta Kyōryū Sentai Zyuranger -sarjasta (joka itsessään oli Japanissa pienen budjetin show) ja vain dubattiin päälle jenkkinäyttelijöillä. Noiden matskujen päälle sitten käsikirjoitettiin loput jaksosta ja action-kohtauksia edeltäneet tarinanpätkät kuvattiin Sabanin omalla kuvausryhmällä ja näyttelijöillä, joille maksettiin todella paskaa palkkaa. Lähtökohtaisesti show ei siis ollut mikään blockbuster-show ja sarjan ennennäkemätön suosio yllätti niin näyttelijät ja muun tuotantoporukan ihan totaalisesti. Olisi ihan mahdollista, että sarja olisi flopannut ja jäänyt tunnetuksi 90-luvun paskana kulttilastenohjelmana.
Viime vuonna oli sama ongelma Road to WrestleManiassa, että suurimmilta osin tunnelma ja rakentelu valtaosalle matseista oli vaisua ja mm. Undertakerin ja Lesnarin feudi kärsi siitä, että molemmat miehet esiintyivät todella harvoin viikottaisissa. Reigns on kuitenkin menossa illan (paperilla) tärkeimpään otteluun tähdittämään tapahtumaa tapahtuman pääsankarina, joten on mielestäni ihan luonnollista kohdistaa iso osa kritiikistä mieheen. Viime vuonna päämestarina oli myös Orton, joka oli massoille todella kulahtanut ja tylsä hahmo.enska kirjoitti: Luulokuninkaalta kyllä aika hätäinen (ja subjektiivinen) päätelmä siitä, kuinka yksittäiset painijat vaikuttavat katsojalukuihin. Jos lukee esimerkiksi tätä ketjua, kritiikki kohdistuu Reignsin sijasta siihen, ettei lähetyksissä ylipäätään ole WrestleMania-tunnelmaa. Reignsin rooli on ollut itse asiassa harmillisen vähäinen tässä viime aikoina. Olisi jännä nähdä, minkälaisia lukuja loisi sellainen segmentti, jossa Reigns ja Lesnar olisivat kehässä samaan aikaan.
En muistanut, että 'Taker on jopa "ampunut" käsistään noita. Itse olen aina ollut sitä mieltä ettei showpainissa saisi käyttää tällaisia erikoistehosteita tai yliampua pyrojen kanssa; esimerkkinä MTV:llä aikoinaan pyörinyt Wrestling Society X, jossa oli "bling bling-tikkaiden" päälle laitettu joku kimallusefekti, Vampirolla editoitiin joskus silmät hohtaviksi, jonkun kaverin kitarasta lenteli kukkasia ja pyroja ylikäytettiin niin, että häkin seinät räjähteli jne. Tahdon showpainin vaikuttavan jollakin tason aidolta painijalta, jossa on tarinankerrontaa ja näyttäviä temppuja. Kun mennään yli sen tietyn rajan niin ne siisteiksi tarkoitetut efektit näyttävät vain tyhmiltä ja lapsellisilta. Tämä on kuitenkin wrestlingiä jonka ideana on (minun mielestäni) painiviihde. Tämä ei ole Teletapit tai Dragon Ball Z.
Totta puhuen jätin vastaamatta siksi, etten aio tuhlata aikaani tällaiseen. Kyse on vain parista hassusta termistä, jotka kuvaavat tuotantoa painihahmojen takana. 
Sentään tuokin löytyy dvd:nä. Näitä esimerkkejä löytyy paljon, mutta onneksi jotkut biisit on säilytetty Networkillakin.
Mark Henry myös saapuu tähän ja tekee jonkun suuren spektaakkelin itsestään (koska saa jopa ihan oman entrancen). Parasta tässä on luonnollisesti lopetus. Curtis Axel on karannut kehästä ajoissa ja kun kehässä on jäljellä enää vain Kane ja Mark Henry, yrittää Axel hulk-upata itsensä voittajaksi. Mainiota. Toivottavasti Axel voittaa sen oikean Battle Royalin.