Jep jep. Laitetaanpas tämän viikon jälkimmäinen postaus nyt esille. Listaa olen tosiaan kirjoitellut jo sijaan 16 saakka, ja pari postia per viikko tahdilla nyt sen julkaisen. Siirryttäessä nyt listan paremmalle puolelle top 50:een perustelut vähän pitenevät, joten julkaisen viisi sijaa kerralla jäätävien läskipostien välttämiseksi.
100. Tomko
99. Maria
98. Claudio Castagnoli
97. Santino Marella
96. Steve Corino
95. R-Truth
94. Hernandez
93. Jeremy Borash
92. Mike Tenay
91. Randy Orton
90. Davey Richards
89. Ezekiel Jackson
88. Chyna
87. Kidman
86. Austin Aries
85. Brian Kendrick
84. Alberto Del Rio
83. Umaga
82. The Hart Dynasty
81. M.V.P.
80 Roderick Strong
79 Zack Ryder
78 Charlie Haas
77 Douglas Williams
76 Roddy Piper
75 Lita
74 Chavo Guerrero
73 Finlay
72 Stephanie McMahon
71 Daniel Bryan
70 Trish Stratus
69 Ultimate Warrior
68 Paul Heyman
67 Samoa Joe
66 Kazarian
65 Bobby Lashley
64 Crimson
63Dean Malenko
62 Shelton Benjamin
61 Mick Foley
60 Shane McMahon
59 Jack Swagger
58 Mickie James
57 Gail Kim
56 Ricky Steamboat
55 Kane
54 Drew McIntyre
53 New Age Outlaws
52 Carlito
51 The Undertaker
Sijat 50-46
50. (39.) Matt Hardy
Kääntöpaikalla ollaan ja lähdetään kotia kohti. Listan ultimaalisessa keskipisteessä pöjöttää vanhempi Hardyn veljeksistä, joka on viime aikoina ollut wrestlingmaailman kuuma peruna, tosin vääristä syistä. Täytyykin heti alkuun sanoa, että toivottavasti Matt saa elämänsä kuoseihin ja pääsee irti riippuvuudestaan, muuten ennenaikainen hauta kutsuu.
Fanitin Hardya intohimoisesti vuosina 07-08. Monet varmasti muistavat kuinka paasasin tällä foorumilla kovaan ääneen Mattin päämestaruuskauden puolesta. Tuosta lähtien fanitus on kuitenkin ollut tällaista pientä alamäkeä. Yhtenä syynä tähän on, että mies on vuosikaupalla youtube päivityksissään itkenyt ja marissut kohtalostaan ja luvannut milloin mitäkin, mutta aina vaan päätynyt takaisin katuojaan. Jeffiä vastaan vedetyn feudin jälkeen luottamukseni Mattiin alkoi toden teolla rapista. Tämän jälkeen mies vain itki ja lihoi, eikä ansainnutkaan enempää kuin WWE hänelle antoi. Totta puhuen miehen debyytti TNA:ssa oli aika ”meh” hetki. Entisestä suursuosikista oli tullut aika yhdentekevä kaveri. Hardy kuitenkin esitteli valonpilkahduksia, ja lyhyessä ajassa treenasi itsensä parempaan kuntoon kuin vuosiin ja päätin antaa hänelle mahdollisuuden. Mutta sitten...
Tulen Hardyn muistamaan tietenkin näistä TLC-otteluista ja ylipäätään tiimaamisesta Jeffin kanssa. Sitä ei käy kieltäminen, etteikö Hardy Boyz olisi ollut viime vuosikymmenen parhaimpia joukkueita. Lämpimiä muistoja on myös Hardyn ”Version 1.0” ajoilta. Hienoja matseja mm. Kidmanin ja Reyn kanssa, ja muutenkin Matt sai tuosta gimmickistä paljon irti. Sitten kolmiodraama Edgen ja Litan kanssa oli kiva kuvio, ja feudi MVP:n kanssa aneemisen vuoden 2007 huippuhetkiä. Sen jälkeen nuo huippuhetket ovatkin olleet paljon harvemmassa. Aikanaan nuo em. asiat viihdyttivät kuitenkin valtavan paljon, jonka vuoksi Hardy ei välttämättä koskaan tule tippumaan top 100-listaltani. Toivottavasti äijä nyt saa paskansa kasaan, ja aidosti pääsee addiktiostaan eroon.
49. Jeff Jarrett
' Double J' on vanhoilla päivillään noussut suosikikseni. Olen kyllä jonkin verran Jarrettia nähnyt WWF- ja WCW-ajoilta, mutta ei hän niistä kovin hyvin jäänyt mieleen. Olihan hän ihan ”ok” NWO 2000:n jäsenenä, mutta niillä meriiteillä ei asiaa listalle olisi. Miehen ura TNA:ssa ja tarkemmin ottaen ihan viime vuosilta on nostanut hänet listalle.
Ensinnäkin kunnioitan Jeffiä siitä, että hän on TNA:n perustaja. Hänen mielestä painimaailma tarvitsi vaihtoehdon liian suuren jalansijan saaneen WWE:n rinnalle, ja ryhtyi tuumasta toimeen laittaen omat rahansa projektiin kiinni. Nyt 10 vuotta myöhemmin voi sanoa, että riskiveto kannatti. TNA ei ole noussut uhkaamaan WWE:tä, mutta tarjoaa sentään vaihtoehdon. Alunperin tämä oli Jeffin ja hänen isänsä idea, eikä sitä voi koskaan ottaa häneltä pois. Bookkaajana Jarrett oli kehno, mutta sitä henkilökohtaista uhrausta jonka hän on firman eteen tehnyt, ei voi poissulkea. Kiitos Jeff.
Pelkkä TNA:n perustaminen ei kuitenkaan riitä markitukseen. Se, että Jarrett on oikeasti tasaisen hyvä kaikessa alkaakin riittää. Mikrofonin kanssa hän on hyvä, kehässä hyvä, toimii niin facena kuin heelinäkin. JJ:n feudit AJ:ta, Anglea ja jopa Hogania vastaan ovat olleet viihdyttäviä ja tarjonneet hyviä otteluita. Erityismaininta täytyy antaa niille parille kuukaudelle kun Jeff väitti olevansa voittamaton MMA-mestari, vaikka moista taustaa hänellä ei tietenkään ole.

Tämä poiki monia viihdyttäviä segmenttejä, ja eritoten on jäänyt mieleen erään Crimsonin debyytti juurikin ”Double J, Double M A” haasteessa. Toisen miehen vaimon liehittelyt eivät nyt tässä paina kovin paljoa. Parhaimmillaan Jarrett on todella viihdyttävä, ja kuten sanottua on hän kaikilla osa-alueilla tasaisen hyvä.
48. The Dudley Boyz / Team 3D
Lyhyen hetken ajan suunnittelin heittäväni Brother/Bully Rayn yksilönä listalle, mutta sitten tajusin etteivät muutama hyvä promo ja loistomatsi AJ Stylesia vastaan ihan riitä. Sen sijaan joukkueena Devonin kanssa niitä meriittejä riittää ihan eri tavalla.
Kuten olen avoimesti myöntänyt, tietouteni ECW:stä ovat hyvin heikkoa tasoa. Joten sen aikaisilla saavutuksilla ei tässä ole painoarvoa. Rayn ja Devonin vuodet WWE:ssä ja TNA:ssa nostivat heidät listalle. TLC-matsit olivat unohtumattomia, ja koko 2000-luvun alkupuoliskon ajan Dudley Boyz oli joukkuepainin kantavia voimia suurimmassa ja kauneimmassa promootiossa. TNA:n puolella sitten alkoi pikku hiljaa vaikuttamaan siltä, että ikä alkaa painaa ja kiloja vaan kertyä, mutta olihan Team 3D mukana mielenkiintoisissa kuvioissa. Feudit LAX:in, yhdistyneiden Steiner Brothersien, koko X-divisioonan, Beer Moneyn ja MCMG:n kanssa olivat kaikki hyvää tasoa.
Dudleyt osasivat viihdyttävän roskapainin salat. Vaikka kumpikaan ei jumalainen painitaituri ole, ymmärsivät he miten viihdyttävä ottelu luodaan. Kaksikon useat hardcore-sodat eivät ole unohtuneet, ja aivan oma lukunsa ovat Brother Rayn mikkitaidot. Niiden ansiosta heidän viehätyksensä ei jäänyt pelkästään viihdyttävien hc-otteluiden varaan. Se on muuten positiivista, että kumpikin on saanut treenattua itsensä hyvään kuntoon, ja Ray on elämänsä iskussa. Se on aivan varmaa, että ennen kuin he saappaat lopullisesti naulaan iskevät, tulevat Ray ja Devon yhdistämään voimansa ainakin yhden viimeisen matsin ajaksi.
47. (49.) ”British Bulldog” Davey Boy Smith
Bulldogin sijoitus ei ole heittänyt juurikaan kahdessa vuodessa, joten kaitpa voi sanoa että hän on yksi ikisuosikeistani. Miehen otteluita Dynamite Kidin rinnalla ”British Bulldogs” tiiminä en ole nähnyt kovinkaan montaa, joten siihen tämä valinta ei perustu. Toki ne näkemäni ovat olleet hyviä, mutta eivät yksistään riitä.
Minulle Davey Boy on näitä attitude eraa edeltävien vuosien suuria tähtiä. 90-luvun puolivälin molemmin puolin Bulldog oli kuuminta shittiä. SummerSlam 1992 Wembley Stadiumilla ja ottelu Bret Hartia vastaan on se kirkkain tähtihetki, jota en koskaan unohda. Daveyn hienous ei kuitenkaan rajoittunut tuohon yhteen taianomaiseen iltaan. Bretin, Owenin, Shawnin, Mr. Perfectin kanssa Smith esitti illasta toiseen huipputason matseja, ja onkin yksi parhaista painijoista, jotka jäivät urallaan ilman sitä kirkkainta palkintoa.
Simppelisti sanottuna Davey Boy iski minuun täysiä ensi näkemältä. Mies oli isokokoinen, mutta silti tarpeeksi nopea ja ketterä. Voimaa löytyi, ja miehen ”Delayd Vertical” on tänäkin päivänä yksi komeimmista ja eniten markittamistani painiliikkeistä. Useat huippumatsit, tiimi Owen Hartin kanssa ja ylipäätään ajat uudessa Hart Foundationissa olivat viihdyttäviä. Harmi vaan, että mies popsi pillereitä kuin leipää ja lähti liian aikaisin. Jotenkin tätä fanitusta on hankala sanoiksi pukea, mutta minuun Davey Boy iski ja kovaa.
46. (33.) ”Mr. Perfect” Curt Hennig
Lisää saman aikakauden suuruuksia. 90-luvulla ”Mr. Perfect” oli helposti taidokkaimpia painijoita, kehässä Davey Boytakin hitusen parempi. Hennig toimi myös kehän ulkopuolella. Välillä häntä käytettiin kommentaattorina, jossa hän ei myöskään huono ollut, ja kerkesipä hän olla WWF:iin loikanneen Ric Flairin managerikin.
Mutta kyllähän ne kehäsuoritukset Hennigin listalle nostavat. Bret Hartin nimi on pakko nostaa esiin, sillä hänen kanssaan ”Herra Täydellisyys” otteli täydellisyyttä hipovia matseja kerta toisensa jälkeen. (SummerSlam 1991, King Of The Ring 1993, Souled Out 1998 näin esimerkiksi) Yksi asia, joka ehdottomasti täytyy mainita on miehen myyminen. Mr. Perfect möi yli, mutta teki sen aina tyylikkäästi. Tyylikäs myyminen on taitolaji, sellaisen oikealla tavalla hauskan ja naurettavan ylimyymisen raja on hyvin häilyvä, ja Hennig osasi pysyä sen hyvällä puolella. Tässä taiteenlajissa Hennig jätti taakseen Scott Hallin, Shawn Michaelsin, Ric Flairin ja muut, joita on kyseisestä taidosta paljon kehuttu.
90-luvun lopulla Hennig sitten loikkasi WCW:hen, ja oli tiiviisti mukana NWO-kuvioissa, jotka pitivät hänet pinnalla käytännössä uran loppuun asti. Vuonna 2002 sitten hän yllättäen palasi vielä kerran WWE:hen, ja sai yleisöltä niin lämpimän vastaanoton että Vince päätti hänet vielä kerran palkata. Tämä kuitenkin loppui lyhyeen Hennigin ajauduttua riitoihin Brock Lesnarin kanssa ja vuoden 2003 helmikuussa miehen päivät sitten lopullisesti päättyivät. Hieman hankalaa näiden menneiden vuosien tähtien sijoittaminen listalle on, koska onhan se aivan eri asia seurata ”livenä” painijoiden kasvavan, kuin fiilistellä 20 vuotta vanhoja matseja jälkikäteen. Sen verran kovasti Hennig kuitenkin on aina viihdyttänyt, että markituslistan paremmalle puolelle kuuluu.
Tosiaan noiden Mr. Perfectien ja British Bulldogien sijoittaminen ei helpoimmasta päästä ole, kun onhan se ihan eri asia fiilistellä asioita jälkikäteen kuin seurata viikosta-viikkoon "livenä." Tuollaiseen ratkaisuun noiden herrojen kohdalla kuitenkin päädyin, ja sen takana seison.