Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Jos seuraat painitapahtumia reaaliajassa, tämä on oikea paikka sinulle. Mutta älä sitten pillastu jos joku möläyttää seuraavan PPV:n mestaruusottelun voittajan nimen varoittamatta. Täällä se on sallittua.
Vastaa Viestiin
Ravenwood
Viestit: 2276
Liittynyt: La 09.01.2010 20:11
Paikkakunta: Jyväskylä

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja Ravenwood » Ma 22.06.2015 14:58

Ei hitto että tuli kylmiä väreitä kun luki tuota Kenityksen tuoreinta postausta. Muistan vieläkin täysin elävästi sen hetken kun luin, tietysti WrestlingAlertista, Eddien kuolemasta. Harvemmin muistelen ketään kuollutta julkisuudenhenkilöä niin usein ja lämmöllä kuin Eddie Guerreroa. Hieno mies.

ps. hieno oli arvostelukin, taas

Avatar
What
Viestit: 3066
Liittynyt: To 20.07.2006 13:07
Paikkakunta: Rivers Mouth

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja What » Ke 24.06.2015 09:12

Kenitys kirjoitti:Itse ainakin lukisin mielellään myös jatkossa Whatin arvosteluja, joten toivottavasti ne jossain muodossa jatkuvat!
Thänks mään! Saamasi pitää.

Kuten vuoden 2007 koosteviestissä kerroin niin jokaisen ottelun analysoiminen alkoi maistua puulta. Kuitenkin tykkään edelleen hyvin paljon katsoa tämän aikakauden tapahtumia. En halua tästä projektista itselleni stressiä ottaa, joten muutetaan hieman lähestymistapaa.

Päätin siten, että jatkossa kirjoitan pidemmän arvostelun kaikista vähintään neljän tähden otteluista, koska tuo on ehdottoman huippuottelun raja. Lisäksi kirjoitan arvostelun muutoin merkittävästä ja mieleenpainuneista matseista. Jokaista ottelua taustatarinoineen en ala avaamaan, koska juuri tuo teki projektista hieman pakkopullan makuista. Nyt sitten pääsette ihastelemaan tätä uutta konseptia käytännössä kun Final Resolution avaa painivuoden 2008.
Kuva
Sunnuntai 6. Tammikuuta 2008
Impact Zone, Orlando, Florida


TNA ei viivytellyt vuoden avaamista maksutapahtumien muodossa, koska Final Resolution nähtiin vuoden ensimmäisenä sunnuntaina, vieläpä loppiaispäivänä. 2007 oli TNA:lle varsin hyvä vuosi ja saman tahdin toivottiin jatkuvan vuodenvaihteen jälkeenkin. Asetelma oli tuttu: lokaationa Impact Zone ja selostajina vakiokasvot Tenay & West.

TNA:n maksutapahtumien vuosi 2008 alkoi ja loppui Final Resolutioniin. Nimittäin vuodeksi 2009 päätettiin tapahtumien järjestystä muokata. Niinpä joulukuussa nähtiin toinen Final Resolution. Siihen on aikaa kuitenkin lähes kokonainen vuosi, joten ei hypätä tapahtumien edellä. Tässä tammikuun FR painoksessakin nimittäin riittää ihmeteltävää. Erityisesti kaksi ottelua nousivat ylitse muiden ja niihin pureudun nyt tarkemmin.

Knockout’s Championship Match (No DQ)
Gail Kim © VS. Awesome Kong

14. lokakuuta 2007 TNA lanseerasi kauan odotetun Knockout divisioonansa. Tuona iltana käytiin kymmenen naisen gauntlet ottelu, jonka päätteeksi Gail Kim kruunattiin ihkaensimmäiseksi Knockout mestariksi. Tuon jälkeen Gail Kim oli urhoollisesti puolustanut vyötään, mutta loppuvuodesta homma kävi varsin hankalaksi. Joulukuun Turning Pointissa Gail ja Kong kohtasivat. Tuolloin mestaruuskausi jatkui, koska yliaggressiivinen Kong kävi tuomariin käsiksi ja joutui diskatuksi. Tällä kertaa tuosta ei tarvinnut huolehtia, koska nyt diskauksia ei tunnettu.

Tämän kaksikon kohtaamisia arvostetaan syystäkin naispainin klassikoina. Tämä oli paras naisten ottelu sitten WWE Unforgiven 2006:ssa nähdyn Trish Stratus vs. Litan. Kummatkin saivat lopulta saman arvosanan, en oikein osaa päättää kumpi näistä kahdesta on suosikkini. Tässä nähtiin enemmän yllättäviä ja rajuja spotteja, mutta Trish-Litan ainutlaatuinen tunnelma tasoittaa pelin.

Tässä ottelussa Gail Kim jälleen todisti, että ei pelkää ottaa kovaakin iskua. Ottelu alkoi rajulla tappelulla yleisön seassa ja hetkeä myöhemmin Awesome Kong linkosi täydellä voimalla Gail Kimin metallista turva-aitaa päin. Tälli oli aivan hurja ja taatusti sattui. Ymmärrettävästi ottelu oli rakennettu siten, että Awesome Kong hallitsi sitä suurimman osan ajasta. Aina välillä Gail pääsi kuitenkin iskemään riskiliikkeillään tai aseita hyödyntäen. Tunnelmaa Impact Zonelta ei puuttunut. Katsojatkin ymmärsivät, että tällaisia naisten matseja ei ihan joka viikko nähdä. Loppuminuuteilla suurin osa yleisöstä seurasi matsia seisaaltaan.

Kuva

Hieman miinusta tulee ottelun loppuhetkistä jolloin Awesome Kong keskittyi murjomaan tuomareita toisensa perään. Tuolla tietysti haluttiin korostaa Kongin silmitöntä aggressiivisuutta ja arvaamattomuutta, mutta samalla se katkaisi ottelun punaisen langan. Ottelun lopetus oli kyllä ihan näppärä, mutta jätti edelleen naisten lopullisen paremmuuden ratkaisematta.

Gail & Kong sopivat toistensa vastinpareiksi mainiosti ja tämä olikin paras naisten ottelu tämän projektin aikana. Ehdottomasti yksi niistä otteluista, joita Watti suosittelee, vaikka ei ihan siihen maagiseen neljän tähden huippumatsin arvosanaan ylläkään.
[spoiler]Kesto: 12:45
Voittaja: Gail Kim[/spoiler]
Arvosana: *** ½[/b]

TNA World Heavyweight Championship
Christian Cage VS. Kurt Angle © w./ Karen Angle

Kurt & Christian dominoivat TNA:n vuotta 2007. Aina joulukuuhun saakka nämä kaksi megatähteä pysyivät erossa toisistaan, mutta lopulta he väistämättä ajautuivat erimielisyyksiin. Kiistakapuloiksi herrojen välillä ilmestyivät AJ Styles & Tomko. Yhdessä Christianin kanssa kolmikko muodosti koalition, joka oli hallinnut TNA:ta. Joulukuussa maailmanmestari Angle joutui pakon edessä etsimään liittolaisia ja kääntyi AJS:n ja Tomkon puoleen. Turning Pointin pääottelussa Angle, AJS & Tomko olivatkin samalla puolella. Tämä raivostutti Christiania ja hän alkoi penäämään Stylesilta ja Tomkolta ratkaisua. Kumman puolella he seisovat?

Tomko oli ratkaisunsa tehnyt: hän ei halunnut liittoutua kenenkään kanssa vaan pitää huolta itsestään. AJ Styles puolestaan ei ollut osannut päätöstä vielä tehdä. Hän piti sekä Christianista että Kurtista. Tämä olikin Final Resolutionin yksi jännitysmomentti: joko AJ vihdoin tekisi päätöksensä?

Unelmamatsi. Kurt & Christian olivat toki olleet samoissa promootioissa jo vuosia, mutta koskaan he eivät olleet täysipitkässä ottelussa kohdanneet. Nyt se vihdoin tapahtui, vieläpä kun molemmat olivat uransa huipulla. Odotukset olivat siis jo lähtökohtaisesti niin korkealla, että niihin oli vaikea vastata. Parhaiten tästä jäi mieleen lukuisat innovatiiviset vastaiskut. Kurt & Christian keksivät ihan uusia keinoja välttää vastustajan parhaat iskut. Sulavan ketjupainin lisäksi tässä nähtiin muutamia rajumpia spotteja. Anglen näyttävä Moonsault, Christianin Frog Splash sekä Angle Slam yläkiinnikkeeltä.

Kuva

Hieman tästä jäi sellainen tuntuma, että jotain pientä jätettiin vielä varastoon toista kohtaamista varten. Siitäkin huolimatta tämä oli ihan pirullisen hieno painiottelu. Tätä otteluparia olinkin himoinnut jo jonkin aikaa, eikä se pettänyt. Ottelun loppuratkaisu oikeastaan varmisti sen, että revanssi tullaan näkemään ja sitä odotan jo kieli pitkällä. Erittäin vahva pääottelu, vaikka MOTY tasosta ei vielä puhutakaan.
[spoiler]Kesto: 18:41
Voittaja: Kurt Angle (AJ Stylesin avustuksella)[/spoiler]
Arvosana: ****[/b]

Muuta: Illan avausottelussa Christy Hemmen Rock’n Rave Infection otteli viihdyttävän ”kaasu pohjassa alusta alkaen” matsin LAX:ia jälkeen. Ottelun jälkeen paljastettiin Salinasin, eli WWE:stä tutun Arielin liittyneen LAX:in porukkaan.

Black Reignin ja Kazin välienselvittely oli hieman tympeää katsottavaa. Ei vaan painityylit käyneet yhteen edes vähää alusta. Kazille kovasta yrityksestä kuitenkin plussaa.

James Mitchell oli palannut piinaamaan Abyssia ja tuonut mukanaan ”poikansa” Judias Mesiasin. Pelkästään jo nimi kertoo sen, että kyseessä oli wrestlecrappia puhtaimmillaan. Abyss ja Judas Mesias ottelivat sekavan ja botchientäyteisen matsin, jonka jälkeen Abyss valeltiin bensiinillä ja lähes sytytettiin tuleen.

Booker T:n ja Robert Rooden vihanpidon selvittelyä jatkettiin naisten avustuksella. Miss Brooks ja Sharmell nimittäin olivat virallisesti mukana tässä ”mixed tag” ottelussa. Kovinkaan yllättävää ei ollut se, että Sharmell oli kehässä yhteensä vain joidenkin sekuntien ajan. Pettymys, koska Bookerilla ja Roodella olisi ollut mahdollisuudet viihdyttävään yksilömatsiin.

Team 3D & Johnny Devine jatkoivat sotaansa X-divisioonaa vastaan kohtaamalla Motor City Machine Gunsit ja Jay Lethalin Ultimate X-ottelussa. Matsi oli odotetustikin kaukana parhaista Ultimate X-kohtaamisista, mutta oli ihan viihdyttävä ja sisälsi myös toimivaa huumoria.

Riitapukarit Kevin Nash & Samoa Joe olivat joutuneet sopimaan välinsä, koska Jim Cornette oli pakottanut heidät ottelemaan joukkueena mestaruusvöistä tai jäädä kokonaan tapahtumasta ulos. Nash & Joe haastoivat Stylesin ja Tomkon varsin viihdyttävässä joukkueottelussa. Viihdyttävyyden syy oli se, että AJS & Joe olivat kehävuorossa noin 80% ottelun kestosta.


Yhteenveto: Final Resolution onnistui. Se tarjosi parhaan naisten ottelun todella pitkään aikaan ja pääottelu oli todella vahva. Kaksi todella hyvää ottelua ja muutkin olivat kutakuinkin odotetulla tasollaan. Parempi kuin joulukuun Turning Point, hyvä aloitus vuodelle.

Tähdet
*** Kurt Angle
** Christian Cage
* Gail Kim



Pähkinänkuorispoilerit
Rock’n Rave Infection VS. LAX (6:49) ** ¾
Black Reign VS. Kaz (7:28) **
Awesome Kong VS. Gail Kim (12:45) *** ½
Judas Mesias VS. Abyss (11:06) * ½
Roode & Ms. Brooks VS. Booker & Sharmell (10:47) ** ½
Team 3D & Devine VS. MCMG & Lethal (12:03) ***
AJS & Tomko VS. Joe & Nash (12:12) ***
Kurt Angle VS. Christian Cage (18:41) **** (illan paras)


Arvosana: 2,78 / 5,00


Semmoinen. Onko tämä hyvä?

The Blasterpiece
Viestit: 544
Liittynyt: Ti 29.06.2004 12:04

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja The Blasterpiece » La 27.06.2015 14:43

Oma projektini ei todellakaan ole kuollut, vaikka uusia arvosteluita ei ole tullut yli kuukauteen. Ollut niin paljon muita hommia, että ei ole kesken kaiken kiireen kerennyt katsomaan Raweja ja PPV:itä vuosilta 1996-1997. Saati sitten kirjoittamaan niistä jotain. Nyt olen vihdoin saanut katsottua ja kirjoitettua, joten eiköhän mennä vuoteen 1997, joka ennakkoon kuulostaa mielenkiintoisemmalta kuin vuosi 1996. Toivottavasti WWE vaan alkaisi noita vuoden 1997 Raweja pistämään enemmän Networkiin...

-----

It’s Timen jälkeinen Raw (16.12.1996) alkoi Bret Hartin haastattelulla. Mestaruusottelussa Sycho Sidille hävinnyt Bret Hart oli syystäkin vihainen, ja tuntui olevan ihan uudella asenteella liikenteessä. Aikansa Bret Hart kiukutteli mikin varressa ja sitten siirtyi selostajien pöydälle vierailevaksi kommentaattoriksi, kun Vaderin ja Stone Cold Steve Austinin välinen ottelu alkoi. Vaderin ja Austinin ottelu päättyi Austinin diskausvoittoon, kun Bret Hart yhtäkkiä hyökkäsi kehän ulkopuolella Austinin kimppuun ja pisti tämän Sharpshooteriin. Diskauksen jälkeen Vader hyökkäsi Hartin kimppuun, mutta tuomarit tulivat erottamaan miehet toisistaan. Vader poistettiin paikalta ja Bretille avautui paikka jälleen hyökätä Steve Austinin kimppuun. Mielenkiintoinen muutos Bret Hartin hahmossa.

Sitten nähtiin tag team –ottelu – Fake Razor Ramon & Fake Diesel vs The Godwinns. Feikkihahmot ovat siis edelleen mukana. Tähän matsiin en luonnollisesti jaksanut yhtään keskittyä. Tämän ottelun jälkeen oli WWF-mestari Sycho Sidin haastattelu. Sid tulee kohtaamaan Royal Rumblessa jälleen ”Heartbreak Kid” Shawn Michaelsin. Sitten olikin Shawn Michaelsin lyhyt haastattelu. Ilmeisesti Shawn Michaelsin mentori, José Lothario, on tekemässä paluuta. Eih.. Haastattelun jälkeen oli jälleen tag team –matsi, jossa Doug Furnasin ja Philip LaFonin muodostama joukkue kohtasi Dr. X:n ja putkimies T.L. Hopperin. Ottelu ei ollut hirveän pitkä. Furnas & LaFon voittivat.

En ole tainnut aikaisemmin mainita tästä asiasta. Leluyhtiö MB on sponsoroinut useampaa WWF:n PPV:tä ja viime kuukausina on näissä jaksoissa nähty Karate Fighters –turnaus, jossa Karate Fighters –leluilla on painijat ja muu WWF-väki otellut toisiaan vastaan. Sen tarkemmin en jaksa alkaa tästä turnauksesta puhumaan. Jos kiinnostaa, niin kannattaa lukea tämä Wrestlecrapin artikkeli Karate Fightersistä. Tässä Raw’ssa käytiin nyt vihdoin turnauksen finaali. Kehässä kohtasivat Marc Meron valetti Sable sekä selostaja Jerry ”The King” Lawler. Sable onnistuikin yllättäen voittamaan Lawlerin. Nöyryytetty Lawler väitti Sablea xiittaajaksi. Sen jälkeen Jerry Lawler ja Hunter Hearst Helmsley hyökkäsivät Marc Meron kimppuun. Goldust kuitenkin tuli Meron avuksi. Mero ja HHH poistuivat paikalta. Goldust palaa kehään, jossa on myös Jerry Lawler. Lawler haukkuu Goldustia ’queeriksi’ ja loppujen lopuksi Goldust läpsäyttää Lawleria.

Viimeisenä otteluna nähtiin Gunnin veljesten välinen ottelu. Olenkin ihmetellyt, että miksei tästä Billy Gunn-Bart Gunn-feudista ole oikein näkynyt mitään. Matsi yllättäen keskeytyi, kun Billy Gunn loukkaantui. Kehään rynnisti katsomaan Billyn kuntoa Billyn vaimo. Kehänlaidalla oli myös Bart Gunnin vaimo. Ihmettelen kyllä, että miksi hemmetissä Billy Gunnin oikea vaimo on tuotu mukaan tähän kuvioon. Billy Gunnhan vasta seurusteli WWF:ssä Sunnyn kanssa ja tämä suhde oli tavallaan yksi syy siihen, miksi Billyn ja Bartin välit menivät rikki.

Kuva
Billy Gunn vs Bart Gunn

-----

Jouluaatonaattona 1996 näytettiin myös Raw. Marc Mero sai vihdoin revanssiottelunsa Hunter Hearst Helmsleytä vastaan. Pelissä oli Intercontinental-mestaruus, jonka HHH onnistui aikaisemmin kusettamaan Merolta. Mestaruusottelulla oli poikkeukselliset säännöt, sillä Helmsleytä ei pelasta edes diskaus tai uloslasku, sillä diskauksella ja uloslaskullakin mestaruudenpitäjä voi vaihtua. Ennen kuin ottelu käynnistyi, alkoikin soimaan vielä Goldustin musiikki. Goldust ja Marlena olivat katsomossa, ja jäivät sinne istumaan. Mitään ulkopuolista apua Helmsley ei tarvinnut, sillä hän voitti Meron puhtaasti.

IC-mestaruusmatsin jälkeen lyhyt puheluhaastattelu Bart Gunnin kanssa, joka pahoittelee edellisviikon Billy Gunnin loukkaantumista. Tämän jälkeen tuleekin ihastuttava Sunny tonttulakki päässään. Sunny liittyy selostajien joukkoon, sillä seuraavaksi on Rocky Maivian ottelu, johon Sunny on iskenyt silmänsä. Rocky Maivian vastustajana amerikanitalialainen Salvatore Sincere, jonka managerina näemmä toimii nyt Jim Cornette. Näitä Rockin alkuaikojen matseja on ihan hauska ja mielenkiintoista katsoa, kun mies on jotenkin niin erilainen vielä tässä vaiheessa. Liikearsenaalikin on ihan eri kuin mitä tulevina vuosina.

Kuva
Nuori Dwayne Johnson

Jälleen kerran Raw’ssa oli Sycho Sidin haastattelu. Viime viikolla se oli vain lyhyt haastattelu pukuhuoneessa. Nyt mestari oli kehässä Vince McMahonin kanssa. Shawn Michaels seuraa haastattelua pukukopista. Sid vetää taas sekopäisen promon. Hassuna yksityiskohtana mainittakoon se, että koko haastattelun ajan taustalla soi Sidin musiikki. Eipä tämä oikein mitään uutta tarjonnut. Sen jälkeen tositoimissa olivat AAA:n meksikolaispainijat – Cibernetico ja Pierroth. Nämä maskipääthän kävivät It’s Time –PPV:ssäkin näyttäytymässä. Meksikolaisten vastustajina olivat Leif Cassidy ja Marty Jannetty (jonka luulin lähteneen jo WWF:stä). Espanjankielisen selostuspöydän vieraana oli legendaarinen meksikolaispainija Mil Mascaras (Ent. WWE-mestari Alberto Del Rion iskä). Nämä kolme AAA:n tähteä tulevat osallistumaan Royal Rumbleen.

Seuraavaksi oli Fake Razor Ramonin ja Bret Hartin välinen ottelu. Selostajien seuraan liittyi ennen ottelua Honky Tonk Man. Syy, miksi Honky Tonk Man oli selostamossa, ei selvinnyt minulle. Bret Hart luonnollisesti voitti ottelun. Tylsä jakso oli taas.

-----

Viimeisen kerran vuoteen 1996 – Raw 30.12.1996. Vuoden viimeinen Raw alkoi tag team –ottelulla, jossa Stone Cold Steve Austinin ja Nation of Dominationin Faarooqin muodostama joukkue kohtasi ”Real Double J” Jesse Jamesin ja Savio Vegan. Austin hyökkäsi laulavan Jamesin kimppuun jo ennen ottelun alkua. Ottelun aikana Austin teloi Jesse Jamesin sellaiseen kuntoon, että hän ei pystynyt jatkamaan ottelemista. Bret Hart ilmestyi paikalle. Hart halusi tulla ottelemaan Jamesin tilalle. Tuomari suostui tähän, joten Bret Hart tuli farkuissa ottelemaan ”Real Double J:n” tilalle. Bret Hart oli jo ratkaisemassa ottelua pistämällä Faarooqin Sharpshooteriin, mutta yhtäkkiä paikalle juoksee Nation of Dominationin Crush. Steve Austin ja Faarooq diskattiin. Nation of Domination ja Steve Austin ovat Bret Hartin ja Savio Vegan kimpussa. Paikalle kuitenkin juoksee Ahmed Johnson laudanpätkän kanssa. Pahikset päättävät lähteä lipettiin.

Flash Funkilla ja Hunter Hearst Helmsleyllä oli ottelu, jossa panoksena ei ollut HHH:n IC-vyö. Goldust ja Marlena olivat jälleen katsomossa katsomassa Helmsleyn matsia. Kesken ottelun selostaja Lawler otti mikin ja alkoi huutamaan Goldustille, että kehässä on todellinen mies (HHH) ja Goldust on vain friikki. Tuomari keskittyi Goldustin ja Lawlerin nahisteluun. Sillä aikaa Hunter Hearst Helmsley kävi nappaamassa Intercontinental-vyönsä, löi sillä Funkia ja voitti ottelun. Ottelun jälkeen Helmsley oli hyökkäämässä Goldustin kimppuun vyön kanssa, mutta ottelun hävinnyt Flash Funk kerkesi tulla väliin.

Tässä jaksossa kehässä Jim Rossin haastateltavana oli kaksi painijaa samaan aikaan – Bret Hart ja Shawn Michaels. Bret Hartin mikki oli paskana. Bret Hart haukkui Michaelsia ja otti esille mm. Shawn Michaelsin Playgirl-esiintymisen. Bret sanoi, että hänen tietääkseen kyseistä lehteä eivät naiset edes lue. Juuri kun Michaels aloittaa puhumisen, paikalle ilmestyy WWF:n mestari – Sycho Sid! Sid hehkuttaa taas, kuinka hän on jo voittanut Bret Hartin ja Shawn Michaelsin. Sitten yllättäen soi Undertakerin kongi! Undertaker kävelee paikalle, mutta ennen kuin hän on saavuttanut kehän, hyökkää hänen kimppuunsa Vader! Vader ja Taker tappelevat keskenään, Sycho Sid tulee tätä seuraamaan ja välillä Taker sekä Sid tuijottavat toisiaan. Undertaker ja Vader poistuvat paikalta. Sen jälkeen Shawn Michaels kaataa Bret Hartin, pomppii kehästä pois ja hyökkää Sidin kimppuun. Olipa outo ja mielenkiintoinen segmentti, koska tähän oli ängetty käytännössä WWF:n viisi suurinta nimeä.

Kuva
JR haastattelee Bret Hartia ja Shawn Michaelsia.

Vuoden 1996 päätti Jerry ”The King” Lawlerin ja Goldustin välinen ottelu. Goldustin vihollinen ja Lawlerin kamu, Hunter Hearst Helmsley, oli kommentoimassa ottelua. Kesken ottelun tajusin, että selostamossa oli myös Jerry Lawlerin serkku – Honky Tonk Man. Lopussa HHH poistuu selostamon pöydän ääreltä, käy nappaamassa Goldustin naisen Marlenan ja yrittää lähteä pois paikalta. Helmsleytä vastaan tulee kuitenkin Marc Mero. Sitten Goldust tajuaa tilanteen ja lähtee HHH:n perään. Helmsley ehtii kuitenkin heittää Marlenan Meron syliin, ja väistää itse Goldustin syöksyä. Goldust tietenkin osuu Meroon ja Marlenaan. Lopuksi Helmsley vielä heittelee Goldustia ja potkii maassa makaavaa Meroa. Näin päättyi vuoden 1996 viimeinen Raw. Seuraavaksi vihdoin päästään jo vuoteen 1997.

-----

Vuoden 1997 ensimmäinen Raw alkoi kahden pahiksen ottelulla – Owen Hart vastaan Mankind. Kumpaakaan ottelijaa ei ole muuten näkynyt edellisen PPV:n jälkeen Raw’ssa. Mankind voitti ottelun, mutta poikkeuksellisesti ottelu ei päättynyt Mankindin Mandible Clawiin. Ottelun jälkeen otettiin yhteyttä pukuhuoneeseen, jossa oli Shawn Michaels, José Lothario ja Lotharion poika Pete. Vince kyseli Lotharion vointia. Ketä v***u kiinnostaa?

Tässä jaksossa aika paljon hehkutettiin WWF Shotgun Saturday Night –show’ta, jonka ensimmäinen jakso oli vain pari päivää ennen tätä Raw’ta. Harmi, että noita Shotgunin jaksoja ei ole WWE Networkissa, koska tuossa ohjelmassa oli ihan kiinnostava konsepti alussa. Tapahtumat olivat New Yorkissa erilaisissa ”urbaaneissa” ympäristöissä. Esimerkiksi tämä ensimmäinen jakso oli kuvattu Mirage-nimisessä yökerhossa.

Seuraavana otteluna oli tag team –ottelu, jossa feikkihahmot (Razor Ramon ja Diesel) kohtasivat Doug Furnasin ja Phil LaFonin. Selostamossa oli jälleen Honky Tonk Man. Nyt alkoi selvitä Honky Tonk Manin motiivikin. Hän on WWF:ssä etsimässä itselleen seuraajaa – uutta Honky Tonk Mania.

Tag Team –ottelun jälkeen haastateltiin pikaisesti Vader-matsiin valmistautuvaa Bret Hartia. Siitä siirryttiinkin toiseen haastatteluun, sillä jälleen kerran kehässä oli WWF-mestari Sycho Sidin haastattelu. Sid toteaa poistuvansa Royal Rumblesta miehenä ja mestarina. Haastattelu päättyy, mutta sitten alkaakin soimaan Sexy Boy. Shawn Michaels ja José Lothario tulevat paikalle. He menevät selostamoon, jonka pöydän päällä Michaels hetken aikaa tanssii. Sycho Sid on yhä kehässä, naureskelee ja pahoittelee jo etukäteen sitä, että hän tulee antamaan Michaelsille turpaan Rumblessa. Sycho Sid poistuu paikalta, jonka jälkeen alkaakin Raw’n päättävä ottelu, Bret Hart vastaan Vader.

Kuva
Shawn Michaels oli kommentoimassa Bret Hartin matsia.

Bret Hartin ja Vaderin välisessä ottelussa nähtiin pari sekaantumista, kun Sycho Sid kävi paikalla ja Steve Austin hyökkäsi Bret Hartin kimppuun. Vader onnistuikin voittamaan Hartin, kun Austin iski Hartille Stunnerin kehän ulkopuolella. Ottelun jälkeen näytettiin videokuvaa takahuoneesta, jossa Sycho Sid oli José Lotharion pojan kimpussa. Sid teki Pete Lothariolle Powerbombin pöydän päälle. Shawn Michaels ja José Lothario lähtivät juoksemaan takahuoneisiin, mutta Sid oli poistunut jo paikalta.

-----

Viimeinen Raw ennen Rumblea alkaa tag team –ottelulla. Selostaja Jerry ”The King” Lawlerilla ja Hunter Hearst Helmsleyllä on ollut ongelmansa Goldustin ja Marc Meron kanssa, joten nämä joukkueet kohtasivat toisensa. Vince McMahonin seurana selostamossa Lawlerin serkku – The Honky Tonk Man. Goldust kuristi HHH:ta, joka oli köysiin juuttunut. Goldust diskattiin tämän takia. Goldustin tiimikaveri Marc Mero yritti tulla väliin, mutta Goldust läpsi Meroa. Varsinaisesta ottelusta ei jäänyt paljon mieleen, koska en jaksanut keskittyä.

Seuraavaksi siirryttiin päämestaruuskuvioihin. Ensin oli Sycho Sidin promo tyhjällä areenalla ennen show’ta. Sitten otettiin liveyhteys ykköshaastaja Shawn Michaelsiin, joka oli jo kotikaupungissaan San Antoniossa, jossa myös järjestetään Royal Rumble 97.

Kuva
Shawn Michaels LIVE

Tämän jälkeen alkoi soimaan Bret Hartin musiikki. Bret Hart käveli paikalle nilkutellen, koska Stone Cold Steve Austin oli telonut tämän jalan WWF Superstarsissa. Bret siirtyi selostamon puolelle, kun vuorossa oli British Bulldogin ja Rocky Maivian välinen ottelu. Jotenkin todella pysähtynyt meno tässä ottelussa. Kesken ottelun paikalle saapuu Bulldogin joukkuetoveri (ja Bret Hartin veli) Owen Hart, joka meni tuijottelemaan veljeään. Maivia ja Bulldog ajautuvat kehän ulkopuolelle, kun yhtäkkiä Steve Austin iskee jälleen. Tällä kertaa hän hyökkää British Bulldogin kimppuun, jonka kanssa hänellä on myös ollut ongelmia. Bret Hart lähtee selostamosta nilkutellen Austinin perään. Owen Hart ei aluksi huomaa, että Bulldogin kimppuun on käyty, mutta lähtee veljensä tavoin Austinin perään. Miten ottelussa sitten kävi? Noh, Rocky Maivia voitti taas. Uloslaskulla tosin tällä kertaa.

Raw’n viimeisenä otteluna oli Undertakerin ottelu. Takerin vastustajana oli Nation of Dominationin Crush. Skippasin suoraan loppuun, jossa Undertaker teki Crushille kuristusjuntan. Sen jälkeen muu Nation of Domination ja Vader hyökkäsivät Takerin kimppuun. Vader iski Takerille kaksi Vader Bombia. Yhtäkkiä Ahmed Johnson rientää jälleen laudanpätkän kanssa apuun. Johnson kerkeää lyömään laudalla Crushia selkään, mutta sitten NOD ja Vader pääsevät niskan päälle. Jakso loppuu siihen, kun NOD:n johtaja Faarooq iskee laudalla kahdesti maassa makaavaa Ahmed Johnsonia.

-----
Kuva
WWF Royal Rumble 1997

Perinteinen Royal Rumble –PPV on ehdottomasti suosikkitapahtumiani, kuten jo viime vuoden Rumblen kohdalla sanoin. Suurin syy on tietysti 30 miehen Royal Rumble –ottelu. Tällä kertaa Royal Rumble järjestettiin San Antoniossa, Texasissa. San Antoniohan on kaksinkertaisen Royal Rumble –voittajan Shawn Michaelsin kotikaupunki. Tällä kertaa kotikaupungin sankari ei osallistu Rumble-otteluun, vaan ottelee WWF:n mestaruudesta Sycho Sidiä vastaan. Vuoden 1997 Royal Rumble on muuten kaikkiaan kymmenes Royal Rumble. Selostajina tapahtumassa tuttuun tapaan kolmikko Vince McMahon, Jerry Lawler ja Jim Ross.

Kuva
Hunter Hearst Helmsley (c) w/Mr. Hughes vs Goldust w/Marlena – WWF Intercontinental –mestaruusottelu

Goldust on tosiaan kääntynyt hyvikseksi tämän feudin takia, kun Hunter Hearst Helmsley ja Jerry Lawler pilkkasivat Goldustin miehuutta. HHH oli iskenyt silmänsä myös Goldustin tyttöystävään Marlenaan. Tämän taustan lisäksi ottelussa oli vielä panoksena Helmsleyn Intercontinental-vyö, jota Goldust piti viime vuonna pariin otteeseen. HHH:n apurina Rumblessa oli muuten Curtis Hughes eli Mr. Hughes. Hughes on tuollainen tumma perusjärkäle, joka esittää jonkinlaista henkivartijaa.

Ottelu oli vähän pettymys. En vaan innostunut tästä ottelusta. Ei missään nimessään mikään surkea ottelu, mutta odotin näiltä miehiltä enemmän. Lisäksi vähän ihmetytti se, että Goldust pariin otteeseen iski Helmsleytä rappusilla, mutta tuomari ei diskannut Goldustia. Myöhemmin tuomari sitten repi HHH:lta tuolin pois, kun tämä oli lyömässä sillä Goldustia. Loppua kohden ottelu parani, mutta vähän energisempää meininkiä olisi kaivannut tähän PPV:n alkuun.

**½ (16:50)
Spoiler: näytä
Ottelun voittaja ja edelleen WWF Intercontinental-mestari: Hunter Hearst Helmsley

Curtis Hughes sekaantuu otteluun ja Goldust käy napauttamassa Hughesin alas kehän laidalta. HHH hyökkää Goldustin takaa ja tekee lopulta Pedigreen.
Kuva
Faarooq w/Nation of Domination vs Ahmed Johnson

Tämä feudi sai alkunsa jo viime kesänä, kun Faarooq (silloin vielä gladiaattori Faarooq Asaad) hyökkäsi IC-mestari Ahmed Johnsonin kimppuun. Kovassa nosteessa ollut Ahmed Johnson loukkaantui, menetti Intercontinental-vyönsä ja ykköshaastajuuden WWF:n mestaruuteen. Tämä Royal Rumble –ottelu on Ahmed Johnsonin paluuottelu. Faarooq on jättänyt gladiaattori-roolin jo aikoja sitten. Nykyisin mies johtaa Nation of Domination –nimistä ryhmää.

Tämän ottelun tausta on ihan mielenkiintoinen jo sen takia, että tätä ottelua on puolisen vuotta rakenneltu. Mitään hirveän hyvätasoista ottelua en tästä odottanut, mutta mielestäni tämä oli odotusarvoihin nähden ihan viihdyttävä. Tässäkin ottelussa tosin ihmetytti se, kuinka tuomari katsoi läpi sormien aseenkäyttöä. Faarooq työsti ottelussa kyllä hyvin Ahmed Johnsonin vammaa. Muutenkin ottelun loppupuoli oli ihan mukavaa kahden ison miehen rymistelyä. Harmi vaan, että lopetus oli niin ennalta arvattava.

**½ (8:48)
Spoiler: näytä
Ottelun voittaja (diskauksella): Ahmed Johnson

Faarooq on alakynnessä, joten Nation of Domination hyökkää Johnsonin kimppuun kehässä. Faarooq diskataan. Johnson tappelee ottelun jälkeen Nation of Dominationin kanssa. Faarooq kerkeää livetä paikalta, mutta joku NOD-äijä lentää komeasti pöydän läpi.
Kuva
Vader vs The Undertaker

Vaderin managerina ei toiminut Jim Cornette, koska Undertaker oli pari viikkoa aikaisemmin Superstarsissa tehnyt Cornettelle Tombstone Piledriverin. Ei tässä Vader-Undertaker-ottelussa mitään ihmeempää tarinaa taida olla taustalla. Ihan kiva on nähdä nämä kaksi kehässä samaan aikaan. Alkoi jo Mankind-Undertaker-kuvio kyllästyttämään. Tosin ei sekään kuvio ihan täysin unohtunut ole, koska Undertakerin entinen manageri Paul Bearer sekaantui tähän otteluun.

Tämä otteluhan oli ihan mukava tasoltaan. Vader ja Undertaker on isoiksi miehiksi taitavia kehässä, ja keskenäänkin nämä miehet saavat viihdyttävän ottelun pystyyn. Silti kuitenkin jäi sellainen fiilis, että paremmalla ajalla ja alustuksella Undertaker-Vader-matsi voisi olla vielä paljon parempi.

*** (13:19)
Spoiler: näytä
Ottelun voittaja: Vader

Paul Bearer löi uurnalla Undertakeria, jonka jälkeen Vaderilla oli helppo tehtävä ratkaista ottelu Vader Bombilla. Ottelun jälkeen Vader ja Paul Bearer poistuvat paikalta yhdessä. Uurnasta ja Vader Bombista toennut Undertaker on hämillään ottelun tuloksesta, ja tekee kuristusjuntan tuomarille. Taker menettää hermonsa täysin.
Kuva
Jerry Estrada, Heavy Metal & Fuerza Guerrera vs Hector Garza, Perro Aguayo & Canek

WWF:n suurimmalla kilpailijalla, WCW:llä, meni lujaa. Yksi WCW:n toiminnan kulmakivi oli vahva cruiserweight-divisioona, jossa otteli paljon taitavia ja lennokkaita meksikolaispainijoita kuten Rey Mysterio, Juventud Guerrera ja Psicosis. WWF:n vastaisku tähän oli aloittaa yhteistyö meksikolaispromootio AAA:n kanssa. Tällä ottelulla ei ole mitään taustaa. Kunhan on kuusi meksikolaista painijaa pistetty kahteen tiimiin ottelemaan keskenään. En lucha librestä paljon tiedä, mutta ymmärtääkseni jotain ihan legendaarisia nimiä tässäkin ottelussa oli. Ongelma nyt oli se, että näiden painijoiden parasta ennen –päiväys oli mennyt jo. Nuoremmat painijat esittivät muutamia ihan kivoja liikkeitä, mutta jotenkin todella valjuksi jäi tämä ottelu. Eikä ottelua yhtään parantanut se, että yleisö oli koko ottelun ajan ihan mykkä.

Ja ei. Tämän ottelun Perro Aguayo ei ole se Perro Aguayo, joka kuoli traagisesti alkuvuodesta kehässä. Kyseessä on Perro Aguayo Sr., eli menehtyneen painijan isä.

** (10:56)
Spoiler: näytä
Ottelun voittajat: Hector Garza, Perro Aguayo & Canek

En edes muista lopetusta enää..
Kuva
30 Miehen Royal Rumble –ottelu
Ottelijalista:
Spoiler: näytä
#1Crush
#2 Ahmed Johnson
#3 Fake Razor Ramon
#4 Phineas I. Godwinn
#5 Stone Cold Steve Austin
#6 Bart Gunn
#7 Jake “The Snake” Roberts
#8 The British Bulldog
#9 Pierroth
#10 The Sultan
#11 Mil Máscaras
#12 Hunter Hearst Helmsley
#13 Owen Hart
#14 Goldust
#15 Cibernético
#16 Marc Mero
#17 Latin Lover
#18 Faarooq
#19 Savio Vega
#20 Jesse James
#21 Bret Hart
#22 Jerry Lawler
#23 Fake Diesel
#24 Terry Funk
#25 Rocky Maivia
#26 Mankind
#27 Flash Funk
#28 Vader
#29 Henry O. Godwinn
#30 The Undertaker
Jälleen muutama nippelitieto Royal Rumblesta:
- Vuoden 1997 Royal Rumble –ottelun painijoista kolme on jo poistunut keskuudestamme (RIP Crush, The British Bulldog, Owen Hart)
- Yhteensä 11 ottelijaa osallistui myös edellisvuoden Royal Rumbleen. Tosin vuonna 1996 Fake Diesel ja The Sultan ottelivat eri gimmickeillä vielä (Fake Diesel oli Isaac Yankem, The Sultan oli Fatu)
- Rocky Maivian (The Rock) ensimmäinen Royal Rumble
- Bret Hart ja The Undertaker ainoat painijat, jotka ovat aikaisemmin pitäneet WWF:n mestaruusvyötä
- Jake ”The Snake” Roberts oli jälleen ainoa painija, joka esiintyi myös ensimmäisessä Rumble-ottelussa vuonna 1988. Tämä jäikin Robertsin viimeiseksi Royal Rumbleksi, ja pian tämän tapahtuman jälkeen mies sai WWF:stä potkut.

Kehässä aloittivat Nation of Dominationin Crush sekä aikaisemmin Faarooqia vastaan otellut Ahmed Johnson. Itse pidin ideasta, sillä onhan Ahmed Johnson feudaillut nyt Nation of Dominationin kanssa. Muutenkin tässä Royal Rumblessa hyvin jatkettiin Ahmed Johnsonin ja Faarooqin feudia. Stone Cold Steve Austin tuli alkuvaiheissa jo mukaan otteluun. Austin varasti heti show’n. Alusta jäi mieleen myös tekniset ongelmat, sillä Royal Rumblen perinteinen laskuri ei edes toiminut alussa, ja ensimmäiset kehääntulijat tulivat kehään ilman laskuria. Myös musiikeissa oli jotain häikkää, kun Fake Razor Ramon esimerkiksi tuli kokonaan ilman musiikkia ja Austinin musiikkikin oli hyvin hiljaisella.

Puolivälissä ehkä tuli pieni suvantovaihe. Kehässä taisi siihen aikaan muistaakseni olla näitä meksikolaispainijoita mukana (mm. legendaarinen Mil Mascaras). Sitten ottelu taas vähän piristyi, kun jengiä alkoi tippumaan ja Bret Hart tuli mukaan. Ottelun lopetus oli ikimuistettava ja toimi omasta mielestäni h**vetin hyvin. Muutenkin tykkäsin tästä Royal Rumble –ottelusta kokonaisuudessaan paljon enemmän kuin viime vuoden Rumble-matsista. Feudeja vietiin hyvin eteenpäin, nähtiin yhden tag teamin jäsenten välinen pudotus ja mielestäni oikea voittajakin oli ottelulla. Ei tämä ehkä ihan parhaimpia Royal Rumble –matseja ole, mutta ihan tsekkaamisen arvoinen.

**** (50:29)
Spoiler: näytä
Royal Rumblen voittaja: Stone Cold Steve Austin

Kehässä oli viisi painijaa: Stone Cold Steve Austin, Bret Hart, Vader, The Undertaker ja Fake Diesel. Bret Hart heitti Austinin yläköyden yli, mutta tuomarit eivät tätä huomanneet. Austin palasi kehään ja eliminoi Vaderin sekä Undertakerin samaan aikaan. Samaan aikaan Bret Hart pudotti ”Dieselin”, ja Austin pääsi sen jälkeen yllättämään Hartin. Stone Cold Steve Austin pudotti Bret Hartin ja voitti Royal Rumblen. Bret Hart protestoi tuomareille ja Vince McMahonille ottelun jälkeen.

Royal Rumble –ottelun kolme kirkkainta tähteä:
*** Stone Cold Steve Austin
** Owen Hart
*The Undertaker
Kuva
Sycho Sid © vs Shawn Michaels w/José Lothario – WWF-mestaruusottelu

Royal Rumble ei suinkaan päättynyt Royal Rumble –otteluun, vaan WWF-mestaruusotteluun, jossa kohtaavat jälleen Sycho Sid ja Shawn Michaels. Sycho Sid voitti mestaruuden Michaelsilta Survivor Seriesissä pari kuukautta aikaisemmin. Nyt Michaels sai vihdoin revanssiottelun, ja mikä voisikaan olla parempi paikka otella kuin omassa kotikaupungissa?

Ei tämä ihan Survivor Series –kohtaamisen tasolle yltänyt, mutta silti hyvin viihdyttävä mestaruusmatsi jälleen. Kerrankin koko yleisö oli Michaelsin puolella ja Sidiä vastaan, mutta se selittynee sillä, että paikkana oli San Antonio. Ottelu oli hyvä päätös Royal Rumblelle. Oikeastaan ainoa isompi asia, mikä ärsytti, oli Lotharioiden läsnäolo.

***½ (13:49)
Spoiler: näytä
Ottelun voittaja ja uusi WWF:n mestari: Shawn Michaels

Michaels löi kahdesti Sycho Sidiä kameralla ja yritti selätystä. Sid sai olkapään kuitenkin ylös ennen kolmosta. Sen jälkeen Shawn Michaels täräytti Leukaluiden sulosoinnun ja voitti ottelun. Ottelun jälkeen alkoi Michaelsin voitonjuhlat, sillä paikalla oli José Lotharion lisäksi myös mm. Shawn Michaelsin vanhemmat.
-----

Tykkäsin kyllä tästä Royal Rumblesta kokonaisuudestaan. Mitään todellisia huippuotteluita ei nähty, mutta mestaruusmatsi oli viihdyttävä ja Rumble-matsikin ihan viihdyttävä. Mitään erityisen surkeaa hetkeä ei Royal Rumblessa ollut. Heikointa antia oli meksikolaisten ottelu, mutta siinäkin oli sentään jotain viihdyttäviä liikkeitä. Sanoisin, että tämä PPV oli hyvin rytmitetty. Jotenkin tässä PPV:ssä onnistuttiin hyvin rakentaa myös tulevaa. Tuntuu, että nyt on vihdoin WWF:ssä monta mielenkiintoista kuviota samaan aikaan käynnissä. Annan arvosanaksi hyvä.

-----

Royal Rumblen tähdet:
*** Steve Austin
** Shawn Michaels
*The Undertaker

-----

PPV-arvosanat:
Hyvä
Royal Rumble 1997

-----

Tähtipörssi:
1. Steve Austin 3
2. Shawn Michaels 2
3. The Undertaker 1
Jyystä apinareikääni. Olen apina.

Kenitys
Moderaattori
Viestit: 1873
Liittynyt: To 04.11.2004 20:11
Paikkakunta: Tsadi
Viesti:

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja Kenitys » Su 28.06.2015 16:53

Peukut sekä Whatin että Blasterin arvosteluiden jatkumiselle. Whatin uusi konseptikin vaikuttaa ihan pätevältä. Tärkeintä näissä on se, että kirjoittaminen tuntuu itsestä luonnolliselta :)

Kuva
BOUND FOR GLORY 2005

Sitten oli vihdoin sen aika. Sen, eli TNA:n vuoden ja samalla historian suurimman ppv:n. Kesän Slammiversarysta lähtien TNA oli aloittanut Bound For Gloryn hehkuttamisen niin, että kaikille varmasti kävi selväksi, että lokakuussa koittava BFG olisi TNA:n versio WrestleManiasta. Tai kuten TNA sen ilmaisi - TNA:n oma SuperBowl, koska WrestleManiaa ei tietenkään saanut mainita. Miksi vuoden suurin tapahtuma sitten oli juuri lokakuussa ja miksi sen nimi oli Bound For Glory? Useimmat painikirjoittelijat väittävät, että toisin kuin esim. WrestleManialla tai WCW:n Starrcadella, Bound For Glorylla ei ole mitään historiaa. Kriitikoiden mukaan TNA oli vain päättänyt, että juuri lokakuussa järjestettiin vuoden suurimmaksi rakenneltava tapahtuma.

Tuo ei kuitenkaan täysin pidä paikkaansa. BFG:llä on nimittäin aivan omalaatuinen historiansa: kaikkien aikojen ensimmäinen Bound For Glory piti nimittäin järjestää jo vuonna 2003. Kuten arvostelujani lukeneet muistavat, tuolloin TNA eli vielä viikottaisten kaksituntisten ppv:eiden varassa. Vuoden loppupuolella TNA oli kuitenkin alkanut rakennella historiansa ensimmäistä kolmetuntista ppv:tä, joka saisi oman erikoisnimensä: Bound For Glory. Ppv:n rakentelu alkoi siitä, kun Japanissa järjestetyssä tapahtumassa TNA:n päämestari Jeff Jarrett löi Hulk Hogania kitaralla päähän ja sai Hoganin raivostumaan niin rajusti, että tämä lupasi tehdä TNA-debyyttinsä piestäkseen Jarrettin. BFG:tä oli siis alettu rakennella täysin Jarrett vs. Hoganin varaan... Ja sitten Hogan teki hoganit ja perui kokonaan TNA:han tulon. Vielä muutaman viikon ajan TNA uskotteli, että kyllä Hogan tulisi ja että kyllä Bound For Glory järjestettäisiin. Lopulta promootion oli pakko myöntää tappionsa Hogan-asiassa, ja BFG:n järjestäminen peruttiin ilman mitään virallista ilmoitusta. Alkuperäisen BFG:n ajankohtakin oli suunniteltu juuri lokakuun lopuille. Nyt - kahden vuoden odottamisen jälkeen - TNA vihdoin järjestäisi ensimmäisen Bound For Gloryn. Hogania ei olisi tarjolla, mutta paljon muuta sen sijaan. Selostajina ketkäpä muut kuin Mike Tenay ja Don West.

Kuva Kuva
Samoa Joe vs. Jushin Thunder Liger
Huh huh, aikamoisella paukulla TNA sitten aloittikin WrestleManiansa. Kuten kaikki jo tietävät, Samoa Joe oli TNA:n X-Divisioonan (ja oikeastaan koko rosterin) dominoivin painija. Joe ei ollut TNA-urallaan hävinnyt yhtään ottelua, ja vaikka Joe ei voittanutkaan X-Divisioonan mestaruutta Unbreakablessa, oli hän koko lyhyen TNA-uransa ajan kasvattanut uskottavuuttaan jatkuvasti. Vain vajaassa viidessä kuussa Joesta oli tullut yksi koko rosterin kulmakiviä. Ja nyt hän saisi vastaansa yhden legendaarisimmista japanilaispainijoista ja niin sanotun X-Divisioonatyylin pioneerin Jushin Thunder Ligerin, jonka jenkkifanitkin tiesivät muun muassa WCW:stä. Joe vs. Liger oli paperilla suoranainen indyrunkkareiden märkä uni, jonka TNA oli saanut toteutettua aloitettuaan yhteistyön NJPW-promootion kanssa. Varsinainen näytösottelu siis show'n alkuun.

Ja sitten huonoihin uutisiin: Ligerin ja Joen kohtaaminen jäi laadultaan pettymykseksi. Osasin tosin varautua siihen, koska muistan hyvin tältä ajalta, kuinka etukäteen TNA-fanit fiilistelivät tätä ottelua ihan mielettömästi ja joutuivat lopulta tapahtuman jälkeen toteamaan, että ei tämä niitä odotuksia vastannut. Itse olin vielä vuonna 2005 niin ennakkoluuloinen tai ankea WWE-fanboy tai ties mitä, etten jaksanut katsoa kokonaista TNA:n tapahtumaa, joten tätäkään ottelua en tuolloin katsonut ollenkaan. Eikä kiinnostusta lisännyt erityisesti se, että ottelu oli kaikkien mielestä tosiaan pettymys. Samaan mielipiteeseen yhdyn nyt, kun näin 10 vuotta jäljessä tämän tapahtuman vihdoin sain katsottua. Toki on muistettava, että kyseessä on Samoa Joe ja Jushin Liger vastakkain, joten pettymyksenkin aiheuttanut ottelu oli silti varsin mallikas opener ja sisälsi oikein viihdyttävää painia. Suurin ongelma oli se, että aikaa oli aivan liian vähän, jolloin ottelu ei päässyt koskaan sille supervaihteelle, jota odotin tällaiselta klassikolta kuulostavalta X-Divarin ottelulta. Silti tämä ei ole missään tapauksessa mielestäni mikään perus tv-ottelutasoinen kahden tähden ottelu. Sen varmisti jo pelkästään ottelun legendaarinen tunnelma, jonka ansiosta tämä saa ainakin yhden ylimääräisen puolikkaan. Oli mahtava näky, kun Liger käveli paikalle ja fanit heittivät indyistä tuttuja värikkäitä nauhoja kehän täyteen. Huikeaa. Harmi vain, että toisenlaisella buukkauksella tämä olisi voinut olla MOTYC-tason show'n avaus. Nyt tyydytään hyvään.
*** (7:03)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Samoa Joe (Coquina Clutch)
Kuva Kuva
Diamonds In The Rough vs. Sonny Siaki & Apolo & Shark Boy
Ainakin paperilla kovalta kuulostavan openerin jälkeen TNA päätti palauttaa fanit maan pinnalle ja tarjoilla vuoden suurimmassa ppv:ssä täysin tyylipuhtaan fillerin. Ainakaan minulla ja luultavasti kenelläkään TNA:n buukkaajistakaan ei nimittäin ole mitään hajua, miksi tämä ottelu järjestettiin. En tiedä, oliko Simon Diamondin johtamalla hieman epätoivoisella heel-poppoolla mitään virallista feudia kenenään face-kolmikon jäsenen kanssa. Ainakaan selostajat eivät mistään tällaisesta osanneet kertoa. No, ainakin loukkaantumisista kärsinyt Sonny Siaki oli taas painikunnossa ja yhdessä tutun joukkueparinsa Apolon kanssa. Täydennyksekseen he saivat aina valmiin Shark Boyn.

TNA, tarvitseeko teidän SuperBowlinne oikeasti tämän kaltaisia otteluita? Jos tarvitsee, niin miksi? Miksei esimerkiksi tämän ottelun aikaa olisi voitu antaa Joelle ja Ligerille, jotta he olisivat päässeet repäisemään jotain oikeasti klassikkomaista meininkiä n. 15-minuuttisessa koitoksessa? No, ilmeisesti tärkeintä on saada kaikki painijat tapahtumaan, joten tämä sitten oli pakko tunkea mukaan. Ei tässä ottelussa sinänsä mitään vikaa ollut - jos ei lasketa muutamia ikäviä botcheja ja hetkittäistä kömpelyyttä, kun kukaan ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Erityisesti Skipper ja Shark Boy näyttivät ottelussa oikein hyvältä, ja kokonaisuus oli muutenkin ihan ok... Mutta se siitä. Ihan ok. Tv-ottelua muistuttava koitos. Ei mitään sen enempää, ei mitään erityisesti yllättävää. Tällaisia ei tarvita ppv:hen, varsinkaan vuoden isoimpaan sellaiseen.
** (7:03)
Voittajat:
Spoiler: näytä
Diamonds In The Rough (Young pinned Siaki after a Spinebuster)
Kuva Kuva
Lance Hoyt vs. Monty Brown
Kesällä pienen Hoyt-ilmiön fanikunnassa aiheuttanut ja sittemin keskinkertaiseksi suosikiksi jäänyt Lance Hoyt oli viime kuukausien aikana ajautunut ongelmiin kaikkien mahdollisten isokokoisten heel-brawlereiden kanssa. Monty Brownia ennen Hoyt oli kohdannut muun muassa Abyssin ja Apolon, ja nyt vuorossa oli sitten "Alpha Male", joka oli edelleen sitä mieltä, että häntä oli syrjitty rajusti TNA:n päämestaruuskuvioissa. Brown muistutti yhä ihmisiä (ja ennen kaikkea Jeff Jarrettia) siitä, että Jarrett oli alkuvuodesta saanut Brownin kääntymään hänen puolelleen lupaamalla päämestaruusottelun. Sitä Brown ei koskaan ollut Jarrettilta saanut, mutta nyt Brownin mukaan olisi sen aika, kun Jarrett oli taas päämestari (palataan tähän käänteeseen myöhemmin). Sen sijaan hän joutui ottelemaan Lance Hoytia vastaan, koska Hoyt oli sitä mieltä, että hän oli paljon parempi painija kuin ylimielisyyten taipuva Brown.

Tässä ottelussa oli paljon hukattua potentiaalia. Ensinnäkin Brown ja Hoyt olivat varmaan TNA:n rosterin kaksi lahjakkainta ja lupaavinta isokokoista "omaa nimeä" (jolla nyt tässä tarkoitan sitä, että kumpikaan ei ollut tehnyt mainittavaa painiuraa ennen TNA:han saapumista). Niinpä on hieman surullista, että molempien suurin push (Brownilla aivan alkuvuodesta, Hoytilla kesän aikana) oli nyt jo kääntynyt laskuun ja että kummallekaan ei tuntunut olevan mitään järkevää käyttöä. Se tuntuu aivan käsittämättömältä, kun katsoo, keitä kaikkia turhuuksia isoihin kuvioihin on kyllä saatu ängettyä. Erityisesti Brownin alkuvuoden idioottimainen heel turn ja sen jälkeinen tippuminen alakorttiin raivostuttaa edelleen. No, tässä tilanteessa kahden "blue chipperin" keskinäinen feud olisi kuitenkin voinut olla vielä oikein buukattuna kovaa kamaa, ja vuoden isoimmassa tapahtumassa nähtävä hienosti rakanneltu Brownin ja Hoytin keskinäinen ottelu olisi voinut nostaa molemmat korkeammalle kortissa. Tämä ei kuitenkaan ollut sen enempää hyvin rakenneltu kuin oikein buukattukaan: lähinnä kyseessä oli nopeasti kasaan kyhätyn minifeudin päätösottelu, joka sai aika vähän aikaa ja jolla ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Brown ja Hoyt tekivät kyllä ihan hyvää työtä, mutta ei tästä mitään ihan hyvää ottelua kummoisempaa tullut. Tämä oli vähän niin kuin hieman heikompi versio Abyss vs. Hoytista.
**½ (6:29)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Monty Brown (Pounce)
Kuva Kuva
Team Canada (Young & A-1 & Roode) w/ Scott D'Amore vs. 3 Live Kru
Kovan openerin jälkeen TNA oli todellakin vetänyt käsijarrun pohjaan tässä vuoden suurimmassa tapahtumassaan, ettei meno yltyisi turhan villiksi. Ja kun se "kova openerkin" oli jäänyt painillisesti pettymykseksi, alkoi tässä neljännen ottelun kohdalla epätoivo jo vallata hieman mieltä. Luvassa oli nimittäin taas yksi filleri: toki 3 Live Kru'lla ja Team Canadalla oli ollut viimeisen kahden vuoden ajan jatkuvaa feudia, joka ei ollut päättynyt missään vaiheessa, mutta ei tässä heidän erimielisyyksissään ollut viime kuukausien aikana tapahtunut mitään uutta, eivätkä ne olleet mitenkään erityisesti pinnalla. Silti jostain syystä nämä poppoot oli nyt saatava väkisin toisiaan vastaan. Pari kuukautta poissa ollut Scott D'Amore oli taas palannut Team Canadan peräsimeen, ja 3 Live Kru oli puolestaan yhtä onnellisesti yhdessä kuin ennen Kip James -hässäkkää. Itse asiassa parin viime viikon ajan Kip James oli auttanut 3LK:ta kiperissä tilanteissa, ja Kip oli ilmaissut katuneensa aikaisempia temppujaan ja tahtuvansa liittyä virallisesti porukkaan. BG James ja Ron Killings olivat idealle varovaisen myönteisiä, mutta Konnan oli jyrkästi ajatusta vastaan. Tämän ottelun ajan Kip istui sisääntulorampilla, koska Konnan oli kieltänyt tätä tulemasta ringsidelle.

Lisää otteluita, joiden tarpeellisuutta vuoden isoimmassa ppv:ssä on vaikeaa ymmärtää. Toisaalta, on WWE:lläkin ollut niitä vuosia, jolloin WrestleManiaan on tungettu kaikenlaista tauhkaa, että ehkäpä sitten TNA:llakin on aloittelevana promootiona oikeus ensimmäisessä WrestleManiasaan täyttää korttia turhilla fillereillä. Tämän ottelun ainut oikea syy tuntui olevan 3 Live Kru'n ja Kip Jamesin kuvion jatkaminen vaihteeksi täysin uudella käänteellä: kaikkien näiden kuukausien jälkeen Kip James onkin nyt siis hyvis, joka haluaa auttaa 3LK:ta! Huoh. Siinä ohessa Team Canada ja 3LK vetivät sitten varsin perustyylisen ja tv-ottelutasoisen koitoksen. Ottelun onnistujia olivat odotetusti Roode, Young ja Killings, jotka vetivät keskenään varsin toimivaa settiä - vaikkeivat mitään sellaista, mitä heiltä ei olisi nähty monissa muissakin ppv:eissä. James, Konnan ja A-1 olivat totutusti heikkoja, ja koko ottelun rakenne oli täysin mitäänsanomaton. Ihan ok ottelu, mutta ei BFG-tasoa. Ottelun jälkeen Kip James yritti ansaita Konnanin luottamuksen pelastamalla tämän beatdownilta.
** (6:08)
Voittajat:
Spoiler: näytä
Team Canada (Young pinned James after Roode hit James with a hockey stick)
Kuva Kuva Kuva
Petey Williams w/ Scott D'Amore vs. Matt Bentley w/ Traci vs. Chris Sabin - Ultimate X Match for the TNA X Division Title Shot
No niin. Sitten päästiin vihdoin asiaan. Tässä ottelussa nimittäin oli taustaa, tarinaa ja ison ottelun tuntua. Chris Sabin, Petey Williams ja Michael Sh... - anteeksi, Matt Bentley olivat muodostaneet X-Divarin tukirakennemaisen selkärangan viimeisen puolentoista vuoden ajan jo paljon ennen kuin AJ Styles oli palannut päämestaruuskuvioista X-Divarin puolelle ja ennen kuin Christopher Daniels oli luopunut joukkuedivarimeiningeistä. Shanen, Bentleyn ja Williamsin X-Divarin mestaruusottelut olivat vuosilta 2003 ja vuosilta 2004 todella tuttua menoa kaikilla mahdollisilla kombinaatioilla. Ottelut olivat myös aina taattua laatua: huonoimmillaan hyviä, parhaimillaan loistavia. Mikä parasta: erityisesti Sabinin ja Bentleyn vihamielisyys ei ollut päättynyt missään vaiheessa, vaan kaksikko oli feudannut lähes koko vuoden 2005 ajan. Tilanne oli rauennut hetkeksi, kun Bentley lähti yllättäen TNA:sta loppukesällä. Kaikki olivat varmoja, että Bentley siirtyisi serkkupoikansa Shawn Michaelsin lafkaan, mutta sen sijaan Bentley palasi maitojunalla takaisin Unbreakablessa. Tuossa tapahtumassa Sabin ja Williams verestivät vanhoja erimielisyyksiä ja ottelivat hienon ottelun, jonka päätteeksi Bentley ryntäsi kehään ja pieksi molemmat. Sen jälkeen Bentley ilmoitti tuovansa TNA:n oman ottelumuodon Ultimate X:n takaisin Bound For Gloryssa ja haastavansa sekä Williamsin että Sabinin tuossa ottelussa. Voittajasta tulisi X-Divarin mestaruuden ykköshaastaja.

Mikä olisi hienompaa kuin TNA:n oma ottelumuoto, jossa kolme asiansa osaavaa X-Divarilaista pääsevät näyttämään parasta osaamistaan? Kyseessä oli mielestäni erinomainen (ja loppusekoilunsa vuoksi pahasti aliarvostettu) spotfest, jossa nähtiin mukavasti sekoitettuna huikeita high flying liikkeitä, näyttäviä painiotteita ja upeaa kropan uhraamista. Tämä oli oikeastaan taas suoranainen klassikkoesimerkki siitä, mitä X-Divisioona kaikessa yksinkertaisuudessaan voi olla ja miksi se päihittää WWE:n CW-divarin niin 100-0. Vaikka tässä ei nähty edes mitään ennenkuulumatonta, tämä oli silti kirkkaasti hieno ottelu. Harmillisesti ottelun loppu sitten kärsi vähän siitä, kun ylhäältä roikkunut X alkoi tippuilla maahan kesken kaiken. Monien arvostelijoiden mukaan tuo pilasi koko ottelun, mutta itse en pitänyt tuota ollenkaan niin vakavana rikoksena. Sitä paitsi tuokin heikkous oikeastaan käännettiin voitoksi innovatiivisella lopetuksella. Hieno suoritus tältä kolmikolta.
***½ (13:13)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Petey Williams
Kuva Kuva
America's Most Wanted (c) w/ Gail Kim vs. The Naturals - NWA Tag Team Championship
Nyt ollaan jännän äärellä. Kuten väärikoodeista jo näkyy, koko TNA-historiansa (eli kesäkuusta 2002 alkaen) joukkuedivisioonan ykkösface-joukkueen roolia vetänyt America's Most Wanted oli tehnyt kuluneen kuukauden aikana heel-turnin. Samalla he olivat voittaneet NWA Tag Team -mestaruudet jälleen kerran ikuisilta kilpakumppaneiltaan Naturalseilta. Tällä kertaa mestaruusvoitto oli kuitenkin tullut ennennäkemättömällä tavalla: huijaamalla. Miksi ja miten AMW siis kääntyi heeleiksi? Kaikesta voidaan syyttää Jeff Jarrettia, jonka nykytilanteeseen päästään arvostelun loppupuolella. Jarrett oli kuukausien ajan varoitellut TNA:n painijoita "toisesta promootiosta" saapuvista valloittajista ja yrittänyt saada käännettyä painijoita puolelleen. Jarrettin puheet eivät olleet kuitenkaan houkutelleet: oikeastaan lähinnä Team Canada oli kiinnostunut liittoutumaan iljettävän Jarrettin kanssa - kunnes kaikkien järkytykseksi Chris Harris ja James Storm tekivät sopimuksen itse s****nan kanssa ja liittyivät Jarrettin jengiin. Samalla rysäyksellä TNA-debyyttinsä teki Gail Kim, josta tuli myös Jarrettin apuri ja AMW:n manageri. Jarrettin ja Kimin avulla AMW voitti joukkuevyöt Naturalseilta, joiden manageri Jimmy Hart oli hiljattain jättänyt TNA:n. Eikä tässä vielä kaikki: hieman ennen Bound For Glorya TNA-debyyttinsä olivat tehneet Brother Ray ja Brother Devon, eli Team 3D. AMW oli toivottanut 3D:n tervetulleeksi pieksemällä heidät niin brutaalisti, ettei 3D:tä ollut nähty beatdownin jälkeen ollenkaan. Nyt Naturals sitten samalla kertaa puolusti 3D:n kunniaa ja pyrki voittamaan vyönsä takaisin tässä ottelussa, jonka oli tarkoitus päättää vuosia kestänyt sodankäynti AMW:n ja Naturalsien välillä.

Vähän harmittaa, ettei TNA viitsinyt sitten pistää historiansa ensimmäistä Team 3D:n ppv-ottelua (ja vieläpä Instant Classic -materiaalia olevaa AMW vs. Team 3D:tä) vuoden suurimpaan ppv:hen, vaan sen sijaan meille tarjoiltiin vielä yksi osa loputtomasta Naturals vs. AMW -saagasta. Toki tämä oli paperilla buukkauksellisesti oikea ratkaisu, koska Naturalsin ja AMW:n tarina on jatkunut koko ajan tasaisesti taustalla ja koska AMW oli aivan äskettäin ryöstänyt mestaruudet Naturalsilta. Tämä oli siis pitkän on & off -feudin viimeinen ottelu ja samalla Naturalsien rematch mestaruudesta. Harmi vain, että AMW:n ja Naturalsien välillä oli nähty jo niin monta "viimeistä ottelua", ettei tämä oikein herättänyt enää mitään tunteita, vaikka AWM olikin nyt ensimmäistä kertaa heel-roolissa. Ottelussa ei sinänsä ollut mitään vikaa, kuten ei ikinä Naturals vs. AMW -otteluissa. Hyvää ja taitavaa joukkuepainia muutamalla ihan näyttävällä spotilla. Silti tätä katsoessa tuli sellainen olo, että kaikki tämä oli nähty aiemmin ja että näillä neljällä ei ollut tarjottavana enää mitään uutta. Hyvä ottelu, muttei yhtään enempää. Parempiakin on näiltä nähty. Olisin koska tahansa vaihtanut tilalle AMW vs. 3D:n.
*** (10:37)
Voittajat:
Spoiler: näytä
America's Most Wanted (Harris pinned Stevens after a Death Sentence)
Kuva Kuva Kuva Kuva
Rhino vs. Abyss w/ James Mitchell vs. Sabu vs. Jeff Hardy - Monster's Ball Match
Vuoden suurimman tapahtuman kunniaksi TNA oli tuonut takaisin myös oman HC-ottelunsa Monster's Ball Matchin, joka ei sääntöjensä osalta poikennut mitenkään tavallisesta monen miehen Hardcore-ottelusta: kaikki oli sallittua ja ratkaisusuorituksen saattoi tehdä missä tahansa. Ottelun erikoisuutena oli kuitenkin se, että 24 tuntia ennen tapahtuman alkua osanottajat oli lukittu pimeään huoneeseen ilman ruokaa ja vettä. Tämän stipulaation uskottavuutta tosin söi vähän se, että ottelun painijoista Rhino nähtiin vapaalla jalalla jo pre-show'ssa, jolloin selostajat selittivät tilanteen sillä, että tällä kertaa painijat oli vapautettu kammioistaan tapahtuman alkaessa. Ok, miten vain. Mitään kovin suurta taustatarinaa tällä ottelulla ei varsinaisesti ollut: Rhino ja Sabu olivat toki ottaneet yhteen rajusti viime kuukausien aikana, ja olihan Hardylla ja Abyssillakin taustallaan varsin brutaali feudi alkuvuodesta. Ennen kaikkea kyse oli kuitenkin kaikilla väkivallan rakastamisesta ja kunnianhimosta.

Tässä upeassa HC-ottelussa oli kaksi heikkoutta, joiden takia tämä ei nouse huippuarvosanoille: 1) Ottelu olisi tarvinnut vielä muutaman (tai ainakin pari) minuuttia lisää aikaa, jotta olisi nähty se todellinen loppuhuipennus. 2) Abyssin olisi joko pitänyt jättää nastat kokonaan tuomatta paikalle tai sitten oikeasti käyttää niitä ottelun aikana. Ei ole mikään nastanatsi (hehe), jonka mielestä huippuluokan HC-ottelu ehdottomasti jotenkin tarvitsisi nastoja, mutta ärsyttää vain suunnattomasti tuommoinen typerä nastoilla pariin kertaan vihjailu, jos niitä ei lopulta käytetä ollenkaan. Ärh. Muutenhan tämä oli sitten aivan erinomaista HC-mäiskintää ja hieno osoitus TNA:lta siitä, että heidän rosteristaan todella löytyy sekopäisiä äijiä, jotka ovat valmiita pistämään kroppansa täysillä likoon. Upeita bumppeja oli niin monta, etten viitsi nostaa niistä esiin muita kuin Jeff Hardyn aivan mielettömän korkean, pitkän ja näyttävän loikan Abyssin päälle pöytien läpi. Tuo spotti oli kertarysäyksellä näyttävämpi ja uskottavampi kuin kaikki Hardyn muut loikat tämän vuoden ppv:eissä yhteensä. Samalla se oli ihan pirun vaarallisen oloinen, ja on pieni ihme, että Hardy selvisi tempusta hengissä. Tuota loikkaahan on sittemmin vuosien aikana käytetty kaikissa TNA:n hypevideoissa. Kokonaisuutena siis hienoa työtä näiltä neljällä.
***½ (12:20)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Rhino (Pinned Hardy after a Second-Rope Rhinodriver)
Kuva Kuva
AJ Styles (c) vs. Christopher Daniels - 30 Minute Iron Man Match for the TNA X Division Championship
Unbreakable oli huipentunut klassikkomaiseen X-Divisioonan 3-Way-mestaruusotteluun, jossa AJ Styles oli voittanut mestaruusvyön Christopher Danielsilta, joka oli ehtinyt pitää vyötä yli puolen vuoden ajan. Tämän kaksikon vihanpidolta ei puuttunut muutenkaan taustatarinaa. Oikeastaan kyseessä on yksi koko vuoden 2005 merkittävimmistä feudeista, joka sai alkunsa aivan vuoden alussa, kun Christopher Danielsin mielestä AJ oli vienyt kaiken huomion hänen nenänsä edestä. Danielsin mukaan hän oli oikeasti Mr. TNA, vaikka AJ oli tuon tittelin kahdesti itselleen huiputtanutkin. Ensimmäisen kerran kaksikko kohtasi Against All Oddsissa, jossa miesten 30 Minute Iron Man Matchista muotoitui klassikko-ottelu. Tämän jälkeen Danielsin ja Stylesin vihanpito ei päättynyt missään vaiheessa kunnolla, mutta nyt olisi vihdoin aika ratkaista lopullisesti miesten välinen paremmuus. Ja sillähän se lähtee, millä se on tullutkin, joten ympyrän sulkeutumisen vuoksi Boud For Gloryyn buukattiin uusi 30 Minute Iron Man Match näiden kahden välille. Panoksena mitäpä muuta kuin X-Divisioonan mestaruus.

Huh huh, mitäpä tästä oikeastaan voisi sanoa? TNA:n X-Divisioona oli vuoden 2005 aikana parhaimmillaan jotain aivan käsittämättömän huikeaa painia, ja nämä kaksi herrasmiestä ovat pääsyylliset siihen. Kaksikon edellisestä Iron Man -ottelusta oli aikaa vain reilu puoli vuotta, joten pelkäsin liiallista toistavuutta, mutta siitä ei ollut pelkoakaan. Tässä nähtiin aivan mahtava ottelun rakenne ja ennen kaikkea niin huikeita spotteja, ettei vastaavia ole nähty. High flying -liikkeet tällä kertaa olivat itse asiassa aika tuttua tavaraa, mutta sen sijaan muilla liikkeillä äijät räjäyttivät potin täysin. Danielsin käsittämätön Back Suplex kehästä suoraan ringsidelle on vain yksi esimerkki tästä. Jotkut arvostelijat (mm. What) eivät ole arvostaneet tätä ottelua läheskään niin paljon kuin AAO:n kohtaamista (ehkä koska se oli ensimmäinen?), mutta minun silmissäni tämä nousee täysin samalle tasolle - ehkä vielä hitusen paremmaksi. Ihan viiden tähden ottelua tästä ei sentään saa, ja suurin syy siihen on se, että loppua kohti ottelussa alkoi paistaa liian selvä käsikirjoituksellisuus. Styles ja Daniels vain mäiskivät toisilleen hurjia liikkeitä toisensa perään ja ottivat rajua bumppia, mutta kumpikaan ei (alun näyttävän taistelun jälkeen) yrittänyt OIKEASTI voittaa ottelua ennen kuin viimeisen minuutin aikana. Kaikki finisheritkin säästettiin viimeiseen minuuttiin, jotta katsojalle kävisi varmasti selväksi, että oikeasti ratkaisu nähdään vasta sitten ja että oikeastaan muulla ottelulla ei ole muuta kuin näytöksellistä väliä. Joo-o, kyse on feikkitappelusta, mutta jotenkin tällainen "ei edes yritetä oikeasti voittaa" -meininki söi ihan hitusen tunnelmaa. Kritiikistä huolimatta aivan huikea ottelu ja MOTYC silti.
****½ (30:00)
Voittaja:
Spoiler: näytä
AJ Styles (1-0)
Kuva
10 Man Gauntlet For The Gold Match - NWA World Heavyweight Title Shot
Participants: Samoa Joe, Ron Killings, Sabu, Lance Hoyt, Abyss, Jeff Hardy, Monty Brown, Rhino, Kip James, AJ Styles
Voi kyllä vain. Sitten oli illan "Main Eventin" - päämestaruuskamppailun - aika. Lienee tässä vaiheessa jo turvallista paljastaa, että kaikki ei ollut mennyt ihan niin kuin Strömsössä. En oikeastaan edes tiedä, mistä aloittaa tämän katastrofivyyhdin kanssa. Aloitetaan vaikkapa siitä, että BFG:hen tullessa firman päämestari oli jälleen Jeff Jarrett. Kyllä vain, Raven oli lakaistu maton alle house show'ssa, jossa Jarrett oli voittanut mestaruuden Ravenilta AMW:n ja Gail Kimin avulla. Syy täysin käsittämättömälle viime hetken mestaruusvaihdokselle oli mikäpä muu kuin backstage-politikointi: ilmeisesti Jarrett oli saanut vakuutettua buukkaajat siitä, että uuden tv-diilin alkaessa Spike TV:llä ja TNA:n muutenkin noustessa näkyvyydeltään uudelle tasolle TNA:n päämestarin pitäisi olla Jarrettin tasoinen nimi eikä mikään Ravenin tapainen ex-ECW:läinen. Jostain syystä TNA:n mestaruuskomitean puheenjohtaja Larry Zbyszko ei myöntänyt huijatulle Ravenille uusintaottelua Bound For Gloryyn, vaikka tämä olisi sen kaiken järjen mukaan ansainnut ja vaikka tuolla ottelulla olisi ollut kuukausien mittainen buildi takanaan (mitä v**tua te TNA:n buukkaajat ajattelette?). Ei, sen sijaan TNA:lla oli mielessään paljon parempi ratkaisu: he ilmoittivat tuovansa takaisin Jarrettin arkkivihollisen Kevin Nashin, joka haastaisi Jarrettin vuoden suurimman tapahtuman Main Eventissä firman päämestaruudesta. Kyllä. Luitte oikein. Nash vs. Jarrett vuonna 2005 ME:nä vuoden suurimmassa tapahtumassa. Hyvää työtä TNA.

Mutta kuten huomaatte, tämä ei ole taustatarina Nash vs. Jarrett -ottelulle vaan 10 miehen ykköshaastajuusottelulle. Se taas johtuu siitä, että vajaa vuorokausi ennen ppv:n alkua Kevin Nash oli kärsinyt pahoista rintakivuista ja joutunut ensiapuun, jossa hänet oli todettu painikyvyttömäksi (tulkinta, jonka moni meistä oli tehnyt jo 1990-luvun puolivälissä). Niinpä alle vuorokausi ennen vuoden suurinta ppv:tään TNA oli ilman Main Eventiä. Niin siinä käy, kun buukkaa ikäloppuja kehäraakeja isoihin otteluihin. Katastrofin keskellä TNA:n buukkaajille ei edelleenkään tullut mieleen sitä kaikkein loogisinta ratkaisua, eli pistää Jarrett puolustamaan mestaruuttaan Ravenia vastaan - varsinkin kun Ravenilla ei ollut ppv:hen buukattua ottelua ollenkaan. Ei, sen sijaan TNA ilmoitti, että Larry Zbyszko ilmoittaisi ppv:n aikana, kuka olisi Jarrettin haastaja illan ME:ssä. Lopulta sitten selvisi, että selkeän ykköshaastajan valitsemisen sijaan Zbyszko buukkasi 10 miehen Gauntlet-ottelun, joka haastaisi Jarrettin heti Gauntlet Matchin päättymisen jälkeen. Mikä hauskinta, lähes kaikki ottelun osanottajat olisivat painineet jo tapahtuman aikana yhden ottelun, joten lähtökohdat mestaruusotteluun olivat täysin epäreilut - ja silti jostain käsittämättömästä syystä Jarrett veti promon, jossa hän ilmoitti, että HÄNTÄ sorrettiin tässä ratkaisussa. Aaaaaargh. TNA, missä logiikka? Zbyszko ei ilmoituksessaan paljastanut Gauntlet-ottelun osanottajia vaan kertoi niiden selviävän ottelun aikana. Ja vasta silloin selvisi, että jostain aivan järjettömästä syystä Raven ei ollut mukana ollenkaan edes tässä Gauntlet Matchissa.

Harmillisesti yksi TNA:n ppv-historian turhimmista ja heikoimmista Gauntlet-otteluista järjestettiin juuri nyt, vuoden suurimman ppv:n päämestaruusottelun pohjustuksena. Toki lähtökohdat tälle ottelulle eivät olleet kovin kummoiset: TNA ei ollut todellakaan suunnitellut Bound For Gloryn pääottelunsa menevän tällä tavalla. Tämän ottelun suurin ongelma oli se, että kaikki Kip Jamesia lukuun ottamatta olivat jo painineet ottelunsa, joten kukaan ei oikein jaksanut tehdä tässä mitään kummoista. Erityisesti Hardy, Abyss ja Styles olivat aivan poikki, eikä se ole mikään ihme. Toinen ottelun suuri ongelma oli se, että TNA:n mielestä oli hyvä idea yrittää aiheuttaa jotain järkytystä jättämällä Raven kokonaan pois ottelusta. No, nyt tämä Gauntlet oli aika keskinkertaista brawlausta ilman yhtään kummoista yllätystä. Lopetus oli ihan ok, muuten kokonaisuus oli aika turha.
*½ (14:12)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Rhino (Last eliminated Abyss)




HUOM! SEURAAVA SPOILAA EDELLISEN OTTELUN VOITTAJAN!



Kuva Kuva
Jeff Jarrett (c) vs. Rhino - Special Referee: Tito Ortiz - NWA World Heavyweight Championship
Huh huh, olipas tässä clusterfuck-lopetus "vuoden suurimmalle ppv:lle". Tiedän kyllä, että TNA tavoitteli tämän ottelun ratkaisulla ja lopetuksella todellista yllätystä ja toivoi, että tämän jälkeen ihmiset katsoisivat seuraavan Impactin, koska tahtoisivat tietää, mitä seuraavaksi voi tapahtua. Sinänsä ihan kiva tavoite, mutta tämä oli kyllä aivan järkyttävän p**ka tapa toteuttaa se. Vuoden suurin ppv ja firman päämestaruusottelu Main Eventinä. Taustalla ei minkäänlaista feudia, ja oikeastaan kukaan ei ole edes selvillä siitä, onko tähän asti heel-roolia vetänyt haastaja nyt yhtäkkiä face. Ottelu alkaa aivan tyhjistä, ja yhtäkkiä paikalle vain säntää tuomariksi Tito Ortiz, jota ei ole j******ta hehkutettu ppv:n aikana kertaakaan. Te siis maksatte Ortizille vitusti jostain erikoistuomaroinnista, ettekä edes mainosta häntä ollenkaan? Argh. Koko ottelu on buukattu kuin jonkun satunnaisen Impactin leikkimestaruusottelu, jonka lopputuloksen kaikki tietävät jo etukäteen. Kukaan ei usko haastajan voittoon, ja silti Jarrett tarvitsee kaikki mahdolliset kaverinsa sekaantumaan otteluun... Kunnes sitten saadaan yhtäkkiä täysin pohjustamaton ja lähtökohtiin nähden täysin epärealistinen ja idioottimainen lopetus ottelulle. Kukaan ei tiedä, miten reagoida. Ja sitten vielä show'n päätteeksi kunnon typerät joukkotappelut vahvistamaan sitä fiilistä, että päämestaruuskuvioiden osalta tämä ei tuntunut miltään TNA:n SuperBowlilta vaan tavalliselta Impactilta. Annan yllätyksellisyydestä yhden tähden, vaikka tämä aika kamala lopetus olikin illalle.
* (5:30)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Rhino (Gore)
*** AJ Styles
** Christopher Daniels
* Jeff Hardy

Kokonaisarvio Bound For Glorysta: Tästä ppv:stä on hyvin vaihtelevia näkemyksiä. Whatin arvostelun pohjalta tapahtumasta saa todella surkean ja onnettoman kuvan. Osa jenkkiarvostelijoista on puolestaan melkeinpä ylistänyt tätä tapahtumaa. Itse sijoitun aika vahvasti johonkin välimaastoon. Oikeastaan kun kävin tsekkaamassa aikalaismietteitä Alertin RIP-puolelta vuoden 2005 BFG-aiheesta, joku oli tiivistänyt oman näkemykseni paremmin kuin olisin itse ikinä pystynyt. "Ihan hyvä ppv mutta huono vuoden suurin tapahtuma" taisivat olla suurin piirtein ne sanat, joihin voin täysin yhtyä. Jos tämä olisi ollut tavallinen ppv, minulla ei olisi ollut mitään moitittavaa tästä. Siksi esimerkiksi Whatin kritiikki tuntuu varsin kohtuuttomalta. Herranen aika, tässä nähtiin MOTYC-tasoinen X-Divarin ottelu, huikeaa HC-mäiskintää, hieno Ultimate X, pienestä pettymyksestä huolimatta tunnelmaltaan ainutlaatuinen Joe vs. Liger... Ei tämä todellakaan mikään p**ka ppv ollut. Ei, tässä oli paljon hyvää. Jopa päämestaruuskuviot onnistuivat (varsinkin tuoreeltaan vuonna 2005) herättämään toivoa todella yllättävällä lopetuksella. Ikävä kyllä tällä ppv:llä oli vahvat ongelmansa: alkukortissa oli liian monta yhdentekevää tv-ottelutasoista koitosta. Ja olihan tuo päämestaruusmeininki nyt aikamoinen katastrofi, jota ei pitäisi käydä missään tapahtumassa - kaikkein vähiten vuoden isoimmassa. Niinpä ei tämä ensimmäinen BFG nyt kovin tyhjentävästi onnistunut hoitamaan paikkaansa TNA:n WrestleManiana, mutta oli tämä kuitenkin ihan hyvä ponnahduslauta tuleville vuosille. Kokonaisuutena voi siis sanoa, että kyllä tämä Ok ppv oli.

1. WWE WrestleMania 21 - Hieno
2. ECW One Night Stand - Hieno
3. WWE Vengeance - Hieno
---------------
4. TNA Unbreakable - Hyvä
5. TNA Lockdown - Hyvä
6. WWE Royal Rumble - Hyvä
7. TNA Sacrifice - Hyvä
8. TNA No Surrender - Hyvä
9. WWE SummerSlam - Hyvä
---------------
10. TNA Bound For Glory - Ok
11. WWE Unforgiven - Ok
12. TNA Final Resolution - Ok
13. WWE Judgment Day - Ok
14. TNA Against All Odds - Ok
15. WWE Backlash - Ok
16. TNA Slamiversary - Ok
17. WWE No Mercy - Ok
---------------
18. WWE New Year's Revolution - Kehno
19. WWE No Way Out - Kehno
20. TNA Hard Justice - Kehno
21. WWE The Great American Bash - Kehno
---------------
22. TNA Destination X - Surkea

Kenitys
Moderaattori
Viestit: 1873
Liittynyt: To 04.11.2004 20:11
Paikkakunta: Tsadi
Viesti:

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja Kenitys » Su 05.07.2015 11:03

Kuva
TABOO TUESDAY 2005

Raw'n brändi-ppv Taboo Tuesday oli järjestetty ensimmäisen kerran vuosi sitten. Tämä väli-ppv oli poikkeuksellinen kahdestakin syystä: 1) se järjestettiin normaalin ppv-päivän sunnuntain sijaan tiistaina ja 2) ppv:n pääideana oli vielä 2000-luvun puolivälissä varsin moderni ajatus siitä, että kaikki fanit saivat tietokoneiden avulla vaikuttaa järjestettävien otteluiden stipulaatioihin, ottelijoihin yms. Tänä vuonna ääniä annettiin jo yli 6 miljoonaa, joten ihan hyvin äänestys oli kerännyt suosiota, vaikka tiistaina järjestetyn ppv:n ostoluvut ja katsojamäärät eivät olleet toisenakaan vuonna nousseet toivotulle tasolle.

Tämänvuotisen Taboo Tuesdayn taustoihin liittyy kuitenkin myös yksi lisäkäänne. Tapahtuman selostajina eivät nimittäin olleet tutut JR ja King tai viime kuukausina paikkansa vakiinnuttanut kolmikko JR, King & Coach. Ei, tätä ppv:tä selostivat Jerry Lawler ja.... Joey Styles! Kyllä vain, h****tti oli jäätynyt ja maailmanloppu oli käsillä, mutta toden totta ECW:n vakioäänenä tunnettu Styles selosti virallista WWE:n tapahtumaa. Styles oli toki ollut mukana One Night Standissa (vaikka oli ensin ilmoittanut, ettei olisi tekemisissä minkään WWE-tuotannon kanssa), mutta kukaan ei odottanut näkevänsä (tai kuulevansa) häntä enää sen jälkeen WWE:ssä. Niin vain kuitenkin kävi, että Styles teki tässä tapahtumassa selostusdebyyttinsä WWE:ssä ja vakiinnutti paikkansa Raw'n play-by-play -selostajana kuukausien ajaksi. Itse rakastin tätä Stylesin saapumista selostajaksi, koska Styles oli todella raikas, taitava, yllättävä ja sopivasti paha suustaan. Aluksi Stylesiä ei edes sensuroitu kovin paljon, joten erityisesti tässä TT:ssä Stylesiltä kuultiin sellaisia ilmaisuja, joita ei muilta selostajilta taatusti kuultaisi.

Niin, miksi Styles sitten oli tuotu uudeksi selostajaksi? Koska Vince halusi eroon JR:stä - ainakin toviksi. Samalla kun Raw oli lokakuun alussa palannut USA Networkille, Vince oli päättänyt firman ykkösshow'n tarvitsevan raikkautta selostamoonsa. JR oli Vincen mukaan nähty. Toinen syy oli se, että JR oli joutumassa leikkaukseen, jonka takia hänen pitäisi muutenkin jäädä sairaslomalle. Niinpä 10. lokakuuta nähdyssä Raw'ssa Vince ja Stephanie McMahon (kyllä, McMahonit olivat palanneet on screen -rooleihin) yrittivät pakottaa JR:ää pyytämään anteeksi sitä, että tämä ei ollut edellisellä viikolla keskeyttänyt hyvää ystäväänsä Steve Austinia, joka oli antanut Stunnerit kaikille McMahon-perheen jäsenille. JR ei pyytänyt anteeksi, jolloin paikalle saapui Linda McMahon - joka teki heel-turnin erottamalla JR:n ja potkaisemalla tätä kulkusille. Heel-Linda nähtiin vielä seuraavan viikon Raw'ssa, mutta sitten koko turn (ja Linda) unohdettiin. Samalla kun JR:n poisjääntiä valmisteltiin, Vince etsi kuumeisesti uutta selostajaa. Vincen selvä ykkösvalinta oli UFC:n selostaja Mike Goldberg, ja hetken aikaa WWE ehti olla jo varma, että Goldberg todella jättäisi UFC:n juuri ennen firman seuraavaa ppv:tä ja siirtyisi WWE:hen. Goldberg kuitenkin perui viime hetkellä, ja Vince oli ilman Raw'n ykkösselostajaa. Hätäratkaisuna rooliin iskettiin parin viikon ajaksi Jonathan Coachman, kunnes tässä ppv:ssä Coachin paikan otti sitten Vincen suurella rahalla rekrytoima Joey Styles. Styles tosin väitti tässä ppv:ssä vielä olevansa paikkaamassa Coachia vain yhden illan ajan, koska Coachilla oli ottelu oteltavana.

Kuva Kuva
Chris Masters & Snitsky vs. Matt Hardy & Rey Mysterio
Tämäpä olikin varsin erikoinen alku illan show'lle: kyseessä oli nimittäin ensimmäinen kerta brand split -ppv:eiden aikakauden alkamisen jälkeen, kun väli-ppv:ssä nähtiin Interpromotional Match. Syy tähän oli se, että viimeistään lokakuun alusta lähtien WWE oli tosissaan alkanut rakennella pitkään kytenyttä Raw'n ja Smackdownin välistä brändisotaa. Homma alkoi kunnolla siitä, kun Raw'n Homecoming-erikoisjaksossa (paluu USA Networkille) Eric Bischoff ei antanut Smackdownin kuuden ME-painijan otella omaa otteluaan, joka oli alun perin buukattu illalle, koska Bischoffin mukaan "Smackdown ei kiinnostanut ketään". Tästä sitten alkoi Teddy Longin ja Eric Bischoffin välinen nokittelu. Ericillä oli myös oma lehmä ojassa, sillä hän oli viime aikoina epäonnistunut lähes kaikissa tavoitteissaan, ja Vince oli antanut ymmärtää Ericille, että menon olisi muututtava, tai Bischoff saisi kenkää. GM:eiden välinen nokittelu oli muuttunut nopeasti myös painijoiden väliseksi sodaksi: erityisesti Edge ja Chris Masters olivat hyökänneet Smackdownin painijoiden kimppuun ja aiheuttanut näille ongelmia. Niinpä ppv:hen buukattiin tämä ottelu, jossa alun perin Edgen ja Mastersin piti kohdata kaksi yleisön valitsemaa SD-painijaa. Vaihtoehtoina olivat Mysterio, JBL, Christian, Hardcore Holly - ja Matt Hardy, joka oli joutunut lähtemään Raw'sta hävittyään Edgelle lokakuun alussa nähdyn "Loser Leaves Raw" -ottelun. Teddy Long oli kuitenkin nopeasti kaapannut Hardyn Smackdownin puolelle, joten hän oli nyt osa sinistä brändiä. Yleisö valitsi Mysterion ja Hardyn, ja koska Edge ei halunnut otella Hardya vastaan, hän ilmoitti, ettei hän ole kiinnostunut Raw'sta tai Smackdownista. Samalla Snitsky ilmaantui korvaamaan Edgen. Ottelussa oli myös kaksi tuomaria, yksi molemmista brändeistä.

Vaikka olen tämän tapahtuman katsonut silloin 10 vuotta sitten kun se tuli tuoreeltaan, en todellakaan muistanut tämän tapahtuman kortista paljon mitään. Niinpä minulla ei ollut mitään muistikuvaa myöskään siitä, että Edge vetäytyisi ottelusta viime hetkellä ja että hänen tilalleen tulisi Snitsky. Niinpä olin varmaan yhtä pettynyt tuosta käänteestä kuin olin myös ensimmäisellä kerralla. j******ta: Snitsky? Meinasi tappaa kiinnostukseni heti alkuun. Tsemppasin kuitenkin ja päätin katsoa koko ottelun, ja perhana soikoon - tästä kuoriutuikin oikein 80-luvun henkinen viihdytävä isot köriläät vs. nopeat taiturit -kamppailu. Tuli ihan mieleen kaikki Rockersin kohtaamiset muun muassa Akeemin ja Big Bossmanin sekä muiden vastaavien tyyppien kanssa. Hitto, tämä ottelu oli hyvä. En olisi uskonut sitä etukäteen, mutta Hardy ja ennen kaikkea Mysterio tekivät oikeasti sen verran kovasti töitä, että saivat aikaan viihdyttävän openerin. Jälleen pitää antaa myös kehuja Mastersille, joka yritti kovasti ja hoiti oman roolinsa kunniakkaasti. Eikä se Snitskykään ihan sysipaska ollut tässä. Aikaakin oli oikein mukavasti, eikä ottelu silti tuntunut pitkästyttävältä. Niinpä kokonaisuutena hyvä kamppailu, mutta ei sentään sen enempää ilmeisten puutteiden vuoksi.
*** (13:46)
Voittajat:
Spoiler: näytä
Matt Hardy & Rey Mysterio (Mysterio pinned Masters after a 619 and a Springboard Splash)
Kuva Kuva
Rob Conway & Tyson Tomko vs. Jimmy Snuka & Eugene
Haha, Rob Conwayn singles-push. Oikeastaan kaikkien La Résistance-kavereiden singles-pushit olivat aika surullista katsottavaa La Resin hajoamisen jälkeen. Grenieristä tehtiin malli nimeltä Sylvan, Duprée ei tehnyt mitään järkevää ja Conway... Conwaysta tuli itseään ja omaa ulkonäköään rakastava "Con-Man". Kieltämättä Conwayn uusi look oli aika huikea, ja samaa voi sanoa miehen sisääntulomusiikista. Muistan kun monet Alertissakin oikeasti uskoivat, että Conwaysta tulisi vielä merkittävä nimi midcardissa tällä gimmickillä. Eikä sinänsä mikään ihme: Conway oli ihan hyvä sekä mikissä että kehässä. Homma ei vain toiminut. No, Conwayn singles-uran merkittävimmäksi jäänyt feud oli varmaan tämä, joka alkoi tuosta monesti mainitsemastani Homecoming-jaksosta, jossa WWE-paluunsa tehnyt ja TNA:lle pitkät haistattanut Dusty Rhodes oli koonnut porukan legendoja juhlimaan Raw'n historiaa. Conway keskeytti nuo juhlat, alkoi aukoa päätään legendoille ja sai lopulta turpaansa. Tämä jos mikä raivostutti Conwayn, ja seuraavina viikkoina hän pieksi kehässä sellaiset... legendat kuin Doink The Clownin, Koko B. Waren ja Greg Valentinen. Hyvin nopeasti legendat saivat avukseen aina yhtä innokkaan Eugenen, joka ei voinut sietää Conwayn ilkeyttä ja tahtoi yhdessä legendojen kanssa antaa tälle opetuksen. Niinpä ppv:hen buukattiin Handicap Match, jossa yleisö saisi päättää, kenen legendan kanssa Eugene painisi Conwayta vastaan. Vaihtoehdot olivat Jim Duggan, Jimmy Snuka ja Kamala. Viime hetkellä ennen ottelun alkua Eric Bischoff päätti tasoittaa ottelun lähtökohtia antamalla Conwaylle joukkuepariksi Tyson Tomkon.

Monilla arvostelijoilla on eri näkemyksiä siitä, miten eri tyylisiä otteluita pitäisi arvostella. Esimerkiksi enska on viime aikoina Smarksidessa ottanut kantaa sen puolesta, että kaikkia otteluita ei voi arvioida samalla tähtiarvosanaskaalalla, koska se ei ole reilua eri roolissa olevia otteluita varten. Hyväkään filler-ottelu ei ole perinteisellä tähtiarvosanalla (ainakaan yleensä) huippuluokan ottelu, jos sitä arvioidaan samoilla kriteereillä kuin pääotteluita. Allekirjoitan tämän väitteen, mutten näe mitään ongelmaa silti arvioida kaikkia otteluita samoilla kriteereillä. Tilanne olisi eri ehkä sitten, jos antaisin PPV:eistä jonkun keskiarvosanan tähtiarvosanojen pohjalta, mutta sitä en ole tehnyt koskaan. Ei, huomioin kokonaisarvosanassa monta muuta asiaa kuin tähtiarvosanojen keskiarvosanan. Niinpä minusta juuri reiluuden nimissä onkin kiva arvioida kokonaisuuden lisäksi myös sitä, minkä tasoinen jokainen ottelu ihan puhtaasti painiotteluna on tiettyjen kriteerien mukaan. Tämä pitkä pohjustus päättyy lyhyeen arvioon: otteluna tämä oli juuri näillä kriteereillä varsin heikko, ja tämä onnistui tarjoamaan varsin nimellisesti viihdyttäviä painiotteita. Roolissaan tämä oli kuitenkin varsin ok: kiva kevyt välihassuttelu.
*½ (6:21)
Voittajat:
Spoiler: näytä
Jimmy Snuka & Eugene (Snuka pinned Conway after a Superfly Splash)
Kuva Kuva
Carlito vs. Mankind
Lokakuun puolivälin Raw'ssa Carlito sai Cabana-talk show'hunsa yllätysvieraan, kun Mick Foley keskeytti Carliton, joka oli keskittynyt haukkumaan (juuri vikkoa aiemmin potkut saanutta) Jim Rossia. Foley puolusti JR:ää ja haukkui muutenkin Carlitoa. Carlito oli puolestaan sitä mieltä, että Foley oli kaikkea sitä, mitä Carlito inhosi painissa: Foley ei ollut pätkän vertaa cool. Miesten välinen sanasota ei muuttunut tuolla kertaa fyysiseksi, mutta seuraavalla viikolla Carlito hyökkäsi Foleyn kimppuun, kun tämä toimi Raw'n ottelussa erikoistuomarina, ja sylki omenat Foleyn naamalle. Ppv:hen buukattiin miesten välille ottelu, jossa yleisö saisi päättää, missä kolmesta persoonastaan (Dude Love, Cactus Jack vai Mankind) Foley saapuisi paikalle. Ppv:tä edeltävässä Raw'ssa Foley veti titantronilta hienon promon, jossa hän dissasi Carlitoa esiintymällä vuorotellen kaikissa kolmessa persoonassaan.

Kuten muistelin 10 vuoden takaisen mielikuvani perusteella, tämä ottelu jäi ikäväksi pettymykseksi. Tässä oli kyllä pari nättiä kohtaa, kuten Carliton Standing Dropkick kehän ulkopuolella, minkä seurauksena Mankind rojahti todella kivuliaan näköisesti teräsportaita päin. Muutenkin Mankind ja Carlito kyllä tuntuivat toimivan ihan kivasti toisiaan vastaan... mutta lopulta tästä ottelusta - samoin kuin koko kaksikon minifeudista - puuttui se todellinen tekemisen meininki. Tämä ei todellakaan ollut seuraava Orton vs. Foley, eikä WWE:llä tuntunut olevan edes mitään halua tehdä tästä sellaista. Se on tosi harmi, koska Carliton tulevaisuus tästä eteenpäin olisi voinut olla hyvin erilainen (tai sitten ei), jos tästä feudista olisi lähdetty tekemään vastaavaa spektaakkelia. Nyt tämä oli vain minifeud, jonka päätteeksi Mankind ja Carlito ottelivat varsin yhdentekevän ottelun. Foley - vaikka ei ollut missään nimessä uransa parhaassa kunnossa - ja Carlito pystyivät heikommankin buukkauksen keskellä ja aivan liian lyhyellä ajalla vetäisemään oikein kivan väliottelun, mutta olosuhteiden takia eivät yhtään enempää.
**½ (7:22)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Mankind (Mandible Claw)
Kuva Kuva
Lance Cade & Trevor Murdoch (c) vs. Big Show & Kane - World Tag Team Championship
Illan ensimmäisessä mestaruusottelussa uudet joukkuemestarit Cade ja Murdoch puolustivat vöitään vaatimatonta Big Show'n ja Kanen joukkuetta vastaan. Cade ja Murdoch olivat siis voittaneet vyöt Hurricanelta ja Roseylta, mutta tämä oli nyt heidän ensimmäinen todellinen haasteensa. Haastajat joukkuemestareille oli viime vuoden tapaan valikoitu niin, että päämestaruusottelun osanottajaäänestyksen kaksi häviäjää pääsivät lohdutuspalkintona haastamaan joukkuemestarit. Viime vuoden tapaan päämestaruusottelun äänestyksen oli voittanut Shawn Michaels, joten näin 10 vuotta myöhemmin varsin merkittävää kulttimainetta (ja myös suurta inhoa) nauttivat Big Show ja Kane joutuivat muodostamaan joukkueen tätä ottelua varten. Tässä vaiheessa syksyllä 2005 Show'n ja Kanen yhteistyökyky oli täysi mysteeri: miehet olivat lähinnä painineet toisiaan vastaan eivätkä toistensa kanssa. Erityisen suuri kysymysmerkki oli Kane, joka oli kesän Edge-feudin jälkeen jäänyt pois ruudusta ja tehnyt paluunsa vain pari viikkoa ennen tätä ppv:tä.

Tämä ottelu oli ihan jees joukkueottelu, mutta ei yhtään sen enempää. Oikeastaan Raw'n joukkuedivisioonan ongelmia kuvastaa aika hyvin se, että kahtena vuotena peräkkäin mestaruuden haastajat on Taboo Tuesdayssa pitänyt raapia niistä ME-painijoista, jotka eivät päässeet illan päämestaruusotteluun. Tällä kertaa tosin otteluun valikoitunut kombinaatio oli paljon parempi kuin viime vuoden Benoit & Edge, eikä tässä vaiheessa kukaan varmaan arvannut, kuinka pitkäaikainen kaksikko Kanesta ja Show'sta tämän ansiosta muodostui. Osittain juuri Kanen ja Show'n joukkueen vahinkosyntymisen ja ottelun sinänsä ihan mielenkiintoisen tarinan vuoksi olisin halunnut kovasti tykätä tästä ottelusta enemmän kuin mitä oikeastaan tykkäsin... Mutta ei tässä vain ollut painillisesti mitään erikoisempaa kuin tavallisessa tv-tason joukkuekamppailussa. Ei erityisen näyttäviä liikkeitä, onnistunutta tarinankerrontaa tai hyvää tunnelmaa. Ihan vain kiva välipalaottelu, mutta se siitä. Huonomminkin voisi toki vielä mennä.
** (7:59)
Voittajat:
Spoiler: näytä
Big Show & Kane (Show pinned Cade after a Double Chokeslam)
Kuva Kuva
Jonathan Coachman w/ Goldust & Vader vs. Batista - Street Fight Match
Illan toinen Interpromotional Match oli semmoinen katastrofi, etten tiedä, mistä aloittaa. No, kaikki lähti liikkeelle siis niistä arvostelun alussa mainitsemistani JR:n potkuista. Kun Coachista tuli seuraavalla viikolla Raw'n "ykköselostaja", otti hän kaiken ilon irti pukeutumalla JR-tyyliseen cowboy-hattuun ja pilkkaamalla muutenkin JR:ää parhaansa mukaan. Tämä pilkka päättyi kuitenkin lyhyeen, kun Steve Austin hiljensi Coachin ja pakotti tämän poistumaan pelokkaana kehästä. Stephanie McMahon suostui Austinin vaatimukseen siitä, että Taboo Tuesdayssa nähtäisiin hänen ja Coachin välinen kohtaaminen, jossa olisi selvät stipulaatiot: Jos Austin voittaisi, JR saisi tulla takaisin. Jos Coach voittaisi, myös Austin saisi kenkää. Yleisö saisi päättää, olisiko kohtaaminen väittely, kädenvääntö vai Street Fight Match. Näin painihistoriallisesti jälkikäteen tämä on aika merkittävä juttu: Austin ei ole paininut ikinä yhtään ottelua vuoden WM XIX:n Rock-ottelun jälkeen, eli jos homma olisi mennyt suunnitellusti, Austinin viimeiseksi otteluksi olisi voinut jäädä TT-kohtaaminen Coachin kanssa.

Näin ei kuitenkaan käynyt, koska Vince halusi, että Austin häviää Coachille puhtaasti. Tämmöiseen pelleilyyn Austin ei suostunut, joten hän teki samoin kuin vuonna 2003 kieltäydyttyään jobbaamasta: pakkasi kamansa ja häipyi. Tämä siis vain pari päivää ennen Taboo Tuesdayta. Niinpä WWE:llä oli käsissän järjetön soppa, ja se päätettiin ratkaista niin, että Vincen ilmoitettua Austinin "joutuneen onnettomuuteen", Coach esitti avoimen haasteen ppv-otteluun kenelle tahansa Smackdownin painijalle. Tuon haasteen otti vastaan kukapa muu kuin yhden illan Raw-paluunsa tekevä World Heavyweight -mestari Batista. Äänestettävät stipulaatiot tälle ottelulle pysyivät samana, mutta JR-panokset unohdettiin ilman mitään lisämainintaa. Tässä ei kuitenkaan edes ollut kaikki, sillä lisähuumoria koko kuvioon aiheutti se, että viimeisessä Raw'ssa ennen TT:tä Coach oli raahannut paikalle kaksi "henkivartijaa" Austinin menneisyydestä (koska Coachin oli tarkoitus kohdata Austin): Goldustin ja Vaderin. TNA:sta WWE:hen hetkeksi loikannut Goldust oli aika heikkokuntoisen näköinen, mutta se oli pientä verrattuna rapakuntoiseen Vaderiin, joka kaatui perseelleen yrittäessään poistua kehästä. Klassikkokamaa. Sitä on myös tähän feudiin kuulunut videoangle, joka nähtiin pari viikkoa ennen TT:tä ja jossa Vince McMahon teki törkeää pilaa JR:n leikkauksesta kiskomalla erinäisiä asioita Rossin p****estä. Stay classy, WWE.

Mitäpä tähän nyt edes sanomaan? Tätä ottelua ei ollut tarkoitettu millään asteikolla hyväksi kokonaisuudeksi, ja tavoitteen täyttymisestä pitää nostaa hattua, koska sitä se ei todellakaan ollut. Batista vs. Coach on jo paperilla sellainen kombinaatio, että on oikeastaan ihan sama, mikä stipulaatio tai mitä tahansa muuta tähän otteluun olisi tungettu, koska lopputulos olisi ollut joka tapauksessa sama. Ottelu ei kiinnosta ketään, ja lyhyen kestonsakin ajan touhu on lähinnä vaivaannuttavaa. Tästä kaikesta sitten herääkin kysymys siitä, että oliko WWE:n oikeasti pakko tunkea tämä kokonaisuus mukaan ppv:hen vielä sen verran, kun Austin jäi viime hetkellä pois? En tiedä, olisiko Austin vs. Coach ollut yhtään sen parempi kokonaisuus, mutta ainakin siinä olisi ollut jotain taustaa. Nyt tämä oli vain aivan järjetön squash. Silti tästä kaikesta haukkumisesta huolimatta annan ottelulle puolikkaan, koska kyllähän Coach + Goldust + Vader -kombinaatio oli kaikessa absurdiudessaan jotain niin mieletöntä, että se herätti parikin naurunpyrskähdystä. Batistan ja Vaderin yhteenotto vuonna 2005: hinnatonta.
½ (4:22)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Batista (Batista Bomb)
Kuva
6 Diva Fulfill Your Fantasy Battle Royal - WWE Women's Championship
Participants: Ashley, Candice Michelle, Mickie James, Victoria, Maria, Trish Stratus (c)
Viime vuoden Taboo Tuesdayn tapaan naisten mestaruudesta oteltiin Battle Royalissa, jossa yleisö sai päättää, mihin asuun naiset olivat pukeutuneet. Vaihtoehdot olivat niinkin yllättävät kuin Lingerie, Leather & lace ja Cheerleader. Kun suosikiksi valikoitu lingerie, Jerry Lawler tarjosi kevyesti yhden koko uransa parhaista vitseistä: "Lingerie! I like that. It's almost as good as bra and panties." Niin, asuvalintojen lisäksi mielenkiintoista tässä Battle Royalissa oli muuan Mickie Jamesin ppv-debyytti. Alexis Lareena indykehissä tunnettu James oli tehnyt WWE-sopparin alkuvuodesta ja teki WWE-debyyttinsä lokakuussa ilmoittautumalla Trish Stratuksen suurimmaksi faniksi. Tähän mennessä Jamesin fanitus oli vaikuttanut varsin viattomalta, ja hän oli keskittynyt taggailemaan fanituksen kohteensa kanssa heel-diivoja vastaan. Tämä oli ehkä hieman harmittanut Diva Search -voittajaa Ashleyta, joka oli tähän saakka ollut Trishin joukkuepari.

Tämä ppv ei ole openerin jälkeen tarjonnut mainittavammin (tai siis, ollenkaan) iloisia yllätyksiä, joten nyt kun edes pieni iloinen yllätys on käsillä, on siitä otettava ilo irti. Tämä oli nimittäin varmaan yksi parhaista näkemistäni WWE:n naisten Battle Royal -otteluista. Kaikki lähtökohdat huomioon ottaen ei tämä silti missään tapauksessa ollut enempää kuin kahden tähden arvoinen suoritus, koska painillinen anti jäi kuitenkin sen verran vähäiseksi ja koska WWE:n piti parhaansa mukaan yrittää pilata ottelun uskottavuutta pistämällä kaikki naiset painimaan alusvaatteissaan. Näistä seikoista huolimatta tämä ottelu ihan oikeasti onnistui tehtävässään: tämä oli hyvin buukattu, tässä nähtiin viihdyttäviä painiotteita ja tässä oli oikeasti kunnon tarina (liittyen Trish Stratuksen ja hänen uuden faninsa/stalkkerinsa Mickie Jamesin tilanteeseen). Painijat eliminoitiin juuri oikeassa järjestyksessä aloittaen heikoimmista ja jättämällä ne kolme oikeasti taidokasta lopuksi kehään vetämään rehellisesti hyvää naisten ottelua. Myös Candicelle ja Ashleylle pitää antaa peukut ylös siitä, että molemmat yrittivät tosissaan. Ainut turhake oli Maria. Kokonaisuutena siis yllättävän ok naisten ottelu, kun lähtökohtana oli alusvaate-Batte Royal.
** (5:23)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Trish Stratus (Last elimination: Mickie James eliminated Victoria and herself)
Kuva Kuva
Ric Flair (c) vs. Triple H - Steel Cage Match for the WWE Intercontinental Championship
Sitten tämä. Kaikki oli alkanut siitä, kun Ric Flairin paras ystävä Triple H teki paluunsa Homecoming-Raw'ssa Flairin joukkueparina Carlitoa ja Chris Mastersia vastaan. HHH sai ensimmäistä kertaa moneen vuoteen suuret hurraukset, koska näytti tosiaan siltä, että myös Hunter oli Flairin tavoin kääntynyt faceksi. Toisin kuitenkin kävi: ottelun jälkeen HHH poimi tutun lekansa ja täräytti sillä Flairia suoraan kalloon. Sen jälkeen HHH pieksi Flairia kehässä niin kauan, että tämä vuoti verta kuin pistetty sika. Tämäkään ei riittänyt Hunterille, joka raahasi Flairia ympäri backstagea ja paiskasi hänet limusiiniin, joka ajoi Flairin pois paikalta. Seuraavalla viikolla HHH antoi selityksen teoilleen: HHH:n mukaan hän oli pelastanut Flairin siitä tilasta, mihin tämä oli 2000-luvun alussa ajautunut. Flairista oli HHH:n mukaan tullut vain haamu menneisyyden suurusajoistaan, ja Flair oli aivan lähellä kadota kokonaan painimaailmasta, kun HHH poimi hänet ja teki hänestä taas merkittävän antamalla Flairin seistä Triple H:n taustalla. Nyt Flair oli päättänyt irtautua HHH:sta, eikä Hunter voinut hyväksyä sitä, että Flair seisoi keskellä kehää ja antoi toisten sylkeä omenat kasvoilleen. Tai että Flair alentuisi juhlimaan keskinkertaista Intercontinental-mestaruutta. HHH:n mukaan oli aika päästää Flair tuskistaan. Seuraavilla viikoilla miehet ottivat sitten brutaalisti yhteen, ja ppv:hen buukattiin miesten välille IC-mestaruusottelu. Fanit saisivat valita stipulaatioksi joko Singles Matchin, Submission Matchin tai Steel Cage Matchin. Ennen ppv:tä Flair aneli faneilta, että nämä valitsisivat Steel Cagen.

Huh huh. Tämä ottelu oli jotain aivan muuta kuin mitä WWE on yleensä tarjonnut - ja aivan jotain muuta kuin mitä PG-WWE ikinä pystyisi tarjoamaan. Tämä oli brutaali. Tämä oli väkivaltainen. Tämä oli verinen. Tämä oli niin lähellä Death Matchia kuin WWE:ssä voidaan päästä. Tätä ottelua katsoessa tuli taas sellainen olo, että vaikka yleensä en ikinä enää kaipaakaan nyky-WWE:tä katsoessa verta, päähän kohdistettuja tuoliniskuja tai muuta vastaavaa, jossain todella poikkeuksellisessa tapauksissa ne vain kuuluvat erottamattomasti tarinaan ja nykylinjauksellaan WWE jättää nuo tarinat kertomatta. Tämä oli yksi niistä harvoista tapauksista, joka ei olisi ollut ollenkaan sama juttu ilman kaikkia edellä luettelemiani elementtejä. Triple H ja ennen kaikkea Ric Flair kaikessa yksinkertaisuudessaan pistivät kroppansa 100-prosenttisesti likoon, vetivät aivan käsittämättömän hurjan tappelun, hyödynsivät hyvin teräshäkkiä ja kertoivat samalla aivan mielettömän tarinan. Tällaisia otteluita nähdään aivan liian vähän. Painiteknillisesti tämä ei ollut mikään vuoden ottelu -tasoinen koitos, mutta tällä on niin paljon muita ansioita, että tämä huippuottelu on kiistaton MOTYC. Mieletön koitos.
****½ (23:47)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Ric Flair (Escaped the cage)
Kuva Kuva Kuva
John Cena (c) vs. Kurt Angle vs. Shawn Michaels - WWE Championship
Kurt Angle oli voittanut John Cenan Unforgivenissä, mutta ainoastaan diskauksella. Eric Bischoff ei meinannut antaa tämän haitata, vaan hän oli luovuttamassa mestaruusvyötä Anglelle Unforgivenin jälkeisessä Raw'ssa. Vince McMahon kutenkin keskeytti tämän ja ilmoitti, että Cena on yhä mestari. Sen sijaan Vince buukkasi Bischoffin ja Cenan välille ottelun Homecoming-Raw'hon. Tuossa ottelussa oli myös panoksena Cenan mestaruus, mutta Cena onnistui voittamaan ottelun Anglen loputtomista sekaantumisista huolimatta. Samaan aikaan Anglen lisäksi myös monet muut Raw-painijat olivat alkaneet ilmoittaa kiinnostustaan päämestaruutta kohtaan. Heidän mielestään oli vähintään kohtuutonta, että Angle sai otella mestaruudesta kuukaudesta toiseen. Myös Vince halusi nähdä mestaruudesta Triple Threat Matchin Taboo Tuesdayssa, joten sellaisen Bischoff buukkasi. Toiseksi haastajaksi Bischoff tietenkin valitsi luottomiehensä Anglen, joka ei ollut vieläkään virallisesti hävinnyt Cenalle (Angle oli voittanut Cenan pari viikkoa ennen ppv:tä non title -ottelussa, kun Bischoff oli pistänyt Cenan väkisin taputtamaan pitämällä kiinni tämän kädestä). Kuten jo tiedämme, äänestyksessä toiseksi osanottajaksi tähän valittiin Shawn Michaels, jolla olikin runsaasti historiaa Kurt Anglen kanssa. Miesten välinen ratkaiseva ottelu oli nähty Homecoming-Raw'ssa, mutta tuo Iron Man Match oli päättynyt tasatilanteeseen.

Periaatteessa tämä oli oikein hyvä suoritus ja onnistunut päätös illalle. Kolmen kovatasoisen painijan Triple Threat Match, joka pysyi kasassa alusta loppuun ja jossa nähtiin muutamia kovia spoteja, kuten Cenan paiskaaminen Front Suplexilla pöydästä läpi ja Michaelsin mieletön Flip Dive kehästä ulos Anglen päälle. Oikeastaan tällä olisi ollut siis kaikki mahdollisuudet nousta huippuluokan otteluksi - mutta tästä vain puuttui se joku. Se todellinen merkittävyyden tuntu ja intohimoinen taistelu WWE:n arvokkaimmasta vyöstä. Tämä oli vain hieno taidonnäyte erityisesti Michaelsin ja Anglen osaamisesta, mutta ei lopulta sen enempää. Suurin syy tähän tunteeseen oli se, että Cena osoitti tässä ottelussa taas ikävästi vihreytensä vetämällä ottelun loppupuolella niin älytöntä no-sellausta, etten yhtään ihmettele sitä, että tämä oli nyt ensimmäinen ppv, jossa yleisö tuntui olevan lähes puhtaasti Cenaa vastaan ja Anglen puolella. Tämä oli vielä aikakautta, jolloin selostajat eivät saaneet mainita asiasta mitään, joten Cena-buuausten aikana King ja Styles olivat vain hiljaa. Mutta olisin minäkin tosiaan buuannut, kun selostuspöydän läpi paiskattu Cena ryntää muutamaa minuuttia myöhemmin kehään ja sekoittaa soppaa sellaisella vauhdilla kuin ei olisi mitään iskua ottanut koko ottelun aikana. Jo pelkästään tämä söi sen verran paljon tunnelmaa, että tämä ottelu ei onnistunut lunastamaan kaikkea potentiaaliaan vaan jäi hienoista liikkeistään huolimatta huippuottelutason alapuolelle.
***½ (16:42)
Voittaja:
Spoiler: näytä
John Cena (Pinned Michaels after an FU)
*** Ric Flair
** Triple H
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio Taboo Tuesdaysta: WWE teki sen taas. Ennen viimeistä kahta ottelua olin jo valmis kiroamaan tämän ppv:n täysin ja toteamaan, että tämä on oikein malliesimerkki kaoottisesta välitapahtumasta. Sitten kuitenkin WWE hiljensi taas kaikki kriiitikot (myös minut) tarjoamalla aivan pirun kovan Flair vs. HHH:n ja siihen päälle vielä oikein hienon päämestaruusottelun. Tästä voisi ottaa mallia muuan TNA, joka tarjoaa vuoden suurimman ppv:nsä Main Eventinä pelkkää suunnitelematonta kuraa. Hyvän openerin ja kahden viimeisen ottelun upeuden ansiosta tämä nousee kuin nouseekin Ok:n puolelle.

1. WWE WrestleMania 21 - Hieno
2. ECW One Night Stand - Hieno
3. WWE Vengeance - Hieno
---------------
4. TNA Unbreakable - Hyvä
5. TNA Lockdown - Hyvä
6. WWE Royal Rumble - Hyvä
7. TNA Sacrifice - Hyvä
8. TNA No Surrender - Hyvä
9. WWE SummerSlam - Hyvä
---------------
10. TNA Bound For Glory - Ok
11. WWE Unforgiven - Ok
12. TNA Final Resolution - Ok
13. WWE Judgment Day - Ok
14. WWE Taboo Tuesday - Ok
15. TNA Against All Odds - Ok
16. WWE Backlash - Ok
17. TNA Slamiversary - Ok
18. WWE No Mercy - Ok
---------------
19. WWE New Year's Revolution - Kehno
20. WWE No Way Out - Kehno
21. TNA Hard Justice - Kehno
22. WWE The Great American Bash - Kehno
---------------
23. TNA Destination X - Surkea

Kratos
Viestit: 588
Liittynyt: Pe 08.07.2005 14:33
Paikkakunta: Muonio

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja Kratos » Su 05.07.2015 19:15

Kenitys kirjoitti:Tässä vaiheessa syksyllä 2005 Show'n ja Kanen yhteistyökyky oli täysi mysteeri: miehet olivat lähinnä painineet toisiaan vastaan eivätkä toistensa kanssa.
Big Shown ja Kanen legendaarinen joukkue sai itseasiassa alkunsa jo vuonna 2001 heidän voittaessaan Hardyt joukkuemestaruuksien ykköshaastajuus-ottelussa. Tämän jälkeen herrat suuntasivat vuoden 2001 Vengeanceen ja kohtasivat Dudleyt joukkuemestaruudesta. Taisivat tämänkin jälkeen otella ainakin pariin otteeseen vielä Dudley Poikia vastaan.
If <s>God</s> Vince has a masterplan, that only he understands?
Trisu kirjoitti:Kratos on kyllä ihana badass. :heart: =P~

Avatar
What
Viestit: 3066
Liittynyt: To 20.07.2006 13:07
Paikkakunta: Rivers Mouth

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja What » Ma 06.07.2015 10:58

Flairin & HHH:n häkkimatsi oli kyllä ehdottomasti vuoden parhaimmistoa. :tu: Itse en sitä ihan motyc tasoiseksi nosta, mutta hyvin mieluunpainunut ottelu joka tapauksessa.

Kenitys
Moderaattori
Viestit: 1873
Liittynyt: To 04.11.2004 20:11
Paikkakunta: Tsadi
Viesti:

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja Kenitys » Ti 14.07.2015 17:28

Hehe, hyvä huomata, että lukijat ovat tarkkana, jos jotain paskaa tulee suollettua. Olisihan tuo Big Show'n ja Kanen pikainen yhteenliittymä pitänyt muistaa, kun ei tuon tapahtuman arvostelusta ole edes niin montaa vuotta aikaa... Jäi vain niin lyhyeksi, että aivot ovat näköjään sen blokanneet kokonaan. Joka tapauksessa, kiitos tarkennuksesta Kratokselle. Whatille myös tattis kommentista. Itse vain tykkään niin paljon Flairin ja HHH:n kemiasta sekä tarinankerronnasta, että menee kirjoissani MOTYC-puolelle.

Tämä tulee pari päivää myöhässä, kun olin viikonloppuna muilla mailla vierahilla.

Kuva
GENESIS 2005

TNA:n ensimmäinen Bound For Gloryn jälkeinen ppv järjestettiin vain kolme viikkoa BFG:n jälkeen. Päivämäärä sattui olemaan 13.11.2005, joka on ikävä kyllä myös se traaginen päivä, jolloin Eddie Guerrero löytyi hotellihuoneestaan kuolleena. Niinpä tämä ppv oli heti alkuteksteissä omistettu Eddien muistolle, ja tapahtuman aikana muun muassa Konnan ja Team 3D muistivat Eddietä promoissaan. Varsinkin Eddien hyvin tunteneille painijoille tämän ppv:n veto Eddien kuolinpäivänä ei varmasti ollut ihan helppo tehtävä, mutta joka tapauksessa tapahtuma kulki alusta loppuun. Ppv:n selostajina tutut Don West ja Mike Tenay. Haastattelijana tutusti Shane Douglas.

Kuva Kuva
Raven vs. PJ Polaco w/ Larry Zbyszko
No niin, tästä alkaa sitten virallisesti mestaruuskomitean puheenjohtajan Larry Zbyszkon heel-aikakausi ja samalla feud Ravenin kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun Jeff Jarrett vei NWA World Heavyweight -mestaruuden Ravenilta Kanadassa järjestetyssä house show'ssa. Authority figurena toimiva Zbyszko oli buukannut tuon ottelun, ja sen jälkeen hän ei syystä tai toisesta ollut myöntänyt Ravenille rematchia. Mitään kovin järkevää selitystä tuohon ei missään vaiheessa Zbyszkolta saatu: miehillä oli tosin ollut erimielisyyksiä jo keväällä, jolloin Raven oli ollut vielä alhainen heel. Nyt Ravenista oli tullut yleisönsuosikki, mutta Zbyszko kääntyi silti häntä vastaan ja otti samalla itse inhokin roolin. Bound For Gloryssa Zbyszko ei päästänyt Ravenia ollenkaan Gauntlet Matchiin, jonka voittajasta tuli mestaruuden ykköshaastaja. BFG:n jälkeen "lone wolf" Raven ja Zbyszko olivatkin olleet sitten pahasti nokikkain, ja tähän ppv:hen tultaessa tunteet olivat roihahtaneet vihan liekkeihin. Ppv alkoi sillä, kun Raven ja Zbyszko saapuivat kehään, ja Zbyszko tarjosi Ravenille kahta vaihtoehtoa: tämä joko kuittaisi eropaperit ja nostaisi muhkean palkkasekin tai jäisi TNA:han, jolloin Zbyszko tekisi hänen elämästään helvettiä. Zbyszko vielä aukoi Ravenille päätään jostain "tyttöystävästä", joka jäi kaikille mysteeriksi. Raven ei tietenkään halunnut lähteä, joten Larry ilmoitti, että hänellä olisi Ravenille luvassa runsaasti vastustajia tämän historiasta. Nyt luvassa oli aikaisemmin Justin Crediblenä tunnettu PJ Polaco, jota oli nähty TNA:ssa viimeksi vuonna 2003.

Aika erikoinen tapa avata ppv. Raven ja Credible - tai siis Polaco - eivät ole (ainakaan tässä vaiheessa uraansa) enää mitään tyypillisimpiä opener-painijoita, jotka saisivat räjähtävillä liikkeillä tai muuten nopealla meiningillä yleisön syttymään. Sitä paitsi tämä ottelu oli taustatarinaltaan tavallaan jopa turhan "merkittävä" openeriksi. Kyse oli kuitenkin entisen päämestarin taistelusta ja yrityksestä päästä takaisin päämestaruuskuvioihin kiinni. Miksi tämä siis tungettiin openeriksi? Varsinkin kun ottelun painillinen anti oli varsin mitäänsanomatonta ja oikeastaan vielä heikompaa kuin olisin etukäteen ajatellut. Ehkä Polaco ei vain oikein ollut iskussa. Ehkä Raven ei ollut oikein iskussa. Ehkä miesten kemiat eivät oikein toimineet keskenään. Ehkä viisi minuuttia oli turhan vähän aikaa. Ehkä tämmöiset välipalalta maistuvat perussäännöillä käytävät ottelut eivät vain ole Ravenin tai Crediblen vahvimpia osaamisalueita. Oli miten oli, mutta tästä ottelusta ei jäänyt käteen käytännössä mitään. Ihan siedettävää mäiskintää, mutta painiotteluna aika heikko.
*½ (5:45)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Raven (Raven Effect)
Kuva Kuva
Team Canada (Young & A-1 & Roode) vs. 3 Live Kru - Special Referee: Kip James - Six Sided Stick Fight Match
Voi kyllä vain. 3 Live Kru'n ja Team Canadan feud sen kuin jatkuu, vaikka mitään varsinaista syytä siihen ei ole edelleenkään kerrottu. Tai siis eiväthän 3LK ja Team Canada ole missään vaiheessa pitäneet toisistaan, mutta näiden kahden porukan suurimmat feudaukset käytiin jo alkuvuodesta, ja nyt ne on lämmitelty ihan tyhjästä uudelleen. Oikeastaan siis tämänkin ottelun varsinainen storyline-merkitys oli jälleen Kip Jamesissa: Kip haluaisi olla virallisesti osa 3LK:ta ja auttaa heitä parhaansa mukaan, mutta Konnan ei edelleenkään luota Kipiin. Kompromissina Kip James oli nyt sitten buukattu tähän otteluun tuomariksi, jotta hänen uskollisuuttaan voitaisiin testata. Ottelun stipulaatio (Six Sided Stick Fight) tarkoitti sitä, että joka kehäkulmaukseen oli kiinnitetty paalun päähän jääkiekkomaila, jota saisi käyttää, jos sen saisi sieltä poimittua omalla kehävuorollaan. Pitää muuten tässä kohtaa mainita, että aikaisemmin täysin normaalin oloinen Eric Young oli viime kuukausien aikana alkanut muuttua vähitellen todella hermostuneeksi ja pelokkaaksi, ja muut Team Canadan jäsenet tuntuivat hieman häpeävän häntä.

Heikon openerin jälkeen olisin toivonut jonkinlaista tasonnostoa otteluannissa, mutta toisin kävi. 3LK:n ja Team Canadan ottelu Bound For Gloryssa oli jo varsin väsyttävää katsottavaa, koska nämä kaksi porukkaa ovat painineet toisiaan vastaan niin monta kertaa ja yhdessäkään ottelussa ei ole nähty ikinä mitään päätä huimaavaa menoa. Niinpä on jotenkin käsittämätöntä, että TNA:n ainut järkevä käyttö Team Canadalle on se, että oikeasti lahjakkaat Eric Young ja Bobby Roode pistetään kuukaudesta toiseen painimaan BG Jamesin ja Konnanin tapaisia ukkoja vastaan. Tässäkin ottelussa Roode ja Young yhdessä Ron Killingsin kanssa väläyttivät pari ihan kivaa otetta, mutta muuten meno oli vielä asteen verran väsyneempää kuin BFG:ssä. Asiaa ei paranna se, että merkittävä osa ottelusta käytettiin niiden typerin jääkiekkomailojen poimimiseen ja niiden kanssa pelleilyyn.
*½ (10:23)
Voittajat:
Spoiler: näytä
3 Live Kru (Killings pinned Young after a Top-Rope Leg Drope to the groin)
The debut of Christian Cage
Sitten olikin oikeastaan illan suurimman jutun aika. TNA oli viikkojen ajan hehkuttanut, että Genesiksessä nähtäisiin fiman historian suurimman signauksen debyytti. Marraskuun alkupuolesta lähtien IWC tuntui sitten olevan varma, että tuo suuri debytoija olisi Christian, koska mies oli juuri sopivasti lokakuun lopussa jättänyt WWE:n (teki muuten viimeisen esiintymisensä Taboo Tuesdayn backstagella ennen openeria - tuolloin jo ilman virallista sopimusta). Ja kun sitten uusi tunnusmusiikki alkoi soida, ja Christian Cageksi nimetty mies astui sisääntulorampille, kaikkien toiveet kävivät toteen. Christian oli todellakin vähintään yksi isoimmista - ellei se isoin - TNA:n kaappaus WWE:ltä tähän mennessä. Myös yleisö kävi aivan pähkinöinä ja chanttasi saman tien Christianin nimeä. Myös Cage itse näytti nauttivan tilanteesta täysin siemauksin. Kehässä Cage sitten promosi siitä, kuinka hän itse valitsi TNA:n ja kuinka hänelle oli tarjottu isoa sopimusta WWE:stäkin. Muutenkin Christian oletetusti ylisti TNA:ta ja dissasi WWE:tä (ihan kaikki kritiikki ei mielestäni ollut kovin osuvaa, mutta viittaus Vincen ällöttävään JR-angleen parin viikon takaa oli kyllä aika täydellinen heitto). Christian myös ilmoitti tulleensa TNA:han vain yhden tavoitteen kanssa: aikomuksenaan voittaa NWA World Heavyweight -mestaruus.

Lopulta Christianin keskeyttivät Team Canadan Scott D'Amore ja Bobby Roode. D'Amore näytti olevan aivan mehuissaan siitä, että juuri (kanadalainen) Christian oli TNA:n uusi signaus. D'Amore muistutti Christiania heidän henkilökohtaisesta historiastaan, ja lopulta D'Amore tarjosi paikkaa Team Canadassa. D'Amore vakuutti, että juuri Team Canadan avulla Christianista tulisi NWA World Heavyweight -mestari (vaikka tosiasiassa Team Canada oli nykyisen mestarin Jarrettin näkyvin apurijoukko). Christian sanoi tarvitsevansa miettimisaikaa, jolloin Bobby Roode hermostui ja alkoi aukoa Christianille päätään siitä, että tämä vain kuvittelee istuvansa katettuun pöytään. D'Amore rauhoitteli Roodea ja sanoi, että Christianilla on tämä ilta miettimisaikaa: D'Amore tarvitsee vastauksen show'n loppuun mennessä. Sen jälkeen D'Amore ojensi Christianille Team Canadan paidan, ja Christian sanoi, että se näyttää olevan oikeaa kokoa, mutta hänen pitää vielä tarkastaa, sopiiko se hänelle. Ai vitsi, Christian oli kyllä ehdottomasti yksi parhaista piristysruiskeista TNA:lle ja sopi näihin aikoihin paljon paremmin TNA:han, kun WWE ei osannut käyttää miestä oikein.

Kuva Kuva
Jeff Hardy vs. Monty Brown
Tämä ottelu oli viralliselta nimeltään "Contender's Match", mutta käytännössä se ei tarkoittanut mitään. Contender's Match on siis täysin eri asia kuin #1 Contender's Match. Tämän ottelun voittajalle ei siis ollut luvassa automaattisesti NWA World Heavyweight -mestaruusottelua, eikä TNA niin missään vaiheessa väittänytkään. Sen sijaan Mike Tenay ja Don West höpisivät taas mystisistä "mestaruusrankingeista" ja siitä, kuinka tämän ottelun voittaja kipuaisi niissä hurjasti ylöspäin ja olisi varmasti tosi lähellä saada mestaruusottelun. No, parempi sentään näin kuin vielä alkuvuoden Against All Oddsissa, jossa Hardyn ja Abyssin välillä nähtiin ykköshaastajuusottelu, jonka voittaja ei saanut koskaan mestaruusottelua. Nyt tämän ottelun voittajalle ei ollut edes virallisesti luvattu mitään. Hardy ja Brown olivat vain TNA:n vakiokalustoon kuuluvia päämestaruuskuvioiden kintaalla pyöriviä painijoita, jotka olivat molemmat odottaneet mestaruusottelumahdollisuuttaan kuukausikaupalla ja jotka eivät pitäneet toisistaan tipan tippaa. Nyt molemmilla oli arvokas paikka osoittaa olevansa parempi kuin toinen.

No niin, Christian Cagen tuoman tasonnoston jälkeen otteluissakin päästiin sentään oikeaan suuntaan. Ei tämä Brownin ja Hardynkaan ottelu ollut vielä mikään esimerkillinen suoritus, mutta tämä oli jo paljon lähempänä ppv-tasoista painia. Oikeastaan tämän ottelun suurin ongelma oli se, että tämä haluttiin hoitaa liian nopeasti alta pois. Aikaa oli selvästi liian vähän, ja muutenkin ottelusta paistoi läpi merkityksettömyys. Selitin jo kaiken oleellisen tuosta "Contender's Match" -tittelistä, ja tuo sama filleriyden tunne näkyi ikävästi myös ottelussa: tälle ei ollut tosiaan tarpeeksi aikaa, jotta ottelusta olisi saatu rakennettua merkittävää, vaan sekä alkurakentelusta että lopputaistelusta oli typistetty harmillisesti sen verran, että viihdyttävästä painikokonaisuudesta jäi hieman valju maku. Harmi, koska Brown ja Hardy tuntuivat pelaavan yllättävän hyvin yhteen, ja pidemmällä kestolla tästä taistelusta olisi voinut tulla oikeasti hyvä mäiskintä.
**½ (8:43)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Monty Brown (Pounce)
Kuva
Kuva
Samoa Joe & Alex Shelley & Roderick Strong & Christopher Daniels vs. Matt Bentley & Austin Aries & Sonjay Dutt & Chris Sabin w/ Traci - Elimination X Match
Johan oli samaan otteluun isketty roppakopallinen huippulahjakkaita X-Divisioonan painijoita. Mitään varsinaista taustatarinaa tällä ei ollut, vaan kyseessä oli enemmänkin X-Divisioonan näytösottelutyylinen kohtaaminen. Stipulaationa oli Elimination X, joka käytännössä siis tarkoitti samaa kuin Survivor Seriesissä nähtävät eliminointiottelut. Saattaa siis olla, että tämä oli pientä TNA:n nokittelua WWE:lle vain pari viikkoa ennen Survivor Seriesiä. Molemmissa joukkueissa oli yksi huomionarvoinen seikka: face-porukassa Chris Sabinin, Sonjay Duttin ja vähitellen TNA-paikkansa vakiinnuttaneen Austin Ariesin seurana oli Sabinin pitkä aikainen vihamies Matt Bentley. Ilmeisesti Bentleystä oli vähän vahingossa tullut viime viikkoina yleisön suosikki, ja nyt mies oli yhdessä Tracin kanssa kääntynyt virallisesti faceksi, ja hän pystyi yhdessä Sabinin kanssa jopa ihan sulavaan yhteistyöhön. Sen sijaan ihan samaa ei voi sanoa heel-porukan Christopher Danielsista ja Samoa Joesta. Joe ei oikein tykännyt siitä, että Daniels oli ilmoittautunut "Ministryksi" nimeämänsä porukan johtajaksi, ja esimerkiksi ottelua edeltäneessä backstage-haastattelussa Joe ei ollut ollenkaan mukana. Daniels kuitenkin vakuutti Shelleylle ja Strongille, että hän oli puhunut Joen kanssa ja että ottelussa he pystyisivät yhteistyöhön.

Aloitetaan ilmiselvyyksistä: tietenkin tämä oli tähän mennessä heittämällä illan paras ottelu, jossa nähtiin upeita liikkeitä ja aivan perkeleellisen kovaa meininkiä. Silti on todettava, että kaikesta hyvyydestään huolimatta tämä oli ainakin minulle pienoinen pettymys. Kun ottelu oli alkamaisillaan, ajattelin TNA:n näyttävän WWE:lle tällä hieman filleriltä haiskahtavalta 8 X-Divarilaisen mäiskinnällä, kuinka ne Survivor Series -tyyliset eliminointiottelut hoidetaan. Siihen TNA ei kuitenkaan tällä ottelulla ainakaan minusta pystynyt. Suurin syy siihen oli se, että mitä pidemmälle ottelu eteni, sitä enememmän sen flow tuntui yllättävän tökkivältä. Ensimmäiseen eliminointiin asti (eli lähes ensimmäiset 10 minuuttia) ottelu oli aivan pirukasta showcase-meininkiä, jossa kaikki kahdeksan pääsivät näyttämään parasta osaamistaan, ja jokainen väläytti huikeita liikkeitä. Olin aivan täpinöissäni. Sitten tuli ensimmäinen eliminaatio, flow katkesi hetkeksi, eikä se oikein palautunut missään vaiheessa. Hetkittäin se oli aina lähellä palata, kun kaksi painijaa yltyivät hienoihin suorituksiin, mutta jotenkin ottelun loppupuolella ei vain päästy sellaiseen hämmästyttävän sulavaan menoon, josta X-Divari on tuttu. Lopetuskin oli vain... hyvä. Kokonaisuutena tämä oli toki ehdottomasti hieno ottelu, koska tässä nähtiin enemmän upeaa painia kuin WWE:n viime vuosien CW-otteluissa yhteensä, mutta silti tästä puuttui nyt se jokin. Ottelun jälkeen nähtiin sitten ehkäpä X-Divisioonan historian brutaalein beatdown, kun Joe pieksi Danielsin sairaalakuntoon. Lisää tästä tulevissa arvosteluissa.
***½ (23:15)
Voittajat:
Spoiler: näytä
Christopher Daniels & Roderick Strong & Alex Shelley & Samoa Joe (Daniels and Joe were the survivors. Last elimination: Daniels pinned Sabin after a Angel's Wings)
Kuva Kuva
Abyss w/ James Mitchell vs. Sabu - No DQ Match
Jos joku ei vielä tiennyt: Abyss ja Sabu eivät pitäneet toisistaan. Unbreakablessa kaksikko oli otellut verisen No DQ Matchin. Bound For Gloryssa molemmat olivat olleet mukana väkivaltaisessa Monster's Ball Matchissa. Ja yhä edelleen näiden kahden välit olivat jollain tavalla niin selvittämättömät, että tätä kahden väkivaltaa rakastavan friikin feudia oli jatkettava. Uusimpana käänteenä oli nyt se, että BFG:n jälkeen Impactissa Sabu oli löytänyt Abyssin heikon kohdan. Sabu oli nimittäin ilmestynyt kehään kätensä käärittynä piikkilankaan, ja tämä oli saanut Abyssin kauhun valtaan. Tässä ppv:ssä Abyssin manageri James Mitchell kertoi, että Abyssin piikkilankakauhu johtui tämän lapsuustraumoista ja että Abyss oli nyt parhaansa mukaan yrittänyt toipua niistä. Tämä ppv:hen buukattu ottelu oli tietenkin No DQ Match, joten myös (rakkautta ja) piikkilankaa saatettaisiin hyvin nähdä.

Nyt alkaa TNA:n HC-meno maistua vahvasti toistolta. Muistaako TNA itsekään buukanneensa vain kaksi kuukautta aikaisemmin käytyyn ppv:n tismalleen saman ottelun tismalleen samalla stipulaatiolla? Silloin Abyssin ja Sabun No DQ-mäiskintä tuntui vielä hieman tuoreelta ja varsin viihdyttävältä, mutta nyt käytännössä kaikki tämän ottelun tarjoama meno oli vain toistoa joko tuosta ottelusta tai edellisen kuukauden hienosta Monster's Ball Matchista. Jos ainut lisä koko ottelussa oli Sabun tuoma piikkilanka (ja Abyssin idioottimainen piikkilankapelko), jota hyödynnettiin tasan ja ainoastaan loppuspotissa, ei se vielä oikeuta minun silmissäni kokonaisen ottelun uusintaan. Minulla ei ole edelleenkään mitään HC-otteluita vastaan, ja minun puolestani niitä voidaan aivan hyvin käydä jokaisessa ppv:ssä. Edelyttäisin kuitenkin silloin buukkaajilta edes hitusen vertaa omaperäisyyttä niin, että jokaisen kuukauden ottelu tuntuisi jollain tavalla erilaiselta kuin aikaisemmin käyty. Nyt tämä ihan hyvä HC-mäiskintä oli vain samaa vanhaa.
**½ (10:48)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Abyss (Black Hole Slam on a steel chair wrapped on barbed wire)
Kuva Kuva
AJ Styles (c) vs. Petey Williams w/ A-1 - TNA X Division Championship
Bound For Gloryn Ultimate X Match oli päättynyt varsin kontroversiaalisti, kun rakenteista roikkunut X ei ole pysynyt kiinni, ja lopulta Williams oli voittanut ottelun nappaamalla käteensä katosta tippuneen X:n. Ottelun kaksi muuta osanottajaa Sabin ja Bentley eivät tätä ykköshaastajuuden voittotapaa sulattaneet, joten Impactissa järjestettiin uusintaottelu, ja lopulta Williams voitti myös sen - tällä kertaa täysin rehdisti. Niinpä Petey Williams oli X-Divisioonan mestaruuden ykköshaastaja, ja hän pääsi haastamaan itsensä AJ Stylesin, joka oli tämän vuoden ensimmäisessä ppv:ssä voittanut mestaruuden juurikin Petey Williamsilta Ultimate X Matchissa, jossa mukana olivat myös Bentley ja Sabin. Historiaa Stylesillä ja Williamsilla kyllä siis riitti. Lisäksi molemmilla oli oma tappava finisherinsä, ja parin viime viikon ajan kaksikko olikin kilvoitellut siitä, kumpi olisi lopulta tuhoisampi. Ppv:tä edeltävässä Impactissa oli järjestetty miesten välinen Styles Clash vs. Canadian Destroyer Match, jonka voittaisi se, joka iskisi ensin finisherinsä toiselle. Williams onnistui voittamaan Team Canadan sekaantumisen jälkeen. Olisiko se merkki myös tämän mestaruusottelun lopputuloksesta? Ennen tätä ottelua AJ:ltä kuultiin muuten promo (aika harvinaista Stylesiltä), jossa hän haukkui kovin sanoin Samoa Joeta aikaisemmin illalla nähdystä verisestä beatdownista ja X-Divisioonan kirjoittamattomien sääntöjen (vastustajan kunnioittamisen) rikkomisesta.

Tämän ppv:n ja tällä hetkellä vähän laajemminkin TNA:n X-Divisioonan ongelma on itsensä toistavuus. Yksittäiselle ppv:lle se ei ole vielä kovin huolestuttava uutinen, mutta kokonaiselle X-Divarille tilanne on vähän ikävämpi. Aloin miettiä ennen ottelua, miksi Styles vs. Williams kuulostaa niin tutulta mestaruusottelulta, ja tajusin, että täsmälleen sama ottelu käytiin X-Divisioonan mestaruudesta tasan vuosi sitten järjestetyssä Victory Roadissa. Paljon ei ole vuodessa edetty. Jos Samoa Joe ei olisi tehnyt debyyttiään vuoden 2005 aikana X-Divari olisi ollut todella pahasti jumittunut paikoilleen. Toki Alex Shelleyn, Roderick Strongin ja Austin Ariesin tapaiset kaverit ovat nousseet kuvioissa, mutta heidän roolinsa on silti ollut aika pientä. Nyt kaivattaisiin tuoreita nimiä - ja ennen kaikkea tuoreita feudeja. En voi silti väittää, että tässä ottelussa olisi ollut yhtään mitään vikaa. Williams ja Styles tietävät kyllä mitä tehdä, ja he ovat ehtineet hioa myös keskinäisen kemiansa kuntoon. Ongelma vain oli, että Stylesin hurjaa Flip Divea ja vain pari minuuttia sen jälkeen saman miehen vastaanottamaa rajua apronilta suoraan teräskaidetta päin heitettyä German Suplexia lukuun ottamatta tässä ei nähty mitään oikeasti uutta. Ottelun tempokin oli yllättävän rauhallinen, joten hienoista painisuorituksista ja pitkästä kestosta huolimatta tällä ei päästä huippuluokkaan.
***½ (18:20)
Voittaja:
Spoiler: näytä
AJ Styles (Second Rope Styles Clash)
Kuva Kuva
Jeff Jarrett & America's Most Wanted w/ Gail Kim vs. Rhino & Team 3D
Mistä tunnistaa todellisen väli-ppv:n? Siitä, ettei siinä puolusteta edes päämestaruutta. Illan ainoaksi mestaruusotteluksi jäi siis X-Divisioonan mestaruusottelu, kun sekä joukkuemestarit että NWA World Heavyweight -mestari olivat kiinni tässä kuuden miehen sodassa. Ja niin - päämestarihan tähän ppv:hen tultaessa oli jälleen kerran Jeff Jarrett. Oi kyllä: Rhino sokeerasi koko TNA-yleisön Bound For Gloryssa voittamalla mestaruusvyön Jarrettilta, mutta vain kaksi viikkoa myöhemmin Impactissa Jarrett voitti vyönsä takaisin America's Most Wantedin ja Gail Kimin avustuksella. Ei siis liene epäselvää, että Rhino ja ppv-otteludebyyttinsä tekevä Team 3D janosivat kostoa. Jarrettin ja AMW:n johtama heel-poppoo oli nöyryyttänyt näitä kolmea facea moneen otteeseen ja yrittänyt jopa pistää Team 3D:n heti alkuunsa ulos painikartalta. Heelit eivät kuitenkaan olleet onnistuneet tehtävässään, sillä Team 3D ja Rhino olivat yhä mukana kuvioissa. Ja he olivat vihaisempia kuin koskaan. Tämän ottelun ei alun perin pitänyt olla mikään HC-ottelu, mutta tuomari Rudy Charles päätti heti ottelun alussa sallia kaiken mahdollisen, joten tästä tuli sitten aikamoinen mäiskintä.

Nyt pitää antaa TNA:lle kehuja siitä, että kerrankin (en edes muista milloin näin olisi ollut viimeksi) illan positiivisin yllättäjä oli Main Event, joka liittyy suoraan päämestaruuskuvioihin! TNA:ssa on aivan liian harvinaista sekin, että päämestaruuskuvioiden ottelut olisivat edes jollain tavalla viihdyttäviä, vaan yleensä juuri niiden takia tässä vuonna 2005:kin on muutamasta ppv:stä jäänyt paljon huonompi maku suuhun kuin olisi muuten jäänyt. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin päinvastainen: ME-kuviot paikkasivat muuten valjua tapahtumaa. Vaikka inhoankin Jarrettia päämestarin roolissa, nyt näin Rhinon, Team 3D:n ja viimeisimpänä Christian Cagen debyytin jälkeen on oikeasti sellainen olo, että näihin kuvioihin saadaan tuoreutta. Tämä kuuden miehen mäiskintä oli (minulle täysin yllätyksellisesti) perhanan viihdyttävä HC-mäiskintä, jossa erityisesti heelit ottivat rajua bumppia. Hienosti hoidettu joukkotappelu, jossa edes kovin oleellisia bumppeja ei missattu, vaikka parhaimmillaan kolme tappeluparia pyöri aivan eri puolella areenaa. Samalla tässä myös onnistuttiin kertomaan semmoista vihantäyteistä tarinaa. Hitto, minä tykkäsin tästä. Ainoastaan lopetuksesta hieman miinusta, koska ihan loppua kohti se pahin vihaisuus ja väkivaltaisuus vähän hyytyi, ja lopetus oli ainoastaan "ihan hyvä". Joka tapauksessa HC-brawlina tämä oli paljon pirteämpi ja viihdyttävämpi kuin Abyss vs. Sabu. Hyvää työtä TNA! Tämän ilahduttavan ottelun päätteeksi nähtiin sitten Christian Cagen valinta. Kun Team Canada oli rynnännyt kehään beatdownia varten, paikalle saapui myös Christian - Team Canada -paita päällään! Tuo kuitenkin paljastui kusetukseksi, kun Christian yllättäen pieksi kaikki Team Canadan jäsenet ja auttoi faceja hakkaamaan heelit. Christian oli valintansa tehnyt.
***½ (15:48)
Voittajat:
Spoiler: näytä
Rhino & Team 3D (Devon pinned Storm after a 3D)
*** AJ Styles
** Rhino
* James Storm

Kokonaisarvio Genesiksestä: Jos Christian Cage ei olisi tehnyt debyyttiään tässä ppv:ssä, olisi koko tapahtuma ollut täysin yhdentekevä. Jotkut arvioitsijat (mm. What, johon on aina helppo verrata) pitivät tätä tapahtumaa jotenkin erittäin onnistuneena, ja What mm. kehui tätä paljon paremmaksi kuin Bound For Glory. Minun on todella vaikea ymmärtää tuota näkemystä, kun koko ppv oli käytännössä pelkkä filleri. Tässä ei ollut mitään sitä merkittävyyden tuntua kuin BFG:ssä, eikä tässä nähty myöskään yhtään huippuottelua kuten BFG:ssä. Onneksi sentään meille tarjoiltiin kolme tasavahvaa hienoa ottelua, koska ilman niitä tämä olisi ollut aivan auttamatta kehno tapahtuma. Erityisesti tapahtuman alku oli todella laiska. No, nipin napin tämä väli-ppv nousee kuitenkin Ok:n puolelle.

1. WWE WrestleMania 21 - Hieno
2. ECW One Night Stand - Hieno
3. WWE Vengeance - Hieno
---------------
4. TNA Unbreakable - Hyvä
5. TNA Lockdown - Hyvä
6. WWE Royal Rumble - Hyvä
7. TNA Sacrifice - Hyvä
8. TNA No Surrender - Hyvä
9. WWE SummerSlam - Hyvä
---------------
10. TNA Bound For Glory - Ok
11. WWE Unforgiven - Ok
12. TNA Final Resolution - Ok
13. WWE Judgment Day - Ok
14. WWE Taboo Tuesday - Ok
15. TNA Against All Odds - Ok
16. WWE Backlash - Ok
17. TNA Slamiversary - Ok
18. WWE No Mercy - Ok
19. TNA Genesis - Ok
---------------
20. WWE New Year's Revolution - Kehno
21. WWE No Way Out - Kehno
22. TNA Hard Justice - Kehno
23. WWE The Great American Bash - Kehno
---------------
24. TNA Destination X - Surkea

Avatar
What
Viestit: 3066
Liittynyt: To 20.07.2006 13:07
Paikkakunta: Rivers Mouth

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja What » To 16.07.2015 17:35

Kenitys =D> Mutta nyt jatketaan

Kuva
Sunnuntai 27. Tammikuuta 2008
Madison Square Garden, New York City


Kolmena edellisenä vuotena WWE aloitti vuotensa New Year’s Revolution tapahtumalla. Tiukan brändijaon aikana tuo palveli tarkoitustaan, mutta ei enää. Niinpä vuoden ensimmäisenä tapahtumana nähtiin jo 21. kertaa järjestetty Royal Rumble.

Nimikko-ottelunsa lisäksi luvassa oli kummankin päämestaruuden puolustukset. Paikkana oli maailman kuuluisin urheiluareena, Madison Square Garden, jolla on myös WWE:n historiassa erityinen paikkansa. Edellisen kerran MSG oli toiminut maksutapahtuman näyttämönä WrestleMania XX:ssä. Selostajia oli tutuksi tulleeseen tapaan kuusi kappaletta. Raw’lla JR & King, ECW:llä Styles & Tazz. Smackdownin puolella Michael Cole oli saanut uudeksi parikseen Jonathan Coachmanin, koska JBL oli palannut painihommiin.

Tapahtumassa nähtiin yhteensä viisi ottelua. Niistä ensimmäinen ja viimeinen olivat mielestäni merkittäviä, joten pureudutaan niihin tarkemmin.

Career Threatening Match
Ric Flair VS. MVP

Marraskuun 26. vuonna 2007 oli se päivä, kun Ric Flair piti Raw’ssa unohtumattoman ”I will never retire! puheensa. Flair oli siis pitänyt muutamia kuukausia taukoa ottelemisesta ja palasi tekemään ilmoituksen. Yleisesti oletettiin, että Flair ilmoittaisi eläköitymisestään. Flair teki kuitenkin juuri päinvastoin ja julisti, ettei koskaan tule lopettamaan. Flairin kannalta harmillista oli, että Mr. McMahon ei tästä pitänyt. McMahon saneli tiukan ukaasin – Flairin ura jatkuisi niin kauan, kun hän voittaisi. Yksikin tappio tietäisi uran loppua. Vielä samana iltana Flairin ura joutui katkolle WWE mestari Randy Ortonia vastaan, mutta jollain ilveellä Flair onnistui voittamaan. Nyt jo parin kuukauden ajan Flair oli selvinnyt tiukoista haasteista toisensa perään. Oli kuitenkin selvää, että jossain vaiheessa se tappio tulisi. Tässä Rumblessa Flair sai vastaansa MVP:n, joka röyhkeänä ottelijana olisi rakastanut kerskailla sillä, että päätti kaikkien aikojen painijan ammattiuran.

Kuva

Valitsin tämän tarkempaan arvioon juuri tuon hienon taustatarinan vuoksi. Otteluna ja teknisenä suorituksena tässä ei paljoa kehuttavaa ollut. Tuota heikkoutta kuitenkin kompensoi hienosti mukana elänyt MSG:n yleisö. Hienoa tunnelmaa, paljon wooo läpsyjä sekä miesten perussettien liikkeitä. Mitään vauhdikasta lopputaistelua tai jännittäviä läheltä piti tilanteita tämä ei sisältänyt, mutta omalla tavallaan merkittävä ottelu, josta jäi hymy huulille.
Spoiler: näytä
Kesto: 7:51
Voittaja: Ric Flair (Figure 4)

Arvosana: **


Winner Earns A Championship Match at WrestleMania XXIV
30 Man Royal Rumble Match

Itseoikeutetusti illan päätti sen nimikko-ottelu. 30 onnekasta sai elämänsä mahdollisuuden, voittajalle oli tuttuun tapaan luvassa paikka WrestleManian pääottelussa. Ennakolta tämän vuoden suurimpina suosikkeina voitiin pitää Shawn Michaelsia, Undertakeria, Batistaa ja Triple H:ia. Myös Mr. Kennedyn nimi oli aika korkealla voittajaveikkauksissa.

Ottelu alkoi poikkeuksellisen juhlavasti kun kehäkuulutuksista vastasi nyrkkeilykehistä – ja WCW:stä – tuttu Michael Buffer. Numerot #1 ja #2, jotka Buffer sai kuuluttaa kehään eivät olletkaan mitään turha miehiä. Nimittäin Undertaker ja Shawn Michaels. Samat miehet, jotka olivat päättäneet viime vuoden matsin hurjaan lopputaisteluun. Undertaker & Michaels olivatkin se kaksikko, joka komensi ja piti tämän matsin kasassa suurimman osan sen kestosta. Kummatkin viihtyivät kehässä reilusti yli puoli tuntia ja he lähtivätkin sieltä käytännössä yhtä aikaa.

Lähes poikkeuksetta Rumble matsissa nähdään yllättäviä vierailijoita. Tässä painoksessa niistä vastasivat Jimmy Snuka, Roddy Piper ja Mick Foley. Tosin Foleyn osallistuminen oli ilmoitettu etukäteen, mutta ei hän missään nimessä aktiivipainija ollut. Mitään suuria takavuosien tähtiä tai yllätyspaluita ei siis nähty. Kunnes tuli numeron 30 vuoro…

Kuva

Numero 30 oli John Cena. Se, minkä takia asia räjäytti kaikkien tajunnan oli hyvin selkeä. Lokakuussa Cena oli joutunut sairaslomalle ja kaikkein optimistisemmatkin ennusteet povasivat Cenan paluuta WrestleManian jälkeen. Mutta niin vain supermies Cena marssi kehään numerolla 30 ja järkytykseltään myös MSG:n yleisö unohti buuata miehelle. Aivan käsittämätön hetki ja monestihan tätä on muisteltu parhaiten toteutettuna comebackina koskaan. Dokumenteista ja muista haastatteluista on myöhemmin käynyt ilmi, että tuona iltana oikeasti vain kourallinen ihmisiä tiesi Cenan ottelevan.

Tänäkin vuonna Rumblessa nähtiin hieno lopputaistelu. Viime vuonna siitä vastasivat Undertaker & Michaels, nyt Cena & Triple H. Ja Madison Square Gardenin yleisö tykkäsi. Tunnelma oli loppuminuuteilla niin huumaava, että jäikin hieman harmittamaan kun Cenan ja HHH:n taistelu jäi paljon Michaelsin ja Undertakerin vastaavaa lyhyemmäksi.

Siitä huolimatta Royal Rumble oli otteluna hemmetin hyvä. Undertaker ja Shawn Michaels olivat ottelun ylivoimaisia ykköshahmoja, mutta reilun puolen tunnin kohdalla ”vetovastuu” sitten siirtyi HHH:lle ja Cenalle, jotka hekin tekivät hyvää työtä. Ja se yleisön mieletön räjähdys Cenan musiikin alkaessa soimaan, siitä pelkästään tulee paljon lisäpisteitä. Tuon myötä tästä kehkeytyi niin hyvä ja muistettava ottelu, että mielestäni ansaitsee kunnian taistella vuoden matsin tittelistä.
Spoiler: näytä
Kesto: 51:31
Voittaja: John Cena

Arvosana: **** ½


Muuta: JBL palasi kehään ensimmäistä kertaa maksutapahtumassa sitten Judgment Dayn 2006. Armageddonissa JBL oli maksanut Chris Jericholle mahdollisuuden nousta WWE mestariksi, joten luonnollisestikin hän otteli Jerichoa vastaan. Ottelu jäi harmillisesti kauas parhaasta mahdollisesta. Kehäruoste näkyi JBL:n otteissa erilaisten lipsahdusten muodossa, eikä miesten tyylit oikein muutenkaan toimineet. Pettymykseksi jäi.

Edge puolusti raskaansarjan mestaruutta Rey Mysteriota vastaan. Loppuvuodesta Edge oli koonnut ympärilleen tallin, johon kuului Zack Ryder, Curt Hawkins, Chavo Guerrero ja Smackdownin toimitusjohtaja Vickie Guerrero. Edgen ja Mysterion ottelu oli ihan mukavaa katseltavaa ja yleisö kävi kierroksilla, mutta ei tämä sittenkään noussut kovin paljoa tavanomaisen yläpuolelle. Ehkä vähän jotain haluttiin myös säästellä uusintaotteluun.

Jeff Hardy haastoi Randy Ortonin WWE mestaruudesta. Tuon paikan Jeff oli ansainnut Armageddonissa voittamalla Triple H:n. Tässä oli ison matsin tuntua ja muutamia hienoja spotteja. Harmillisesti vaan Randy sekä Jeff tarvitsisivat sellaisen kunnon kehäkenraalin vastinpariksi, jotta kaikki tehot saataisi irti. Ottelu oli siis ihan hyvä ja viihdyttävä, mutta ei koskaan noussut sille kuuluisalle seuraavalle tasolle.

Yhteenveto: Tätä voi pitää ihan onnistuneena tapahtumana. Vuoden 2007 Rumble oli napakymppi ja vuoden paras ppv. Tämä sitä ei tule olemaan, koska nimikko-ottelun lisäksi ei nähty muita huippumatseja ja etenkin Jericho vs. JBL oli aika paha pettymys. Loistelias pääottelu kuitenkin pelastaa paljon ja sen myötä tapahtumasta jäi hyvä tuntuma. Yleisö oli myös tulikuuma ja tuotantoarvot totuttuun WWE:n tyyliin huipputasoa.

Tähdet
*** Shawn Michaels
** Undertaker
* John Cena


Arvosana: 2,90

Pähkinänkuorispoilerit
Ric Flair VS. MVP (7:51) **
Jericho VS. JBL (9:20) **
Edge VS. Mysterio (12:35) ***
Hardy VS. Orton (14:08) ***
Royal Rumble Match (51:31) **** ½ (motyc)



PPV Ranking 2008
1 WWE – Royal Rumble 2,90
2 TNA - Final Resolution (tammi) 2,78



Vuoden Matsi Ehdokkaat

1. 30 Man Royal Rumble Match

The Blasterpiece
Viestit: 544
Liittynyt: Ti 29.06.2004 12:04

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja The Blasterpiece » Su 19.07.2015 15:32

Edellisestä arvostelusta onkin taas jo aikaa, kun sattui WWE Networkin tilaus loppui ja tili oli miinuksella, niin joutui vähän taukoa pitämään. Paininnälkää sillä aikaa selätin katsomalla uusinta WWE Tough Enoughia YouTubesta (mikä on täyttä paskaa) ja katsomalla laittomia kanavia pitkin WWE Beast of the Eastin ja NXT:n jaksot. Nyt on taas Network käytössä ja sain vihdoin katsottua WWF In Your House 13: Final Fourin ja arvosteltua kyseisen PPV:n. Tämän jälkeen olisi taas Wrestlemanian vuoro, mutta pitää katsoa, koska sen teen. Jostain syystä ei ole pitkään aikaan tullut Networkiin Raw'n jaksoja vuodelta 1997, ja uhkaa taas loppua minulta jaksot kesken...

-----

Royal Rumblesta on kulunut vain yksi päivä, kun Raw jälleen pyörii. Show ei kerkeä edes kunnolla alkamaan, kun vihainen Bret Hart saapuu kehään. Bret kiukuttelee, kuinka Vince McMahon lupasi hänelle mahdollisuuden mestaruusotteluun hänen palatessa WWF:ään, mutta Shawn Michaels, Steve Austin, WWF ja Vince McMahon ovat kusettaneet Bretiä. Bretin mielestä hän oli Royal Rumble –matsin oikea voittaja, jolle kuuluu ykköshaastajuus. Bret lopettaa puheen sanomalla, että hän lopettaa nyt samantien painimisen WWF:ssä. Bret Hart poistuu paikalta katsomon kautta, ja sillä välin Royal Rumblen voittaja Stone Cold Steve Austin on saapunut kehään. Austinin eka mikki ei toiminut. Sen jälkeen, kun Steve Austin saa toimivan mikin, niin alkaa taas tulemaan loistavaa settiä. Austin sanoo Bret Hartin olleen vain itkupilli paluunsa jälkeen. Kesken Austinin puheen Bret Hartin lopettamisuutisesta järkyttynyt Vince McMahon poistuu paikalta.

Olipas mainio ja erilainen aloitus WWF:ään. Tässä oli oikeasti sitä WWF Attitude –ajan henkeä jo. Tässä tuotiin taas vähän esille sitä, että Vince McMahon on muutakin kuin selostaja WWF:ssä, mikä oli tähän aikaan vielä harvinaista. Lähinnä Jim Ross lyhyen pahiskautensa aikana toi tätä ilmi vuonna 1996.

Tauon jälkeen tulee ensimmäinen ottelu. Hallitsevat WWF:n Tag Team –mestarit, The British Bulldog ja Owen Hart, kohtasivat Doug Furnasin ja Philip LaFonin. Ottelussa ei kuitenkaan ollut panoksena Bulldogin ja Owenin mestaruusvyöt. Royal Rumblessahan Owen Hart eliminoi oman joukkuekaverinsa. Tällä kertaa miesten välit eivät rakoilleet, vaan ottivat kusettamalla voiton. Oli ihan viihdyttävä tag team –matsi. Doug Furnas ja Phil LaFon ovat kyllä hyviä kehässä, mutta vähän tylsiä persoonia silti, joten ei ihme, että heistä ei mitään isoja tähtiä WWF:ssä tullut.

Seuraavaksi paikalle saapui Nation of Domination –poppoo, koska sen johtajalla Faarooqilla oli ottelu Bart Gunnia vastaan. Ottelun jälkeen ottelijat poistuvat paikalta, ja samaan aikaan Vince McMahon marssii takaisin paikalle. McMahonin seurassa on myös WWF:n presidentti Gorilla Monsoon, jota ei olekaan pitkään aikaan näkynyt paikalla. Gorilla Monsoon ilmoittaa, että Stone Cold Steve Austin on ja pysyy Royal Rumble –voittajana, mutta hän ei saakaan automaattisesti mestaruusottelua Wrestlemania 13:een. Monsoon ilmoittaa, että seuraavassa PPV:ssä käydään neljän miehen ottelu, jossa panoksena on paikka mestaruusotteluun Wrestlemaniassa. Ottelussa kohtaavat The Undertaker, Vader, Bret Hart ja Stone Cold Steve Austin!

Kuva
Gorilla Monsoon ilmoittaa Final Four -ottelun.

Ilmoituksen jälkeen Steve Austin säntää jälleen paikalle. Luonnollisesti Austin on päätöksestä vittuuntunut ja muistuttaa, että Bret Hart lopetti jo. Lisäksi Austin uhkailee Gorilla Monsoonia. Austin lähestyy Monsoonia, riitelee Vince McMahonin kanssa ja yhtäkkiä paikalle tulee Bret Hart katsomon kautta. Bret Hart hyväksyy Monsoonin ehdotuksen, joten lyhyeksi jäi Bret Hartin uran lopetus. Tämän jälkeen Bret ja Austin tappelevat keskenään.

Tauon jälkeen tuomarit ja WWF:n henkilökunta on saanut erotettua miehet toisistaan. Steve Austin on kehässä ja Bret Hart ulkopuolella. Austin on kehässä sen takia, koska hänellä on ottelu vielä Undertakeria vastaan. Sitten alkaakin soimaan Takerin musa, mutta Bret Hart ja Undertaker ajautuvat tappelemaan keskenään ennen kuin Undertaker on kehässä asti. Bret Hart viedään paikalta pois, ja Austin hyökkää Takerin kimppuun takaa. Ottelun aikana näytettiin videokuvaa takahuoneesta, jossa Bret Hart ja Vader olivat ajautuneet tappeluun. Hart-tappelun lisäksi Vader kerkesi sekaantumaan Taker-Austin-otteluunkin. Tuomari lopettaa ottelun, kun Vader sekaantuu matsiin. Pian kehässä on tappelemassa myös Bret Hart, eli kaikki neljä ykköshaastajakandidaattia ovat kehässä samaan aikaan. Jakso päättyy tähän joukkotappeluun. Olipas muuten ihan viihdyttävä Raw. Ehkä jopa paras jakso, jota olen katsonut tämän projektin aikana ja uskon, että taso tulee vielä nousemaankin.

-----

Seuraava Raw alkoi Ahmed Johnsonin ja Nation of Dominationin Crushin välisellä ottelulla. Ennen ottelun alkua näytettiin Madison Square Gardenin ja Shotgun Saturdayn tapahtumia, joissa sympaattinen Savio Vega oli yllättäen kääntynyt pahikseksi ja NOD:n puolelle. NOD:n johtaja Faarooq ilmestyi kesken ottelun paikalle, ja onnistui tuomarin selän takana hyökätä jälleen Johnsonin kimppuun. Tämän ansiosta Crush voitti Ahmed Johnsonin.

Ottelun jälkeen oli WWF-mestari Shawn Michaelsin haastattelu kehässä. Haastattelijana oli Vince McMahon. Michaelsin haastattelu oli peruskauraa. Sanoi olevansa valmis kohtaamaan Sycho Sidin uudestaan, ja aikoo voittaa Wrestlemaniassa ihan kenet vain. Sitten Vince McMahon kutsuu kehään yhden mahdollisen tulevan ykköshaastajan – Bret Hartin. Bret Hartin puheenvuoron jälkeen Vince kutsuu Undertakerin paikalle myös. Undertaker sanoo kunnioittavansa Bret Hartia, mutta on kyllästynyt tämän kiukutteluun ja muistuttaa, että Undertakeria itseään kusetettiin viime vuoden Royal Rumblessa. Undertakerin mielestä vyö kuuluu hänelle, ja hän tulee sen pian ottamaan itselleen.

Tämän jälkeen paikalle tulee Royal Rumble –voittaja Stone Cold Steve Austin. Austin ei edes kehään asti jaksa tulla, vaan kehän ulkopuolelta haukkuu kehässä olijat itkupilleiksi. Vader ja Paul Bearer ovat myös odottamassa vuoroaan kehääntuloaulan kohdalla, mutta heitä ei haastateltu. Stone Cold Steve Austinin poistuttua paikalta tämä segmentti oli ohi.

Kuva
Undertaker, Vince McMahon, Bret Hart ja Shawn Michaels kehässä.

Tauon jälkeen oli jälleen ottelu tarjolla, kun The British Bulldog kohtasi Doug Furnasin. Kehänlaidalla oli myös Philip LaFon, Owen Hart sekä Clarence Mason. Mason toimi edelleen Owenin ja Bulldogin managerina, vaikka toimi samalla myös Nation of Dominationissa. Ottelun aikana näytettiin myös videokuvaa takahuoneesta, jossa Ahmed Johnson puskee Nation of Dominationin pukuhuoneeseen, jossa ei kuitenkaan ketään ole. Ottelussa Owen Hart vahingossa löi Slammy-pystillään British Bulldogia, mutta siitä huolimatta Bulldog onnistui voittamaan ottelun. Matsin jälkeen British Bulldog on jälleen kiukkuinen Owenille. Owen ja Clarence Mason saavat kuitenkin rauhoitettua Davey Boyn, joka lopulta suostuu kättelemään Owenin kanssa.

Illan viimeisenä otteluna oli tag team –matsi, jossa Paul Bearerin uusi suojatti Vader sekä Mankind ottelivat joukkueena. Mankind kyllä tuntuu olevan ihan tuuliajolla tällä hetkellä, ja Bearerkin tuntuu unohtaneen tämän friikin täysin. Vader ja Mankind saivat vastaansa Godwinnin maajussit. Godwinnit ottivatkin yllätysvoiton, kun Mankind riehui tuolin kanssa kehän ulkopuolella. Mankind yritti Henry Godwinnia lyödä tuolilla, joka kuitenkin väisti iskun ja Mankindin osuma osuikin Vaderia. Tilanne näytti kuitenkin sellaiselta, että Mankind olisi voinut estää iskun osumisen Vaderiin. Henry O. Godwinn palaa kehään, ja joukkue voittaa uloslaskulla Mankindin ja Vaderin. Mankind poistuu paikalta naureskellen.

Jakson päätteeksi näytetään myös, kuinka Ahmed Johnson on vihdoin löytänyt Nation of Dominationin parkkipaikalta. NOD onnistuu kuitenkin limusiinilla paeta paikalta. Näin loppui Raw, joka samalla oli erään aikakauden loppu. Tämä nimittäin oli viimeinen tunnin Monday Night Raw. Seuraavasta viikosta lähtien Raw on nimittäin kaksituntinen show.

-----

Ensimmäinen kaksituntinen Raw (tai oikeastaan n 1,5 h, kun Networkissa ei tietenkään ole mainoksia) alkoi Royal Rumble –ottelun loppuhetkien näyttämisellä. Tunnarin jälkeen siirryttiin Torontoon, jossa Raw oli tällä kertaa. Raw alkoi Vaderin ja Stone Cold Steve Austinin ottelulla, mutta ennen kuin ottelu kerkesi alkamaan, hyökkäsi Bret Hart Austinin kimppuun. Bret saadaan pois kehästä, mutta hänen ja Austinin tappelu jatkuu kehän ulkopuolella. Vaderin ja Austinin matsikin päättyi kehän ulkopuolella tappeluun.

Vader-Austin-matsin jälkeen oli vuorossa toinen matsi, jossa Flash Funk ja Savio Vega ottelivat toisiaan vastaan. Puertoricolainen Savio Vegahan liittyi vasta Faarooqin Nation of Domination –ryhmään. Kesken kehääntulon selostaja Jim Ross haastatteli Saviota. Savio sanoi, että ei välitä mitä muut ajattelee hänen muutoksestaan.

Kuva
JR haastattelemassa Savio Vegaa. Taustalla NOD:n D’Lo Brown, joka tosin tässä vaiheessa ei ollut vielä painija, vaan nimetön äijä Nation of Dominationin taustalla.

JR haastatteli Savio-Funk-matsin jälkeen myös Sycho Sidiä, joka tuttuun tapaansa vetäisi sekopäisen promon välillä huutamalla ja välillä puhui niin hiljaa, että mitään ei kuulunut. Tätä haastattelua seurasi toinen haastattelu, jossa pukuhuoneessa olivat Owen Hart ja The British Bulldog – Tag Team –mestarit. Vince McMahon otti esille Royal Rumblen, jossa Owen Hart pudotti Bulldogin pois pelistä. Miehet ajautuivat taas pieneen sanaharkkaan. Katkon jälkeen British Bulldog ja Owen Hart joutuivat puolustamaan mestaruuksiaan, kun vastassa oli taas Doug Furnas & Phil LaFon. Furnas ja LaFon olivat useampaa kertaa lähellä voittoa, ja lopulta voittivatkin, mutta voitto tuli uloslaskulla. British Bulldog vahingossa heitti kehävuorossa olleen Owen Hartin kehän ulkopuolelle. Owen loukkasi selkänsä, eikä kyennyt palaamaan kehään. Bulldog ja Owen Hart säilyttivät siis mestaruuden. Ottelun jälkeen Bulldog ja Owen Hart jälleen riitelevät vähän, mutta sopivat jälleen erimielisyydet kättelemällä.

Seuraavana otteluna oli Crush vastaan Goldust. Meni ottelu ohi, kun lähin paskalle ja unohin pistää pauselle. Vessasta kun palasin, tuli kehään juuri WWF:n mestari Shawn Michaels. Vince McMahon haastattelee mestaria. Shawn Michaels puhuu Sycho Sidistä ja Bret Hartista. Michaels hehkuttaa myös, että koska hän on mestari, niin hän on WWF:n paras painija. Shawn Michaels saa ristiriitaisen vastaanoton, sillä ollaanhan nyt Bret Hartin kotimaassa Kanadassa. Lopulta Bret Hart saapuu paikalle. Bret Hart on yrittänyt pitää Shawn Michaelsista, mutta koko ajan se on vaikeampaa ja vaikeampaa. Bret jatkaa Michaelsin haukkumista, kunnes Michaels ottaa mikin takaisin itselleen. Pian Steve Austin hyökkää jälleen Bret Hartin kimppuun. Shawn Michaels ei puutu tähän tappeluun mitenkään.

Hartin ja Austinin nahistellessa kehän ulkopuolella, kehään saapuu Sycho Sid. Sitten tuleekin tauko, ja kun ohjelmaan palataan, niin Sycho Sidiä ei enää näy kehässä. Kehässä on taas Bret Hart ja Shawn Michaels – heidän välissään WWF-mestaruus. Michaels yrittää nostaa vyötä matolta, mutta Bret Hart astuu vyön päälle ja nostaa vyön itselleen. Lopulta Bret luopuu vyöstä, näyttää keskaria Michaelsille ja poistuu paikalta. On kyllä hemmetin jännittävää seurata tätä Michaels-Hart-feudia, kun miesten käytöksestä näkee sen, että he oikeasti vihasivat toisiaan tuolloin.

Tag Team –mestaruus ei ollut ainoa mestaruus, joka oli tässä jaksossa puolustettavana. Hunter Hearst Helmsley nimittäin joutui puolustamaan Intercontinental-mestaruuttaan entistä mestaria Marc Meroa vastaan. HHH kuitenkin puolusti mestaruuttaan onnistuneesti, mutta ei puhtain keinoin. Helmsley nimittäin käytti nyrkkirautaa, jolla hän tyrmäsi Meron.

Raw’n päätti joukkueottelu, jossa oli kieltämättä aika erikoiset joukkueet. Faarooq ja Mankind olivat yhdessä Undertakeria ja Ahmed Johnsonia vastaan. Ihan viihdyttävä ja sekasortoinen ottelu, sillä matsissa ei ollut diskauksia (No Holds Barred). Otteluun sekaantuikin Paul Bearer, Vader sekä Nation of Domination. Viime viikolla Mankind löi tuolilla Vaderia. Tällä viikolla Vader löi puolestaan Mankindia tuolilla. Tähän otteluun päättyi ensimmäinen kaksituntinen Monday Night Raw. Pakko kyllä taas kehua jaksoa, sillä tämäkin oli ihan viihdyttävä jakso. Jos 90-luvun Raw’t kiinnostaa, niin kannattaa kyllä skipata ne ensimmäisten vuosien jaksot ja siirtyä suoraan vuoteen 1997.

-----

Ennen In Your House 13: Final Fouria olisi ollut vielä yksi Raw, mutta tämä jostain syystä puuttuu WWE Networkista. Edellinen katsomani jakso oli numeroltaan 196, ja seuraava löytyvä on Final Fourin jälkeinen Raw, jonka jaksonumero on 197. Tässä on siis virhe, koska tässä välissä oli oikeasti yksi Raw vielä. Ehkä sen puuttuminen WWE Networkista johtuu siitä, että kyseessä ei ollut tavallinen Raw. Tämä Raw näytettiin poikkeuksellisesti torstaina, ja siksi sen nimenäkin oli THURSDAY RAW THURSDAY, eikä perinteinen Monday Night War. Toisaalta en näe yhtään järkevää syytä, että miksei tämä voisi olla Networkissa. Käytiinhän viime vuonnakin yksi Raw perjantaina, ja se kyllä löytyy tuolta.

Tämä Thursday Rar Thursday jää siis näkemättä, mutta tsekkasin tulokset ja tarkistin, että onko mitään mainitsemisen arvoista. Ensimmäinen mainitsemisen arvoinen asia näyttäisi olevan se, että THE ROCK.. siis Rocky Maivia voitti lyhyen uransa ensimmäisen mestaruuden WWF:ssä! Maivia onnistui voittamaan Hunter Hearst Helmsleyltä Intercontinental-vyön.

Isompi uutinen puolestaan oli se, että Shawn Michaels luopui WWF-mestaruudestaan! Tämä on se hetki, kun Michaels ilmoittaa olevansa loukkaantunut ja on menettänyt hymynsä. Monet ovat epäilleet (mm. Bret Hart), että Shawn Michaels ei oikeasti ollut edes loukkaantunut, vaan ei halunnut kohdata Bret Hartia uudestaan kehässä ja hävitä tälle.

Shawn Michaelsin ilmoituksesta johtuen Final Fourin neljän miehen ottelu (Vader vs Undertaker vs Bret Hart vs Steve Austin) muuttuukin ykköshaastajuusmatsista mestaruusmatsiksi! Tämän ottelun voittaja ja uusi mestari joutuu puolustamaan mestaruuttaan Sycho Sidiä vastaan.

-----

Kuva
WWF In Your House 13: Final Four

13. In Your House –PPV käytti lisänimeä Final Four, joka tietysti tuli illan pääottelusta, jossa kohtaavat Bret Hart, Stone Cold Steve Austin, Undertaker ja Vader. Jostain syystä kuitenkin posterissa on Takerin ja Vaderin sijaan Sycho Sid ja Shawn Michaels, jotka eivät tässä PPV:ssä otelleet ollenkaan. Final Four järjestettiin UTC Arenalla, joka sijaitsee Chattanoogassa, Tenneseessä. Selostajina on kaksikko Jim Ross ja Jerry “The King” Lawler. Vince McMahon ei tällä kertaa ole mukana.

Kuva
Leif Cassidy vs Marc Mero w/Sable

Näillä miehillä ei tietääkseni mitään feudia ollut takana. Pakko kuitenkin kehua, että juonikuvion puutteesta huolimatta, WWF on osannut valita kaksi hyvää painijaa ensimmäiseen otteluun. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan sille tasolle yltänyt kuin odotin ottelun nousevan. Uskon, että nämä miehet olisivat hyvänä päivänä voineet painia keskenään jopa 3,5 tähden ottelun. Tämä ottelu jäi kuitenkin jotenkin vaisuksi. Cassidy teloi Meron jalan, ja sen jälkeen ottelu oli lähinnä jatkuvaa makailua kehässä jalkalukossa. Ei vaan valitettavasti sytyttänyt ottelu niin hyvin kuin odotin.

**½ (09:30)
Spoiler: näytä
Ottelun voittaja: Marc Mero

Mero sai momentuminsa, pääsi tekemään Wild Thingin (Shooting Star Press) ja selätti Leif Cassidyn.
Ennen seuraavaa ottelua näytettiin edellisestä Raw’sta Shawn Michaelsin I lost my smile –puhe, jolloin hän luovutti mestaruutensa. Lisäksi muistutettiin, että tämän illan päämatsi onkin mestaruusottelu ja voittaja tulee kohtaamaan seuraavassa Raw’ssa Sycho Sidin.

Kuva
Flash Funk, Bart Gunn & Goldust w/Marlena vs Nation of Domination (Faarooq, Crush & Savio Vega) w/Muu NOD

Tässäkään ei kummempaa feudia takana ollut. Pahisjoukkuetta vastaan oli vain koottu kolmen hyviksen joukkue vastaan. Sitä vaan ihmettelen, että miksei Ahmed Johnson ollut tässä ottelussa, sillä hänen kanssaanhan Nation of Domination on tässä tapellut viime aikoina. Jos edelliseltä ottelulta odotin jotain ja sain pettyä, niin tässä oli päinvastaiset tunnelmat. Mitään en odottanut, mutta loppujen lopuksi tämä oli ihan viihdyttävä ottelu! Suurin ”syyllinen” tähän on Flash Funk, joka oli ehdottomasti ottelun isoin hahmo. Funk oli jälleen hyvin pirteällä päällä. Muuten tämä ottelu oli aika kaavamainen, mutta tästä jäi kuitenkin ihan hyvä fiilis.

*** (06:42)
Spoiler: näytä
Ottelun voittajat: Nation of Domination

Bart Gunn pääsi tekemään bulldogin Faarooqille, mutta tuomarin huomio oli muissa hulinoissa. Crush tuli tekemään leg dropin Gunnin niskaan, ja pisti Faarooqin Bart Gunnin päälle. Tuomari tuli laskemaan, ja Nation of Domination voitti.
Kuva
Rocky Maivia © vs Hunter Hearst Helmsley – WWF Intercontinental –mestaruusottelu

Rocky Maivia shokeerasi ja vei edellisessä Raw’ssa HHH:lta Intercontinental-mestaruuden. Rocky Maivia debytoi vasta edellisvuoden loppupuolella, mutta huikeassa nosteessa on tämä ”altavastaaja ollut”, kun nyt jo onnistunut voittamaan WWF:n toiseksi isoimman vyön. Hyvis-asemasta huolimatta yleisö on kuitenkin jo kääntynyt Rockya vastaan (Rocky sucks!), mutta jostain syystä en oikein tässä ottelussa niitä huutoja kuullut ehkä WWE Networkin versiossa ne on vaimennettu tai jotain?

Kyseessä on siis ensimmäinen The Rockin ja Triple H:n välinen ottelu PPV-tasolla. Näitä tullaan vielä tämän projektin aikana näkemään paljon, ja ehkä vielä ei ole edes viimeistä miesten välistä ottelua nähty. Edellisessä Wrestlemaniassa Triple H:n ja The Rockin välit saivat taas vähän tulta alle, ja mahdollisesti ensi vuoden Wrestlemaniassa nähdään jälleen näiden legendojen välinen ottelu.

Tässä ottelussa ottelijat kuitenkin ottelivat vielä nuoruuden innolla, ja pakko kyllä kehua, että tämä oli oikein mukava ottelu. Ottelu sai mukavasti aikaa ja kummallakin oli näyttämisen halu. Onhan nämä miehet urallaan myöhemmin otelleet paljon muistettavimpia otteluita keskenään, mutta oikein kiva välipala tämäkin oli. Ehkä pienoinen miinus on annettava ottelun lopetuksesta.

*** (12:30)

Spoiler: näytä
Ottelun voittaja ja edelleen WWF Intercontinental-mestari: Rocky Maivia

Goldust tulee häiritsemään Helmsleytä, ja Maivia pääsee tekemään Back Suplexin HHH:lle. Maivia säilyttää mestaruuden. Ottelun jälkeen Goldustin seuraan tulee hänen tyttöystävänsä Marlena. Marlenaa alkaa kuitenkin kuristamaan lihaksikas nainen (köhchynaköh) katsomosta.
Kuva
Owen Hart & The British Bulldog © w/Clarence Mason vs Doug Furnas & Philip LaFon

Furnas ja LaFon debytoivat viime Survivor Seriesissä, ja olivat silloin Hartia ja Bulldogia parempia. Viikottaisissakin jaksoissa joukkueet ovat olleet vastakkain muutaman kerran, joten tällä ottelulla sentään on edes jotain taustaa. Isompi ja mielenkiintoisempi juttu on kuitenkin ollut se, että hallitsevien mestareiden välit ovat rakoilleet jo pidemmän aikaa. Tässä ottelussa miehet jälleen yltyivät tönimään ja kerran Bulldog jopa vetäisi Owenin maahan pyykkinarulla. Tykkäsin tästä ottelusta älyttömästi. Tiesin, että näiltä kahdelta taitavalta joukkueelta voi odottaakin hyvää ottelua. Hienoa teknistä painia, jota katsoessa en oikein osannut edes arvailla, kumpi joukkue voi voittaa. Tätä ottelua voi sanoa jännittäväksi. Ottelun lopetuskin sopi hyvin tähän ”tarinaan”.

***½ (10:30)
Spoiler: näytä
Ottelun voittajat: Doug Furnas & Philip LaFon (diskauksella, joten Owen Hart & The British Bulldog säilyttivät mestaruuden)

Bulldog on tekemässä jo lopetusliikettään (Running Powerslam), kun yhtäkkiä Owen Hart lyö Slammy-pystillään vastustajaa päähän. Owen Hart ja British Bulldog diskataan, mutta säilyttävät mestaruuden, koska diskauksella mestaruus ei vaihda omistajaa. Bulldog on luonnollisesti ottelun jälkeen vihainen Owen Hartille, koska Bulldog oli jo päättämässä ottelua. Bulldogia ei oikein huvita juhlia mestaruuden kanssa, vaan hän päättää pistää Owen Hartin Slammy-pystin paskaksi.
Kuva
Vader w/Paul Bearer vs Stone Cold Steve Austin vs The Undertaker vs Bret Hart – Final Four –eliminointiottelu WWF:n mestaruudesta

Tämän ottelun piti olla alunperin vain ykköshaastajuusottelu, mutta kun Shawn Michaels menetti hymyn ja sitä myötä mestaruuden, tehtiin tästä ottelusta historian ensimmäinen (?) nelinottelu WWF:n mestaruudesta. Tämä Final Four –ottelu oli eliminaatio-ottelu, jossa vastustajan voi eliminoida selätyksen tai luovutuksen lisäksi Battle Royal/Royal Rumble –tyyliin eli heittämällä vastustajan yläköyden yli. Ottelussa ei tunnettu diskauksia tai uloslaskua.

Tykkäsin tästä ottelusta, mutta jotenkin tuntuu, että olisi tämä voinut olla parempikin. En oikein osaa sanoa, että miten tämä ottelu olisi voinut parempi olla. Ehkä ensimmäinen eliminaatio olisi voinut olla vähän aikaisemmin? Tässä oli paljon asioita, joista tykkäsin. Ensinnäkin Vader. Nähtiin huikea Vadersault (joka ei tosin osunnut) ja mies näytti ihan h**vetin hurjalta, kun silmäkulmasta vuoti verta ja naamasta mies näytti ihan pistetyltä sialta. Jotenkin kammoksuttaa katsoa silmän ympäriltä veristä Vaderia ihan jo sen faktan takia, että aikaisemminhan urallaan tällä on silmä pompannut kesken ottelun pois. Tykkäsin ottelussa myös siitä, että vaikka eliminoiminen köyden yli heittämällä oli mahdollista, niin tässä ottelussa ei menty siihen Battle Royal/Royal Rumble –tyyliin, että toinen roikkuu köysissä ja toinen yrittää vaan väkisin pudottaa.

Loppua kohden ottelu tuntui parantuvan, mutta ehkä jopa vähän lyhyempi ottelu olisi voinut sopia tähän väliin. Ei tästä niin ison ottelun tuntua tullut kuin olisi pitänyt. Siitä huolimatta annan neljä tähteä.

**** (24:05)
Spoiler: näytä
Ottelun voittaja ja uusi WWF:n mestari: Bret Hart

Stone Cold Steve Austin (jonka Bret Hart oli jo aikaisemmin eliminoinut) häiriköi kehän laidalla, The Undertaker yrittää lyödä tämän alas, mutta Bret Hart pääsee pudottamaan Takerin ylimmän köyden yli. ”Hitman” kruunataan WWF:n mestariksi neljännen kerran uransa aikana. Bretin juhliessa kehässä, paikalle tulee ykköshaastaja Sycho Sid, jonka Bret Hart kohtaa heti seuraavassa Raw’ssa.
-----

Olen vähän kahden vaiheilla, että oliko tämä hyvä PPV vai vain ok. Hyvä tämä oli väli-PPV:ksi, ja otteluiden osalta tämä oli ehkä kokonaisuutenaan tasaisempi kuin esimerkiksi Royal Rumble. Siitä huolimatta annan IYH13:lle vain arvosanaksi ok. Jostain syystä odotukset olivat vähän korkeammalla. Menneillä olevia juonikuvioita ei tarpeeksi hyödynnetty, vaan saimme muutaman ottelun, jossa ei oikein mitään kuviota edes ollut takana. Jokainen ottelu kuitenkin oli parempi kuin edellinen, ja pakko kehua WWF:ää vielä sen verran, että kummassakaan vuoden 1997 ensimmäisissä PPV:issä ei vielä ole ollut yhtään puhdasta wrestlecrap-hetkeä tai 0-1,5 tähden ottelua. Hyvä WWF!

-----

IYH13:n tähdet:
*** Vader
** Bret Hart
* Steve Austin

-----

PPV-arvosanat:
Hyvä
Royal Rumble
Ok
In Your House 13: Final Four

-----

Tähtipörssi:
1. Steve Austin 4
2. Vader 3
3. Bret Hart 2
4. Shawn Michaels 2
5. The Undertaker 1

-----

Seuraavaksi sitten joskus tulee Wrestlemania 13:n arvostelu!
Jyystä apinareikääni. Olen apina.

Kenitys
Moderaattori
Viestit: 1873
Liittynyt: To 04.11.2004 20:11
Paikkakunta: Tsadi
Viesti:

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja Kenitys » Ma 20.07.2015 09:52

Laitan tämän nyt päivän myöhässä, kun en halunnut eilen heti Blasterin arvostelun perään postata :)

Kuva
SURVIVOR SERIES 2005

WWE:n vuosi 2005 alkoi olla loppusuoralla, ja loppuvuoden kohokohtana nähtiin tänäkin vuonna Survivor Series. Kaikkien aikojen 19. Survivor Seriesin erikoisuutena oli se, että vihdoin ja viimein WWE:ssä nähtäisiin kunnon yhteenotto sinisen ja punaisen brändin välillä. Selostajina Smackdownin puolelta Cole ja Tazz, Raw'n puolelta kolmikko Joey Styles, King & Coach. Yhteisottelussa oli tarjolla yhteisselostus.

Kuva Kuva
Booker T w/ Sharmell vs. Chris Benoit - Best of 7 Series for the WWE United States Championship, Match #1
Illan avasi ppv:n ainut Smackdownin painijoiden välinen ottelu. Se käytiin vakatoidusta US-mestaruudesta, ja vastakkain oli kaksi entistä ystävystä. Vielä No Mercyn aikaan Booker T ja Benoit tulivat hyvin toimeen, vaikka miesten välille oli alkanut syntyä vähän kitkaa siitä, että Benoit oli US-mestari ja Booker T US-mestaruuden haastaja. Benoit ei myöskään pitänyt siitä, että Bookerin vaimo Sharmell oli ruvennut auttamaan miestään otteluissa halpamaisesti, eikä siitä tuntunut pitävän Booker itsekään. Kun NM:n jälkeen Smackdownissa Booker pääsi haastamaan Benoit'n vyöstä 1 on 1 -ottelussa, Sharmell sekaantui jälleen kamppailuun ja auttoi Bookerin huomaamatta miehensä voittoon. Benoit oli tietenkin raivona siitä, että hän oli hävinnyt vyönsä kusetuksella. Kun Bookerille selvisi, että Sharmell oli tosiaan ratkaissut ottelun, suuttui Booker vaimolleen ja lupasi Benoit'lle rematchin. Seuraavalla viikolla Booker T vaati vaimonsa ja Benoit'n kehään ja käski Sharmellin pyyttää anteeksi Benoit'lta. Sharmell myös pyysi anteeksi, mutta haukkui tämän jälkeen myös Bookerin - mikä paljastui kuitenkin pelkäksi kusetukseksi, sillä yhtäkkiä Booker T iskikin Benoit'ta mestaruusvyöllä päähän, halasi vaimoaan ja jätti Benoit'n kehään verisenä. Heel-turnin tehnyt Booker säilytti seuraavalla viikolla US-vyönsä Benoit'ta vastaan uloslaskulla. SurSeriin asti Booker ei kuitenkaan selvinnyt mestarina, koska ppv:tä edeltävässä SD:ssä käytiin vielä yksi mestaruusottelu näiden kahden välillä. Lopetuksessa oli mukana kaksi tuomaria, joista toinen laski Bookerin hartiat mattoon samalla kun toinen laski Benoit'n hartioita. Sekavan tasapelin vuoksi GM Teddy Long päätti vakatoida vyön ja julistaa näille miehille WCW-ajalta tutun 'Best of 7' -sarjan US-mestaruusvyöstä. Tämä oli sarjan ensimmäinen ottelu.

Muistan edelleen tämän otteluparin ja sen aiheuttaman epäinnostuneisuuden, vaikka kuviosta on aikaa jo kymmenen vuotta. Suurin syy siihen oli se, että nämä kaksi olivat tässä vaiheessa painineet toisiaan vastaan jo niin monta kertaa, että (todennäköisesti) seitsemän ottelua lisää kuulosti jo ajatuksen tasolla todella puuduttavalta. Mitä uutta, ihmeellistä tai edes jollain tavalla erikoista näillä kahdella olisi tarjottavanaan edes yhdessä ottelussa - puhumattakaan seitsemästä? Ei siinä, Benoit tunnetusti saa hyvän ottelun aikaiseksi lähes kenen kanssa tahansa, vaikka tämä vuosi 2005 oli kieltämättä ollut Rabid Wolverinelle aika mitäänsanomaton. Ongelma on lähinnä se, että Benoit olisi voinut saada jotain paljon mielenkiintoisempaa aikaa monen muun painijan kanssa. No, nyt buukkauspäätöksenä oli tämä ottelupari, ja sillä mentiin. Tämä sarjan ensimmäinen ottelu vastasi oikeastaan niitä kaikkia asettamiani odotuksia. Hyvä painiottelu, jossa Benoit teki tyylilleen uskollisesti rutkasti töitä ja Booker T:kään ei ollut ainakaan kovin toivoton. Ongelma vain on se, että ei tämä ollut mitään muuta kuin hyvä painiottelu. Kaikki tässä nähty oli jo tuttua aikaisemmista kohtaamisista. SurSerin openerina tämä toimi toki vielä ihan kivasti, mutta pidemmän päälle homma kävisi kyllä tylsäksi.
*** (14:39)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Booker T (Oklahoma Roll)
Backstage angle w/ Eric Bischoff, Vince McMahon, John Cena, Booker T & Sharmell
Tässä välissä nähtiin yksi wrestling-historian randomeimmista angleista, joka on ollut mukana kaikissa mahdollisissa wrestling-koostevideoissa. Se alkoi aivan normaalisti Vincen ja Bischoffin välisellä buustailulla, jonka Cena keskeytti saapumalla paikalle ja tekemällä Bischoffin naurunalaiseksi. Tämän jälkeen Vince alkoi chattailla Cenan kanssa vaivaannuttavasti ja.... noh, "Keep it up, my nigga". Katsokaa Cenan ilmettä tuossa videolla. Sitten Vince lähtee kävelemään pois paikalta, ja törmää tietenkin Booker T:hen ja Sharmelliin, ja Bookerilla ei ole muuta sanottavaa kuin tuttu "Tell me he didn't just say that" -catchphrasensa. Jos vain Ron Simmons olisi jo tähän aikaan tehnyt comebackinsa WWE:hen, Vince olisi saattanut löytää myös hänellä jonkun roolin tässä loistoanglessa. Keep it up, my Vince.

Kuva Kuva
Trish Stratus (c) w/ Mickie James vs. Melina w/ Joey Mercury & Johnny Nitro - WWE Women's Championship
Illan ensimmäisessä brändien välisessä ottelussa Raw'n WWE Women's-mestari kohtasi Smackdownin kiistattomaksi ykkösdiivaksi nousseen Melinan. Tämä ottelu sai alkuunsa ppv:tä edeltävässä Raw'ssa, kun Trish Stratus joutui ottelunsa jälkeen kahden huppupäisen hahmon kaappaamaksi. Myöhemmin backstagella paljastui, että nuo kaappaajat olivat olleet Johnny Nitro ja Joey Mercury. He olivat kiikuttaneet Stratuksen lukittuun huoneeseen, jossa Melina aukoi Trishille päätään ja haastoi hänet mestaruusotteluun Survivor Seriesiin. Koska Trish oli sidottuna tuoliin lukitussa huoneessa, ei hänellä ollut muita mahdollisuuksia kuin suostua. Smackdownissa Melina julisti voitonvarmasti tuovansa Women's-mestaruuden Smackdownin puolelle. Muistan, että IWC oli tästä ottelusta aivan mehuissaan. Trishin ringsidellä oli hänen ykkösfaninsa Mickie James, Melinan ringsidelle puolestaan WWE Tag Team -mestarit Mercury ja Nitro.

Saattaa olla, että olen nyt parissakin viimeisimmässä naisten ottelun arvostelussa heltynyt antamaan hiukan turhan korkean arvosanan ja ainakin puolikkaan verran liikaa, jos näitä joku tosiarvostelija alkaisi nyt tarkoilla mittareillaan tutkailemaan. Kuten olen kuitenkin jo monesti todennut, annan omat arvosanani ihan puhtaasti viihtymis- ja fiilispohjalta, ja niillä kriteereillä tämä ottelu ansaitsee juuri tämän antamani arvosanan. Tämä oli ihan oikeasti yllättävän viihdyttävä ja mukava naisten ottelu: Trishin paluun ja faceturnin jälkeen naisten divari on taas lähtenyt selvään nousuun hetkellisen lamaantumisensa jälkeen, kun Trish on päässyt painimaan lupaavia heel-vastustajia vastaan. Tämä Melinaa vastaan käyty ottelu oli erityisen mielenkiintoinen, koska muistan, että näihin aikoihin Melinaa pidettiin todella lupaavana naispainijana - suoranaisena naisten divarin tulevaisuutena. Ikävä kyllä Melina ei lopulta koskaan noita kaikkia odotuksia lunastanut, mutta tässä ottelussa hän hoiti heel-roolinsa pirun hyvin ja vetäisi Trishin kanssa oikeasti mukavan naisten ottelun, joka sai pituuttakin riittävästi. Todelliset huippukamppailut tältä divarilta edelleen puuttuvat, mutta suunta on oikea.
**½ (6:30)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Trish Stratus (Top-Rope Bulldog)
Kuva Kuva
Triple H vs. Ric Flair - Last Man Standing Match
Raw'n ensimmäisessä ottelussa pistettiin lopullisesti nippuun yksi vuoden henkilökohtaisimmista feudeista. Taboo Tuesdayssa Ric Flair oli onnistunut nöyryyttämään Triple H:ta voittamalla Steel Cage -ottelun. Henkihievereissä ollut Flair oli päässyt pakenemaan häkistä lyötyään HHH:ta useamman kerran kaaliin terästuolilla, mutta näiden kahden sota ei ollut päättynyt tuohon. TT:n jälkeen HHH nimittäin pieksi Flairin jälleen kerran brutaalisti kuristamalla hänet teräsketjun avulla keskellä kehää. Viikkoa myöhemmin Eric Bischoff julisti näiden miesten välille ratkaisevan ottelun. Stipulaationa olisi Last Man Standing Match, ja tällä kertaa panoksena ei olisi turhaan Flairin IC-mestaruutta: tämä oli liian henkilökohtainen feud mestaruushöpötyksiin.

Etukäteen ajattelin, että tämä ottelu ei yksinkertaisesti voi enää nousta samalle tasolle kuin Taboo Tuesdayn ottelu, koska TT:ssä nähtiin tältä kaksikolta jo niin huikea tarina, että toinen ottelu menee väkisin toistamiseksi. Tuntuu, että suurin osa arvostelijoista oli jäänyt tuon ajatuksen vangiksi, koska tämä on saanut järjestään paljon huonompia arvosanoja kuin TT:n kohtaaminen, vaikka en keksi yhtään järkevää perustelua tuollaiselle arvioinnille. Tämä oli nimittäin ihan perkeleellisen kova ottelu, joka todisti kaikki ennakkoluuloni vääräksi. HHH ja Flair vain ovat semmoinen kaksikko, että he todellakin pistivät tässä ottelussa vielä edellisestä paremmaksi. Tässä oli kaikkea: mielettömiä bumppeja, järisyttävää tarinankerrontaa, kropan täysillä likoon pistämistä ja ennen kaikkea yksi LMS-stipulaation parhaista lopputaisteluista. Huikea ottelu, MOTYC. Hattua pitää nostaa näille kahdelle aivan hemmetisti. Muistin etukäteen tästä ottelusta oikeastaan vain ruuvimeisselispotin, jossa Triple H siis useamman kerran iskee Flairia suoraan otsaan ruuvarilla. Yksinkertaisuudestaan huolimatta tuo on yksi brutaaleimman näköisistä spoteista WWE:n tämän aikakauden historiassa - varsinkin kun Flair oikeasti vuoti tuon jälkeen kuin pistetty sika. On kuitenkin tärkeä korostaa, että tämä ottelu ei todellakaan ole vain tuo yksi spotti, vaan todella kova kokonaisuus.
****½ (27:01)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Triple H (Sledgehammer Shot)
The Cutting Edge w/ Dmitri Young
Kroonisista loukkaantumisista koko ME-uransa ajan kärsinyt Edge oli siis taas vammautunut lokakuun alussa käydyssä Ladder Matchissa Matt Hardyn kanssa, ja nyt WWE oli keksinyt Edgelle jotain käyttöä pitääkseen MITB-miehensä esillä siihen asti, että hän olisi taas painikykyinen. Tässä ppv:ssä Edge saapui paikalle Litan kanssa ja julisti aloittavansa uuden talk show'n Cutting Edgen. Siinä ei olisi kyse hienoista kalusteista tai turhista gimmickeistä vaan suorasta puheesta. Suoraa puhetta myös riitti: Edge haukkui kaikki kotikaupungin Detroitin urheilujoukkueet - lukuun ottamatta Red Wingsejä, jota oli hankalaa dissata, koska se oli pitkään NHL:n ykkösjoukkue. Lopulta Edge bongasi yleisöstä Detroit Tigersien tähden Dmitri Youngin ja dissasi tätä, kunnes Young sai puheenvuoron ja pisti luun kurkkuun Edgelle. Ihan hauska väliangle tässä kohtaa ja jotain käyttöä sentään Edgelle.

Kuva Kuva
John Cena (c) vs. Kurt Angle - Special Referee: Daivari - WWE Championship
Tähän oli Anglen ja Cenan koko syksyn ajan kestäneessä feudissa tultu. Feudin päätösotteluun, jossa Anglen sisääntulomusiikki oli puoliksi sensuroitu (koska Angle ei hyväksynyt sitä, että fanit chanttasivat sisääntulomusiikin ajan "You Suck" -chanttia) ja jossa ottelun tuomari oli Anglen oma henkilökohtainen tuomari Daivari. Muutenkin Raw'n GM Eric Bischoff oli luvannut tehdä kaikkensa kusettaakseen mestaruusvyön vihdoin ja viimein pois John Cenalta, joten kaikki oddsit olivat niin sanotusti Cenaa vastaan. Ja sehän oli alkanut yleisöä vituttamaan: tässä ottelussa Detroitin yleisö oli täysin Anglen puolella ja Cenaa vastaan. Pahat kielet väittävätkin, että Anglen sisääntulomusiikkia oli alettu sensuroida, koska yleisö chanttasi liian selvästi "You rock". Ei auttanut, vaikka Angle oli tosiaan pari viikkoa ennen ppv:tä liittoutunut WWE-comebackinsa tehneen Daivarin kanssa. Daivari oli nyt taas osa Raw'ta, ja hänestä oli tehty Anglen oma tuomari, joka tuomaroi kaikki olympiasankarin ottelut täysin epärehellisesti. Amerikkalainen olympiavoittaja ja amerikanarabi Daivari olivat löytäneet toisensa, koska Anglen mukaan yleisö syrji heitä molempia yhtä pahasti. Oli miten oli, tämä oli Anglen viimeinen tilaisuus voittaa vyö Cenalta.

On kyllä hämmästyttävää, kuinka nopeasti Cenan vihaamisilmiö sai loppujen lopuksi alkunsa. Nykyään "Cena sucks" -chant on jo täysin arkipäivää ja suorastaan kuuluu Cenan hahmoon, mutta vuonna 2005 tilanne oli vielä aivan toisenlainen. Alkukeväästä Chain Gangin johtaja oli vielä lähes tulkoon WWE:n suosituin painija, ja esimerkiksi Judgment Dayn aikaan yleisö oli vielä 100-prosenttisesti Cenan takana. Jotain tapahtui kuitenkin siinä, kun Cenan vastustajiksi alettiin laittaa Cenaa selvästi lahjakkaampia painijoita, kuten Chris Jericho ja Kurt Angle. WWE ei kuitenkaan tässä vaiheessa vielä tiennyt, miten reagoida tilanteeseen. Edelleenkään selostajat eivät maininneet mitään Cenan saamista reaktioista. Oikeastaan koko tämä ottelu oli Cenan tämän hetken tilanteen tiivistymä: Cena ja Angle olisivat voineet otella toisiaan vastaan upean MOTYC-mestaruusottelun, mutta sen sijaan heidän feudin päätösottelustaan merkittävä osa käytettiin idioottimaiseen tuomarikikkailuun, Anglen pelkurimaisen heel-hahmon rakenteluun ja Cenan "biittaan kaikki oddsit" -tilanteen järkyttävään ylibuukkaamiseen. Se on todella harmi, koska painillinen anti tässä ottelussa oli oikein mainiota (mm. Anglen Moonsault oli upea), ja toisenlaisella buukkauksella tämä olisi ollut paljon enemmän kuin vain hyvä ottelu. Nyt tästä kokonaisuudesta jäi käteen todella ikävä pettymys.
*** (13:56)
Voittaja:
Spoiler: näytä
John Cena (FU)
Kuva Kuva
Eric Bischoff vs. Theodore Long w/ Palmer Cannon
Ennen illan oikeaa Raw vs. Smackdown -ottelua meille tarjoiltiin todella tarpeellinen General Managereiden välinen taistelu. Samalla kun Bischoff oli julistanut, että Survivor Seriesissä käytäisiin Team Raw vs. Team SD! -ottelu, oli Teddy Long haastanut hänet otteluun. Bischoff oli ensin arkaillut, mutta Longin kuittailun jälkeen hänen oli pakko suostua. Teddyn ringsidellä nähtiin Smackdownin uusi authority-hahmo Palmer Cannon, joka oli "kanavan edustaja". Heel-roolia vetävä Cannon teki siis pilaa UPN:n tiukentuneista linjauksista, ja käytännössä Cannon muun muassa buukkaili otteluita Longin selän takana ja palkkasi painijoita ilman tämän lupaa. Tässä ottelussa Cannon tietenkin tsemppasi Longia ringsidellä. Tämä ottelu myös jäi Eric Bischoffin viimeiseksi esiintymiseksi Raw'n General Managerina, koska pari viikkoa tämän ppv:n jälkeen nähtiin kuuluisa "oikeudenkäynti-Raw", jonka lopussa Bischoff sai Vinceltä kenkää ja lensi roskalavalle. Bischoff tekisi kuitenkin vielä yhden paluun vuonna 2006.

Huh, tämähän oli vielä pahempaa paskaa ja täyttä turhuutta kuin etukäteen muistelin. Jotenkin olin jäänyt siihen uskoon, että tämän ottelun täysi idioottimaisuus ja olematon painillinen anti olisi korvattu jollain hauskalla kikalla, mutta tuo muistikuva oli täysin väärä. Tai ainakin näin 10 vuotta myöhemmin The Boogeymanin ppv-debyytti sekaantumalla kahden General Managerin tappeluun sekä kuulosti idean tasolla että vaikutti käytännössä olevan aivan täyttä paskaa. Miksi Boogeyman sekaantuisi otteluun? Mitä hän oikein tahtoi tästä kamppailusta? Miksi hän asettui Theodore Longin puolelle? Mikä v***n tarkoitus tällä Boogeymanin sekaantumisella oli? Ja kaikkein surullisinta tässä on se, että Boogeymanin sekaantuminen oli silti ottelun ainut kiinnostava asia. Muuten koko viisiminuuttinen oli tosi kankeaa ja vaivaannuttavaa "painia", jolla ei ole mitään tekemistä oikean showpainin kanssa. Kaksi non wrestleriä toisiaan vastaan saattoi kuulostaa buukkaajien mielestä hauskalta idealta, mutta sitä se ei ollut. Onneksi olkoon WWE, saitte vuoden lopulle pyöräytettyä todella vahvan ehdokkaan vuoden huonoimmaksi otteluksi.
DUD (5:23)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Theodore Long (Pinned Bischoff after The Boogeyman's interference)
Kuva
Kuva
Team Smackdown (Batista & JBL & Mysterio & Lashley & Orton) w/ Jillian Hall & Bob Orton vs. Team Raw (Michaels & Carlito & Masters & Big Show & Kane) - Survivor Series Elimination Match
Selostin jo Taboo Tuesdayn arvostelussa Raw vs. Smackdown -sodan alkutarinan, joten en ala enää toistaa samaa sepustusta. Tiivistelmäksi käyköön se, että Raw'n ja Smackdownin painijat eivät todellakaan pitäneet toisistaan tällä hetkellä, vaan molempien brändien edustajat tahtoivat osoittaa olevansa osa kirkkaasti WWE:n parasta brändiä. Nyt ei ollut kyse face vs. heel -kamppailuista, vaan vastakkaisten brändien painijat ottivat rajusti yhteen toistensa kanssa riippumatta normaaleista rooleistaan. Tätä egojen välistä mittelöintiä inspiroi entisestään se, että myös brändien GM:t olivat varsin hanakasti toistensa kimpussa. Niinpä noin kuukausi ennen Survivor Seriesiä oli sovittu, että tässä ppv:ssä todella käytäisiin 5 vs. 5 -ottelu viiden Smackdownin ja viiden Raw'n painijan välillä. Eric Bischoff aloitti joukkuekoostamisen valitsemalla Shawn Michaelsin, Kanen ja Big Show'n joukkueeseensa. Lisäksi Carlito voitti samana iltana Shelton Benjaminin ja ansaitsi neljännen paikan joukkueessa. Saman viikon Smackdownissa järjestettiin puolestaan kasa karsintaotteluita, joissa paikan joukkueessa nappasivat Rey Mysterio, JBL, Bobby Lashley - ja Eddie Guerrero. Guerreron karsintaottelu jäi hänen elämänsä viimeiseksi televisioiduksi otteluksi ennen seuraavan viikon menehtymistä. Seuraavalla viikolla Raw'n joukkue täydennettiin Chris Mastersilla ja SD:n joukkue Randy Ortonilla sekä WHW-mestari Batistalla. Pahasti sidottu Batista ei ollut oikeasti tässä täysin painikuntoinen, koska eräässä Raw vs. SD -kamppailussa Big Show ja Kane olivat iskeneet hänet sisääntulorampilta alas Double Chokeslamilla, ja Batista oli oikeasti loukkaantunut tiputuksessa. Batista oli kuitenkin saatu paikattua joten kuten painikuntoon, ja nyt oli aika ratkaista brändien välinen parammuus lopullisesti.

Tämä ottelu hoiti roolinsa aika lailla juuri niin kunniakkaasti kuin saattoikin. Ei tämä sinänsä jää historian kirjoihin minään vuosisadan parhaana painillisena otteluna, mutta omassa paikassaan tämä Smackdownin ja Raw'n joukkueiden välinen taistelu oli juuri niin osuva kuin saattoi vain toivoa. Ottelu oli ensinnäkin buukattu pirun hyvin. Kaikki ottelun osanottajat pääsivät näyttämään parasta osaamistaan, ja juuri ne kaverit, jotka ansaitsivat eniten aikaa, saivat myös eniten aikaan. Eliminointeja ei vedettä liukuhihnalta liian nopeasti, vaan niissä oli juuri oikeanlainen rytmitys. Lisäksi jokainen kehässä olleista kavereista oli vetäissyt työbuutsit jalkaan niin, että kaikilta nähtiin pirun tyylikkäitä liikkeitä ja yllättäviä otteita. Lopputaistelu oli myös kokonaisuutena hemmetin hyvin rakenneltu, joten oikeastaan tästä ottelusta ei ole mitään pahaa sanottavaa. Kaikin puolin hieno eliminointiottelu: suorastaan oppikirjasuoritus. MOTYC-tasolle pääseminen olisi sitten kuitenkin jo edellyttänyt jotain todella historiallista painillista meininkiä, johon tämä ei kuitenkaan rakenteensa vuoksi yltänyt.
**** (24:01)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Team Smackdown (Randy Orton was the sole survivor. Last elimination: Orton pinned Michaels after an RKO)
In ring angle w/ The Undertaker
Show'n loppuun saatiin vielä säästettyä sitten yksi paukku, kun The Undertaker ilmestyi sisääntulorampille palavassa arkussa, pieksi kehässä seisoneen painijajoukon ja hätisteli Randy Ortonin pois paikalta.

*** Ric Flair
** Triple H
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Mietin todella pitkään, oliko tämä mielestäni Ok vai peräti Hyvä ppv, koska nyt oltiin todella rajoilla. Show'ssa nähtiin vain kuusi ottelua, ja niistä yksi oli MOTYC-tasoinen feud ending -kamppailu ja yksi huippuluokan Main Event. Lisäksi show'n opener oli hyvä, ja välissä nähtiin myös yksi kiva segmentti. Hyvin oli siis näiltä osin WWE pelannut korttinsa, mutta ikävä kyllä show'hun mahtui myös hyvin potentiaalinen vuoden huonoin ottelu ja kenties vuoden pahin päämestaruusottelupettymys WWE:n puolelta. Pitää myös muistaa, että ME:n ja Flair-HHH:n lisäksi mikään ottelu ei painillisesti ollut mitenkään järisyttävä elämys. Vaikka siis ppv onnistui tuomaan hienosti päätökseen SD-Raw ja Flair-HHH -feudit, lopulta pienet pettymykset ja epäloogisuudet jäivät kalvamaan sen verran pahasti, että tämä jää juuri ja juuri Ok:n puolelle.

1. WWE WrestleMania 21 - Hieno
2. ECW One Night Stand - Hieno
3. WWE Vengeance - Hieno
---------------
4. TNA Unbreakable - Hyvä
5. TNA Lockdown - Hyvä
6. WWE Royal Rumble - Hyvä
7. TNA Sacrifice - Hyvä
8. TNA No Surrender - Hyvä
9. WWE SummerSlam - Hyvä
---------------
10. WWE Survivor Series - Ok
11. TNA Bound For Glory - Ok
12. WWE Unforgiven - Ok
13. TNA Final Resolution - Ok
14. WWE Judgment Day - Ok
15. WWE Taboo Tuesday - Ok
16. TNA Against All Odds - Ok
17. WWE Backlash - Ok
18. TNA Slamiversary - Ok
19. WWE No Mercy - Ok
20. TNA Genesis - Ok
---------------
21. WWE New Year's Revolution - Kehno
22. WWE No Way Out - Kehno
23. TNA Hard Justice - Kehno
24. WWE The Great American Bash - Kehno
---------------
25. TNA Destination X - Surkea

DeadManWalking
WrestlingAlertin johtava jääkiekkoanalyytikko
Viestit: 8622
Liittynyt: Ke 13.07.2005 13:51
Paikkakunta: Kuopio + Oulu/Manchester

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja DeadManWalking » Ma 20.07.2015 10:14

Kenitys kirjoitti:Show'n loppuun saatiin vielä säästettyä sitten yksi paukku, kun The Undertaker ilmestyi sisääntulorampille palavassa arkussa ja pieksi kehässä seisoneen Randy Ortonin.
Nyt mennään kyllä ihan ulkomuistista, mutta eikös Teikkeri piessyt tuossa segmentissä kaikki muut SmackDownin painijat, mutta ei suinkaan Ortonia?
Riveni kirjoitti:Tämä ei tosin auta siihen että joku Naarajärveläinen luulee olevansa Oulusta (Ja Manchesterista). Eihän sieltä olekkaan kuin se 400 kilometriä Ouluun, vaikka tämän pahamaineisen JYPin kotokunnille on alle 100 kilometriä. 8)
Four passes break any defense

ToNy-MaN
Viestit: 1755
Liittynyt: Pe 06.01.2006 03:03
Paikkakunta: Jämsänkoski

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja ToNy-MaN » Ma 20.07.2015 12:16

DeadManWalking kirjoitti:
Kenitys kirjoitti:Show'n loppuun saatiin vielä säästettyä sitten yksi paukku, kun The Undertaker ilmestyi sisääntulorampille palavassa arkussa ja pieksi kehässä seisoneen Randy Ortonin.
Nyt mennään kyllä ihan ulkomuistista, mutta eikös Teikkeri piessyt tuossa segmentissä kaikki muut SmackDownin painijat, mutta ei suinkaan Ortonia?
Ulkomuistisi on oikeassa.
Arguing on the Internet is like competing in the Special Olympics.
Even if you win, you're still retarded.

Kenitys
Moderaattori
Viestit: 1873
Liittynyt: To 04.11.2004 20:11
Paikkakunta: Tsadi
Viesti:

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja Kenitys » Ti 21.07.2015 07:28

Joo en tiedä, mitä olen sekoillut tuota kirjoittaessa, kun muistan tapahtumien oikean kulun ihan kirkkaasti mielessäni. Ilmeisesti yritin vältellä viimeisen ottelun lopputuloksen "spoilaamista", ja samalla sitten menin sekaisin kirjoittaessa.

Avatar
What
Viestit: 3066
Liittynyt: To 20.07.2006 13:07
Paikkakunta: Rivers Mouth

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja What » Ke 22.07.2015 09:47

Smarkside ja sosiaalinen media pikku hiljaa murhaa tätä foorumia, mutta edelleen tämä ketju on must see tavaraa joka viikko. Kenityksen vuosi alkaa taas tulla loppuun. Odotan jo kieli pitkällä koontipostausta. Ne on parhaita. Annanpa myös oman viikottaisen panokseni.

Kuva
Sunnuntai 9. Helmikuuta 2008
BI-LO Center, Greenville, South Carolina


TNA oli lähtenyt tien päälle, mikä on aina positiivista. Etelä-Carolinassa katsojamäärä olikin TNA:n mittapuulla varsin kunnioitettava, 3500 henkilöä. Tosin Wikipedian pohjaton tietokanta tietää kertoa, että suuri osa noista oli ilmaislippuja. Joka tapauksessa on aina kivaa kun tapahtumia pidetään Impact Zonen ulkopuolella. Selostajina tuttu parivaljakko Tenay & West.

Tapahtumassa nähtiin raju Barbed Wire Massacre ottelu Abyssin ja hänen ”puoliveljensä” Judas Mesiasin välillä. Se oli kuitenkin etukäteen nauhoitettu ja kuvattu Impact Zonella Orlandossa. Syynä tähän oli se, että Etelä-Carolinan urheilukomissio ei ollut sanktioinut kyseistä ottelua ja niinpä sitä ei saanut koko osavaltiossa käydä. Näin TNA joutui miettimään korvaavan ratkaisun.

Illan aikana nähtiin yhteensä yhdeksän ottelua. Harmillisesti yksikään niistä ei yltänyt neljän tähden tasolle. Tapahtuman kaksi viimeistä ottelua eivät kuitenkaan kovin kauaksi jääneet ja olivat selkeästi parasta antia. Viimeisenä nähty Kurt Anglen ja Christian Cagen kohtaaminen oli illan paras, joten otetaan se tarkempaan arvioon.

TNA World Heavyweight Championship (Special Enforcer Samoa Joe)
Christian Cage VS. Kurt Angle © w./Karen

Kuukautta aiemmin Final Resolutionissa Christian oli sekuntien päässä voittaa mestaruuden Anglelta. Mainio ottelu päättyi kuitenkin Christianin kannalta mahdollisimman ikävästi; AJ Styles puukotti julmasti selkään ja avusti Anglen voittoon. Paljon jäi siis hampaankoloon ja lopullinen paremmuus oli edelleen ratkaisematta. Tämän vuoksi Jim Cornette olikin myöntänyt Christianille vielä tämän viimeisen mahdollisuuden. Lisäksi Samoa Joe oli saanut tehtäväkseen estää ulkopuolisten sekaantumisen ja hän olikin matsin ”special enforcer.”

Tässä kuviossa oli paljon liikkuvia palasia. Karen, AJ Styles, Tomko ja nyt myös Samoa Joe. Keskiössä olivat siltikin Angle & Christian. Kaksi ehdotonta huippupainijaa, jotka vetivät edelleen parhaita vuosiaan. Final Resolutionin kohtaaminen oli neljän tähden matsi, eikä tämäkään kauas siitä jäänyt. Tässä nimittäin kerettiin nähdä hieman kaikkea. Sulavan näköisiä vastaiskuja, kutkuttavia läheltä piti tilanteita ja muutamia näyttäviä isompia spotteja. Sellaista huipputason painia kuin Kurtilta ja Christianilta saattaa odottaakin.

Mikä sitten pilasi tämän mahdollisuudet nousta ehdottomaksi huippumatsiksi oli sen viimeiset muutamat minuutit. Aivan liikaa kaikkea sekamelskaa ja aivan liikaa sekaantumisia. Vaikka kaikki niistä olivatkin loogisesti perusteltavissa ja sopivat juonikuvioon niin silti. Liika on liikaa. Latisti tunnelmaa ratkaisevasti.

Kuva

Tuo ei kuitenkaan vie mitään Kurtilta ja Christianilta pois. Tämä oli jälleen yksi osoitus siitä, että miehet kuuluivat vuonna 2008 ehdottomasti valioluokan painijoiden joukkoon. Siinä missä WWE:n puolella Triple H ja Shawn Michaels saattoivat tiukan paikan tullen ottaa muut reppuselkäänsä WWE:n puolella, niin Angle & Christian olivat hieman samanlainen parivaljakko TNA:ssa. Bookkausratkaisuista huolimatta ottelu oli erittäin viihdyttävä ja hieno osoitus kaksikon suuruudesta.
Spoiler: näytä
Kesto: 20:41
Voittaja: Kurt Angle

Arvosana: *** ½


Muuta: BG James käytti Feast Or Fired salkusta saamansa mahdollisuuden otella joukkuevöistä. Joukkueparikseen hän oli valinnut Kipin sijaan 67-vuotiaan isänsä ’Bullet’ Bob Armstrongin. Tasoltaan tämä mestaruusmatsi AJ Stylesia ja Tomkoa vastaan ei kovin häävi ollut.

Traci Brooks oli saanut potkut Robert Rooden assistentin roolista ja Roode oli korvannut hänet Payton Banksilla. Riitahan siitä syntyi ja sitä Traci & Payton nyt selvittelivät varsin mitäänsanomattomaksi jääneessä ottelussa.

Petey Williams
oli alkanut imitoimaan Scott Steineria ja keksinyt itselleen lisänimen ”Maple Leaf Muscle.” Stenkku ei tästä tykännyt ja lisäksi Feast Or Fired salkut olivat kuviossa mukana. Steiner ja Williams vetivät ihan mukavahkon alakortin kohtaamisen.

James Stormin
ja Eric Youngin juomakilpailut olivat jatkuneet kuukausien ajan. Nyt mestarisjuomarin tittelistä miteltiin ihan tavanomaisessa painiottelussa. Valitettavan perustasoiseksi tämä kuitenkin jäi.

Awesome Kong oli voittanut Knockout mestaruuden Gail Kimiltä tammikuussa Impactissa, joka oli samalla ensimmäinen kerta koskaan, kun naiset ottelivat TNA:n tapahtuman pääottelussa. Nyt Kong puolusti vyötään uutta ykköshaastajaa ODB:tä vastaan. Matsi oli ihan perushyvä, mutta kovin kaukana Gail Kim tasosta.

Abyssin ja Judas Mesiasin piikkilankaverilöylystä mainitsinkin jo johdannossa. Matsi oli siis ennalta nauhoitettu Impact Zonella. Tykkäsin tästä oikeastaan yllättävänkin paljon, koska yleensä tämäntyyppinen paini ei iske ollenkaan. Kova yritys ja kaikkensa antaminen näkyi.

Booker T sai tilaisuutensa maksella kalavelat Robert Roodelle. Kanukki oli tempaissut Final Resolutionissa Bookerin vaimoa nyrkillä naamaan. Paperilla tässä tuntui olevan hyvätkin mahdollisuudet hienoon kohtaamiseen, mutta kummalliset bookkausratkaisut jättivät tämän pannukakuksi.

Team 3D & Johnny Devine senkun jatkoivat taisteluaan x-divisioonaa vastaan. Nyt ultimaalinen tavoite oli mahdollista saavuttaa; mikäli 3D & Devine voittaisivat Motor City Machine Gunsin & Jay Lethalin, koko x-divisioona pitäisi lakkauttaa. Tämä kuuden miehen katutappelu oli oikeasti varsin toimiva matsi ja todella viihdyttävää roskapainia. Ottelun ylivoimaiseksi hahmoksi nousi Jay Lethal, joka joutui pitkän aikaa taistelemaan yksinään. Tästä tykkäsin ja oli illan toiseksi paras matsi.

Tähdet
*** Kurt Angle
** Christian Cage
* Jay Lethal



Yhteenveto: Ehdottomasti mukava yllätys oli, että tapahtuma pidettiin Etelä-Carolinassa. Sitä myöten tunnelma oli ihan erilainen kuin Impact Zonella. Ikävästi vaan otteluiden taso ei korreloinut tämän kanssa. Kaksi viimeistä ottelua olivat jo varsin hyviä, mutta sitä ennen nähty setti ei juuri ylisanoja ansaitse. Keskitasoa hieman heikompi esitys.


Pähkinänkuorispoilerit
AJS & Tomko VS. ’Bullet’ Bob & BG James (7:48) * ½
Payton Banks VS. Traci Brooks (5:07) *
Petey Williams VS. Scott Steiner (9:26) ** ½
James Storm VS. Eric Young (7:51) ** ½
ODB VS. Awesome Kong (6:54) **
Abyss VS. Judas Mesias (14:57) ** ½
Booker T VS. Robert Roode (9:20) **
Team 3D & Devine VS. MCMG & Lethal (12:56) *** ¼
Kurt Angle VS. Christian Cage (20:41) *** ½ illan paras



PPV Ranking 2008
1 WWE – Royal Rumble 2,90
2 TNA - Final Resolution (tammi) 2,78
3 TNA – Against All Odds 2,31



Vuoden Matsi Ehdokkaat
1. 30 Man Royal Rumble Match / Royal Rumble

Ensi kerralla No Way Out

Kenitys
Moderaattori
Viestit: 1873
Liittynyt: To 04.11.2004 20:11
Paikkakunta: Tsadi
Viesti:

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja Kenitys » Su 26.07.2015 20:47

Heh, kiitos Whatille kehuista :) Jatketaanpa jälleen kun on tässä polttareistakin selvitty hengissä.

Kuva
TURNING POINT 2005

Vuoden viimeinen TNA-ppv oli käsillä. Viime vuoden tapaan se kantoi nimeä Turning Point, joten tällä TP:llä oli nyt kunnia olla ensimmäinen useamman kerran järjestetty samanniminen TNA-ppv. Selostajina ketkäpä muut kuin DW ja Tenay. Backstage-haastattelijana edelleen Shane Douglas.

Kuva Kuva
Abyss w/ James Mitchell vs. Sabu - Barbed Wire Massacre Match
Näiden kahden Hardcore-jyrän feud ei ottanut päättyäkseen sitten millään. Ensimmäisen kerran miehet olivat kohdanneet Unbreakablen No DQ Matchissa, ja sen jälkeen Abyss ja Sabu olivat yrittäneet tappaa toisensa joka kuukausi jonkinlaisessa HC-ottelussa. Toistaiseksi näiden kahden väliselle vihanpidolle ei vain ollut saatu stoppia, mutta nyt sen aika oli vihdoin tullut. Ennen Genesistä oli käynyt ilmi, että Abyss kammoaa piikkilankaa, ja Genesiksen ottelussa Sabu käytti tuota tietoa hyväkseen. Seuraavien viikkojen aikana James Mitchell oli kuitenkin saanut koulittua piikkilankapelon pois Abyssista, ja niinpä Turning Pointiin buukattiin näiden miesten vihoviimeiseksi otteluksi TNA-historian ensimmäinen Barbed Wire Massacre Match. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kehäköydet oli korvattu kokonaan piikkilangalla ja että kehän ulkopuolelle oli tuotu vielä leveitä puulevyjä, jotka oli kieritetty täyteen piikkilanka. Voittaja olisi se, joka saisi jotenkin selätettyä toisen kaiken piikkilangan keskellä.

Genesiksen arvostelussa kritisoin Abyssin ja Sabun ottelua siitä, että äijät vetävät kuukaudesta toiseen identtisen ottelun, jossa nähdään ne samat näyttävät mutta kaiken merkityksellisyydensä kadottaneet spotit. Nyt täytyy sitten pistää turpa rullalle ja nostaa hattua Abyssille ja Sabulle siitä, että tällä kertaa ei nähty vain toistoa edellisten kuukausien meiningistä. Tämä oli nimittäin ihan oikeasti jotain sellaista, mitä ei Jenkkilän mainstream-painipromootioiden HC-otteluissa ollut ainakaan ppv-tasolla nähty kertaakaan. Oikeastaan edes ECW:ssä ei ainakaan jollain tasolla päästy tällaiseen väkivaltaisuuteen kuin tässä. Sen jälkeen sitten mennäänkin ihan painimieltymyksien mukaiseen kysymykseen siitä, nauttiiko tällaisesta käytännössä death matchia muistuttavasta brutaalista mäiskinnästä, vai oliko tämä liikaa. Minulle tämä ei ollut, vaikka hyvin rajalla liikuttiin jo. Paljon enempää en ainakaan kovin nautinollisesti osaisi katsoa. Tässä ei voinut kuin haukkoa henkeä ja ihmetellä, kuinka nämä äijät (erityisesti Sabu) ottivat aivan mieletöntä kontaktia piikkilangan kanssa. Ottelun hienous kuitenkin piilee siinä, ettei meno todellakaan rajoittunut vain piikkilankamenoon, sillä tässä nähtiin myös pari oikeasti innovatiivista spottia, ja myös Abyssin käsivarren veriseksi telominen terävällä piikillä oli tosi rajua. Kyllä tämä kiistatta oli vuoden kovimpia HC-otteluita.
***½ (10:59)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Sabu (Pinned Abyss after putting him down on a barbed wire board, putting another barbed wire board on top of him and jumping on it)
Kuva Kuva
Roderick Strong & Alex Shelley vs. Austin Aries & Matt Bentley w/ Traci
Ensimmäisen ottelun jälkeen oli varsin pitkä hengähdystauko, kun TNA:n ring crew purki koko piikkilankaviritelmän ja asensi kehään normaalit kehäköydet. Kun lopulta touhu oli saatu valmiiksi, oli vuorossa X-Divisioonan alakortin ottelu. Kehään nousi kolme tämän vuoden aikana paikkansa X-Divarissa vakiintunutta mutta merkittävistä kuvioista toistaiseksi ulos jäänyttä indy-kaveria - ja heidän seuranaan oli sitten Matt Bentley, joka tuntui tällä hetkellä ajelehtivan TNA:ssa ilman selvää päämäärää. Joka tapauksessa nyt Bentley lyöttäytyi yhteen Austin Ariesin kanssa, ja he kohtasivat Alex Shelleyn ja Roderick Strongin muodostaman joukkueen. Kuluneen kuukauden aikana Shelley ja Strong olivat tehneet enemmänkin yhteistyötä, mikä liittyi osittain Shelleyn uuteen "kameramies"-gimmickiin. Selostajathan olivat jo kuukausien ajan puhuneet siitä, kuinka Shelley käytti paljon vapaa-aikaansa analysoimalla vastustajiensa painiotteita videoilta. Nyt TNA oli päättänyt tehdä tuosta huomiosta oikean gimmickin: Shelley oli alkanut ilmestyä oteluihinsa tripodin ja videokameran kanssa, jotta hän voisi kuvata kaikki ottelunsa arkistoihinsa. Shelley oli ilmestynyt viime aikoina kuvaamaan myös muiden X-Divarin painijoiden otteluita, ja Strong oli toiminut tässä hommassa Shelleyn kuvausassarina.

Tämä ottelu ei lunastanut niitä odotuksia, joita ehdin jo asettaa siinä vaiheessa, kun nelikko seisoi kehässä. Perhana soikoon, tässä oli neljä TNA:n X-Divarin aivan jumalattoman lupaavaa tulevaisuuden nimeä (tai no ehkä ennemmin kolme tulevaisuuden nimi ja yksi jo kokenut kaveri) toisiaan vastaan! Näiden jos keiden pitäisi pystyä repimään keskinäisestä kamppailusta kaikki mahdollinen ilo irti. Sen sijaan meille tarjoiltiin mukavaa, viihdyttävää ja taidokasta painia - mutta ei mitään sellaista, mitä ei olisi monesti ennenkin X-Divarissa nähty. Sitä paitsi ottelun flow tuntui hetkittäin olevan vähän hukassa, ja varsinkin heelien hallinta oli harminaisen katkonaista, mitä tosin paikkasi se, että Shelleyn ja Strongin yhteisliikkeet olivat pirun hienoja. Kokonaisuutena tämä oli siis ehdottomasti hyvä painiottelu nimenomaan paini-painotuksella, mutta varsinaista upeaa spektakkelia tai erityisen viihdyttävää kokonaisuutta tästä ei syntynyt. Osittain voidaan toki syyttää ajanpuutettakin, mutta kyllä tästä jotain muutakin puuttui. Hyvä ottelu silti.
*** (8:04)
Voittajat:
Spoiler: näytä
Matt Bentley & Austin Aries (Bentley pinned Shelley after a Superkick)
Kuva Kuva
Raven vs. Chris K w/ Larry Zbyszko
Ravenin taistelu TNA:n mestaruuskomitean puheenjohtajan Larry Zbyszkon kanssa ei ollut edennyt kuukauden aikana yhtään mihinkään. Raven edelleen inhosi Zbyszkoa, koska tämä oli Ravenin mielestä vienyt tältä NWA World Heavyweight -mestaruuden eikä ollut sen jälkeen antanut Ravenille rematchia. Zbyszko puolestaan halusi huonosti käyttäytyvän Ravenin pihalle TNA:sta, ja niinpä hän oli luvannut tehdä Ravenin elämästä helvettiä, kunnes tämä suostuisi lähtemään. Tähän mennessä Raven oli joka viikko joutunut painimaan Zbyszkon valitsemia vastustajia vastaan sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt Zbyszkon tarjoamista eropapereista. Jälleen kerran Zbyszko yritti Turning Pointissa saada Ravenin allekirjoittamaan nuo paprut, mutta Raven ei tietenkään siihen suostunut. Niinpä Zbyszkolla oli jälleen hihassaan yksi ässä Ravenin menneisyydestä: Ravenin vanha WCW-aikainen tuttu Chris Kanyon, joka tunnettiin nyt trademark-syiden vuoksi lyhennetysti Chris K:na.

Heh, tämähän oli jo parempi ottelu kuin Ravenin viimekuinen kamppailu PJ Polacon kanssa! Ehkä hieman yllättävää, mutta Raven ja Kanyon tosiaan sopivat paremmin yhteen. Tai ehkä kyse oli sitten siitä, että Kanyon (anteeksi, en nyt viitsi puhua äijästä tässä arvostelussa K:na, kun kaikki kuitenkin tietävät, että hänestä haluttaisiin käyttää Kanyon-nimitystä) tahtoi tehdä paremman vaikutuksen kuin Polaco ja pisti siksi oikeasti kroppansa likoon tässä. Polacon suorituksesta ei nimittäin ollut paljoa hyvää sanottavaa, mutta Kanyon otti ihan oikea bumppia ja muun muassa myi Ravenin knee liftin perhanan näyttävästi. Tosin Kanyon ilmeisesti myös aukaisi vahingossa Ravenin huulen, mistä Raven ei varmaan turhan paljon diggaillut. No, kokonaisuutenahan tämä rymistely oli kuitenkin aika lyhyt, ja oikeastaan ottelun momentum lopahti juuri ennen lopetusta, kun hommaan oli turhaan sotkettava tuolipelleilyt, joita kerrankin en olisi kaivannut Ravenin otteluun. Joka tapauksessa K:n hyvän työskentelyn ja muutenkin ihan toimivan mäiskinnän ansiosta tämä oli ihan kiva tv-ottelutasoinen koitos, mutta siihen tämän ottelun saavutukset jäävätkin. Ottelun jälkeen Raven läimäisi Zbyszko avokämmenellä kasvoihin.
** (5:45)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Raven (Raven Effect)
Kuva
Kuva
Team Canada w/ Coach D'Amore vs. 4 Live Kru (Konnan & Killings & Kip James & BG James)
Keväästä lähtien jatkunut ja kaikkien mielestä äärimmäisen mielenkiintoinen kuvio 3 Live Kru'n ja Kip Jamesin välillä oli saanut Genesiksessä jälleen uuden käänteen, kun Konnan ja Kip James paiskasivat ensimmäistä kertaa kättä ja näyttivät vihdoin löytäneen yhteisen sävelen. Jo parin kuukauden ajan 3LK-porukkaan mukaan halunnut Kip James hyväksyttiin vihdoin viralliseksi Kru'n jäseneksi, kun Konnanillakaan ei tuntunut enää olevaan mitään epäilyksiä Kipin motiiveita kohtaan. Niinpä 3 Live Kru'sta tuli 4 Live Kru. Yksi asia ei kuitenkaan muuttunut: edelleen Kru'lla oli (TNA:n buukkaajien mielestä) käynnissä ikiaikainen vihamielisyys Team Canadan kanssa, ja sitä oli tietenkin jälleen kerran selviteltävä ppv-tasolla. Mitään uutta ei tässä näiden stablejen välisessä feudissa ollut tapahtunut, mutta se ei selvästi ollut TNA:n mielestä olennaista. Samalla kun 4LK oli löytänyt yhteisen sävelen, oli Team Canadan välit alkaneet rakoilla entistä enemmän, kun täysin hermoheikoksi muuttuneen Eric Youngin pelokkuus ja mokailu raivostuttivat erityisesti Petey Williamsia ja Bobby Roodea koko ajan enemmän.

Kyllä TNA tietää, mitä painifani tarvitsee. Jo kolmas ppv putkeen, missä meille tarjoiltiin täysin turha, laadultaan heikko ja muutenkin pirun tylsä ottelu 3LK:n ja Team Canadan välillä. Tai siis anteeksi, nythän kyseessä oli 4 Live Kru, joten ottelu oli täysin erilainen kuin kaksi aiempaa! Oikeastaan en edes muista koko kamppailusta lopetusta lukuun ottamatta paljon mitään heti ottelun jälkeenkään, mikä kertoo koko turhuudesta kaiken tarpeellisen. Kuten aikaisemmissakin otteluissa, kehässä oli myös lahjakkaita kavereita (Young, Roode, Williams, Killings), mutta heidän roolinsa oli varsin pientä, eivätkä he näissä lähtökohdissa vain päässeet näyttämään mitään osaamisestaan. En oikeastaan muista, oliko Killings edes kehässä ollenkaan. Konnanin, BG Jamesin ja Kip Jamesin tasoisten janttereiden kanssa eivät taas Williams ja kumppanitkaan saa paljon aikaiseksi. Niin että tässä sitä oltiin. Heikko kahdeksan miehen rymistely, jonka ainut tarkoitus tuntui olevan sen yllätäväksi tarkoitettu lopetus. Sen tosin olisi nähnyt kilometrien päähän, vaikkei olisi etukäteen tiennyt, miten tämä juonikuvio jatkuu.
*½ (7:18)
Voittajat:
Spoiler: näytä
Team Canada (Roode pinned Kip James when Konnan turned on him and hit him with a steel chair)
Kuva Kuva
Diamonds In The Rough vs. Sonjay Dutt & Chris Sabin & Dale Torborg w/ AJ Pierzynski
Voi veljet. Oli taas se aika vuodesta, kun TNA:n mielestä oli kulunut tarpeeksi kauan aikaa edellisestä epäonnistuneesta julkisuuskikkailuyrityksestä. Nyt oli siis TNA:n mielestä hyvä hetki yrittää taas kerätä mainstream-huomiota tuomalla vierailevan lajin tähdet heidän kehäänsä. Tällä kertaa laji oli baseball ja joukkueena Chicago White Sox, joka oli äskettäin voittanut MLB:n mestaruuden. Joukkueen tähtipelaaja oli AJ Pierzynski, ja joukkueen treenivalmentajana puolestaan toimi Dale Torborg, joka on entinen painija. Torborg muistetaan parhaiten tämän ajasta WCW:ssä KISS Demonina, mikä oli... noh, todella surullista katseltavaa. Demon-gimmickin hyydyttyä Torborg oli siis lopettanut painimishommat ja siirtynyt urheiluvalmennukseen. Nyt hän yhdessä Chicagon huippupelaajan Pierzynskin kanssa saapuivat vierailemaan TNA:han, ja tietenkin tuossa vierailu-Impactissa heidät keskeytti heel-porukka. Tällä kertaa tuo heel-porukka oli Diamonds In The Rough, jonka johtaja Simon Diamond haukkui Pierzynskin ja Torborgin ja haastoi heidät otteluun. Lopulta TP:hen buukattiin ottelu, jossa Pierzynski ei nousisi ollenkaan kehään vaan tyytyisi managerin tehtäviin. Sen sijaan Torborg palaisi takaisin painihommiin ja saisi avukseen kaksi Diamonds-porukan vihamiestä Sonjay Duttin ja Chris Sabinin. Ennen ottelua baseball-porukka oli vielä saanut avukseen Bobby Heenanin, joka teki TNA-debyyttinsä tässä kuviossa. Heenan auttoi Pierzynskia managerointitehtävässä, ja ottelun aikana Heenan saapui selostamaan ottelua Tenayn ja Westin kanssa. Heenania oli todella mahtavaa nähdä, mutta ikävä kyllä kurkkusyöpä oli pilannut Heenanin äänen niin pahasti, ettei hänen puheestaan meinannut saada selvää.

Haha, Dale Torborghan on aivan kuin kopio Erik Wattsista! Pitkä muttei erityisen lihaksikas korsto, pitkät hiukset, kömpelö liikkuminen kehässä ja ainoana onnistuneena liikkeenä Chokeslam. Ei ihme, että tämän kaverin merkittävimmäksi suoritukseksi painimaailmassa jäi The Demon -gimmickillä pelleily. Onneksi myös kehässä oli Torborgin lisäksi monta oikein lahjakasta painijaa. Erityisesti Sabin, Dutt ja Diamond olivat taas pirun hyvässä iskussa - ja oikeastaan David Youngkin on piristynyt paljon tässä Diamonds-porukassa. Sen sijaan Elix Skipperistä on tullut kuin haamu entisestään, mutta se uhraus meidän on kai sitten kärsittävä. Jos valitsisin vuoden huonontuneimman, Skipper olisi hyvin lähellä sitä palkintoa. Katsokaapa, missä mies oli vuosi sitten. Mutta siis: tässä ottelussa oli kuitenkin vaisun Skipperin ja surkean Torborgin lisäksi monia hyviä painijoita, eikä turha Baseball-kikkailukaan vienyt paljoa aikaa tältä ottelulta. Niinpä ottelussa enimmäkseen keskityttiin mukavan vauhdikkaaseen ja näyttävään X-Divarin spottailuun. Mitään mullistavaa millään tavalla ei nähty, mutta oli tämä kuitenkin ihan mukava välipala.
**½ (7:57)
Voittajat:
Spoiler: näytä
Sonjay Dutt & Chris Sabin & Dale Torborg (Trio pinned Diamond after a Hindu Press by Dutt)
Kuva Kuva
Monty Brown vs. Christian Cage
TNA:ssa oli useita painijoita, jotka eivät oleet ilahtuneet Christian Cagen TNA-debyytistä. Ehkäpä kaikkein vähiten siitä kuitenkin oli innoissaan Monty Brown, joka tajusi saman tien, että Cagen TNA-debyytti oli uhka Brownin maailmanmestaruushaaveille. Brown oli voittanut viime kuun Genesiksessä Jeff Hardyn Contender's Matchissa, joten nyt hän oli oman näkemyksensä mukaan erinomaisessa asemassa tulevia haastajia mietittäessä. Cagen debyytti ja selväsanainen aikomus nousta seuraavaksi NWA World Heavyweight -mestariksi olivat kuitenkin sotkeneet Brownin laskelmat. Niinpä Alpha Male laski nopeasti 1 + 1 ja päätti, että ainut tapa pysyä ravintoketjun huipulla oli piestä Cage niin pahasti, ettei tästä olisi haastamaan enää yhtään ketään. Niinpä Cage ja Brown olivat ottaneet viime viikkojen aikana rajusti yhteen, ja nyt lopulta oli aika ratkaista virallisessa ottelussa, kumpi olisi parempi ja kumpi olisi mahdollisesti seuraava päämestaruuden ykköshaastaja.

Ei nyt varsinaisen räjähtävästi lähtenyt liikkeelle Christianin TNA-ura otteluiden muodossa. Toki täytyy todeta, ettei tässä Brownia käydyssä ottelussa ollut mitään vikaa. Ei, tämähän oli hyvä painiottelu! Mutta siihenpä ne kehut sitten jäävätkin. Hyvä painiottelu, jonka katsoi mielellään, mutta ei yhtään sen enempää. Jotenkin tässä ottelussa ei vain ollut millään tavalla "sitä jotain". Ei suurta tunnelmaa, ei jännitystä, ei kemiaa... Ehkä Brown ja Cage eivät sitten vain klikanneet keskenään. Tai ehkä Christianilla kestää vielä tottua TNA:han. Tai ehkä Brown on vain tosiaan ajautunut tämän vuoden aikana hienon brawlaajan asemasta keskinkertaiseksi painijaksi. Tässäkin ottelussa Brownilta nähtiin monia hienoja power-liikkeitä, mutta ei enää ollenkaan sellaista samanlaista räjähtävyyttä ja jyrinää kuin vielä jokunen aika sitten. TNA on mokannut niin pahasti Brownin kanssa - siitä kertoo jo ottelun lopetuskin, joka tuntui kaikessa yksinkertaisuudessaan todella laimealta. No, hyvä ottelu tämä siis silti oli, mutta vähän jätti pettyneen fiiliksen.
*** (12:32)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Christian Cage (Unprettier)
Kuva Kuva
Team 3D vs. America's Most Wanted - Tables Match
Näiden kahden joukkueen raivoisa vihanpito oli alkanut siitä illasta, kun Team 3D teki TNA-debyyttinsä. Tuolloin juuri heeliksi kääntyneet Chris Harris ja James Storm osoittivat todellisen värinsä hakkaamalla Brother Rayn ja Brother Devonin veriseksi mössöksi keskellä kehää sillä tavoin, ettei kukaan ollut piessyt 3D:n kaksikkoa koskaan aikaisemmin. Beatdownin seurauksena 3D:tä ei nähty TNA:ssa moneen viikkoon, ja AMW yhdessä Gail Kimin ja Jeff Jarrettin kanssa ehti järjestää kaksikolle ja ivalliset hautajaiset. Lopulta 3D teki paluunsa Bound For Gloryssa, jossa he pieksivät AMW:n sekä Jeff Jarrettin ja liittoutuivat yhteen Rhinon kanssa. Genesiksessä kolme entistä ECW-painijaa pieksi yhdessä AMW:n ja Jarrettin. Nyt oli vihdoin aika päästää nämä kaksi joukkuetta ottelemaan toisiaan vastaan äärimmäisen henkilökohtaisessa 2 vs. 2 -ottelussa, jonka stipulaatio oli mikäpä muu kuin Tables Match. Gail Kimia ei tässä ottelussa nähty sekaantumassa, koska Kim oli selittämättömästi kadonnut johonkin. Jostain käsittämättömästä syystä ottelussa ei ollut panoksena NWA Tag Team -mestaruuksia, vaikka Harris ja Storm olivat yhä viralliset joukkuemestarit.

Hukattu potentiaali ja menetetty momentum ovat olleet kyllä tämän Turning Pointin kaksi kantavaa teemaa. Tässäkin ottelussa oli paperilla mahdollisuuksia vaikka minkälaiseen spektaakkeliin, mutta lopputuloksena tarjoiltiin aikamoinen pannukakku. Ei tämä toki huono joukkueottelu ollut, koska kyseessä oli sentään AMW:n ja 3D:n tasoiset joukkueet, mutta ei tässä ikävä kyllä puhuta edes hyvästä ottelusta. Se on aikamoinen pettymys, kun miettii vaikka sitä, miten energistä ja näyttävää HC-brawlia 3D ja AMW vetivät vielä edellisen kuun Genesiksessä. Jostain syystä tämä Tables Match ei vain nyt toiminut näiden joukkueiden välillä - mitään järkevää syytä en sille keksi. Ottelu lähti vielä käyntiin oikein hyvin, mutta mitä pidemmälle se eteni, sitä pahemmin se hajosi kasaan. Kirsikkana kakun päällä James Storm vielä loukkaantui pöytäspotissa, mikä ei varmasti ollut TNA:n toivelistalla. Kokonaisuutena tämä nelikko sai siis näistä lähtökohdista aikaan ihan kivan ottelun, ja se on paljon vähemmän kuin etukäteen odotin.
**½ (9:40)
Voittajat:
Spoiler: näytä
Team 3D
Kuva Kuva
AJ Styles (c) vs. Samoa Joe - TNA X Division Championship
Genesiksessä oli koettu jotain, mitä ei X-Divisioonan historiassa ollut ikinä ennen nähty. Pysäyttämätön samoalainen järkäle Samoa Joe oli rikkonut kaikki mahdolliset X-Divarin kirjoittamattomat säännöt pieksemällä joukkueparinsa Christopher Danielsin heidän ottelunsa jälkeen äärimmäisen brutaalisti. Daniels oli pieksennän päätteeksi menettänyt tajuntansa ja vuotanut verta kuin pistetty sika. Danielsia ei ollut tuon beatdownin jälkeen nähty, mutta Joeta oli noussut vastustamaan kuitenkin yksi mies: X-Divisioonan mestari AJ Styles. Vaikka Styles ei pitänyt Danielsista, hän ei voinut sietää sitä, miten törkeästi ja alhaisesti Joe oli toiminut Genesiksessä. Styles tahtoi tehdä selvää Joesta ja antaa tälle kunnon opetuksen. Samalla Stylesin tavoitteena oli tietenkin aiheuttaa Joelle tämän TNA-uran ensimmäinen 1 on 1 -tappio. Joe puolestaan tahtoi vihdoin voittaa uransa ensimmäisen TNA-mestaruuden, joka oli karannut viime hetkellä hänen näpeistää Unbreakablen 3-Way-ottelussa.

Huh, X-Divisioona se ei petä koskaan tärkeimmällä hetkellä. Juuri kun olin menettämässä uskoni tähän tapahtumaan aivan täysin, Samoa Joe ja AJ Styles pistivät pystyyn yhden vuoden parhaista otteluista. j******ta mitä tykitystä. j******ta. Tämä ei ollut mikään tavallinen X-Divisioonan spottailu tai tekninen vääntö. Ei, tämä oli brutaali tappelu. Aivan ehdottomasti X-Divarin historian intensiivisin ottelu ensimmäisestä minuutista viimeiseen. Molemmat vuotivat verta suustaan. Molemmat antoivat ja ottivat vastaan niin stiffejä potkuja ja iskuja ettei vastaavia ole nähty. Kumpikaan ei säästellyt kroppaansa millään tavalla: jopa Joen Knee Drop tärähti oikeasti suoraan Stylesin kaulan päälle niin, että näytti oikeasti todella pahalta. Sitten kaiken huipuksi Styles vielä väläytti muutaman ihan älyttömän high flying -liikkeen, kuten Shooting Star Pressin kehästä ulos. Jos vain ottelu olisi vielä saanut hetken lisää tai tarjonnut vielä jonkun pienen twistin, tämä olisi ollut vuoden kolmas viiden tähden ottelu. Nyt tämä oli aivan äärettömän lähellä sitä. Hattu päästä. Ottelun jälkeen Christopher Daniels teki paluunsa ja kävi Joen kimppuun.
****½ (18:58)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Samoa Joe (Coquina Clutch)
Kuva Kuva
Jeff Jarrett (c) vs. Rhino - NWA World Heavyweight Championship
Main Eventin aika. Panoksena mikäpä muu kuin Jeff Jarrettin kantama NWA World Heavyweight -mestaruusvyö. Vyö, jota Rhino ehti kantaa Bound For Gloryn jälkeen parin viikon ajan, kunnes AMW:n ja Gail Kimin halpamaisten sekaantumisten ansiosta Jarrett onnistui voittamaan mestaruuden takaisin Impactissa järjestetyssä rematchissa. Tuon mestaruusvoiton jälkeen Jarrett oli kuitenkin ollut helisemässä Rhinon kanssa: Genesiksessä nähdyssä AMW & Jarrett vs. 3D & Rhino -ottelussa Jarrett oli ottanut pahasti pataan Rhinolta, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että Rhino saisi vihdoin rehdin rematchin Turning Pointissa. Viime viikkojen aikana Rhinosta oli yritetty rakennella sympaattista sankaria, jolla oli ongelmia henkilökohtaisten demoniensa ja oman perheensä kanssa. Jarrettin mukaan Rhino ei ollut vaikeuksiensa vuoksi sovelias edes haastamaan häntä päämestaruudesta, mutta ottelu pysyi buukattuna. Jarrett muun muassa mainitsi yhdessä promossa sen, miten Rhino oli saanut alkukeväästä kenkää WWE:stä riideltyään rajusti vaimonsa kanssa WrestleManian aikaan hotellissa. Nyt Rhino kertoo selvittäneensä kaikki ongelmansa ja olevansa valmis nousemaan vihdoin uudestaan NWA World Heavyweight -mestariksi.

Ikävä kyllä upean X-Divarin ottelun jälkeen ppv palasi taas omalle tasolleen ja tarjoili Main Eventinä odotukset alittavan ja pettymyksiä sisältäneen päämestaruusottelun. Toisaalta täytyy myöntää, että minulla ei ollut edes ihan kamalan paljon odotuksia Rhinon ja Jarrettin mestaruusottelulle: jotenkin Rhino vs. Jarrett ei vain missään vaiheessa ollut sellainen ottelupari, jonka kohtaamista jotenkin odottaisin suurella mielenkiinnolla. Toisaalta, oli tämä nyt hemmetin paljon parempi kuin suurin osa Jarrettin keväisistä mestaruudenpuolustuksista. Tässäkin ottelussa oli hetkensä: Rhinon ja Jarrettin HC-brawlaus yleisön seassa oli osittain oikein viihdyttävää, vaikka siinäkin moni asia meni vähän pieleen. Touhu oli turhan katkonaista, scaffold-spotti ei toiminut odotetusti ja Rhinon Gore pöydän läpi sisääntulorampin putkeen näytti tyhmältä, kun pöytä ei mennyt rikki toivotulla tavalla. Paljon peukkuja silti kovasta yrittämisestä, ja erityisesti Rhino teki kyllä paljon työtä, kun pääsi vielä kerran painimaan päämestaruusottelussa. Koko ajan homma tuntui olevan kuitenkin vähän "off", ja pahimmin se meni pieleen sitten lopetukseen tungettujen typerien sekaantumisten takia. Mieleen oikein vyöryivät muistot Jarrettin keväisistä mestaruusotteluista, kun koko saatan Team Canada sekaantui otteluun ja kaupan päälle tarjoiltiin vielä TNA-debyyttinsä tehneen Jackie Gaydan sekaantuminen, vaikka ketään ei kiinnostanut. Kokonaisuutena tämä oli sekaantumissäätöjensä takia vain ihan ok ottelu, ei yhtään sen enempää.
** (17:30)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Jeff Jarrett (Middle-Rope Stroke on two steel chairs)
In ring angle w/ .... Sting?
PPV:n päätteeksi saatiin sitten nauttia vielä yhdestä käänteestä, kun ottelun päätyttyä valot sammuivat areenalta kokonaan. Koko illan ajan selostustiimi oli puhunut siitä, että TNA oli luvannut vuoden 2006 ensimmäiseen ppv:hen jonkun suuren yllätyksen, joka muuttaisi TNA:n suunnan pysyvästi. Mikä tuo yllätys olisi? Siihen saatiin vastaus jo nyt, kun pimeän areenan screeneille ilmestyi yhtäkkiä skorpionien kuvia. Lopulta valot palasivat areenalle, ja kehään oli ilmestynyt terästuoli, johon oli ripustettu pitkä musta nahkatakki ja jota vasten oli laitettu nojaamaan musta baseball-maila. Mitään epäselvyyttä ei ollut enää näiden vihjailuiden jälkeen: Sting olisi tulossa takaisin TNA:han.

*** AJ Styles
** Samoa Joe
* Sabu

Kokonaisarvio Turning Pointista: Ilman Stylesin ja Joen huikeaa ottelua tämä ppv olisi ollut aikamoinen pannukakku TNA:n vuodelle. Nyt kuitenkin tuo ottelu pelasti koko tapahtuman, ja olihan tässä nyt toki muutamia muitakin onnistuneita hetkiä, kuten pirun kova opener. Suurin ongelma oli oikeastaan se, että ottelut eivät olleet niinkään huonoja - ne olivat vain paljon heikompia kuin olisi voinut odottaa. Niinpä tämä ei missään tapauksessa ole Ok:ta parempi ppv, mutta ihan kiva päätös kuitenkin TNA:n vuodelle.

1. WWE WrestleMania 21 - Hieno
2. ECW One Night Stand - Hieno
3. WWE Vengeance - Hieno
---------------
4. TNA Unbreakable - Hyvä
5. TNA Lockdown - Hyvä
6. WWE Royal Rumble - Hyvä
7. TNA Sacrifice - Hyvä
8. TNA No Surrender - Hyvä
9. WWE SummerSlam - Hyvä
---------------
10. WWE Survivor Series - Ok
11. TNA Bound For Glory - Ok
12. WWE Unforgiven - Ok
13. TNA Turning Point - Ok
14. TNA Final Resolution - Ok
15. WWE Judgment Day - Ok
16. WWE Taboo Tuesday - Ok
17. TNA Against All Odds - Ok
18. WWE Backlash - Ok
19. TNA Slamiversary - Ok
20. WWE No Mercy - Ok
21. TNA Genesis - Ok
---------------
22. WWE New Year's Revolution - Kehno
23. WWE No Way Out - Kehno
24. TNA Hard Justice - Kehno
25. WWE The Great American Bash - Kehno
---------------
26. TNA Destination X - Surkea

Avatar
What
Viestit: 3066
Liittynyt: To 20.07.2006 13:07
Paikkakunta: Rivers Mouth

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja What » Ke 29.07.2015 15:11

Vuotta eteenpäin.

Kuva
Sunnuntai 17. Helmikuuta 2008
Thomas & Mack Center, Las Vegas, Nevada


No Way Out oli tuttuun tapaan helmikuisena välietappina matkalla WrestleManiaan. Poikkeuksena edellisiin vuosiin, tällä kertaa tapahtumalla oli teema. Se oli Elimination Chamber. Tuota julmaa ottelumuotoa oli viimeksi nähty joulukuussa 2006 December to Dismember katastrofin yhteydessä ja ennen sitä tammikuussa 2006. Nyt tätä harvakseltaan nähtävää ottelua olisi tarjolla kaksin kappalein ja kummassakin etsittiin haastajia WrestleManiaan.

EC-otteluiden lisäksi kummatkin päämestarit joutuivat puolustamaan vöitään ja Ric Flairin ura oli jälleen katkolla. Mistään turhanpäiväisestä välitapahtumasta siis ei ainakaan paperilla ollut kyse. Näyttämönä oli Thomas & Mack Center Las Vegasissa, jossa yleisö oli varsin kiitettävästi menossa mukana. Selostajia oli kuusin kappalein. ECW:llä Styles & Tazz, Smackdownilla Cole & Coachman ja Raw’lla JR & King.

Tapahtumassa oli yhteensä 6 ottelua, joista kaksi Elimination Chamber ottelua nousivat ylitse muiden. Otan niistä jälkimmäisen tarkasteluun. Lisäksi tässä nähtiin yksi todella hienosti toteutettu kehäpaluu, josta muodostui varsin ikimuistoinen angle WrestleManiaan. Siitä seuraavassa.

Big Show’n paluu
Välittömästi Edgen ja Rey Mysterion ottelun päätyttyä fanit saivat kuulla areenalla tutun huudahduksen: Weeelll it’s The Big Show! Hävittyään ECW-mestaruuden joulukuussa 2006 Big Show oli vetäytynyt sapattivapaalle. Tuona aikana jätti oli treenannut itsensä parhaaseen kuntoonsa sitten 1990-luvun. Painoa oli tippunut viitisenkymmentä kiloa.

Big Show’n paluusta muodostui hyvin ikimuistoinen tapahtuma. Aiemmin illalla nyrkkeilymestari Floyd ”Money” Mayweather oli käynyt tsemppaamassa ystäväänsä Rey Mysteriota. Muutaman minuutin ajan Big Show kiitteli yleisöä ja esitti rehtiä kaveria. Kunnes nappasi jo valmiiksi loukkaantunutta Rey Mysteriota kurkusta kiinni ja usutti toistuvasti eturivissä istunutta Mayweatheria tekemään asialle jotain.

Kuva

Ja Mayweather teki jotain asialle. Big Show’n edelleen ärsyttäessä Floyd latoi nopean iskusarjan Show’n nenään ja leukaan. Seuraavat sekunnit olivat kaaosta. Mayweather ja hänen saattueensa pakenivat kehästä ja Big Show liikkui nopeammin kuin koskaan jahdatessaan heitä yleisön joukkoon. Lopulta vaadittiin, että Shane McMahon tuli rauhoittelemaan Big Show’ta. Mikä tästä teki vielä aivan täydellisen segmentin oli se, että Mayweatherin iskut ihan oikeasti osuivat ja todiste näkyi naamalta.

Kuva

Segmentti oli aivan täydellinen. Se toi mukanaan rutkasti mainstream julkisuutta ja tuota Mayweatherin iskusarjaa pyöritettiin ihan joka tuutista. Tulevien viikkojen aikaan kävikin sitten selväksi, että Big Show ja Floyd Mayweather tulisivat kohtaamaan WrestleManiassa.


Raw Elimination Chamber Match
Umaga VS. Triple H VS. JBL VS. Jeff Hardy VS. Chris Jericho VS. Shawn Michaels

Royal Rumblen voittaja John Cena ei malttanut odottaa tilaisuuttaan WrestleManiaan vaan oli aiemmin illalla käyttänyt mestaruusottelunsa Randy Ortonia vastaan. Näin ollen tässä No Way Outin viimeisessä ottelussa haettiin ykköshaastajaa WWE:n mestarille WrestleManiaan. Osallistujalista tursusi tähtiä. Yksikään kuusikosta ei ollut mukana vaan täytteenä. Umagaa ja Hardya lukuun ottamatta kaikki olivat myös entisiä maailmanmestareita ja kokeneita WrestleManian tähdittäjiä.

Tykkäsin tästä osittain juuri sen takia, että selkeää ennakkosuosikkia ei ollut. Periaatteessa kuka tahansa olisi sopinut voittajaksi. Jeff Hardyn nousukiito WWE:n huipulle oli nyt viimeistään alkanut. Intercontinental-mestari oli aivan tajuttoman suosittu ja monen sentimaalinen suosikki voittajaksi.

Ottelu oli varsin raju. Michaels, Jericho ja HHH kaikki bleidasivat, näistä näyttävimmin Michaels, jonka kasvot olivat täysin veren peitossa. Tämäntyyppiseen otteluun tuo sopii, vaikka yleisesti ottaen en mikään verenhimoinen painifani olekaan. Mitään tajunnanräjäyttäviä spotteja tässä ei ollut, mutta etenkin Umagan Samoan Drop yhtäaikaisesti Michaelsille ja Jericholle jäi mieleen.

Kuva

Ottelun lopputaistelu kahden viimeisen painijan välillä oli hyvä, vaikka unelmaskenaariossa olisikin kestänyt minuutin tai pari pidempään. Lopputulos myös herätti suuria tunteita, sen muistan elävästi sieltä 7,5 vuoden takaa. Tämä oli neljän tähden painiottelu ja hyvin täpärällä erolla Smackdownin Elimination Chamberia parempi.
Spoiler: näytä
Kesto: 23:57
Voittaja: Triple H (viimeinen selätetty Jeff Hardy)

Arvosana: ****



Muuta: Chavo Guerrero puolusti illan avausottelussa ECW-mestaruutta CM Punkia vastaan. Lyhyytensä vuoksi ottelusta ei jäänyt suurempaa muisteltavaa.

Smackdownin Elimination Chamber oli tapahtuman suurin positiivinen yllätys. Mukana olivat Batista, Undertaker, Big Daddy V, Great Khali, Finlay & MVP. Tämä oli bookattu juuri täydellisesti. Pääosaa esittivät alusta loppuun Batista & Undertaker, muut vierailivat sivurooleissa. Elukan ja Kuolleen Miehen lopputaistelu oli myös mehukasta katsottavaa, joskin aika paljon vuoden 2007 kohtaamisten toistoa. Siltikin todella hyvä ottelu ja hävisi vain täpärästi Raw’n vastaavalle. Ei olisi uskonut osallistujalistoja vertailemalla.

Ric Flairin ura oli jälleen katkolla ja vastassa nuorta Flairia paljolti muistuttava Mr. Kennedy. Ottelu oli paljolti samanlainen kuin Flairin MVP-kohtaaminen Rumblessa. Hyvää tunnelmaa, mutta harmittavan heikkoa painillista antia.

Rey Mysterio oli täysin hajottanut hauiksensa edellisen illan livetapahtumassa. Vamma vaati leikkausta, joten Mysterion WrestleMania tulisi jäämään (taas) väliin. Sisukas Mysterio ei kuitenkaan suostunut jäämään saikulle vielä vaan itsepäisesti haastoi Edgen maailmanmestaruudesta. Tuon vakavan loukkaantumisen vuoksi ottelu oli lyhyt ja kehno. Mysterio kuitenkin ansaitsisi jonkinlaisen sisupuukon urheudestaan.

John Cena ei malttanut odottaa vaan lunasti Rumble voitollaan ansaitsemansa mestaruusottelunsa jo nyt. Cenan ja Ortonin kohtaamisessa oli aivan huumaava tunnelma ja huomasi että tämä oli se ottelupari, jota yleisö janosi. Painitasoltaan tämä kuitenkin jäi jälkeen vaikkapa kaksikon Summerslam 2007-kohtaamisesta ja epäpuhdas lopetus entisestään vei kovinta kiimaa pois.

Tähdet:
*** Undertaker
** Batista
* Jeff Hardy


Yhteenveto: Kyllä tämä oli paljon enemmän kuin mitätön välipysäkki matkalla WrestleManiaan. Kummatkin Elimination Chamber ottelut rokkasivat ja Cenan sekä Ortonin kohtaaminen oli tulikuuma. Lisäksi Big Show’n ja Floyd Mayweatherin segmentti oli aivan ikimuistoinen. Pahin pettymys oli Rey Mysterion loukkaantuminen, joka pilasi Edge-matsin. Ehdottomasti kuitenkin plussan puolelle jäätiin ja odotukset WrestleManiaa kohtaan nousivat entisestään. Show’n ja Mayweatherin segmentin sekä loistavan tunnelman vuoksi laitan arvosanaan neljäsosan lisän.


Pähkinänkuorispoilerit
CM Punk VS. Chavo Guerrero (7:17) **
Smackdown Elimination Chamber (29:28) *** ¾
Ric Flair VS. Mr. Kennedy (7:15) **
Edge VS. Rey Mysterio (5:28) * ½
Randy Orton VS. John Cena (15:51) *** ¼
Raw Elimination Chamber (23:57) **** (illan paras)



PPV Ranking 2008

1 WWE - No Way Out 3,00
2 WWE – Royal Rumble 2,90
3 TNA - Final Resolution (tammi) 2,78
4 TNA – Against All Odds 2,31



Vuoden Matsi Ehdokkaat

1. 30 Man Royal Rumble Match / Royal Rumble

Seuraavalla kerralla Destination X

The Blasterpiece
Viestit: 544
Liittynyt: Ti 29.06.2004 12:04

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja The Blasterpiece » La 01.08.2015 14:24

Julkaisen nyt seuraavan raportin ja arvostelun kahdessa osassa, koska näistä viikottaisten Rawien raportoimisista on tullut niin massiivinen paketti. En vaan osaa olla mainitsematta jotain asiaa, niin olen aika tarkkaan kirjoitellut näistä Raweista. Jos haluat välttyä Raw’n otteluiden tuloksilta, niin ei kannata lukea, koska en jaksa käyttää näissä mitään spoiler-tageja. Varsinainen Wrestlemania 13 –arvostelu tulee huomenna tai ylihuomenna, kunhan olen tänään saanut sen katsottua.
-----

Final Fourissa Bret Hart onnistui voittamaan neljännen kerran urallaan WWF:n mestaruuden. Ennen Final Fouria oli jo tiedossa, että uuden mestarin ensimmäinen mestaruuspuolustus tulee olemaan heti Final Fourin jälkeisessä Raw’ssa Sycho Sidiä vastaan. Tämä Raw alkoikin Bret Hartin ja Sycho Sidin välisellä ottelulla. Tai olisi pitänyt alkaa, mutta Stone Cold Steve Austin hyökkäsi juuri ennen ottelun alkua Hartin kimppuun. Myös Sycho Sid yhtyi tappeluun mukaan, mutta Austin onnistui loukkaamaan Sidin jalan ja ottelua ei voitukaan pitää nyt.

Kuva
Bret Hart vs Sycho Sid

Tauon jälkeen Raw jatkui ihan toisella ottelulla. Marc Mero kohtasi Nation of Dominationin Savio Vegan. Kehän laidalla oli Meron puolella tietysti Sable ja Savion takana oli koko muu NOD. Nation of Domination alkoi ottelun aikana jahtaamaan Sablea, joten ottelu päättyi diskaukseen. Meron avuksi saapui Ahmed Johnson, jolla oli ”kaverinaan” jälleen lautapätkä. NOD päätti perääntyä paikalta. Seuraavana otteluna oli Intercontinental-mestaruusottelu, jossa aina yhtä iloisena oleva mestari Rocky Maivia puolusti mestaruuttaan Leif Cassidya vastaan. Ottelua oli myös seuraamassa Sunny, jota ei viime aikoina ole hirveästi Raw’ssa näkynyt, mutta hän on näemmä edelleen Rockysta kiinnostunut. Maivia voitti ottelun. Pakko mainita myös se, että ottelun aikana yleisö oli ihan kuollut, joten ei ole ihan onnistunut tämä WWF:n jatkuva Rockyn puskeminen.

Muistatteko, kun viime vuonna (1996) kilpailevan painipromootion – Extreme Championship Wrestling (ECW) – painijat olivat pari kertaa paikalla WWF:n tapahtumassa? Nyt ECW jälleen tuotiin ilmi WWF:ssä. Yleisössä oli ECW-kylttejä. Selostaja Jerry ”The King” Lawler otti yhden tällaisen kyltin, kritisoi ECW:tä ja sanoi kuinka paskaa ECW on ja kuinka tuntemattomia painijoita ECW:n tähdet ovat. Lawler heitti ECW:lle haasteen. Hän kutsui ECW:n ensi viikon Raw’hon, jolloin ollaan Manhattanilla. Loistava promo Lawlerilta.

Kingin avoimen haasteen jälkeen oli vuorossa Goldustin sekä Marlenan haastattelu kehässä. Haastattelijana toimi Kevin Kelly. Marlena vakuuttaa, että Goldust on todella maskuliininen persoona. Pian paikalla on Hunter Hearst Helmsley, joka tekee Goldustille Pedigreen. Marlena ja HHH riitelevät kehässä, kunnes katsomosta Marlenan kimppuun hyökkää jälleen kookas amatsoni (Chyna). Turvamiehet tulevat paikalle, ja vievät tämän mystisen naisen pois paikalta. Marlena on loukkaantunut.

Seuraavana otteluna oli uuden tag team –joukkueen Raw-debyytti. The Headbangers (Mosh & Thrasher) ovat Attitude-ajan seuraajille varmasti tuttu tiimi, mutta mielestäni tämä on aikakautensa yksi tylsimmistä joukkueista. Mosh & Thrasher ovat kaljupäitä, joilla on kasvomaalaus ja he ovat pukeutuneet kiltteihin sekä bändipaitoihin. Erikoisesta ulkoasusta huolimatta nämä häiskät eivät vaan mitenkään herätä oikein minkäänlaisia tuntemuksia puolesta tai vastaan. Mielenkiintoisempi joukkue oli heidän vastustajat, sillä veljekset Jeff ja Matt Hardy ottelivat joukkueina. Näistä veljeksistä tullaan vielä kuulemaan…

Kuva
The Hardy Boys

Noin jakson puolessa välissä oli vuorossa WWF:n mestaruusmatsi, joka ei alkuillasta onnistunut Steve Austinin ansiosta. Sycho Sid on jo kehässä. Sitten WWF:n mestari Bret Hart on tekemässä kehääntuloa, mutta Austin hyökkää takahuoneessa hänen kimppuunsa jälleen. Sycho Sid tulee paikalle tappelemaan Austinin kanssa. Vieläkään ei nähdä mestaruusottelua, mutta WWF:n presidentti Gorilla Monsoon vannoo, että tänään vielä nähdään hänen lupaamansa mestaruusottelu.

Seuraavana vuorossa oli Flash Funkin ja Owen Hartin välinen ottelu. Owenin manageri Clarence Mason oli paikalla, mutta Owen Hartin joukkuekaveria British Bulldogia ei näkynyt. Siitä huolimatta kumpikin Tag Team –mestaruusvyö oli paikalla, sillä Owen Hart kantoi kumpaakin vyötä. Ottelun aikana Owen Hart riitaantuu Masonin kanssa. Tämän jälkeen Bulldog tulee paikalle ja käskee Clarence Masonia poistumaan paikalta. Owen Hart voittaa ottelun British Bulldogin avustuksella. Näyttää siis siltä, että British Bulldog on antanut anteeksi Owenille. Tällä kertaa kuitenkin roolit ovat toisinpäin, sillä nyt Owen Hart ei näyttänyt tyytyväiseltä siihen, miten Bulldog sekaantui otteluun. Tämän ottelun aikana oli muuten puhelinyhteys ECW:n omistajaan – Paul Heymaniin, joka hyväksyi Jerry Lawlerin aikaisemman haasteen ja lupasi, että ECW on ensi viikolla paikalla Raw’ssa.

Aikaisemmin jaksossa esiintynyt Hunter Hearst Helmsley näkyi jälleen ruudussa, sillä hänelläkin oli ottelu. Hän otteli Bart Gunnia vastaan. Goldust kuitenkin tuli jälleen paikalle, alkoi jahtaamaan HHH:ta ja Helmsley juoksi pois paikalta. Tämän lyhyen matsin jälkeen päästiin (kolmas kerta toden sanoo..) mestaruusotteluun Bret Hartin ja Sycho Sidin välillä.

Tämä oli siitä ihan mielenkiintoinen matsi, kun roolit tuntuivat olevan ”väärinpäin”. Periaatteessahan Bret Hart on edelleen hyvis ja Sid firman isoimpia pahiksia. Kuitenkin viime aikoina Bret Hartin asenne on vähän muuttunut ja tässäkin ottelussa hänellä tuntui olevan pahiksen rooli. Ja yleisö oli jälleen Sycho Sidin puolella. Stone Cold Steve Austin luonnollisesti sekaantui otteluun, mutta Sid kävi kehän ulkopuolella lyömässä Austinia. Bret Hart pääsi niskan päälle, lukitsi Sidin Sharpshooteriin ja alkoi näyttämään siltä, että Bret Hart säilyttää mestaruuden. Austin oli kuitenkin toennut jo. Steve Austin pääsi lyömään Bret Hartia tuolilla päähän niin, että edes tuomari ei iskua huomannut. Sid pääsi Bret Hartin Sharpshooterista ja teki Hartille Powerbombin. Sycho Sid selätti Bret Hartin. Sycho Sid voitti jälleen WWF:n mestaruuden, ja Bret Hartin neljäs mestaruuskausi jäi vaan yhden päivän mittaiseksi. Ottelun jälkeen Sid juhli mestaruusvyön kanssa kehässä, kunnes paikalle tuli The Undertaker, joka tulee kohtaamaan mestarin Wrestlemania 13:ssa. Jakso päättyi Undertakerin ja Sidin tuijotteluun kehässä.

Huikeaa kyllä on seurata näitä vuoden 1997 Raweja, kun nämä ovat viihdearvoltaan ihan eri luokkaa kuin edellisen vuoden kököt jaksot.

-----

Sitten mennäänkin vähän erikoisempaan Raw’hon. 24. helmikuuta 1997 Raw oli Manhattan Center –nimisellä teatterilla New Yorkissa. Samassa paikassa oli myös historian ensimmäinen Monday Night Raw vuonna 1993, ja muutenkin Raw’n alkuvuosina kuvattiin aika paljon tässä paikassa ohjelmaa. Syy, miksi tämä oli niin erikoinen Raw, oli se, että ECW todellakin oli paikalla.

Jakso kuitenkin alkoi WWF-painijoiden välisellä ottelulla. Godwinnit kohtasivat The New Blackjacks –nimisen joukkueen, joka oli taas yksi joukkue WWF:n tag team –divisioonassa. Joukkue koostui Blackjack Windhamista (Barry Windham, joka paini edellisenä vuonna WWF:ssä naurettavalla The Stalker –gimmickillä) sekä Blackjack Bradshaw, joka oli aikaisemmin siis Justin ”Hawk” Bradshaw. Miehet olivat värjänneet tukkansa ja viiksensä mustiksi. Alkuperäinen The Blackjacks –joukkue oli WWWF:n Tag Team –mestareita 70-luvulla. Alkuperäinen The Blackjacks –joukkue koostui Barry Windhamin isästä Blackjack Mulliganista sekä Bradshaw’n sedästä Blackjack Lanzasta. Ottelu oli onneksi lyhyt. Windham ja Bradshaw voittivat, kun tuomari ei nähnyt sitä, että Phineas I. Godwinnin jalka oli köysillä. Ottelun jälkeen väärästä tuomiosta suuttuneet Godwinnit heittivät ämpärissään olleet paskat tuomari Mike Chiodan päälle.

Tämän jälkeen kehässä on joku tuntematon jätkä, jonka kimppuun hyökkäää ECW:n Tag Team –mestarit, Kronus ja Saturn eli The Eliminators! Heidän seurassaan on ECW:n pomo Paul Heyman (Paul E. Dangerously). Yleisö on ihan täynnä ECW:n faneja bWo-ja ECW-paidoissa, jotka läpi illan jaksoivat chäntätä E-C-Dubia. Tämän jälkeen paikalle tulee ECW:n Little Guido ja bWo (blue World order)-tiimi, johon kuuluvat Stevie ”Big Stevie Cool” Richards, Hollywood Nova, The Blue Meanie sekä 7-11. Stevie Richardsilla ja Little Guidolla oli ottelu, jonka aikana myös ECW:n mestari Raven saapui paikalle. Richards voitti Guidon. Paul Heyman oli tämän ottelun aikana Vince McMahonin ja Jerry ”The King” Lawlerin seurana selostamossa.

Kuva
Vas. Paul E. Dangerously (Paul Heyman.
Oik. Stevie Richards maassa, ECW-mestari Raven poseeramassa


Seuraavana oli vuorossa toisenlainen ”matsi”, kun WWF:n naiset Sunny ja Marlena olivat kädenvääntöottelussa. En yhtään tiedä, että miksi. Enkä tiedä yhtään miksi The Honky Tonk Man tuomaroi tätä vääntöä. Enkä ymmärrä miksi tätä mittelöä oli pitkitetty ihan liikaa. Marlena oli juuri voittamassa Sunnyn kädenväännössä, kun yhtäkkiä Sunny heittää toisella kädellä pulverit (Sunnyn tietäen voi hyvinkin olla kokaiinia) Marlenan naamalle. Sitten paikalle tulee Nation of Dominationin Savio Vega, joka käy häiritsemään jostain syystä Marlenaa. Tietenkin Marlenan mies – Goldust – rientää neitonsa apuun. Tästä päästään sujuvasti Savio Vegan ja Goldustin väliseen otteluun. Tämän ottelun aikana selostamossa oli vierailemassa puertoricolainen Miguel Pérez (piti nimi googlettaa), joka vanhana Savio Vegan kaverina ei pystynyt ymmärtään kaverissaan tapahtunutta muutosta. Ottelu päättyy Savion diskaukseen, kun NOD:n Crush hyökkäsi Goldustin kimppuun. Sitten tämä Miguel Pérez rientää Goldustin apuun.

Paikalla oli myös UFC:n legendaarinen ottelija ”World’s Dangerous Man” Ken Shamrock, joka istui katsomossa ja jota näytettiin jakson aikana useampaa kertaa. Jerry Lawler halusi mennä tätä haastattelemaan. Lawler hehkutti kuinka hän ja Shamrock ovat vanhoja kavereita. Shamrock naureskelee, ja sanoo, että ei tunne Lawleria. En ihan ymmärtänyt tämän lyhyen ”haastattelun” pointtia, mutta oli ihan hauska nähdä Ken Shamrockia.

Sitten on vuorossa taas ECW-ottelu, kun Mikey Whipwreck ja Taz ottelivat toisiaan vastaan. Tazin vihamies Sabu hyökkäsi Tazin joukon kimppuun, mutta siitä huolimatta Taz vakuuttavan esityksen jälkeen pisti Whipwreckin taputtamaan. Paul Heyman oli tämänkin matsin aikana hehkuttamassa ECW:tä selostamossa.

Vince McMahon oli pari kertaa maininnut yllätyksestä, jonka tulisimme tämän illan aikana näkemään. Se yllätys oli se, että The Headbangersin vastustajina olivat Legion of Doom (Road Warrior Animal & Hawk), jotka tekivät WWF-paluunsa. LOD sai hyvän vastaanoton ECW-henkiseltä yleisöltä. Ottelu loppui tyhmästi tuplauloslaskuun, mutta yleisölle ja minulle jäi hyvä mieli, kun ottelun jälkeen Legion of Doom pääsi tekemään Headbangersin äijälle Doomsday Devicen.

Tässä välissä tuli video Shawn Michaelsin tähtihetkistä imelän musan keran. Ihan ku Shawn Michaels olisi kuollut. Lol.

Seuraavaksi jälleen ECW-matsi, kun D-Von Dudley kohtasi Tommy Dreamerin. Ottelun aikana Paul Heyman ja Jerry Lawler jälleen riitelevät. Lawler sanoo ECW:tä Extreme Crappy Wrestlingiksi. Tommy Dreamer voittaa D-Vonin, mutta matsin jälkeen D-Vonin veli Bubba Ray Dudley tulee paikalle. Dudley Boyz tekee Dreamerille 3D:n. Sen jälkeen paikalle tulee Sandman tappelemaan Dudleyitten kanssa. Paul Heyman yrittää hyökätä Lawlerin kimppuun, mutta Vince McMahon ja ECW-painijat menevät väliin.

Ken Shamrockia haastateltiin toisen kerran. Tällä kertaa haastattelijana oli Todd Pettengill. Ken Shamrock sanoi viihtyneensä perheensä kanssa Raw’ssa. Pettengill kysyi myös Shamrockin mielipidettä siitä, kumpi tulee voittamaan Wrestlemaniassa – Bret Hart vai Stone Cold Steve Austin. Shamrock kehui kumpaakin painijaa, eikä halunnut asettautua kummankaan puolelle. Sitten Pettengill kysyi yleisöltä saman kysymyksen, ja ECW-henkinen yleisö tuntui tietysti olevan Stone Coldin puolella.

Illan viimeisenä otteluna oli Faarooqin ja Undertakerin matsi. Faarooqin tullessa Nation of Domination –jenginsä kanssa kehään, hän käy ensin vittuilemassa Ken Shamrockille, haukkumassa UFC:tä ja haastaa Shamrockin kehään. Yhtään ei tullut yllätyksenä se, että matsi päättyi taas siihen, että Nation of Domination hyökkäsi Faarooqin vastustajan kimppuun. Ottelun jälkeen kuitenkin Legion of Doom tuli Undertakerin avuksi. Tähän päättyi tämä poikkeuksellinen Monday Night Raw.

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että tämä jakso oli hyvin mielenkiintoinen juuri sen takia, että suurin osa WWF:n tähdistä puuttui, koska he taisivat olla jo matkalla Eurooppaan ja tilalla oli ECW:n invaasio. Koko jakso tuntui oikeastaan ECW:n ensimmäisen PPV:n (Barely Legal) mainokselta. Tsekkaamisen arvoinen jakso.

-----

Edellinen Monday Night Raw oli erikoinen, mutta niin on myös tämäkin jakso. Tämä jakso nimittäin oli Berliinistä, Saksasta. Kehäkuuluttajakin oli saksalainen. Jakson alussa The Honky Tonk Man taas liittyi selostajien seuraan. Ensimmäisenä otteluna oli Hunter Hearst Helmsleyn ja ex-mestari Bret Hartin välinen ottelu. Jenkeissä Bret oli ehkä alkanut jo menettämään suosiotaan, mutta Saksassa yleisö oli todellakin Hartin puolella. Turhautunut Bret Hart hävisi ottelun diskauksella, kun hän meni työntämään tuomaria. Ottelun jälkeen Bret jatkaa HHH:n telomista, kunnes Helmsleyn apuun tulee taas Chyna. Chyna kuitenkin raahataan jälleen pois paikalta.

Rocky Maivia joutui jälleen puolustamaan Intercontinental-mestaruuttaan. Nyt vastassa oli Vader. Tämäkin ottelu päättyi diskaukseen, sillä Paul Bearerin toinen suojatti Mankind tuli ja aiheutti Vaderille diskaustappion. Seuraavana otteluna oli Flash Funkin ja The Sultanin välinen ottelu. Sulttaania ei olekaan pahemmin viime aikoina näkynyt. Ottelun aikana puhelimen toisessa päässä oli taas ECW:n Paul Heyman.

Ahmed Johnson tulee kehään, jossa saksalainen haastattelija ilmoittaa, että Faarooq on haastanut Ahmed Johnsonin otteluun Wrestlemaniassa. Haastattelija kysyy, että suostuuko Johnson haasteeseen ja Johnson tietysti hyväksyy. Sitten Ahmed huudattaa yleisöä tuttuun tapaansa (”YOU! GOING! DOWN!”) ja poistuu paikalta.

WWF-mestari Sycho Sidillä oli ottelu Mankindia vastaan, joka aikaisemmin jo esiintyi tässä jaksossa. Mankind on kyllä Undertaker-feudin jälkeen unohdettu aika täysin, vaikka jonkinlaista kuviota Vaderin kanssa tässä onkin nyt yritetty alkaa tekemään. Ottelussa oli panoksena Sidin WWF-mestaruus. Sid säilytti vyön.Tämän matsin aikana haastateltiin myös pikaisesti Stone Cold Steve Austinia, joka ei ollut paikan päällä, vaan WWF:n studiolla. Austinia haastateltiin uusiksi myös ottelun jälkeen

Tässä Raw’ssa oli paljon pätkiä edellisistä Raweista ja illan aikaisemmista tapahtumista, mistä en tykännyt, koska niitä oli ihan liikaa. Oikeastaan ainoa kiinnostava pätkä Shotgun Saturday Night –show’sta yhdeksän päivän takaa, jossa The British Bulldog jälleen riiteli Owen Hartin kanssa ja erotti heidän managerinsa Clarence Masonin. Mistä päästiinkin sopivasti illan viimeiseen otteluun, joka oli Owen Hart vastaan The British Bulldog. Eikä ottelu ollut ihan tavallinen, sillä panoksena tässä ottelussa oli WWF:n uusi Euroopan mestaruus. WWF oli järjestänyt Saksassa European-mestaruusturnauksen, jonka finaali käytiin tässä Berliinin Raw’ssa. Finaaliin olivat selviytyneet siis British Bulldog ja Owen Hart, jotka edelleen olivat myös Tag Team –mestareita. Jommastakummasta tulee siis kahden vyön haltija.

Muuten tämä oli selkeästi edellisiä Raweja heikompi, mutta Owenin ja Bulldogin matsi oli todella hyvä. Sanoisin jopa, että tämä oli neljän ja puolen tähden ottelu. Ottelun voittaja ja uusi Euroopan mestarihan oli..

Kuva
THE BRITISH BULLDOG!

-----

Raw-jakso numeroltaan 200 oli maaliskuun 10. päivä 1997. Alkuvuonna Monday Night Raw oli muuttunut yhden tunnin ohjelmasta kahden tunnin show’ksi. Nyt Raw oli jälleen muuttunut lisää, sillä ohjelman nimi on nyt RAW is WAR, jonka myötä ohjelma sai uuden logon, uudet lavasteet, alkuvideon sekä tunnarin, joka selvästi osoitti sen, että WWF on nyt muuttumassa aikuisempaan suuntaan. Legendaarisen Monday Night Raw –tunnarin korvasi Marilyn Mansonin The Beautiful People, joka varmasti paremmin muistetaan SmackDownin tunnarina vuosilta 2001-2003. The Beautiful People oli Raw’ssa käytössä vain muutaman viikon, kunnes sen korvasi THORN IN YOUR EYE, joka oli sitten käytössä useamman vuoden. Ilmeisesti tekijänoikeussyiden takia tuota Marilyn Mansonin biisiä ei ole näissä muutamassa Raw’ssa, vaan tilalle on editoitu jo tuo Thorn in Your Eye.

Kuva
RAW is WAR - Raw'n uusi logo

Ensimmäistä RAW is WARia selostivat kolmikko Jim Ross, Jerry ”The King” Lawler sekä Vince McMahon. Show’n alussa kehään tulee WWF:n mestari Sycho Sid, jota JR haastattelee. Sidin puhe keskittyy Undertakeriin, jonka Sid kohtaa Wrestlemaniassa, mutta tänään hän ja Taker joutuvat ottelemaan samassa joukkueessa, kun miehet kohtaavat Mankindin ja Vaderin. Undertaker saapuu paikalle. Undertaker neuvoo Sidiä nauttimaan näistä päivistä, sillä pian hän menettää mestaruuden Takerille. Yhtäkkiä Paul Bearerin kimakka ääni kuuluu. Bearer, Vader ja Mankind saapuvat paikalle. Bearer haukkuu Sidiä ja Takeria pelkureiksi. Vader ja Mankind hyökkäävät Undertakerin ja Sidin kimppuun. Taker ja Sid saavat kuitenkin ajettua miehet pois paikalta.

Sitten päästiinkin ensimmäiseen matsiin, kun IC-mestari Rocky Maivia otteli Tony Roy –nimistä painijaa vastaan. Juuri kun ottelu on alkamassa, kehääntuloaulalle saapuvat The Sultan sekä hänen managerinsa The Iron Sheik ja Bob Backlund. Sheik ja Backlund uhoavat Rockylle, että tämä tulee Wrestlemaniassa menettämään vyönsä The Sultanille. Backlund huutaa edelleen matsin aikanakin. Itse ottelu oli hyvin lyhyt, jonka Rocky Maivia hoiti tietenkin helposti. Selätyksen jälkeen The Sultan hyökkäsi Maivian kimppuun. Rocky hoitaa kuitenkin Sultanin pois kehästä, ja päättää itse poistua paikalta. Katsomosta Rocky Maivia bongaa isänsä Rocky Johnsonin entisen joukkuekaverin Tony Atlasin. Tony Atlas ja Rocky Maivia poistuvat paikalta yhdessä.

Pienen tauon jälkeen näkyi taas meksikolaisen AAA:n painijoita paikalla. Royal Rumblessahan näillä oli kuuden miehen tag team –ottelu, ja muutama painija osallistui itse Royal Rumble –matsiinkin. Heavy Metal, Pentagon ja Pierroth kohtasivat Hector Garzan, Octagonin ja Latin Loverin. Eli suurimmaksi osaksi samoja heppuja kuin Royal Rumblessa. Matsin aikana kameran huomio kiinnittyy yleisön joukkoon, jossa näkyy, että paikalla on myös Hunter Hearst Helmsleytä viime aikoina auttanut nainen (Chyna). Järkkärit pyytävät Chynaa poistumaan paikalta. Ottelun aikana Vince McMahon haastattelee myös Brian Pillmania, jota ei olekaan useampaan kuukauteen näkynyt. Pillman uhoaa olevansa mukana Shotgun Saturday Nightissa. Meksikolaisten ottelu oli ihan kiva matsi. Sanoisin jopa, että paljon parempi kuin se Royal Rumblen hengetön ottelu.

Wrestlemania 13 –mainoksen jälkeen siirryttiinkin seuraavaan otteluun, jossa Ahmed Johnson otteli Roy Raymondia vastaan. Ottelun alkaessa Nation of Domination tulee paikalle häiritsemään Johnsonia. Johnson ei tästä hätkähdä, vaan jatkaa vastustajansa murjomista ja voittaa matsin nopeasti. Hyvin samanlainen juonenkulku kuin aikaisemmassa Rocky Maivian matsissa. Matsin jälkeen on vähän Faarooqin ja Ahmed Johnsonin sananvaihteluja. Faarooqilla on ehkä Nation of Domination takanaan, mutta Johnsonilla on Legion of Doom! Hawk ja Animal tulevat katsomon kautta paikalle. LOD huudattaa yleisöä.

Seuraavaksi Tag Team –mestarit The British Bulldog ja Owen Hart tulevat kehään. Jim Ross keskeyttää kehääntulon ja kehuu miesten välistä European-mestaruusmatsia. Owen Hartia häiritsee koko haastattelu, ja JR utelee, että onko Owen ehkä vähän mustasukkainen Bulldogille. Owenin ja Bulldogin vastustajina The New Blackjacks (Windham & Bradshaw). British Bulldog aiheutti joukkuelleen tappion diskaukselle.

ECW on jälleen täällä. ECW:n painija Taz tulee haastamaan riitaa Jerry “The King” Lawlerin kanssa. Miehet ovat jo toistensa kurkuissa kiinni, kun toinen ECW-painija – Sabu – tulee ja hyppää kehästä miesten päälle! Tai yrittää hypätä Tazia päin, mutta Lawler ja Taz kerkesivät väistää. Sabu lensi pöydän läpi. Joukko ECW:n painijoita saapuu paikalle. Osa pitelee Tazia aloillaan, ja osa tarkastaa Sabun kunnon.

Seuraavaksi kehään tuli Leif Cassidy. Cassidylla oli matsi puertoricolaista Miguel Pereziä vastaan, joka oli jo pari viikkoa sitten Raw’ssa mukana. Nyt oli Miguel Perezin ensimmäinen ottelu Raw’ssa. On muuten todella karvainen kaveri tämä latino. Perez onnistui yllättämään ensimmäisessä Raw-matsissaan Leif Cassidyn.

Ken Shamrock oli jälleen paikalla. Tällä kertaa UFC-tähti ei ollut katsomossa, vaan JR:n haastateltavana kehässä. Jim Ross ilmoitti, että Ken Shamrock tulee toimimaan Wrestlemaniassa Bret Hartin ja Stone Cold Steve Austinin välisessä Submission-ottelussa tuomarina. Tietysti Steve Austin keskeytti titantronin välityksellä haastattelun ja veti pienen promon, jonka jälkeen Bret Hart päätti tulla kehään kiukuttelemaan. Hart valitteli kuinka kaikki (ml. Vince McMahon) on häntä kusettanut, ja kuinka hän tulee ensi viikon Raw’ssa voittamaan Sycho Sidiltä WWF-mestaruuden takaisin itselleen. Ensi viikolla on siis jälleen Sycho Sidin ja Bret Hartin välinen mestaruusmatsi.

Tässä Raw’ssa nähtiin Billy Gunnin paluu Raw’hon, kun mies kohtasi Aldo Montoyan. Ennen ottelua kehässä oli myös legendaarinen The Honky Tonk Man, joka oli yleisölle vihainen, koska yleisö ei ottanut häntä hyvin vastaan. Honky Tonk Man liittyi loppuajaksi taas selostamoon. Lyhyestä ottelusta toiseen. Goldust kohtasi Tim McNeany –nimisen jobberin. Goldust voitti ottelun nopeasti. Matsin jälkeen Chyna saapuu paikalle. Ja Hunter Hearst Helmsley hyökkäsi takaapäin Goldustin kimppuun. Tuomarit tulevat lopulta paikalle erottelemaan joukot toisistaan.

Ennen illan viimeistä ottelua, kehässä oli riitelemässä jälleen Jerry Lawler ja Paul Heyman. Mukana oli myös muutama ECW-painija, ja niitä tuli koko ajan lisää. Lawler haukkui ECW:tä säälittäväksi pieneksi promootioksi, jota seuraa vain 110 idioottia, kun taas WWF kerää aina kymmeniä tuhansia katsojia. Lopussa Lawler kutsuu kaverinsa paikalle ECW:tä vastaan, mutta ketään ei tule.

Illan päätti tag team –ottelu, jossa Vader ja Mankind ottelivat Sycho Sidiä ja Undertakeria vastaan. Matsin aikana Undertaker tekee joukkue”kaverilleen” kuristusjuntan ja Sid teki Undertakerille Powerbombin. Vader kävi selättämässä tämän iskun jälkeen Undertakerin, joten Vader ja Mankind voittivat.

Viime aikoina on ollut aika hyviä Raweja. Oli uudistuneen ilmeen takia kovat odotukset tältäkin, mutta tämä tuntui jotenkin ihan vuoden 1996 jaksolta pidempänä. Todella monta ottelua, jossa joku tuntematon jobberi häviää hetkessä isolle nimelle.

-----

Vielä on yksi Raw ennen Wrestlemaniaa. Raw alkoi Legion of Doomin kehääntulolla. Hawk ja Animal saivat vastaansa Nation of Dominationin, jota ottelussa edusti Crush ja Savio Vega. Ottelun aikana näytettiin Ahmed Johnsonia, joka seurasi ottelua töllöstä. Yhtäkkiä miehen kimppuun hyökkäsi Faarooq. Faarooqilla oli pamppu aseena. Ottelussa Legion of Doom on jo tekemässä Doomsday Devicea Savio Vegalle, kunnes Faarooq saapuu pampun kanssa kehään. Nation of Domination diskataan. NOD potkii maassa makaavaa Legion of Doomia. Ahmed Johnson rientää kavereidensa apuun ja pelastaa päivän.

Seuraavana otteluna oli Hunter Hearst Helmsleyn ja Flash Funkin välinen ottelu. HHH:n saattoi kehään Chyna, josta nyt käytettiin ensimmäistä kertaa nimeä Chyna. HHH voitti ottelun Chynan avustuksella, ja ottelun jälkeen he yhdessä telovat Funkia vielä lisää. Ottelun jälkeen näytetään, että Shawn Michaels saapuu areenalle!

Vaderin musiikki soi. Kehässä ei kuitenkaan ollut Vader ja Mankind, vaan… Mini Vader ja Mini Mankind! Jee kääpiöpainia luvassa! Vastustajina olivat Mini Mascarita Jr. ja… Mini Goldust! Kääpiöpainista en normaalisti välitä yhtään, mutta tämähän oli ihan hauska ja lyhyt pläjäys tähän väliin. Selkeästi pienikokoisin Mini Mascarita Jr. varsinkin oli kehässä aika hyvä.

Kuva
Mini Mankind ja Mini Vader

WWF:n presidentti Gorilla Monsoon varmisti, että spekuloinneista huolimatta tämän illan pääottelu (häkkimatsi) on WWF:n mestaruusottelu. Tätä seurasi Bret Hartin haastattelu kehässä. Eipä mitään ihmeellistä asiaa Bretillä ollut. Melko samanlaista settiä oli kuin aikaisemmilla viikoilla.

Rocky Maivia liittyi selostamoon, koska hänen tulevalla vastustajallaan The Sultanilla oli ottelu. Sultanin vastustajana oli jobberi nimeltä Mike Bell, joka oli myös Bigger, Faster, Stronger –dokumentissa, mikä löytyy Netflixistä. Ottelu kesti ehkä juuri ja juuri minuutin. The Sultan pisti Bellin Camel Clutchiin, eikä Bell voinut tehdä muuta kuin luovuttaa. The Sultan ja Rocky tuijottavat toisiaan ottelun jälkeen. Maivia on valmis tappelemaan jo Sultanin kanssa, mutta Tony Atlas tulee rauhoittelemaan Rocky Maiviata.

Shawn Michaels saapuu kehään, jossa Vince McMahon haastattelee häntä. Michaels kiittelee kovasti faneja tuesta. Michaels lupaa palaavan parin kuukauden sisällä takaisin kehään ottelemaan. HBK kutsuu itsensä myös Wrestlemaniaan paikalle, ja lupaa olla selostamossa mukana mestaruusottelun aikana.

Michaelsin haastattelun jälkeen oli vuorossa ottelu. Vader (tällä kertaa oikea Vader) otteli British Bulldogia vastaan. Ottelu päättyy diskaukseen, ja matsin jälkeen Vader ja Mankind pieksevät Owen Hartia, mutta British Bulldog lyö Bearerin uurnalla Vaderia ja Mankindia. Ken Shamrock liittyi selostajien joukkoon, kun Billy Gunnilla oli ottelu Aaron Fergusonia vastaan. Billy Gunn voitti luovutuksella ottelun, mikä on aika harvinaista Gunnin kohdalla.. siis voittotapa. Matsin jälkeen Billy Gunn uhoilee Shamrockille, että hän on Shamrockia kovempi äijä. Shamrock lopulta tulee kehään, pistää Billy Gunnin taputtamaan kahdesti ja tämän jälkeen Billy Gunn yrittää hyökätä tuolilla Shamrockin kimppuun. Tuomari tulee kuitenkin väliin, ja Gunn poistuu paikalta.

Stone Cold Steve Austin promoili taas titantronin välityksellä. Austin haukkui Ken Shamrockin, uhosi pieksevänsä Bret Hartin ja tulevansa WWF:n mestariksi Wrestlemaniassa, kunhan Hart ensin voittaa tässä Raw’ssa mestaruuden itselleen. Josta päästäänkin sujuvasti tämän Raw’n viimeiseen matsiin. Bret Hart sai revanssimatsinsa Sycho Sidiä vastaan – panoksena WWF:n mestaruus ja ottelumuotona CAGE. Ottelun aikana Stone Cold Steve Austin saapui paikalle ja yritti kaikin tavoin estää Sidin voiton, jotta Bret Hart voittaisi ja Austinilla olisi mahdollisuus voittaa Wrestlemaniassa mestaruus. Toinen mestaruutta hamuava Undertaker kuitenkin saapui myös paikalle, ja hän puolestaan onnistui estämään Bret Hartin voiton. Sycho Sid voitti ottelun pakenemalla häkistä ja näin ollen Wrestlemanian mestaruusottelu on Sycho Sid vastaan The Undertaker.

Kuva
Mestaruusmatsi häkissä alkamaisillaan.

RAW is WAR ei suinkaan päättynyt otteluun, vaan ottelun jälkeen Vince McMahon meni haastattelemaan pettynyttä Bret Hartia kehään. Vince kysyi Bretiltä, että mitä oikein tapahtui. Bret Hartilla napsahtaa ja hän lyö Vincen maahan. Bret Hart sanoo tätä touhua bullshitiksi ja taas kiroilee sitä, kuinka kaikki vaan kusettaa häntä. Austin haukkuu Bret Hartia itkupilliksi titantronilla. Sycho Sid ja Undertaker palaavat paikalle. Samoin palaa myös Steve Austin. Sid ja Taker tappelevat kehässä, Bret Hart ja Austin vaihtavat iskuja kehän ulkopuolella. Paikalle tulee myös Shawn Michaels seurailemaan tappeluita. RAW is WAR päättyy. Ja seuraavaksi tulee sitten Wrestlemania 13:n arvostelu!
Jyystä apinareikääni. Olen apina.

Kenitys
Moderaattori
Viestit: 1873
Liittynyt: To 04.11.2004 20:11
Paikkakunta: Tsadi
Viesti:

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja Kenitys » Su 02.08.2015 12:59

Taas suurta peukkua Blasterin viikottaisraporteille. Oikeasti todella mielenkiintoista luettavaa! Sama on sanomattakin selvää Whatin arvosteluista.

Kuva
ARMAGEDDON 2005

Vuoden viimeisen ppv:n tarjosi WWE ja sen sininen brändi Smackdown. Viime vuosien tapaan tämä vuoden päättävä tapahtuma kantoi Armageddon-nimeä. Selostajinamme tutut ja turvalliset Michael Cole ja Tazz. Backstage-haastattelijana nähtiin sen sijaan uusi kasvo, kun haastattelijan roolin oli ottanut vuoden 2005 Diva Searchissa kilpaillut Kristal Marshall.

Kuva Kuva
JBL w/ Jillian Hall vs. Matt Hardy
Tämän ottelun virallinen tarina alkoi ppv:tä edeltävästä Smackdownista, kun JBL keskeytti Hardyn backstage-haastattelun, aukoi tälle päätään ja kävi sitten Hardyn kimppuun. Miehet tappelivat toistensa kanssa vielä myöhemmin illalla, ja niinpä ppv:hen buukattiin kaksikon välinen ottelu. Varsinainen filleri siis. Ottelun oikea tausta liittyy kuitenkin siihen, että Hardy oli kussut kuvionsa Survivor Seriesissä ja että nyt hän oli koirankopissa. Kuten muistamme, Hardy saapui takaisin WWE:hen kovalla nosteella kesällä, ja lopulta Matt nappasi jopa ison voiton Edgestä Steel Cage Matchissa. Sen jälkeen Hardyn suunta oli ollut kuitenkin rankasti alaspäin. Ensin Hardy siirrettiin Smackdowniin, ja sitten hän jäi siellä ilman mitään olennaisia kuvioita. Survivor Seriesissä Hardy oli yksi monista Smackdownin midcardereista, jotka onnittelivat Randy Ortonia show'n lopussa, kun Team Smackdown voitti Team Raw'n. Nuo juhlathan päättyivät Undertakerin paluuseen ja koko kehässä olleen painijaporukan tuhoamiseen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan juuri Hardyn piti ottaa vastaan ensimmäinen Chokeslam Takerilta, mutta Hardy ei halunnut satuttaa loppujakin uskottavuudestaan. Niinpä Takerin astellessa kehään Hardy kylmänviileästi kierähti paikalta pois ja antoi muiden hoitaa Undertakerin pieksettävänä olemisen. Yllättäen Taker ei pitänyt tästä yhtään. Seurauksena oli se, että viimeisetkin suunnitelmat Hardyn pushista vedettiin pöntöstä alas. Nyt sitten UT:n hyvä ystävä JBL pääsisi vähän opettamaan Hardylle käytöstapoja kehässä.

Aika erikoinen tapa avata ppv, mutta edellä mainituista syistä tämä olikin poikkeustapaus. Oikeastaan tämä oli ottelun sijaan enemmänkin pitkitetty squash, ja sellaisena tämä oli yllättävän viihdyttävää katsottavaa. Painillinen anti ei ehkä ollut kaikkein monipuolisinta, koska JBL hallitsi vähintään 90 prosenttia ottelusta, mutta sen sijaan meno oli hämmästyttävän intensiivistä. Teki oikeasti pahaa katsoa JBL:n iskuja ja erityisesti potkuja, jotka tärähtivät tosi rajun näköisesti Hardya pain. Hardy otti silti kaiken vastaan kuin mies ja vieläpä myi iskut varsin uskottavasti. Välissä Hardy pääsi myös väläyttämään pari omaa liikettään, ja erityisesti tyhjästä repäisty Moonsault oli kyllä pirun nätti. Kokonaisuutena siis tämä 6-minuuttinen squash-tyylinen rykäys toimi roolissaan oikein moitteetomasti, mutta painiotteluna tämän viihdyttävyyttä mietittäessä ei tämä arvosanaltaan ole kuitenkaan tv-ottelutasoista koitosta erikoisempi.
** (6:44)
Voittaja:
Spoiler: näytä
JBL (Clothesline From Hell)
Kuva Kuva
MNM w/ Melina vs. Mexicools (Psicosis & Crazy)
Alun perin tämä ottelu oli tarkoitus käydä WWE Tag Team -mestaruuksista, koska vielä viikko ennen tapahtumaa Joey Mercury ja Johnny Nitro kantoivat joukkuemestaruusvöitä. Kuviot kääntyivät kuitenkin päälaelleen, kun MNM hävisi joukkuevyönsä ppv:tä edeltävässä Smackdownissa Batistan ja Rey Mysterion joukkueelle. Niinpä tältä ottelulta hävisi panos kokonaan, mutta koska Mexicools ja MNM olivat ottaneet viikkojen ajan tiiviisti yhteen, annettiin heidän silti ratkaista erimielisyytensä Armageddonin ottelussa. Ennen ottelua Super Crazy ja Psicosis heittivät Melinalle ehdotteluita siitä, että he voisivat perua tulevan ottelun, jos Melina suostuisi hieman lemmiskelemään heidän kanssaan. Tämä johtui puolestaan siitä, että Melina oli käyttänyt naisellisia avuja hyväkseen yrittäessään estää Batistaa painimasta edellisen Smackdownin joukkuemestaruusottelussa.

MNM vastaan Mexicools kuulostaa paperilla sellaiselta ottelulta, jolla yksistään voitaisiin pelastaa WWE:n joukkuedivisioona. Sen enempää Raw'n kuin Smackdowninkaan joukkuekuvioissa ei ole ollut koko vuoden 2005 aikana mitään suurempaa kehuttavaa, mutta yksittäisiä hyviä joukkueita tämänkin vuoden aikana syntyi kuin vahingossa. Raw'ssa vahvimmin edusti Lance Caden ja Trevor Murdochin hämmentävän toimiva kokonaisuus, ja Smackdownissa valokeilan keräsivät puolestaan Mexicools ja MNM, jotka olivat jo oikeasti pirun taitavia ja viihdyttäviä joukkueita. Niinpä oli lopulta hieman pettymys, että kun nämä kaksi joukkuetta pistettiin toisiaan vastaan, ei lopputulos ollut enempää kuin hyvä ottelu. Hyväkin on toki varsin paljon tämän aikakauden joukkuedivisioonalta, mutta silti. Hemmeti soikoon, olen varma että viidellä lisäminuutilla ja vielä hieman toisenlaisella buukkauksella MNM ja Mexicools olisivat voineet tempaista ainakin hyvin lähellä huippuottelutasoa olevan koitoksen. Nyt tuntui hetkittäin siltä, että molemmat joukkueet kuitenkin himmailivat vähän, vaikka toki myös näyttäviä high flying -liikkeitä nähtiin. Summa summarum: hyvä ottelu, mutta enempäänkin nämä pystyisivät varmasti. Harmi, että tämä alkoi olla jo Mexicools-porukan lopun aikaa, koska pian tämän ppv:n jälkeen Juventud lähti WWE:stä ego-ongelmiensa takia.
*** (8:55)
Voittajat:
Spoiler: näytä
MNM (Mercury pinned Super Crazy after a Snapshot)
Kuva Kuva
Booker T w/ Sharmell vs. Chris Benoit - Best of 7 Series for the WWE United States Championship, Match #4
US-mestaruudesta käytävä ottelusarja oli edennyt Chris Benoit'n kannalta niin kiusalliseen tilanteeseen, että Armageddoniin tultaessa Booker T johti häntä luvuin 3-0. Käytännössä se tarkoitti sitä, että Benoit'n olisi voitettava putkeen kaikki neljä viimeistä ottelua, jotta hänestä tulisi United States -mestari. Bookerin ei tarvitsisi voittaa kuin yksi ottelu neljästä, ja jos Booker T voittaisi tämän Armageddonin ottelun, hänestä tulisi US-mestari saman tien. Totuus oli toki se, että Booker T oli voittanut ottelut huijauksella ja Sharmellin avustuksella, mutta sillä ei ollut tässä vaiheessa enää mitään väliä. Nyt oli kyse vain siitä, pystyisikö Benoit vielä selviämään tästä.

Okei, nyt oli WWE päättänyt väkisin rakentaa Benoit'n ja Booker T:n ottelusta ison ja merkittävän. Ikävä kyllä ongelma oli jo tässä vaiheessa se, että Booker T ja Benoit olivat lyhyen ajan sisällä otelleet niin montaa kertaa toisiaan vastaan, ettei kovin paljon tuoreita kikkoja voinut yksinkertaisesti olla jäljellä. Niinpä 20 minuuttia Bookerin ja Benoit'n ottelulle oli armotta liikaa. WWE ei selvästikään suostunut hyväksymään sitä tosiasiaa, että Benoit ja Booker T ei ole mikään dream match -ottelupari, jonka voi buukata pelastamaan show'n painillisen laadun. No, kaiken kritiikin jälkeen on ehkä hieman hämmentävästi todeta, että tämä oli silti paras näkemäni Bookerin ja Benoit'n ottelu pitkään aikaan. Tässä nimittäin nähtiin kuitenkin muutamia sellaisia jippoja, joita ei ole nähty pitkään aikaan, kuten Bookerin pirun näyttävä Missile Dropkick. Tykkäsin myös siitä, kuinka yhdessä vaiheessa pahasti botchilta näyttänyt tilanne olisi voinut tappaa flow'n, mutta sen sijaan konkarit jatkoivatkin hommasta todella luontevasti. Ottelulla oli myös kieltämättä erittäin tarkka tarina, ja olihan tämä kehäpsykologisesti myös erittäin onnistunut suoritus. Sharmellin sekaantumisetkin pidettiin aika minimissä, ja Benoit osoitti jälleen kerran lahjakkuuttensa. Näistä lähtökohdista tämä oli siis ehdottomasti hieno painiottelu ja jopa positiivinen yllätys - mutta ei sellainen MOTYC, jona WWE yritti tätä myydä.
***½ (20:09)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Chris Benoit (Crippler Crossface)
In ring angle w/ Theodore Long, Palmer Canon, Nunzio, Vito & The Boogeyman
Koska kyseessä oli joulun alla lähetettävä ppv, oli WWE:n pakko tunkea mukaan taas yksi täysin idioottimainen joulupukkiangle. Tällä kertaa se hoidettiin niin, että GM Teddy Long ja kanavan edustaja Palmer Canon saapuivat kehään ylistämään SD:n voittoa viime kuun Survivor Seriesissä. Juuri kun Long oli kiittelemässä faneja ja höpöttämässä muuta yhdentekevää, Canon (josta Long ei edelleenkään pitänyt) keskeytti hänet ja kutsui kehään buukkaamansa "joulupukin". Nopeasti paljastui, että varsin ilkeästi käyttäytyneet joulupukki ja tämän tonttu olivat oikeasti Vito ja Nunzio. Kaksikko muun muassa jakoi hiiliä lapsille. Kuinka omaperäistä. Kehään päästyään Nunzio yritti vaatia heille joukkuemestaruusottelua, mutta sen sijaan Canonilla oli paljon parempi yllätys kaksikon varalle: The Boogeyman. Ja sieltähän se sekopäinen, kelloa päähänsä lyövä hirviömies taas saapui. Boogeyman tietenkin pieksi Nunzion ja Viton. Sitä ennen Vito vieläpä pissasi housuun. Lopulta Boogeyman pisti Viton syömään matoja, mistä tulikin tämän jälkeen Boogeymanin tavaramerkki. Todella tarpeellinen ja viihdyttävä angle kokonaisuudessaan.

Kuva Kuva
Lashley vs. William Regal & Paul Burchill - 2 on 1 Handicap Match
Englantilainen Paul Burchill oli kaveri, jota moni IWC:ssä hehkutti tyyliin seuraavaksi Brock Lesnariksi sen jälkeen, kun Burchill oli tehnyt debyyttinsä OVW:ssä ja vakuuttanut kaikki hämmästyttävän akrobaattisilla top rope -liikkeillään. Muistan itsekin, kuinka paljon Burchillin päärosterdebyyttiä odoteltiin ja kuinka odotus muuttui nopeasti pettymykseksi, kun kesän lopussa debyyttinsä tehneestä Burchillista tehtiin nopeasti William Regalin apuri ilman mitään suunnitelmia minkäänlaisesta pushista. Ei Burchillista nyt miksikään uudeksi Lesnariksi olisi ollut (esimerkiksi kokonsa, karismansa ja lookkinsa vuoksi), mutta erittäin hyvä midcarder hänestä olisi voitu leipoa oikealla buukkauksella. No, Burchillista kuultaisiin kyllä vielä. Nyt hänen ja Regalin tehtävänä oli lähinnä ottaa selkään Smackdownin nopeimmin nousevalta tähdeltä (ja WWE:n mukaan siltä oikealta seuraavalta Brock Lesnarilta) Lashleylta. Lashley oli edelleenkin jatkanut vastustajiensa tuhoamista viikottaisissa jaksoissa, ja parin viime viikon aikana hän oli voittanut sekä Regalin että Burchillin singles-otteluissa. Nyt oli sitten tuplahaasteen aika.

Lashleylla oli SurSerin jälkeen edessä paluu arkeen. Kunnollisen 1 on 1 ppv-ottelun sijaan miehelle tarjoiltiin taas yhdentekevä squash, jota yleisö oli nähnyt varmasti aivan tarpeeksi jo Lashleylta. Tässä ppv-projektissa niitä oli nähty tätä ennen vasta yksi, mutta silti homma tuntui turhan paljon itsensä toistolta. Ylimääräisiä pisteitä ottelu kuitenkin saa siitä, että sen ansiosta Regal ja ppv-debyyttinsä tehnyt Paul Burchill pääsivät edes lyhyesti esiintymään ppv:hen, vaikka heidän roolinsa olikin varsin surkea. Regal on heel-esiintyjänä aina yhtä nerokas, ja perhanan taidokas Burchill ehti väläyttää pari oikeasti hienoa liikettä. Lashleykin hoiti hommansa tässäkin ottelussa ihan moitteettomasti, mutta mitään tajunnanräjäyttävää ei hänen otteissaan tällä(kään) kertaa ollut. Ihan kiva squash kuitenkin - kiitos Regalin ja Burchillin.
* (3:38)
Voittaja(t):
Spoiler: näytä
Lashley (Pinned Burchill after a Dominator)
Tim White angle
Koska yksi p**ka-angle ei ollut tälle illalle tarpeeksi, päätti WWE tarjoilla katsojille vielä koko vuoden kamalimman ppv-anglen, josa on sittemmin tullut suoranainen surullisenkuuluisa klassikko. Kyseessähän on siis tietenkin WWE:n ex-tuomarin Tim Whiten haastattelu tämän omistamassa Friendly Tap -pubissa. Illan aikana WWE oli hehkuttanut moneen otteeseen Hell In A Cellin vaaroja, koska illan Main Eventinä nähtäisiin Ortonin ja Undertakerin HIAC-ottelu. Tim Whiten haastattelu liittyi Hell In A Celliin siten, että hän oli (oikeasti) loukkaantunut pahasti Triple H:n ja Chris Jerichon Hell In A Cell -ottelussa vuonna 2002, ja tuo loukkaantuminen oli myöhemmin päättänyt koko hänen tuomariuransa. Nyt WWE esitteli meille masentuneen, alkoholisoituneen ja pöhöttyneen Tim Whiten, jonka elämän Hell In A Cell oli pilannut. Josh Matthews yritti mukahauskan epätoivoisesti haastatella Whitea, muttei saanut tästä mitään irti. Lopulta White avatui sitten siitä, kuinka HIAC oli vienyt häneltä kaiken. Matthews päätti haastattelun toivottamalla Whitelle "valkoista joulua" (heh heh)... jolloin White nappasi seinältään haulikon, käveli ruudun ulkopuolelle - ja ampui itsensä. Että tällaista kevyttä viihdettä. Tahtoisin edelleen tänäkin päivänä tietää, kenen idea tämä nerokas White-angle oikeasti oli. Myöhemminhän sitten Tim Whitesta ja tämän "itsensätappoyrityksistä" tuli suoranainen videosarja WWE:n nettiin, mutta sitten homma hoidettiin jo ihan hauskan itseironisesti. Tämä alkuperäinen angle oli kuitenkin aivan täyttä skeidaa.

Kuva Kuva
Juventud (c) vs. Kid Kash - WWE Cruiserweight Championship
Viime kuukausien aikana CW-divisioonassa oli nähty todellisia vyönvaihtoviikkoja, kun ensin Juventud voitti vyön Nunziolta No Mercyssä, mutta hävisi sitten vyön takaisin Nunziolle Italiassa järjestetyssä house show'ssa. Niinpä muun muassa Suomessa järjestetyssä house show'ssa vyötä kantoi Nunzio. Amerikanitaliaanon uusi mestaruuskausi ei kuitenkaan jäänyt pitkäksi, sillä hän hävisi vyön takaisin Juventudille seuraavassa Smackdownissa. Sen jälkeen Nunzio vähitellen tippui pois CW-kuvioista, mutta Mexicools-Juventud sai uuden haastajan: WWE:n ppv-debyyttinsä tekevän Kid Kashin. Itse asiassa Kash teki ensiesiintymisensä WWE:n järjestämässä show'ssa kesäkuun One Night Standissa, jossa entinen ECW:läinen Kash teki lyhyen pikavisiitin. Pian tuon jälkeen Kash ja WWE tekivät kunnon sopimuksen, ja Kash debytoi vain pari kuukautta myöhemmin Velocityssa. Kunnon WWE-debyyttinsä Kash teki joulukuun alussa rynnätessään yleisön seasta Juventudin kimppuun ja piestessään Juvin pahasti. Seuraavalla viikolla Kash ansaitsi mestaruusottelun voittamalla Super Crazyn Singles-ottelussa.

Tämä oli neljäs kerta vuoden 2005 aikana, kun CW-mestaruutta puolustetaan ppv:ssä, ja samalla tämä saattoi hyvin olla paras noista mestaruusotteluista. Se tosin ikävä kyllä kertoo paljon enemmän tämänhetkisen CW-divarin tilanteesta kuin Kashin ja Juventudin ottelun huikeudesta. On oikeastaan todella surullista, että WWE:llä on Cruiserweight-divisioona, jossa on Kashin, Mexicoolsin ja Paul Londonin kaltaisia nimiä, ja WWE saa näistä lähtökohdista aikaan parhaimmillaankin "hyvän" ottelun. Paljon voidaan syyttää buukkausta ja ajanpuutetta, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, etteivät painijatkaan ole antaneet näissä otteluissaan parasta. Osittain se johtui tosin tämän aikakauden WWE:n järjettömistä liikerajoituksista, mutta osittain ehkä myös siitä, ettei tämä CW-divisioona ollut mitenkään motivoiva ympäristö työskenellä - kun sitä vertaa vaikkapa TNA:n X-Divisioonaan. No, joka tapauksessa Kash ja Juventud kyllä yrittivät ihan kunnolla, ja heidän 9-minuuttinen tiukka taistelu olikin oikein lennokasta ja kaikin puolin viihdyttävää CW-painia. Ei se silti hyvää paremmaksi yltänyt, koska aineksia ei vain erityisesti ajan puolesta ollut enempään. Tämä tosiaan jäi Juventudin viimeiseksi WWE-esiintymiseksi, koska Juvi kyllästyi WWE:n liikerajoituksiin ja käytti pari viikkoa myöhemmin Smackdownissa monia kiellettyjä liikkeitä (mm. 450 Splashia), minkä jälkeen WWE vapautti hänet sopimuksestaan.
*** (9:25)
Voittaja:
Spoiler: näytä
Kid Kash (Brainbuster)
Kuva Kuva
Big Show & Kane vs. Batista & Rey Mysterio
Smackdownin World Heavyweight -mestari Batista oli edelleen puolikuntoinen, ja luultavasti tuosta syystä WWE ei uskaltanut buukata tähänkään ppv:hen ollenkaan päämestaruusottelua. Toisaalta: eipä kunnon haastajiakaan olisi ollut tarjolla. UT ja Orton feudasivat keskenään, samoin Booker T ja Benoit. Batista oli juuri piessyt JBL:n... Kokonaisuutena voi sanoa, että Eddien kuolema sotki monta suunnitelmaa tosi pahasti. No, joka tapauksessa mestaruutensa puolustamisen sijaan Batista liittoutui tässä ppv:ssä ystävänsä Rey Mysterion kanssa ja kohtasi kaksi Raw'sta saapuvaa monsteria. Raw'n ja SD:n sota ei siis ollut vielä täysin ohi, sillä joulukuun alussa Raw'n joukkuemestarit Big Show ja Kane oli kutsuttu Smackdowniin revanssiotteluun, jossa he kohtaisivat JBL:n ja Rey Mysterion. Tuossa ottelussa JBL osoitti halpamaisuutensa pakenemalla ottelusta kesken kaiken pois ja jättämällä Mysterion kahden monsterin tuhottavaksi. Juuri ratkaisevalla hetkellä Batista saapui kuitenkin Mysterion apuun, ja tämä ottelu oli valmis buukattavaksi. Jotta hommaan saataisiin lisähypetystä, päätettiin ppv:tä edeltävään Smackdowniin buukata WWE Tag Team -mestaruusottelu MNM:n sekä Batistan ja Mysterion välille. Batista ja Mysterio siis voittivat vyöt, joten nyt tämä oli "Champions vs. Champions" -ottelu. Hauskaa muuten, että koko tämän ajan Kane ja Big Show olivat puhtaita faceja Raw'ssa, mutta SD:n puolella he vetivät rajua heel-roolia.

Sitten Smackdownin päämestarin vuoro päästä ottelemaan, onhan kyseessä curtain-jerk -ottelu ennen illan varsinaista ME:tä. No okei, ehkä tämä nyt ei ihan curtain jerk ollut, mutta aika yhdentekevä filleri joka tapauksessa. Myös ottelusta itsestään näki sen, ettei ketään kiinnostanut satsata tähän mitenkään kummemmin: ottelu oli suorastaan hämmästyttävän lyhyt, eikä tähän oltu varattu pienintäkään erikoista buukkauskikkaa tai muuta, joka olisi tehnyt tästä jollain tavalla oleellisen ottelun. Olisi ollut juonikuviollisesti täysin sama, oliko tätä ottelua ollenkaan ppv:ssä tai ei. No, ottelun parasta antia oli sitten Rey Mysterion työskentely, koska Rey todella teki töitä, väläytti näyttäviä liikkeitä ja myi Kanen sekä Big Show'n liikkeet perhanan hienosti. Myös ottelun rakenne oli yllättävän piristävä, sillä tässä ei (osittain lyhyyden takia) nähty pitkiä heelien hallintajaksoja tai muuta, joten ottelu oli yllättävän eloisaa menoa koko ajan. Toisaalta kehässä olivat Batista, Kane ja Big Show, joten painillisesti tämä ei mihinkään hullutteluihin yltänyt. Turhuudestaan huolimatta siis ihan mukava ottelu, mutta tällaiset pitäisi nähdä ennemmin Smackdownin ME:nä kuin ppv:ssä.
**½ (8:37)
Voittajat:
Spoiler: näytä
Big Show & Kane (Kane pinned Mysterio after a Chokeslam)
Kuva Kuva
Randy Orton w/ Bob Orton vs. The Undertaker - Hell In A Cell Match
Ortonin ja Undertakerin feud oli yksi pisimpään vuonna 2005 jatkuneista kuvioista. Kaikki sai alkunsa jo helmikuun aikana, ja ensimmäinen kohtaaminen nähtiin WrestleManiassa. Sitten feud jäi tauolle, kunnes loukkaantumisesta toipunut Orton teki paluunsa kesällä ja kävi jälleen Undertakerin kimppuun. SummerSlamissa Orton voitti uusintaottelun, ja No Mercyssä Orton yhdessä isäukkonsa kanssa lukitsi Undertakerin arkkuun, jonka he sitten sytyttivät palamaan. Ortonit olivat jo varmoja, että he olivat tuhonneet Takerin, mutta toisin kävi. Survivor Seriesissä UT astui esiin palavasta arkusta, pieksi SD:n rosterin ja vaati viimeistä kohtaamista Ortonin kanssa. Vielä SurSerin jälkeenkin Orton pääsi hetkeksi niskan päälle, kun Smackdownin erityislähetyksessä Orton pieksi UT:n, nosti hänet Eddie Guerreron Low rideriin (jonka Mysterio oli ajanut paikalle - lisää Eddie-hyväksikäytöstä ensi vuoden aikana) ja peruutti autolla läpi Smackdownin setistä. Tämäkään ei nitistänyt UT:ta, sillä seuraavassa Smackdownissa hän keskeytti Ortonin promon ja haastoi hänet virallisesti Hell In A Cell Matchiin. Seuraavien parin viikon ajan Orton sitten joutui kärsimään UT:n rajuista mind gameseista, mutta nuorukainen pääsi vielä kerran niskan päälle, kun ppv:tä edeltävässä Smackdownissa yksi Undertakerin druideista kalautti yhtäkkiä UT:n maahan iskemällä tätä Takerin legendaarisella uurnalla. Nopeasti paljastui, että tuo druidi oli oikeasti Ortonin isä Bob Orton. Isä ja poika olivat varmoja siitä, että Armagedonnissa koettaisiin Undertakerin tarun loppu.

Vuoden viimeinen ppv-ottelu ja viimeinen ottelu Ortonin ja Undertakerin välisessä feudissa... Ja kyllä tämä oikeastaan täytti kaikki odotukset, jotka olin tälle ladannut. Palaan koosteviestissä vielä vuoden 2005 tasoon tarkemmin, mutta on jo tässä vaiheessa todettava, että tämän vuoden aikana on nähty niin monta jumalattoman kovaa ottelua, että on hämmentävää, kuinka tällainen huippuluokan HIAC-ottelukaan ei ole edes lähellä top-otteluiden kärkisijoja. Monena muuna vuonna tämä Undertakerin ja Ortonin verinen ja brutaali taistelu olisi voinut mahtua jopa top 5:een. Tässä nähtiin nimittäin nyt juuri sitä hienoa tarinankerrontaa ja kehäpsykologiaa yhdistettynä perkeleellisen vihan sävyttämään taisteluun. Molemmat väläyttivät liikkeitä, joita ei ole pahemmin heiltä nähty: Undertakerilta upea Top-Rope Elbow Drop, Ortonilta puolestaan Frog Splash pöydän läpi. Lisäksi Ortonin Powerslam lennosta Undertakerille päin häkin seinää oli aivan helkkarin hieno spotti. Muutenkin homma oli hoidettu tyylikkäästi. Toisaalta ottelussa silti näkyi yhä se, että Orton ja Undertaker eivät ole ihan se match made in heaven, koska ei näiden kahden kemiat ihan sellaiseen täydellisyyttä hipovaan otteluun yllä. Tämä oli kuitenkin nyt aivan kiistatta parasta, mitä näiltä kahdelta voi nähdä. Erityisen inhottava maininta pitää antaa Bob Ortonille, jolla oli C-hepatiitti ja joka siitä huolimatta bleidasi ottelussa. Bob olisi näin ollen voinut tartuttaa vakavan tautinsa Undertakeriin, mutta näin ei onneksi käynyt. Pian tämän ottelun jälkeen Bob erotettiinkin WWE:stä.
**** (31:05)
Voittaja:
Spoiler: näytä
The Undertaker (Tombstone Piledriver)
*** Randy Orton
** The Undertaker
* Chris Benoit

Kokonaisarvio Armageddonista: Matsilistaa katsoessa tämä oli varsin pätevä väli-ppv. Onnistunut huippuluokan ME, hieno US-mestaruusottelu ja pari muuta hyvää ottelua eikä mitään täyttä paskaa. Ongelma oli kuitenkin se, että tunnelmaa kieltämättä jonkun verran latistivat pari aivan käsittämättömän huonoa anglea. Eikä tämä tapahtuma nyt rehellisyyden nimissä ollut muutenkaan tajunnanräjäyttävä, mutta ihan kiva väli-ppv vuoden päätteeksi kuitenkin. Kokonaisuutena siis Ok.

Lopullinen järjestys vuodelle 2005:

1. WWE WrestleMania 21 - Hieno
2. ECW One Night Stand - Hieno
3. WWE Vengeance - Hieno
---------------
4. TNA Unbreakable - Hyvä
5. TNA Lockdown - Hyvä
6. WWE Royal Rumble - Hyvä
7. TNA Sacrifice - Hyvä
8. TNA No Surrender - Hyvä
9. WWE SummerSlam - Hyvä
---------------
10. WWE Survivor Series - Ok
11. TNA Bound For Glory - Ok
12. WWE Unforgiven - Ok
13. TNA Turning Point - Ok
14. TNA Final Resolution - Ok
15. WWE Judgment Day - Ok
16. WWE Taboo Tuesday - Ok
17. TNA Against All Odds - Ok
18. WWE Armageddon - Ok
19. WWE Backlash - Ok
20. TNA Slamiversary - Ok
21. WWE No Mercy - Ok
22. TNA Genesis - Ok
---------------
23. WWE New Year's Revolution - Kehno
24. WWE No Way Out - Kehno
25. TNA Hard Justice - Kehno
26. WWE The Great American Bash - Kehno
---------------
27. TNA Destination X - Surkea

Seuraavaksi sitten koosteviesti. Voi olla, että postaan sen jo alkuviikosta, koska ensi viikon lopulla pitä mennä naimisiin ja muuta hässäkkää, niin voi tulla pieni tauko tässä :)

The Blasterpiece
Viestit: 544
Liittynyt: Ti 29.06.2004 12:04

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja The Blasterpiece » Su 02.08.2015 16:11

Kuva
WWF Wrestlemania 13

Monet varmasti pitävät Wrestlemania 13:n logoa rumana, mutta mun mielestä tuossa liekkilogossa on just oikea ysärimeininki! Ja PPV:n sponsorinakin toimi Sony Playstation. 13. Wrestlemania järjestettiin 23.3.1997. Paikkana oli Rosemont, Illinois eli aivan Chicagon lähistöllä. Tunnarina toimi tuttuun tapaan Jim Johnstonin tekemä Wrestlemania-tunnari, josta tulee ihan mieleen joku Sega-peli. Myöhemminhän tätä tunnaria käytti Linda McMahon kehääntulomusiikkina. Selostajina tässä vuoden suurimmassa PPV:ssä ovat kolmikko Vince McMahon, Jim Ross ja Jerry ”The King” Lawler. Myös The Honky Tonk Man oli kommentaattorina yhdessä ottelussa (Intercontinental-mestaruusmatsi) ja Shawn Michaels oli mukana illan viimeisessä matsissa.

Kuva
The Godwinns (Henry O. & Phineas I. Godwinn) w/Hillbilly Jim vs The Headbangers (Thrasher & Mosh) vs Doug Furnas & Philip LaFon vs The New Blackjacks (Blackjack Windham & Blackjack Bradshaw) – Neljän joukkueen eliminointiottelu

Ei ole hyvä merkki Wrestlemanialle, jos ensimmäisenä kehään tulee Godwinnin juntit. Heitä onkin näkynyt viime aikoina yllättävän vähän, ja tästä suuntauksesta olenkin tykännyt. Kahdelle joukkueelle tämä oli ensimmäinen esiintyminen joukkueena PPV:ssä. The Headbangers ja The New Blackjacks ovat ihan uusia joukkueita. Oikeastaan kaikkia näitä kolmea joukkuetta yhdistää se, että kyseessä on tylsiä tai huonoja tag teameja. Neljäntenä joukkueena oli Doug Furnas & Philip LaFon, jotka ovat loistavia kehäässä, mutta muuten aika väritön tiimi. Mitään hajua minulla ei ole siitä, miksi tällainen ottelu käydään. Jäi vähän epäselväksi, että onko tässä panoksena kenties ykköshaastajuus.

Tämä ottelu oli kaiken lisäksi ihan päin p***että buukattu. New Blackjacks diskattiin ja samalla Furnas & LaFon laskettiin ulos jo ottelun alkupuolella. Kehään jäi painitaidottomat Godwinnit ja The Headbangers, jotka eivät myöskään mitään ihmeellisiä kehässä ole. Lopputuloksena on todella tylsä ottelu. Ei Wrestlemanian pitäisi alkaa näin huonolla ottelulla.

* (10:39)
Spoiler: näytä
Ottelun voittajat: The Headbangers
Kuva
Rocky Maivia © vs The Sultan w/The Iron Sheik & Bob BacklundWWF Intercontinental –mestaruusottelu

Lyhyellä urallaan Rocky Maiviaa on puskettu väkisin. Final Fouria edeltävässä Raw’ssa Maivia onnistui voittamaan jo Intercontinental-mestaruuden. Hunter Hearst Helmsley ei onnistunut voittamaan mestaruutta takaisin itselleen, joten nyt haastajaksi oli noussut The Sultan jostain syystä. Pientä feudintynkää Maivian ja Sultanin välille oli yritetty luoda, mutta aika vaisuksi sekin on jäänyt.

Jos ensimmäinen matsi oli kehno, niin ei tämä Wrestlemanian toinenkaan matsi paljon hurraa-huutoja herättänyt. Yleisökin jossain vaiheessa huusi boringia. Tämä taisi olla myös ensimmäinen kerta, kun itse havaitsin ”Rocky Sucks!”-chäntit. Ehkä loppupuolella ottelu vähän parantui, mutta kokonaisuudessaan on sanottava, että The Rockin ensimmäinen Wrestlemania-ottelu on aika kaukana muiden otteluiden tasosta. Parasta tässä ottelussa oli ehdottomasti selostus, jossa serkukset Jerry Lawler ja entinen Intercontinental-mestari The Honky Tonk Man dissasivat Rockya.

*½ (09:45)
Spoiler: näytä
Ottelun voittaja ja edelleen WWF Intercontinental-mestari: Rocky Maivia

Maivia onnistui rullauksella selättämään The Sultanin. Matsin päätyttyä Jim Ross tulee haastattelemaan Maiviaa, mutta The Sultan ja The Iron Sheik hyökkäävät Rockyn kimppuun. Pahikset onnistuvat jonkun aikaa hakkaamaan Maiviaa kehässä, kunnes Rockyn isä – Rocky Johnson – tulee kehään auttamaan poikaansa. Tuntui jotenkin turhan venytetyltä tämä ottelun jälkeinen touhu. Vähän yritetään nyt liikaa kyllä Rocky Maiviasta leipoa iso nimi väkisin…
Kuva
Hunter Hearst Helmsley w/Chyna vs Goldust w/Marlena

HHH ja Goldust ovat feudanneet jo loppuvuodesta 1996 lähtien, jolloin Goldust kääntyi hyvikseksi ja Helmsley kiinnostui Goldustin naisesta, Marlenasta. Goldustin miehuus kyseenalaistettiin HHH:n ja Jerry Lawlerin toimesta. Helmsley ja Goldust kohtasivat jo Royal Rumblessa, jossa Hunter onnistui voittamaan. Goldust kuitenkin aiheutti Helmsleylle tappion Final Fourissa Intercontinental-matsissa, joten Wrestlemaniaan oli luvassa jälleen Goldustin ja Helmsleyn välinen ottelu. Meininki on siten muuttunut edellisestä matsista, että nyt Hunter Hearst Helmsleyn takana on lihaksikas henkivartijanainen. Chyna onkin pari kertaa riepotellut Marlenaa.

En sitten tiedä, olinko jo kahden tylsän ottelun jälkeen vaan niin väsyksissä, mutta jotenkin HHH:n ja Goldustin ottelu tuntui hidastetulta. Kaikki toiminta kehässä tuntui vaan niin hitaalta. Ehkä Goldustin ja Hunter Hearst Helmsleyn kemiat eivät vaan kohtaa kehässä. Tässäkin ottelussa ottelun loppupuoli oli parasta painia. Lopetus oli ehkä vähän ennalta arvattava, mutta juuri sellaisenaan se oli minusta todella hyvä.

** (14:28)
Spoiler: näytä
Ottelun voittaja: Hunter Hearst Helmsley

Marlena ja Goldust olivat kehän laidalla. HHH käy tönäisemässä Goldustia ja Marlena lentää kehänlaidalta suoraan Chynan syliin. Chyna alkaa taas riepottelemaan Marlenaa samalla kun HHH tekee Goldustille Pedigreen. Hunter Hearst Helmsley ottaa selätyksellä jälleen voiton Goldustista.
Tässä vaiheessa olin niin väsynyt Wrestlemanian annista, että menin nukkumaan, vaikka piti koko Wrestlemania 13 katsoa putkeen.

Kuva
Owen Hart & The British Bulldog © vs Vader & Mankind w/Paul BearerWWF Tag Team –mestaruusottelu

Tässä ottelussa ei oikein minkäänlaista taustatarinaa ole. Yleensä olen vastaan pahis vs pahis –matseihin, mutta tämä ottelu kiinnosti kuitenkin. Syy on se, että Owen Hartin ja British Bulldog ovat riidelleet viime aikoina paljon, eikä myöskään Vaderin ja Mankindin välit olleet mitkään parhaimmat, vaikka joukkueena ottelivatkin. Joukkueen sisäisten ristiriitojen takia tässä ottelussa olivat ainekset mielenkiintoiseen otteluun.

Saatan ehkä vähän jopa yliarvostella, mutta minun mielestäni tämä oli jälleen todella hyvä ottelu Tag Team –mestaruudesta. Olisi kuitenkin voinut olla paljon parempikin. Keskivaiheilla meno nimittäin meni paikoitellen vähän tylsäksi, kun monsterit höykyttivät Owen Hartia. Lisäksi tässä ei mielestäni hyödynnetty sitä, että kummankin joukkueen rivit ovat hajoilleet aikaisemmin vähän. Myös lopetus oli aika kehno. Hyvä ottelu tämä oli siitä huolimatta.

***½ (16:08)
Spoiler: näytä
Ottelun voittajat: Ei kumpikaan, koska kumpikin joukkue laskettiin ulos, eli Owen Hart & The British Bulldog säilyttivät mestaruuden.

Mankind pitää Mandible Claw –otteessa Bulldogia. Vader höykyttelee samalla Owen Hartia kehässä. Owen osuu Bulldogiin ja Mankindiin, jotka lentävät osumasta pois kehästä. Mankind pitää kehän ulkopuolella edelleen otteessaan British Bulldogia, ja tuomari laskee kymmeneen.
Kuva
Stone Cold Steve Austin vs Bret Hart – Submission-ottelu, jossa erikoistuomarina Ken Shamrock

Sitten päästäänkin todelliseen huippuotteluun. Olen nähnyt tämän ottelun monta kertaa, ja edelleen olen yhä sitä mieltä, että tämä on kaikkien aikojen paras matsi. Tosin minulla on kyllä pari pahaa aukkoa sivistyksessä (esim. Angle-Michaels-matsia en jostain syystä ole koskaan katsonut vielä), mutta tällä hetkellä pidän tätä ottelua vielä parhaimpana.

Austinin ja Hartin feudi on ollut parasta, mitä WWF:ssä on tapahtunut tämän arvosteluprojektini aikana. Bret Hart on viime aikoina ollut turhautunut, joka on kokenut asiat niin, että kaikki vaan kusettavat häntä. Steve Austin kusetti Royal Rumble –voiton itselleen, aiheutti Bret Hartille mestaruustappion ja on jatkanut Bret Hartin haukkumista. Feudi huipentuu tähän Submission-otteluun, jossa ei tunneta diskauksia. Erikoistuomariksi on tuotu UFC-tähti Ken Shamrock.

Tämä vaan on niin loistava ottelu, jossa kaksi loistavaa painijaa ottelemalla kertovat hienon tarinan. Alussa pyöritään katsomon puolella. Olen aina tykännyt varsinkin Austinin toiminnasta katsomon puolella. Austinilla on juuri oikeanlainen aggressiivinen ote tuohon toimintaan. Sitten mennään kehään, ja ollaan kehän ulkopuolella. Vaikka diskauksia ei tunnettu, niin tämä ei mennyt turhaksi aseilla mässäilyksi, vaan tuoli-iskut, kellon käyttö ja johdolla kuristaminen oli hoidettu otteluun sopivalla tavalla. Pidän verestä painissa, jos sillä on joku merkitys. Steve Austin vuoti ottelun lopussa kuin pistetty sika, ja se sopi juuri täydellisesti tähän otteluun.

Sitten tässä oli sellaisia pieniä hyviä yksityiskohtia. Kuten esimerkiksi se, kun näytettiin pikkulasta eturivissä, joka on käsillä peittänyt kasvonsa. Tai se, kun näytettiin Bret Hartin isää kauhistunutta isää (Stu ja Helen Hart olivat paikalla). Yleisö oli loistavasti mukana tässä ottelussa. Tämä oli todella upea ottelu, joka teki lopullisesti Steve Austinista tähden. Ottelun lopetuskin on niin legendaarinen. Pakko antaa myös kehut tuomarille toimineelle Ken Shamrockille, joka ei missään vaiheessa ottanut liikaa roolia matsissa.

***** (Ensimmäinen viisi tähteä tämän projektin aikana) (22:05)

Spoiler: näytä
Ottelun voittaja: Bret Hart

Steve Austin kuristaa johdolla Bret Hartia, mutta Bret saa kehäkellosta otteen ja tällää kellolla Austinia. Bret Hart pistää Steve Austinin Sharpshooteriin. Naama veressä Austin karjuu otteessa, mutta ei millään suostu lopettamaan. Hetken aikaa jopa näyttää siltä, että Austin pääsee otteesta irti, mutta Bret saa otteen sidottua kunnolla uusiksi. Stone Cold ei vieläkään suostu lopettamaan. Lopulta verinen Steve Austin menettää tajun, ja Ken Shamrock pistää pelin poikki.

Ottelun loppu on kaikkien aikojen paras ’double turn’. Bret Hartista tuli pahis ja Steve Austinista hyvis. Ottelun voitto ei riittänyt Bretille, vaan hyökkäsi tajuttoman Austinin kimppuun ottelun jälkeekin ja sai paljon buuauksia. Ken Shamrock tulee väliin ja takaristivyöheitolla heittää Bret Hartin. Bret Hart poistuu paikalta. Steve Austin tokenee, Shamrock yrittää auttaa, mutta Steve Austin haluaa poistua yksin ja tekee Shamrockille Stunnerin! Stone Cold Steve Austin poistuu paikalta yleisön taputtaessa hänelle.
Kuva
Nation of Domination (Faarooq, Crush & Savio Vega) vs Ahmed Johnson & Legion of Doom (Road Warrior Animal & Hawk) – Chicago Street Fight –ottelu

Faarooq tuli viime kesänä WWF:ään ja pisti saman tien Ahmed Johnsonin sairaslomalle, joten tälle ottelulle löytyy taustaa. Olen oikeastaan tykännyt tästä Faarooqin (+NOD) ja Ahmed Johnsonin feudista, koska tällä on ihan mukavasti pituutta ja tarinaa taustalla. Royal Rumblen matsi ei ollut kummoinen, joten oli ihan hyvä ratkaisu lisätä tähän Wrestlemania-koitokseen lisää jengiä. Hauskana plussana oli se, että Ahmed Johnson oli pukeutunut Legion of Doom –haarniskaan.

Ei ole helppo pala viiden tähden ottelun jälkeen tulla ottelemaan, mutta minun mielestäni tämä oli onnistunut valinta. Ottelu oli Chicago Street Fight, eli käytännössä hardcore-matsi, jossa ei ole sääntöjä. Tällaisena päättömänä hardcore-mättönä tämä toimi oikein hyvin äskeisen huippuottelun jälkeen. Myöhemminhän näitä vastaavia HC-matseja nähtiin WWF:ssä enemmän kuin laki sallii, mutta vielä tähän aikaan aseiden käyttö oli aika vähäistä. Tässä ottelussa käytettiin kaikkea mahdollista kuten esimerkiksi palosammutinta. Hauska välipala, josta yleisökin jaksoi yllättävän hyvin innostua. Eniten tässä kuitenkin häiritsi se, että pohjimmiltaan tässä oli kyse Faarooqin ja Johnsonin feudista. Tässä ottelussa kumminkaan miehet eivät hirveästi otelleet keskenään, vaan Ahmed tuntui keskittyvän enemmän Crushiin.

*** (10:45)
Spoiler: näytä
Ottelun voittajat: Ahmed Johnson & Legion of Doom (Road Warrior Hawk & Animal)

Jompi kumpi Road Warrioreista selätti Crushin. Matsin jälkeen koko NOD hyökkäsi hyvisten kimppuun, mutta lopulta hyvikset juhlivat.
Ennen illan ”huipentavaa” mestaruusmatsia paikalle saapuu Shawn Michaels, joka liittyy selostamoon viimeisen ottelun ajaksi.

Kuva
Sycho Sid © vs The UndertakerWWF-mestaruusottelu

Alkuperäinen suunnitelma Wrestlemania 13:een oli Bret Hartin ja Shawn Michaelsin uusintaottelu. Shawn Michaels kuitenkin loukkaantui (tai ”loukkaantui”), luopui mestaruudesta ja Bret Hart kohtasi Steve Austinin. Michaelsin poisjääminen ei haittaa siinä mielessä, että sen ansiosta näimme Hartin ja Austinin upean ottelun. Haittapuolena oli se, että mestaruusotteluksi jäi Sycho Sidin ja Undertakerin välinen ottelu, johon ei minkäänlaista taustatarinaa oikein rakennettu edes. Enkä ole edes varma, että onko Sycho Sid nykyisin hyvis vai pahis. Hyvikseltä se on yleisön silmissä vaikuttanut jopa silloinkin, kun hän voitti mestaruuden Shawn Michaelsilta ja teloi sen Michaelsin typerän mentorin.

Entäs tämä ottelu sitten? Se oli todella kehno. Tälle oli annettu ihan liikaa aikaa. Ottelussa oli ihan liikaa pelkkää ”halailua”. Lopussa sitten meininki vähän piristyi. Esimerkiksi Sycho Sid teki Undertakerille Tombstone Piledriverin, mikä oli ihan hauska yllätys. Ennen kuin ottelu kerkesi edes alkamaan, niin Bret Hart tuli paikalle kiukuttelemaan. Bret vihjaili Shawnin loukkaantumisen olevan feikkiä. Bret Hart sanoi, että ei enää kunnioita Undertakeria, koska Undertaker aiheutti hänelle mestaruustappion edellisessä Raw’ssa. Sycho Sidiä hän sanoi vääräksi mestariksi. Sid teki Bret Hartille Powerbombin, mutta ottelun lopussa Bret Hart tuli takaisin paikalle.

Annan nyt säälistä kaksi tähteä tälle ottelulle. Tekisi mieli rokottaa vähän enemmän siitä syystä, että kyseessä on WWF:n vuoden suurin tapahtuma, ja sen viimeinen ottelu WWF:n suurimmasta vyöstä. Lopputuloksena oli kahden ison miehen tylsä kohtaaminen.

** (21:19)
Spoiler: näytä
Ottelun voittaja ja UUSI WWF:n mestari: The Undertaker

Bret Hart iskee Sycho Sidin köysiin ja Taker pääsee tekemään Tombstonen (HAUTAKIVI-ISKU) Sidille. Wrestlemania 13 päättyy Undertakerin juhlintaan.
-----

Todella iso pettymys oli vuoden suurin WWF-tapahtuma. Ei tässä nyt oikein minkäänlaista Wrestlemania-fiilistä ollut. Show kun alkoi, niin olin vielä hyvin innoissaan. Mutta heti kun Godwinnien musa alkoi soimaan, niin fiilikseni lässähtivät. Edes yksi todellinen viiden tähden ottelu ei riitä pelastamaan tätä tapahtumaa. Tämä oli vain tyydyttävä PPV, sillä yhden huippumatsin vastapainoksi oli surkea pääottelu ja kolme ensimmäistä ottelua olivat tylsiä myös.

---

Wrestlemania 13:n tähdet:
*** Steve Austin
** Bret Hart
* Owen Hart

---

PPV-arvosanat:
Hyvä
Royal Rumble
Ok
In Your House 13: Final Four
Tyydyttävä
Wrestlemania 13

---

Tähtipörssi:
1. Steve Austin 7
2. Bret Hart 4
3. Vader 3
4. Shawn Michaels 2
5. The Undertaker 1
5. Owen Hart 1
Jyystä apinareikääni. Olen apina.

Avatar
What
Viestit: 3066
Liittynyt: To 20.07.2006 13:07
Paikkakunta: Rivers Mouth

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja What » To 06.08.2015 16:19

Odotan Kenityksen yhteenvetoa. Sillä välin voikin jatkaa omaa projektia.

Kuva
Sunnuntai 9. Maaliskuuta 2008
Norfolk Scope, Norfolk, Virginia


Vuonna 2008 TNA:lla pyyhki sen verran hyvin, että he pystyivät tuomaan isommat tapahtumansa Impact Zonen ulkopuolelle. Nytkin oli lähdetty reissun päälle ja Destination X pidettiin Virginian osavaltiossa. Katsojia paikalla oli reilu 3 000 silmäparia, joka on tietysti kolminkertainen määrä Universal Studiosin kapasiteettiin verrattuna. Selostajina tässä ”lämmittelyssä Lockdowniin” oli vakiokaksikko Tenay & West.

Destination X:n ensimmäinen puolisko oli lupauksia herättävä. Ensiksi nähtiin varsin viihdyttävä kolmen joukkueen ykköshaastajuusottelu. Sitä seurasivat Jay Lethal ja Petey Williams laadukkaalla x-divarin matsilla. Seuraavaksi hassutteli Eric Young viihdyttävästi ja neljäntenä oli naisten kolminottelu Awesome Kongin, ODB:n ja Gail Kimin välillä. Mikään näistä ei ollut huippumatsi, mutta ei huonokaan.

Jälkimmäinen puolikas sitten floppasi täysin. Team 3D:n, Curry Manin ja Shark Boyn ”Fish Market Street Fight” nyt oli tavallaan ihan viihdyttävä, mutta sitten mentiin vielä rajummin alamäkeen. Robert Rooden ja Booker T:n henkilökohtaista feudia jatkettiin ”Strap” ottelulla, jossa Traci Brooksilla ja Payton Banksilla oli aivan liian suuri rooli. Lisäksi ottelun jälkikahinoissa tuntui kestävän ikuisuuden ajan, kun ei kiinnostanut edes vähää alusta. Tuon ihanuuden perään sitten lätkäistiin Elevation X-ottelu James Stormin ja Rhinon välillä. Elevation X on siis eräänlainen Scaffold-ottelu, jonka voittaa vain pudottamalla vastustajan korkean rakennelman päältä. Painin kanssa sillä ei paljoa tekoa ole.

Illan pääottelu oli iso kuuden miehen joukkuematsi. Kurt Angle, AJ Styles & Tomko kohtasivat Christian Cagen, Kevin Nashin ja Samoa Joen kolmikon. Ottelu oli ihan perushyvä, mutta pääasiassa pelkkä mainos Lockdownin Angle vs. Joelle.

Kokonaisuutena tapahtuma oli siis varsin heikko. Nostetaan sieltä kuitenkin esiin tuo X-divisioonan mestaruusmatsi, joka oli illan paras.

X-Division Championship
’Maple Leaf Muscle’ Petey Williams VS. ’Black Machismo’ Jay Lethal ©

Pitkään pimennossa ollut Petey Williams oli alkuvuodesta alkanut jälleen herättää huomiota luotuaan itselleen uuden ”Maple Leaf Muscle” hahmon. Williams otti tähän vahvasti vaikutteita Scott Steinerilta. Aluksi Steiner piti tätä pilkkana, mutta sittemmin oli muuttanut mieltään ja alkanut Peteyn oppi-isäksi. Menestystä oli alkanut tulla ja niin Petey oli ansainnut tämän mestaruusmahdollisuuden.

Jay Lethal taasen oli suorastaan liekehtinyt viime aikoina. Against All Oddsissa hän käytännössä yksinään päihitti Team 3D:n, pelasti x-divisioonan ja samalla voitti jälleen mestaruuden. Mielenkiintoinen sivujuonne oli, että ’Black Machismo’ oli löytänyt oman ”Ms. Elizabethinsa” ja hän oli kaunis ajanottaja SoCalVal. Lethalista ja Valista olikin tullut vuoden 2008 versio Macho Manista ja Miss Elizabethista.

Kuva

Ottelu oli laadukas ja viihdyttävä. Lethal & Williams olivat kumpikin nuoria ja urheilullisia painijoita ja se näkyi. Kehätoiminta oli sulavaa katsottavaa ja sisälsi välillä akrobaattisiakin temppuja. Sitten kun ’Maple Leaf Muscle’ ja ’Black Machismo’ puhuttelivat yleisöä niin tunnelmaakin riitti. Loppuhetkillä nähtiin muutama sekaantuminen, mutta ne eivät rikkoneet ottelun kulkua pahasti, koska sopivat tilanteeseen luontevasti. Mukava x-divisioonan matsi, joka ei siltikään ihan huipputasolle noussut. Siihen olisi tarvittu kaikkea vähän enemmän.
Spoiler: näytä
Kesto: 11:41
Voittaja: Jay Lethal

Arvosana: *** ¼


Tähdet
*** Jay Lethal
** Petey Williams
* Gail Kim



Yhteenveto: Kuten johdannossa sanoinkin niin alkupuolisko ei ollut hassumpaa. Sitten sukellettiin todella syvälle. Loistava pääottelu olisi pelastanut paljon, mutta sekin jäi pelkäksi haaveeksi. Yhteen sanaan tiivistettynä heikko suoritus. Oletan tämän jäävän ppv rankingissa jämäsijoille vuoden lopuksi.



Pähkinänkuorispoilerit
LAX VS. Rock n’ Rave VS. MCMG (10:28) ***
Jay Lethal VS. Petey Williams (11:41) *** ¼ (illan paras)
Black Reign & Rellik VS. Kaz & Eric Young (10:04) ** ½
Awesome Kong VS. ODB VS. Gail Kim (11:34) ***
Curry Man & Shark Boy VS. Team 3D (13:17) ** ½
Robert Roode VS. Booker T (7:55) * ½
James Storm VS. Rhino (13:15) ½
Angle Alliance VS. Christian, Nash & Joe (12:30) ***



PPV Ranking 2008
1 WWE - No Way Out 3,00
2 WWE – Royal Rumble 2,90
3 TNA - Final Resolution (tammi) 2,78
4 TNA - Destination X 2,40
5 TNA – Against All Odds 2,31


Vuoden Matsi Ehdokkaat
1. 30 Man Royal Rumble Match / Royal Rumble

Ensi viikolla onkin vuorossa jo WrestleMania. Nopeasti on taas alkuvuosi mennyt.

Kenitys
Moderaattori
Viestit: 1873
Liittynyt: To 04.11.2004 20:11
Paikkakunta: Tsadi
Viesti:

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja Kenitys » Ma 10.08.2015 16:12

Oli tosiaan sellaiset kekkerit kuin omat häät viime viikolla. Mutta joskus pitää palata arkeen, joten nyt on edessä tämän projektin koosteviesti.

Tämä on jo 11. kerta, kun kirjoitan koosteviestin (vuoden 1995 koosteviesti tässä aiheessa toimi aikoinaan koko arvosteluprojektini aloituksena), ja edelleen tämä vanhojen tapahtumien katsominen tuntuu hämmästyttävän hyvältä ajanviettotavalta. Olen viimeaikaisten kiireideni keskellä yrittänyt pariinkiin otteeseen miettiä, pitäisikö jo koko homma lopettaa, mutta en minä vain osaa. Jotenkin tämä on niin rentouttava ja helppo tapa nauttia siitä vähäisestä ajasta itsekseni kotona. Edelleen on myös kiva ollut saada teiltä palautetta ja huomata, että arvostelut tuntuvat jollain tasolla kiinnostavan edelleen. Yllättävän tärkeä on se tunne, että joku on kiinnostunut kirjoitteluistani :)

Painivuodet parhausjärjestyksessä:

Vuosien 2003 ja 2004 kohdalla olen puhunut siitä, kuinka ne eivät tasoltaan ole vastanneet ollenkaan sitä yleistä vallalla ollevaa hehkutusta kyseisten vuosien tasosta. Eivät vuodet 2003 ja 2004 ole missään tapauksessa olleet huonoja, mutta eivät sellaista huippuvuosia kuin yleensä tunnutaan ajattelevan. Sen sijaan vuoden 2005 kohdalla tilanne on mielestäni täysin päinvastainen. Moni kritisoi vuotta 2005 voimakkaasti ainakin Suomen painipiireissä - ehkäpä siksi, että juuri silloin monien sisäinen smark heräsi kunnolla ja kaikki alkoivat ajatella, että tuotteen kritisointi on "coolia" ja välttämätöntä? Tiedä häntä, mutta itsekin muistelen pitäneeni vuoden 2005 aikana tuotetta välillä tosi kehnona, koska meneillään oli pahin wnb-smark-aikani. Nyt näin 10 vuotta katsottuna minusta vuosi 2005 on ainakin ppv:eiden osalta painivuotena aivan selvästi parempi kuin vuodet 2004 ja 2003.

WWE paransi tilastojen varjossa kahteen edelliseen vuoteen verrattuna sekä ylä- että alapäässä. Vuonna 2005 nähtiin 5 Hyvää tai parempaa ppv:tä, kun vuosina 2003 ja 2004 niitä nähtiin vain 3. Tosin ihan vuosien 2002 ja 2001 tasolle ei vieläkään päästy: silloin kyseisiä ppv:eitä oli peräti 8. Samalla vuoden 2005 WWE kuitenkin vähensi myös Kehnojen ja Surkeiden ppv:eiden määrää. Vuonna 2004 niitä oli 5 ja vuonna 2003 puolestaan 4. Nyt niitä oli vain 3.

TNA puolestaan löysi itsensä vihdoin vuonna 2005. Vaikka vuoden alku oli vielä aika sekavaa ja sotkuisaa aikaa, myös silloin promootio onnistui tarjoamaan jo pari todellista kultakimpaletta. Viimeistään Dusty Rhodesin lähdön jälkeen se kuuluisaksi tullut TNA:n linja löytyi ihan kunnolla, ja promootio alkoi ensimmäistä kertaa tässä projektissa olla maineensa arvoinen. Esimerkiksi vielä vuonna 2004 TNA oli hetkittäin pahoissa ongelmissa, ja vuonna 2003 puolestaan TNA:n tapahtumista lähes puolet oli tasoltaan Surkeita. Nyt kuukausittaisten ppv:eiden ja muutenkin vakiintuneen tyylin aikana TNA alkoi oikeasti olla kovatasoinen indy-promootio, joka tarjosi oikean haasteen WWE:lle. Vuosi 2005 olikin aivan kirkkaasti TNA:n paras tähän mennessä: promootio oli myös löytänyt painillisella tasolla kultaporukkansa, kun Samoa Joe, AJ Styles ja Christopher Daniels tahkosivat jatkuvasti huippuotteluita. Vähintään Hyviä tapahtumia TNA:lla oli vuoden aikana 4.

Yhteenvetona voi siis sanoa, että minun silmissäni vuosi 2005 on painivuotena rankasti aliarvostettu, ja tässä projektissa se nousee yksien parhaista vuosista joukkoon. Se menee jopa hiuksenhienosti ohi nWo:n syntyvuodesta 1996, koska silloin WCW oli alkuvuodesta ongelmissa ja WWF puolestaan loppuvuodesta vaikeuksissa. Vuosi 2005 oli kilpailevien promootioiden välillä paljon vakaampi, vaikka vielä vuoden alku olikin vähän kankea TNA:lle.

1. 1997
2. 2002
3. 2001
4. 2005
5. 1996
6. 2003
7. 2000
8. 1998
9. 2004
10. 1999
11. 1995

Vielä pari tilastotietoa vuoden ppv-tarjonnasta:

- Vuonna 2005 nähtiin 25 ppv:tä vähemmän kuin viime vuonna, mikä tietenkin johtuu siitä, että TNA oli nyt lopettanut viikottaiset ppv:t kokonaan ja siirtynyt kerran kuussa järjestettäviin kolmetuntisiin ppv:eihin. Vuoden aikana nähtiin yhteensä 27 ppv:tä. Nähdyistä ppv:eistä 15 oli WWE:n (yksi enemmän kuin viime vuonna) ja 12 TNA:n (26 vähemmän kuin vime vuonna).
- Vuoden aikana nähtiin 3 Hienoa ppv:tä, 6 Hyvää ppv:tä, 13 Ok:ta ppv:tä, 4 Kehnoa ppv:tä ja 1 Surkea ppv.
- Vuonna 2004 vastaavat luvut olivat 1 Hieno ppv, 4 Hyvää ppv:tä, 9 Ok:ta ppv:tä, 30 Kehnoa ppv:tä ja 8 Surkeaa ppv:tä. Yhteenveto on varsin helppo: Hienoja, Hyviä ja Ok:ita ppv:eitä oli enemmän. Kehnoja ja Surkeita puolestaan selvästi vähemmän. Vuosi 2005 pieksee vuoden 2004 siis varsin yksiselitteisesti ppv:eiden paremmuudessa.

Sitten vähän otteluista:

Vuoden 2004 ottelut luokiteltuna:

SURKEA (DUD-½): 6 ottelua 208:sta - 3 prosenttia
KEHNO (*-*½): 29/208 - 14 %
OK (**-**½): 64/208 - 31 %
HYVÄ (***-***½): 86/208 - 41 %
HIENO (****-****½): 21/208 - 10 %
LOISTAVA (*****) 2/208 - 1 %

Tässäkin vertailu on varsin helppoa. Loistavia, hienoja ja erityisesti hyviä otteluita on enemmän kuin vuonna 2004. Ok:ita, kehnoja ja surkeita ottelua puolestaan vähemmän. Selvin ero on siinä, että nyt enemmistö otteluista oli vähintään hyviä, kuin parina viime vuonna enemmistö on ollut ok:ita tai huonompia. Tähän toki vaikuttaa se, että viikottaisten ppv:eiden ottelullinen anti olikin enemmän tv-ottelutyylistä (eli ok tai huonommat) kuin ppv-tyylistä. Silti myös WWE paransi otteluiden laadussaan aivan huomattavasti.

Sitten vuoden 15. parhaan ottelun pariin:

15. Randy Orton vs. The Undertaker - Hell In A Cell Match - **** (WWE Armageddon 2005)
14. John Cena (c) vs. JBL - "I Quit" Match for the WWE Championship - **** (WWE Judgment Day 2005)
13. Petey Williams (c) vs. Chris Sabin vs. AJ Styles - Ultimate X Match for the TNA X Division Championship - ****½ (TNA Turning Point 2005)
12. Ric Flair (c) vs. Triple H - Steel Cage Match for the WWE Intercontinental Championship - ****½ (WWE Taboo Tuesday 2005)
11. Kurt Angle vs. Shawn Michaels - ****½ (WWE Vengeance 2005)
10. Triple H vs. Ric Flair (c) - Last Man Standing Match - ****½ (WWE Survivor Series 2005)
9. Chris Jericho vs. Chris Benoit vs. Christian vs. Shelton Benjamin (c) vs. Edge vs. Kane - Money In The Bank Ladder Match - ****½ (WWE WrestleMania 21)
8. Edge vs. Triple H vs. Randy Orton vs. Batista vs. Chris Jericho vs. Chris Benoit - Special Referee: Shawn Michaels - Elimination Chamber Match for the World Heavyweight Championship - ****½ (WWE New Year's Revolution 2005)
7. AJ Styles (c) vs. Christopher Daniels - 30 Minute Iron Man Match for the TNA X Division Championship - ****½ (TNA Against All Odds 2005)
6. AJ Styles (c) vs. Samoa Joe - TNA X Division Championship - ****½ (TNA Turning Point 2005)


5. AJ Styles (c) vs. Christopher Daniels - 30 Minute Iron Man Match for the TNA X Division Championship - ****½ (TNA Bound For Glory 2005)
4. Batista (c) vs. Triple H - Hell In A Cell Match for the World Heavyweight Championship - ****½ (WWE Vengeance 2005)
3. AJ Styles vs. Abyss - Six Sides of Steel Match for the NWA World Heavyweight Title Shot - ****½ (TNA Lockdown 2005)
2. Christopher Daniels (c) vs. Samoa Joe vs. AJ Styles - TNA X Division Championship - ***** (TNA Unbreakable 2005)

..

1. Shawn Michaels vs. Kurt Angle - ***** (WWE WrestleMania 21)


Kirjoitin vuoden 2004 arvostelussa näköjään, että yksittäisten otteluiden taso oli todella kova, vaikka vuoden aikana nähtiinkin tosi vähän kokonaisuudessaan hyviä ppv:eitä. No, nyt voi sanoa, että vuoden aikana nähtiin ihan mukava määrä kokonaisuudessaan hyviä ppv:eitä ja että sen lisäksi yksittäisten otteluiden taso oli vielä kovempi kuin vuonna 2005 tai paljon minään muunakaan vuonna. 2005 taitaa vuoden 1997 olla ainut vuosi tähän mennessä projektissani, kun samana vuonna nähdään kaksi *****-ottelua. Näistä kahdesta täydellisestä ottelusta lopulta jumalattoman puntaroinnin päätteeksi valitsin kuitenkin vuoden otteluksi Shawn Michaelsin ja Kurt Anglen kohtaamisen WM 21:ssä. Se oli vain kaikkea, mitä 1 vs. 1 -ottelu ilman mitään lisästipulaatioita voi ikinä olla. Danielsin, Joen ja Stylesin 3-Way oli kyllä aivan jumalattoman huikea, enkä osaa selittää järkevästi, miksi Angle vs. Michaels menee sen ohi. Oikeastaan kyse on loppujen lopuksi ihan tunnesyistä, ja tunteella Angle-Michaels menee edelle. Pronssisijan ottaa sitten Stylesin ja Abyssin aivan mieletön häkkiottelu, joka pelasti koko Lockdownin.

Vuoden 2004 aikana nähtiin peräti 23 vähintään ****-arvosanaan yltänyttä ottelua, eli peräti 8 huippuottelua jäi kokonaan top-listauksesta ulos. Tämä on aika huomattavaa, kun joinain vuosina ei ole nähty edes 15:ttä ****-tasoista ottelua. No, nyt muun muassa Mike Awesome vs. Masato Tanakan, Eddie Guerrero vs. Rey Mysterion ja Edge vs. Matt Hardyn tapaiset ottelut jäivät kokonaan listan ulkopuolelle. MOTYC-tasoisia (eli vähintään ****½-arvosanan saaneita) otteluita oli peräti 13, enemmän kuin muistan koskaan aikaisemmin listanneeni. Enemmistö (9) huippuotteluista nähtiin edelleen WWE:ssä, mutta TNA (6) on tiukasti perässä. Vuonna 2004 jakauma oli muuten tismalleen sama.

WWE:n sisäisessä kilpailussa Raw päihitti selvästi Smackdownin. Top-otteluista 6 nähtiin Raw'n puolella ja vain 2 Smackdownin puolella. Yksi koitos (eli MOTY-ottelu Anglen ja Michaelsin välillä) oli brändien välinen koitos. WWE:n otteluista vain 2 käytiin World Heavyweight -mestaruudesta ja 1 WWE-mestaruudesta. Aikaisempina vuosina mestaruusotteluiden osuus on ollut paljon isompi. Sen sijaan listalla oli paljon isoja 1 on 1 -kohtaamisia (Angle vs. Michaels x 2, Flair vs. HHH x 2 ja Orton vs. Undertaker) ja historian ensimmäinen MITB-ottelu. Cruiserweightit jäivät tänä vuonna listan ulkopuolelle, menneinä vuosina heiltä on nähty joku huippuottelu. TNA sen sijaan jatkoi viime vuosien linjaansa: heidän top-otteluistaan 5 oli X-Divisioonan mestaruusotteluita. Ainut poikkeus oli Abyssin ja AJ Stylesin välinen ykköshaastajuusottelu, jossa siinäkin toisena tekijänä oli X-Divarin ykkösnimi Styles. X-Divisioona oli siis edelleen TNA:n kiistaton ykkösosasto.

Monia viime vuosina Triple H on ollut kärjessä listattaessa painijoita, jotka ovat olleet mukana useimmissa huippuotteluissa (poikkeuksena vuosi 2003, joka oli järkyttävän p**ka Hunterille). Myös vuonna Triple H oli osallisena 4 top-ottelussa, mutta tällä kertaa se ei riittänyt kuin kakkossijaan. Vuosi oli nimittäin todellinen läpimurtovuosi AJ Stylesille, kun tämän annettiin vihdoin loistaa huippuotteluissa, eikä häntä haudattu esim. vuoden 2004 tapaan heikkojen vastustajien kanssa keskikorttiin. Styles oli mukana 6 top-ottelussa, eli toisin sanoen jokaisessa TNA:lta listalle päässeessä ottelussa. HHH oli sitten kakkossijalla, ja kolmanneksi ylsi Christopher Daniels 3 top-ottelulla. 2 huippuotteluun ylsikin sitten paljon runsaslukuisampi porukka: Shawn Michaels, Kurt Angle, Samoa Joe, Batista, Edge, Randy Orton, Chris Jericho, Chris Benoit ja Ric Flair.

Ja sitten jälleen awardsit vuoden parhaimmille ja huonoimille. Awardsit on tosiaan muokattu nyt 10-vuotisjuhlapostauksen mukaisesti hieman uuteen uskoon. Tosin tuostakin viestistä olen tehnyt vielä pieniä viilauksia. Osa kategorioista on uusia, osa muunneltuja ja osa tuttuja. Jokaisen palkitun kohdalla on mainittu myös aikaisemmat voittajat, jos niitä on olemassa. Näiden osalta muistutan jälleen, että vuodelta '95 katsoin vain WWF:n ppv't.

VUODEN HUONOIMMAT

HUONOIN PAINIJA
1995 - Bertha Faye
1996 - Loch Ness
1997 - Steve McMichael
1998 - The Warrior
1999 - Fabulous Moolah
2000 - Tank Abbott
2001 - Lana Star
2002 - Meatball
2003 - David Flair
2004 - Carmella

Kuva
2005: Jonathan Coachman (WWE)
Runners Up: 2. Maria (WWE), 3. Trytan (TNA)
Ah, tämä suuresti rakastamani kategoria, johon on koostettu aikamoinen kasa näiden vuosien kamalimpia painijoita. Nyt Jonathan Coachman liittyy kaltaistensa legendojen joukkoon. Oikeastaan Coachin tarina on jopa hiemna tavallista surullisempi verrattuna moniin muihin tällä listalla olijoihin: Coachman ei vain oikein ollut hyvä missään, mutta WWE yritti tunkea häntä kurkusta alas kaikkialla. Coach ei ollut hyvä color commentator, mutta silti jouduimme kuuntelemaan häntä aivan liikaa. Painijana hän oli vielä huonompi, mutta silti WWE yritti useita kertoja lämmitellä hänen painiuraansa ja antaa Coachille jopa oikeaa pushia. No, siitä ei tullut lopulta yhtään mitään, koska kukaan ei ottanut Coachia vakavasti - ja ennen kaikkea koska Coach ei osannut painia pätkääkään. Silti Coachin otteista jouduttiin nauttimaan tänäkin vuonna, vaikka ne tuntuivat huononevan vuosi toisensa jälkeen. Koska vuonna 2005 ei nähty mitään täysin järkyttäviä yksittäisiä painijoita, oli Coachin kunnia olla vihdoin vuoden huonoin painija. Perintöprinsessoiksi pääsivät WWE:n naisten divarin surkein uusi tapaus Maria ja painikyvyiltään ehkä gimmickiäkäänkin huonompi Trytan.

HUONOIN JOUKKUE
1995 - The Blu Brothers (Jacob & Eli)
1996 - The Godwinns (Henry O. & Phineas I.)
1997 - The Godwinns (Henry O. & Phineas I.)
1998 - Disciples of Apocalypse (Skull & 8-Ball)
1999 - Da Baldies (Angel & DeVito & Vito & News)
2000 - Harris Brothers/Harris Boys (Don & Ron)
2001 - KroniK (Brian Adams & Bryan Clark)
2002 - Harris Boys (Don & Ron)
2003 - Rock 'n' Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson)
2004 - Insane Clown Posse (Violent J & Shaggy 2 Dope)

Kuva
2005: 3 Live Kru - BG James & Konnan (TNA)
Runners Up: 2. Disciples of Destruction (TNA), 3. Phi Delta Slam (TNA)
3LK on alusta lähtien keikkunut siinä huonouden ja siedettävyyden välimaastossa. Edellisinä vuosina olen kuitenkin jaksanut joukkuetta vielä jotenkin, koska porukan kiistatta lahjakkain jäsen Ron Killings on ollut muun muassa joukkueotteluissa usein kaikkein merkittävimmässä roolissa. Muutenkin 3LK on ollut tähän saakka paljon pienemmässä roolissa, mutta vuoden 2005 aikana kyseinen kolmikko sai aivan liikaa ruutuaikaa, vaikka kolmikon otteet ja juonikuviot huononivat vain koko ajan vuoden aikana. Kaikkein pahinta oli kuitenkin se, että joukkueotteluissa parivaljakkona alettiin käyttää nimenomaan Konnan & BG James -kaksikkoa, jonka meininkiä oli todella vaivaannuttavaa katsoa. Ei 3LK toki aivan täysin p**ka joukkue ole, mutta James & Konnan -kaksikko oli kyllä niin huono ja lahjoihinsa nähden aivan liian paljon pushia saanut joukkue. Onneksi vuosi 2006 tietää 3LK:n loppua. Kunniamainintasijoille pääsevät alkuvuoden kamalimman joukkueottelun tarjonneet Harrisin veljekset ja epämääräinen pullerokaksikko Phi Delta Slam. He säästyvät tältä palkinnolta ihan sen ansiosta, että kumpiakaan ei nähty TNA:ssa alkuvuoden jälkeen.

HUONOIN PPV
1995 - WWF In Your House 2 (The Lumberjacks)
1996 - WCW Uncensored
1997 - WWF Survivor Series
1998 - WCW Fall Brawl
1999 - Heroes of Wrestling
2000 - WCW Slamboree
2001 - WOW Unleashed
2002 - WWA The Inception
2003 - NWA Total Nonstop Action Weekly PPV #46
2004 - NWA Total Nonstop Action Weekly PPV #79

Kuva
2005: TNA Destination X
Runners Up: 2. WWE The Great American Bash, 3. TNA Hard Justice
Suurin osa TNA:n ppv:eistä oli tänä vuonna varsin onnistuneita ja vähintään ihan hyviä. Merkittävän poikkeuksen teki kuitenkin Destination X, joka oli vuoden ainut Surkea ppv, ja sitä se todellakin oli. Destination X:ssä käytännössä kaikki oli hoidettu päin p***että, ja yksittäistä X-Divisioonan valopilkkua lukuun ottamatta kaikki tarjonta oli aivan hirveää kuraa. Päämestaruusottelu oli järkyttävä sekaantumissoppa, joka huipennettiin vuoden huonoimmalla turnilla. Sitten oli Trytan vs. Monty Brownia, Outlaw vs. Kevin Nashia, Phi Delta Slam vs. Disciples of Destructionia... Tiivistettynä voi sanoa, että tämä oli Dusty Rhodesin johtama TNA pahimmillaan. Kunniamaininnan saavat WWE:n huonoimman ppv:n mainetta vuodesta toiseen tavoitteleva The Great American Bash ja TNA:n täysin yhdentekeväksi väli-ppv:ksi jäänyt Hard Justice.

HUONOIN GIMMICK
1995 - Dean Douglas
1996 - The Executioner
1997 - Rockabilly
1998 - Scott Hall
1999 - nWo B-Team
2000 - Naked Mideon
2001 - Perry Saturn
2002 - The Johnsons
2003 - Disgraceland
2004 - Heidenreich

Kuva
2005: Kerwin White(WWE)
Runners Up: 2. Trytan (TNA), 3. Kurt Angle (WWE)
TNA:n onnettoman surkea Terminator-kopio Trytan olisi ollut erinomainen voittaja vuoden huonoimmaksi gimmickiksi, ellei WWE olisi kiskonut jostain hihastaan jälleen hillittömän ässän. Loppusyksystä nähty Chavo Guerreron muuntautuminen "keskiluokkaiseksi amerikkalaiseksi" Kerwin Whiteksi oli jo lähtökohtaisesti niin p**ka idea, etten voi ymmärtää, kuka hemmetti WWE:n buukkaustiimissä on oikein liputtanut tämän puolesta. Lisäksi gimmick oli buukattu todella kuraisesti, eikä se tuonut minkäänlaista nostetta Chavon uralle. Eikä varmaan edes tarvinne mainita, miten onnettoman p**ka maku hahmosta jäi Eddien traagisen kuoleman jälkeen. Voitto menee siis Whitelle, mutta Trytan jää kakkoseksi vain niukasti. Kolmossijan poimii sitten ehkä hieman yllättäen Kurt Angle, jonka naisvihaaja-raiskaaja gimmick keväällä Booker T -feudin aikana oli jotain niin mautonta, että haluan antaa sille jonkun maininnan näissä awardseissa.

HUONOIN FEUD
1995 - Diesel vs. Sycho Sid
1996 - Big Bubba vs. John Tenta
1997 - Steve McMichael vs. Jeff Jarrett
1998 - nWo Hollywood vs. nWo Wolfpack
1999 - Ric Flair vs. Roddy Piper
2000 - Vampiro vs. Sting
2001 - Undertaker vs. Diamond Dallas Page
2002 - Triple H vs. Kane
2003 - World Heavyweight Championship Feuds
2004 - Erik Watts vs. Goldielocks

2005: 3 Live Kru vs. The Outlaw (TNA)
Runners Up: 2. 3 Live Kru vs. Team Canada (TNA), 3. Jeff Jarrett vs. Kevin Nash (TNA)
3 Live Kru ottaa tuplavoiton tässä huikeassa kategoriassa. Ylivoimainen voittajafeud on käytännössä koko vuoden vatuloitu järkyttävän p**ka ja tylsä sekä maailman hitaimmin edennyt feud 3 Live Kru'n ja The Outlaw'n välillä. Koko kuvion viihdearvo oli pyöreä nolla, mutta TNA ei tuntunut tajuavan sitä, vaan se tunki keväästä loppusyksyyn joka kuukausi kurkustamme alas uuden ottelun tähän feudiin liittyen - vaikka feud käytännössä junnasi yli puoli vuotta paikallaan. Kaikkein huikeinta tässä on tietenkin se, että lopulta feud päättyi koko nelikon yhdistymiseen - paitsi, että vuoden lopussa nähtiin Konnanin heel-turn ja kääntyminen Kip Jamesia ja BG Jamesia vastaan. Se puolestaan lupaa lisää tätä klassikkokamaa vuodelle 2006. Jes. Kakkossijalle pääsee 3LK:n ja Team Canadan "feud", joka on vuoden toiseksi huonoin feud juuri siksi, että sitä ei käytännöllisesti katsoen ollut, mutta siitä huolimatta loppuvuoden ajan TNA buukkasi joka ppv:hen yhtä heikon ottelun 3LK:n ja kanadalaisten välille. Kolmossijan nappaa TNA:n päämestaruuskuvioiden kruununjalokivi Nash vs. Jarrett, joka oli alkuvuodesta aivan kamalaa p**ka ja jota oli siitä huolimatta tarkoitus jatkaa vuoden suurimmassa ppv:ssä. Paitsi, että Nash loukkaantui juuri ennen kyseistä tapahtumaa. Siinä vaiheessa TNA oli tietenkin pistänyt jo kaikki panokset kyseiseen feudiin, joten firmalla ei ollut mitään järkevää päämestaruuskuviota vuoden isoimmassa tapahtumassa.

HUONOIN OTTELU
1995 - King Mabel vs. Yokozuna @ In Your House 4 (Great White North)
1996 - The Alliance To End Hulkamania (Ric Flair (c) & Arn Anderson & The Taskmaster & Lex Luger (c) (c) & Meng & The Barbarian & Z-Gangsta & The Ultimate Solution) vs. Randy Savage & Hulk Hogan - Doomsday Cage Match @ Uncensored
1997 - Hollywood Hogan vs. Roddy Piper - Steel Cage Match @ Halloween Havoc
1998 - Team WCW (Diamond Dallas Page & Roddy Piper & The Warrior) vs. Team Hollywood (Bret Hart & Stevie Ray & Hollywood Hogan) vs. Team Wolfpack (Sting & Lex Luger & Kevin Nash) - War Games Match @ Fall Brawl
1999 - Iron Sheik & Nikolai Volkoff vs. Luke & Butch @ Heroes of Wrestling
2000 - Pat Patterson vs. Gerald Brisco - Hardcore Evening Gown Match @ King of the Ring
2001 - Scott Steiner vs. Jeff Jarrett vs. Sid Vicious vs. Animal @ Sin
2002 - Queen B vs. Violet vs. Adara James vs. Sharon A. Wad - Skin To Win Match @ The Inception
2003 - Jeff Jarrett vs. Dusty Rhodes - Fan's Revenge Match @ NWA Total Nonstop Action Weekly PPV #71
2004 - Christy Hemme vs. Carmella - Lingerie Pillow Fight Match @ Taboo Tuesday

Kuva
2005: Theodore Long vs. Eric Bischoff @ Survivor Series (WWE)
Runners Up: 2. Jonathan Coachman vs. Batista (WWE), 3. Phi Delta Slam vs. Disciples of Destruction (TNA)
Kuten jo Survivor Seriesin arvostelussa kirjoitin, WWE päätti napata vuoden huonoimman ottelun palkinnon itselleen pistämällä painitaidottomat GM:t toisiaan vastaan. Koko Longin ja Bischoffin "ottelu" oli todella vaivaannuttavaa katsottavaa, eikä sitä todellakaan parantanut se, että parin minuutin epätoivoisen keskinäisen hieronnan jälkeen soppaan sekoitettiin The Boogeyman. Paskaa, paskaa, paskaa. Melkein samaa voi kyllä sanoa Coachmanin ja Batistan välisestä Taboo Tuesday -ottelusta, jonka ainoan viihdyttävyyden toi välikevennyksenä toiminut Vaderin ja Goldustin joukkue. Kunniamaininta kuuluu myös Harrisin veljesten comeback-ottelulle, joka oli vanhaa tuttua Harris-kamaa ja yksi viime vuosien huonoimmista joukkueotteluista ppv:ssä.

HOPEAKATEGORIAN PALKINNOT

PARAS TEKNIIKKAPAINIJA
1995 - Bret Hart
1996 - Dean Malenko
1997 - Eddie Guerrero
1998 - Chris Benoit
1999 - Chris Benoit
2000 - Chris Benoit
2001 - Kurt Angle
2002 - Kurt Angle
2003 - Kurt Angle
2004 - Chris Benoit

Kuva
2005: Kurt Angle (WWE)
Runners Up: 2. Chris Benoit (WWE), 3. Eddie Guerrero (WWE)
Meinasin jo kategoriauudistuksessa luopua tästä palkinnosta, koska vuodesta toiseen tämä tuntuu olevan lähinnä Kurt Anglen ja Chris Benoit'n välinen kilpailu. Ehkä katsastelen koko kategoriaa liian kapeasti. Joku tässä tekniikkapainin parhaimmiston miettimisessä kuitenkin viihdytti minua edelleen, ja päätin viime hetkellä pitää kategorian ainakin toistaiseksi mukana. Siitäkin huolimatta, että jälleen kerran kolmen kärjen muodostavat Kurt Angle, Chris Benoit ja Eddie Guerrero. Benoit'lle vuosi 2005 oli selvä tasonlasku viime vuodesta, kun sen sijaan vuonna 2004 varsin pahasti harhaillut Angle palasi vuonna 2005 jälleen raiteilleen ja tarjosi useaan otteeseen huikeaa tekniikkapainia ja vuoden parhaita otteluita. Palkinto siis palaa kiistattomasti Anglelle.

PARAS CRUISERWEIGHT
1995 - Hakushi
1996 - Rey Mysterio Jr.
1997 - Ultimate / Ultimo Dragon
1998 - Juventud Guerrera
1999 - Rob Van Dam
2000 - Kid Kash
2001 - Jeff Hardy
2002 - AJ Styles
2003 - Christopher Daniels
2004 - AJ Styles

Kuva
2005: AJ Styles (TNA)
Runners Up: 2. Christopher Daniels (TNA), 3. Rey Mysterio (WWE)
Aikaisemmin tämän palkinnon nimi oli "Best Flying Wrestler". Nyt hieman laajennan tätä ja seuraavaa palkintoa jakamalla enemmänkin tällaiset "painoluokkapalkinnot", riippumatta tarkalleen siitä painityylistä. Esim. Christopher Daniels ei mielestäni oli kovin selvästi "flying wrestler", mutta Daniels on silti aivan kiistatta vuodesta toiseen ollut vuoden parhaita Cruiserweight-painoluokan painijoita, mistä kertoo Danielsin saama palkinto tässä kategoriassa vuodelta 2003. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että TNA:n kiistaton ykkösnimi, Mr. TNA AJ Styles alkaa dominoida tätä kategoriaa yhtä pahasti kuin Angle ja Benoit tekniikkapainin kategoriaa, ja minkäs sille voi. Styles vaan on ollut vuodesta toiseen aivan ässä, ja käytännössä monesti ainut mies, joka on pelastanut TNA:n tapahtumat täydeltä paskuudelta. Vuosi 2005 oli vieläpä Stylesille aivan kevyesti paras vuosi tähän mennessä tässä projektissa, ja tämä ei jää hänen ainoaksi palkinnokseen. Kunniamaininta myös Rey Mysteriolle, joka on edelleen WWE:n kiistaton CW-tähti.

PARAS HEAVYWEIGHT
1995 - The Undertaker
1996 - Mankind
1997 - Mankind/Dude Love
1998 - Mankind/Dude Love/Cactus Jack
1999 - Mike Awesome
2000 - Cactus Jack/Mick Foley
2001 - Kane
2002 - Brock Lesnar
2003 - Brock Lesnar
2004 - Monty Brown

Kuva
2005: Samoa Joe (TNA)
Runners Up: 2. Triple H (WWE), 3. Monty Brown (TNA)
Tämä kategoria on puolestaan entisen Brawler-palkinnon peruja. En väitä, etteivätkö cruiserweightitkin osaisi brawlata (tai vastaavasti heavyweightit vetää high flying -painia), mutta aika harvinaisia tapauksia nuo kuitenkin ovat olleet. Ja sitä paitsi: nyt jos joku heavyweight vetää ihan huikeaa high flying -painia, ja on siinä kokoluokkansa paras, hän voi voittaa tämän palkinnon. Oikeastaan Samoa Joe (vuoden brawler Wrestling Observer Newsletterin mukaan) on juuri erinomainen esimerkki tästä tilanteesta. Itse en ainakaan pysty laskemaan Joeta edes hyvällä tahdolla kovin puhtaaksi brawleriksi, vaan oikeastaan Joen painityyli on sekoitus kaikkia kolmea aikaisemmin palkitsemaani painityyliä: tekniikkapainia, brawlausta ja high flying -painia. Lisäksi Joe on noissa kaikissa tyyleissä aivan perkeleellisen hyvä, joten hän on aivan kiistatta heavyweight-painijoista vuoden 2005 paras. Kunniamaininnat edelleen otteensa pitäneelle Triple H:lle ja TNA:n vakuuttavimalle jyrääjälle Monty Brownille.

PARAS SELOSTAJA
1995 - Jerry Lawler
1996 - Bobby Heenan
1997 - Joey Styles
1998 - Bobby Heenan
1999 - Joey Styles
2000 - Jim Ross
2001 - Paul Heyman
2002 - Jim Ross
2003 - Mike Tenay
2004 - Mike Tenay

Kuva
2005: Joey Styles (WWE)
Runners Up: 2. Jim Ross (WWE), 3. Mike Tenay (TNA)
Tämän palkinnon ovat voittaneet kahdesti Bobby Heenan, Jm Ross ja Mike Tenay - ja nyt Joey Stylesistä tulee ensimmäinen selostaja, joka pokkaa palkinnon kolmannen kerran. Tiedän, Styles liittyi WWE:n selostustiimiin vasta Taboo Tuesdayssa, mutta Styles toi saman tien niin huikean raikkaan tuulahduksen selostustiimiin, että hän nousi saman tien voittajaehdokkaaksi. Styles oli aivan mahtava muutos WWE:n varsin jämähtäneelle selostustyylille, ja varsinkin alkuaikoina Styles sai olla niin vapaasti oma itsensä, että miestä oli todella ilo kuulla pitkästä aikaa. Toki lisäplussaa tuo mieletön selostus One Night Standissa. Ja kaikesta WWE:n perinteisen tyylin kritiikistä huolimatta kakkossija menee miehelle, joka joutui väistymään Stylesin tieltä, eli JR:lle. JR:lle vuosi 2005 oli taas oikein hyvä, ja nyt Ross oli löytänyt sen perinteisen konkarityylinsä, jota oli aina mukava kuunnella. Jos Styles ei olisi saapunut WWE:hen, olisin ollut aivan tyytyväinen JR:ään (ja lähinnä kyllästynyt Kingiin), mutta Styles vei vain homman vielä seuraavalle tasolle. Kolmossijalle jää parin viime vuoden voittaja Mike Tenay, joka hoiti hommansa edelleen kunniakkaasti, mutta Tenaykin alkaa vähän toistaa itseään.

PARAS MANAGERI
Kuva
2005: James Mitchell (TNA)
Runners Up: 2. Scott D'Amore (TNA), 3. Melina (WWE)
Yksi uusista palkinnoista on parhaan managerin palkitseminen. Oikeastaan harmittaa, etten ole tajunnut ottaa tätä kategoriaa käyttöön aikaisemmin. Tästä se kuitenkin lähtee. Vuonna 2005 oli pari oikeasti hyvää vanhan liiton manageria, ja käytännössä kaksi parasta nähtiin TNA:n puolella. Scott D'Amore ja James Mitchell edustivat molemmat juuri sellaista managerityyppiä, josta pidän. Vahva hahmo, hyvät promokyvyt ja taito tehdä manageroitavastaan tärkeä. Kaikkein parhaiten tässä onnistui tänä vuonna Mitchell, joka aloitti tänä vuonna yhteistyönsä Abyssin kanssa ja sai samalla tehtyä TNA:n monsterista taas paljon kiinnostavamman kuin esimerkiksi vuoden 2004 aikana. D'Amore puolestaan jatkoi varmaa suorittamistaan Team Canadan kanssa. Kolmossijan tässä kategoriassa nappaa Melina, joka osoitti, että naismanageri voi oikeasti olla tärkeä ja kiinnostava osa joukkuetta eikä vain pakollinen nätti sidekick.

PARAS DEBYTANTTI
1995 - Ahmed Johnson
1996 - Rocky Maivia
1997 - Bill Goldberg
1998 - Sable
1999 - Kurt Angle
2000 - Sean O'Haire
2001 - Drew Carey
2002 - Maven
2003 - Trinity
2004 - Mikey Batts

Kuva
2005: Samoa Joe (TNA)
Runners Up: 2. Muhammad Hassan (WWE), 3. Chris Masters (WWE)
Tämä ei oikeastaan ole kriteereiltään sama palkinto kuin tähän asti palkitsemani "Rookie of the year", mutta idea on kuitenkin sama, joten jätän tämän palkinnon historiaan menneiden vuosien voittajan listauksen. On kuitenkin hyvä huomata, että se olisi hyvin erilainen, jos olisin alusta asti antanut tämän palkinnon näillä paljon aikaisempaa järkevimmillä kriteereillä. Tästä lähtien tämän debytantti-palkinnon voi siis voittaa kuka tahansa, joka tekee vuoden aikana ensimmäisen ppv-esiintymisensä - jollei kyse nyt ole jostain 1960-luvun legendasta, joka tekee yhden illan paluunsa. Aikaisemmin kriteerinäni oli siis, että tulokasvoittajan olisi pitänyt tehdä debyyttinsä painimaailmassa kyseisen vuoden aikana, ja heitä oli tarjolla varsin niukasti. Sen sijaan hyviä debytoijia on yleensä useita, ja tänä vuosina heistä aivan ehdottomasti paras oli TNA:n Samoa Joe. Uskomaton murtautuminen TNA:n X-Divisioonaan ja muihin isoihin kuvioihin. Mielettömiä otteluita ja mahtavia feudeja. Kyllä Joe vain oli parhaina vuosinaan jotain aivan älytöntä, jota ei painimaailmassa ole useasti nähty. Nyt tajuan sen kunnolla vasta itsekin. Vaikka kipeää tekeekin, oma all-time suosikkini Muhammad Hassan jää siis tässä taistelussa kakkoseksi, koska Joe on vain niin pirun hyvä. Kolmossijan saa yllättävän vakuuttavasti esiintynyt Chris Masters.

PARAS PROMOTTAJA
1995 - Razor Ramon
1996 - Steve Austin
1997 - Steve Austin
1998 - Chris Jericho
1999 - Triple H
2000 - Chris Jericho
2001 - Steve Austin
2002 - Paul Heyman
2003 - Chris Jericho
2004 - JBL

Kuva
2005: Shawn Michaels (WWE)
Runners Up: 2. Eddie Guerrero (WWE), 3. Christian (WWE)
Hieman yllättävää, että Shawn Michaels ei ole voittanut tätä palkintoa aikaisemmin. Se johtunee siitä, että tähän asti Michaels on loistanut enemmän "Most Charismatic"-kategoriassa, josta päätin nyt luopua. Michaelsin mikkikyvyissä ei ole kyllä koskaan ollut mitään vikaa, ja HBK on ollut useasti ehdokkaana tämän palkinnon voittajaksi. Niinpä nyt on jo aika, että Shawn saa kunnian voittaa tämänkin palkinnon. Miksi juuri tänä vuonna? Syyksi yksinään riittäisi Shawn Michaelsin feud Hulk Hoganin kanssa ja aivan mielettömät heel-promot SummerSlamia edeltäneissä Raweissa. Tiedän, ne eivät ole ppv-promoja, mutta en minä ole koskaan näitä päätöksiä tehnyt pelkästään ppv:eiden pohjalta, jos minulla on ollut muutakin materiaalia käytettävinä päätöksen tekemisessä. Michaelsin heel-promot tuossa Hogan-feudissa olivat mielestäni aivan reippaasti koko vuoden parasta promottamista, ja kyllä Michaels muutenkin loisti mikissä koko vuoden ajan muun muassa Kurt Angle -feudin aikana. Hyvä kakkonen oli huikean heel-runin vetäissyt ja suorastaan iljettäviä promoja pitänyt Eddie Guerrero - joka vielä viimeisinä kuukausinaan ehti osoittaa vielä kerran sen sympaattisenkin promoamispuolensa. Promotustaso oli muutenkin todella kova tänä vuonna, koska Christian jää harmillisesti vasta kolmossijalle, vaikka mieheltä nähtiin muun muassa mieletön rap-promo Backlashissa.

PARAS COMEBACK
Kuva
2005: Matt Hardy (WWE)
Runners Up: 2. Hulk Hogan (WWE), 3. James Mitchell (TNA)
Comeback-kategoria on myös tuore omassa gaalassani. Tässä otan vähän vapauksia: comebackin ei ole tarvinnut tapahtua ppv:ssä, jotta sen voi palkita. Riittää, että se on merkittävästi vaikuttanut ppv-vuoteen. Ja näillä kriteereillä ainut oikea valinta on Matt Hardy. Jotkut palkinnonantajat ovat ehdotelleet muitakin vaihtoehtoja, mutta kaikki muu on täyttä teeskentelyä. Jos siis viitsii muistella sitä tunnetta, mitä Hardyn comeback aiheutti silloin vuonna 2005, kun kaikki olivat varmoja, että tyttöystävänsä ja parhaan ystävänsä pettämää miestä ei nähdä ikinä enää WWE:ssä. Näin 10 vuotta myöhemmin Hardyn comeback voi tuntua laimealta, mutta silloin se oli kovin juttu ikinä. Toki Hoganin WWE-paluu ja Mitchellin lyhyen TNA-eron päättyminen olivat myös kivoja juttuja, mutta eivät mitään verrattuna Hardyyn.

PARAS TURN
Kuva
2005: Eddie Guerrero (WWE)
Runners Up: 2. Shawn Michaels (WWE), 3. Batista (WWE)
Tähän pätee sama esipuhe kuin äskeiseen. Turnin ei ole tarvinnut tapahtua ppv:ssä, kunhan se on vaikuttanut ppv-vuoteen. Jälleen voittajasta ei ole mielestäni epäselvyyttä, koska Eddiellä on oikeastaan kaksi huikeaa syytä voittaa tämä. Heel-turn alkukeväästä oli tietenkin nerokas ja suorastaan iljettävä. Se teki Eddiestä yhden WWE:n inhottavimmista heeleistä kertarysäyksellä, ja Eddie hoiti roolinsa aivan upeasti. Mikä parasta, Eddie teki kuitenkin ennen traagista poismenoaan vielä yhtä yllättävän ja yhtä rajusti Smackdownin pelikentän muuttaneen face-turnin... vai oliko se vain huijausta ennen Eddien todellisen luonteen paljastumista? Sitä emme saa koskaan tietää. Kunniamaininnat aivan mahtavalle Michaelsin heel-turnille (jäi HBK:n viimeiseksi heel-runiksi) ja tietenkin Batistan "thumbs down" face-turnille, joka ei kuitenkaan ilmiselvyydessään millään mielestäni päihitä Eddien ja Michaelsin shokkikäännöksiä.

PARAS FINISHER
Kuva
2005: Samoa Joe (TNA)
Runners Up: 2. Petey Williams (TNA), 3. Kid Kash (TNA/WWE)
Kolmas palkinto Joelle. On se kova jätkä, ei voi mitään. Vuonna 2005 parhaita finishereitä valittaessa Williamsin Canadian Destroyer on varmaan voittanut kaikki mahdolliset pokaalit, mutta jos minulla olisi ollut tämä kategoria jo vuonna 2004, olisin antanut palkinnon jo siellä ja jättänyt gloorian yhteen vuoteen. Onhan tuo Flip Piledriver tietenkin yksi bisneksen kauneimmista liikkeistä, mutta ei se nyt silti vuodesta toiseen voi olla paras finisher. Jotain tuoreutta kaivataan. Niinpä Williamsin Destroyer jää kakkoseksi ja Kid Kashin murhaava Brainbuster kolmoseksi, kun Samoa Joen tappava Muscle Buster + Coquina Clutch -yhdistelmä vie voiton. Harvoin sytyn submission-finishereille kovin paljoa, mutta Joen Clutch on aivan ehdottomasti yksi harvoista poikkeuksista - varsinkin kun sitä ennen nähdään järisyttävä Muscle Buster.

PARAS GIMMICK
1995 - Goldust
1996 - nWo
1997 - D-Generation X
1998 - Al Snow
1999 - Chris Jericho
2000 - Kurt Angle
2001 - The Hurricane
2002 - Matt Hardy
2003 - FBI
2004 - JBL

Kuva
2005: Muhammad Hassan (WWE)
Runners Up: 2. Simon Dean (WWE), 3. Ken Kennedy (WWE)
Koska parhaan debytantin palkintoa en voinut antaa kovasta tahdostani huolimatta Muhammad Hassanille (iljettävän ylivoimaisen Samoa Joen takia), tämä palkinto on täysin yksinoikeutetusti pyhitetty hänelle. Nimenomaan gimmick ja sen äärimmäisen loistava hoitamistapa olivat ne syyt, minkä takia rakastuin Hassanin hahmoon heti ensinäkemällä ja minkä takia kannustin Hassania viimeiseen saakka. Hassan toi jotain aivan uutta perinteiseen arabiheelin rooliin, ja yhdessä Daivarin kanssa kaksikko oli hahmoiltaan ihan täyttä kultaa. Hopeapalkinnon saa myös all time -suosikkeihini kuuluva Simon Dean, joka on varmasti monen mielestä pelkkää wrestlecrappia, mutta minun mielestäni suoranaista timanttia. Hatunnosto Novalle siitä, kuinka kunniakkaasti hän tuota hahmoa hoiti. Pronssia saa sitten Ken Kennedy, joka heti ensiesiintymisessään vakuutti hahmonsa kiinnostavuudesta.

PARAS HEEL
Kuva
2005: JBL (WWE)
Runners Up: 2. Eddie Guerrero (WWE), 3. Jeff Jarrett (TNA)
Otin tosiaan pois käytöstä Most Charismatic -kategorian, mutta tuon tilalle parhaan heelin ja facen palkinnon, mikä tuntuu paljon mielekkäämmältä. Hyviä heel-vaihtoehtoja oli vuonna 2005(:kin) vaikka millä mitalla, ja oikeastaan monien keskinäisen paremmuuden vertailu tuntui lähes mahdottomalta. Toinen on onnistunut jossain toisessa heel-tyylissä paremmin kuin toinen, mutta kuka oli se ultimaattinen heel? Lopulta valintani oli kuitenkin JBL, joka oli vielä vuonna 2005:kin ihan täyttä timanttia jokaisessa esiintymisessään. Lisäksi kaikki JBL:n olemuksessa, puheissa, teoissa, ilmeissä ja kaikessa muussakin vain huokui sellaista heeliyttä, että äärimmäisen harva pystyy vastaavaan. Yleisö rakasti vihata JBL:ää, ja JBL otti tilanteesta ilon irti. Kunniamaininta huikean heel-roolin vetäisseelle Eddie Guerrerolle ja TNA:n ainoalle oikealle heelille. Toki suurin osa Jarrettin saamasta buuauksesta oli varmaan X-Pac -heattia, mutta mies oli tässä vaiheessa uraansa niin vihattu, että pakko se on huomioida jotenkin - vaikken Jarrettia siedäkään.

PARAS FACE
Kuva
2005: AJ Styles (TNA)
Runners Up: 2. Shawn Michaels (WWE), 3. Ric Flair (WWE)
Tästä ei ole mielestäni mitään epäselvyyttä. AJ oli ultimaattinen hyvis, jota koko TNA:n yleisö rakasti ja jonka nousua huipulle jokainen TNA-katsoja toivoi. Kun Stylesistä tuli vähäksi aikaa taas firman päämestari, koko Impact Zone oli aivan pähkinöinä. Ja vaikka AJ ei suurinta osaa viettänytkään päämestaruuskuvioissa, oli hän silti jokaisessa käänteessä niin puhdas yleisön rakastama hyvis kuin voi olla. Malliesimerkki babyfacesta, joka ei ole ällöttävä, tylsä tai puuduttava (vrt. John Cena). Kunniamaininnat lyhyestä heel-roolistaan huolimatta huikean vuoden heelien pahimpana kiusana hoitaneelle Shawn Michaelsille ja mielettömän onnistuneen face-turnin tehneelle Ric Flairille, joka valloitti veteraanivuosillaan koko yleisön sydämen.

KEHITTYNEIN
1995 - Hunter Hearst Helmsley
1996 - Diamond Dallas Page
1997 - Hunter Hearst Helmsley/HHH
1998 - Rocky Maivia/The Rock
1999 - Shane McMahon
2000 - Jeff Jarrett
2001 - Test
2002 - Goldust
2003 - John Cena
2004 - Randy Orton

Kuva
2005: Bobby Roode (TNA)
Runners Up: 2. Carlito (WWE), 3. Sean Waltman (TNA)
Ihan hyviä vaihtoehtoja tämän palkinnon voittajaksi oli tänäkin vuonna, vaikka esimerkiksi viime vuoden tapaisia selviä ykkösnimiä ei ollut. Voiton vie kuitenkin Team Canadan Bobby Roode, joka vielä vuonna 2004 oli vain yksi porukan jäsen, joka ei millään tavalla jäänyt erityisen kirkkaasti mieleen. Roodin lookkikin oli vielä vuoden 2004 aikana typerä, eikä mies ollut uskottavan oloinen. Sen sijaan vuonna 2005 Roodesta kasvoi koko porukan näyttävin painija, joka jätti taakseen Eric Youngin joukkueparin roolin ja alkoi sen sijaan edustaa Team Canadaa kovatasoissa singles-otteluissa toisia heavyweight-painijoita vastaan. Vuoden 2005 aikana Roode osoitti faneille sen, miksi hänestä aikanaan tulisi yksi TNA:n kovimmista "omista nimistä". Vielä viime vuoden päätteeksi en olisi tätä uskonut häneltä. Ensimmäinen kunniamaininta menee Carlitolle, joka loukkaantumiseltaan palattuaan alkoi oikeasti kehittyä painijana isoin harppauksin, ja loppuvuodesta hän oli jo paljon enemmän kuin pelkkä kiva gimmick. Toinen kunniamaininta hupaisasti Sean Waltmanille, joka vanhoilla päivillään veti täysin uskomattomasti kirkkaasti parhaan vuotensa ikuisuuksiin - kunnes sitten lopussa taas päätti tehdä waltmanit ja feidata TNA:n. Silti, siihen asti mieletöntä kehitystä Waltmanin tapaiselta konkarilta.

ALIARVOSTETUIN & YLIARVOSTETUIN
1995 - Hakushi & Sycho Sid
1996 - Owen Hart & Hollywood Hogan
1997 - Vader & nWo
1998 - Chris Benoit & Hollywood Hogan
1999 - Eddie Guerrero & Lex Luger/The Total Package
2000 - Mike Awesome & Undertaker
2001 - Diamond Dallas Page & Undertaker
2002 - Chris Jericho & Curt Hennig
2003 - Sean O'Haire & Triple H
2004 - Charlie Haas & Jeff Jarrett

Kuva Kuva
2005: Monty Brown (TNA) & Jeff Jarrett (TNA)
Runners Up: 2. Shelton Benjamin (WWE) & Kevin Nash (TNA), 3. Christian (WWE) & 3 Live Kru (TNA)
Oikeastaan näiden palkintojen voittajapari kertoo kaiken oleellisen TNA:n tilanteesta. Vuoden 2005 alussa Monty Brown oli koko firman kuumin tuore oma nimi, joka pääsi vihdoin haastamaan Jeff Jarrettin päämestaruudesta. Monet uskoivat, että tässä olisi mahdollisuus tehdä nyt oma tähti nostamalla Brown päämestariksi. Sen sijaan Brown jobbautettiin Jarretille, ja pari kuukautta myöhemmin koko miehen mieletön face-momentum tuhottiin, kun hänet käännettiin täysin käsittämättömästi heeliksi ja pistettiin Jeff Jarrettin typeräksi apuriksi. Loppuvuoden ajan Brown sitten veti epäluontevaa heel-roolia, pyöri turhissa midcard-kuvioissa ja menetti kaiken momentuminsa. Aivan uskomattoman kamalaa haaskausta. Jeff Jarrettin yliarvostamisesta en haluaisi oikeasti edes sanoa mitään. Katsokaa nyt tuota TNA:n vuotta 2005. Se kertoo kaiken tarpeellisen. Egomaanikko Jarrett piti koko buukkaustiimiä hallussaan. Silloin kun tiimi teki toisin kuin Jarrett halusi, Jeff alkoi kiukutella ja jättäytyi pois tv:stä pariksi kuukaudeksi. Käytännössä Jarrett pakotti itseään kaikkien fanien kurkusta alas. Iljettävää. Aliarvostettujen puolella kunniamaininnan saa lähes Brownin kohtaloon verrattavan momentumin tuhoamisen kokenut lupaava Shelton Benjamin ja ikuisesti sorrettu Christian. Muutkin yliarvostetut puolestaan löytyvät TNA:sta: "kyllä yleisöä vielä kerran kiinnostaa" Kevin Nash ja "kuukaudesta toiseen samaa paskaa" 3 Live Kru ovat mainintansa ansainneet.

PARHAISTA PARHAAT

PARAS PPV
1995 - WWF Survivor Series
1996 - WWF Survivor Series
1997 - WWF In Your House 16: Canadian Stampede
1998 - ECW Heat Wave
1999 - ECW Anarchy Rulz
2000 - WWF No Way Out
2001 - WWF WrestleMania X-Seven
2002 - WWE Survivor Series
2003 - WWE WrestleMania XIX
2004 - WWE WrestleMania XX

Kuva
2005: WWE WrestleMania 21
Runners Up: 2. ECW One Night Stand, 3. WWE Vengeance
WWE täräytti vuoden 2005 aikana kolme niin tasaväkisen kovaa ppv:tä, että yksikään TNA:n tapahtuma ei pystynyt pistämään tälle kolmikolle kampoihin. Toisaalta näiden kolmen välillä oli myös vaikeuksia päättää keskinäisestä paremmuudesta, mutta kyllä se silti on niin, että WrestleMania vie tämän palkinnon jo kolmantena vuotena peräkkäin. Kaikissa näissä kolmessa parhaassa tapahtumassa oli omat pienet heikkoutensa, minkä vuoksi yksikään ei saavuttanut Loistavan arvosanaa. ECW One Night Stand olisi kaiken nostalgisuutensa ja muun huikeutensa ansiosta pokannut tämän palkinnon kirkkaasti, jos se olisi vain onnistunut tarjoamaan edes yhden MOTYC-ottelun. Nyt sellaista ei ollut, ja sen takia ONS jää kakkoseksi. Vengeancella oli puolestaan muutama huikea ottelu mutta silti sellainen pieni väli-ppv:n tuntu. WM puolestaan... Heikkouksistaan huolimatta siinä oli vuoden suurimman tapahtuman tuntua, huikeita hetkiä, mielettömiä otteluita ja... myös vuoden paras ottelu. Kyllä, WM 21 vie voiton.

PARAS STABLE
Kuva
2005: Team Canada (TNA)
Runners Up: 2. Mexicools (WWE), 3. Jeff Jarrett's Group (TNA)
Harmittaa, etten ole tajunnut aikaisemmin jakaa tätä palkintoa, koska tämän voittajahistoria olisi varsin mielenkiintoista luettavaa. No, alan nyt korjata virhettä jakamalla palkinnon tästä lähtien joka vuosi. Vuonna 2005 suurta valinnanvaikeutta ei ollut, koska todellisia huippustableja oli erittäin vähän. Aivan ehdoton ykkönen oli koko vuoden ajan TNA:n midcardia hallinnut Team Canada, joka onnistui olemaan alusta loppuun saakka viihdyttävä ja monipuolinen heel-porukka, jolla oli vielä erinomainen manageri. WWE:ssä pisimmän korren veti ihan viihdyttävä Mexicools-porukka, ja kunniamaininta TNA:sta menee Jeff Jarrettin loppuvuodesta ympärilleen kokoamalle inhottavalle heel-jengille, joka koostui Jarrettin lisäksi AMW:stä ja Gail Kimistä.

PARAS JOUKKUE
1995 - Two Dudes With Attitudes (Shawn Michaels & Diesel)
1996 - The Outsiders (Kevin Nash & Scott Hall)
1997 - Dudley Boyz (D-Von & Buh Buh Ray Dudley)
1998 - New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn)
1999 - The Jersey Triad (Diamond Dallas Page & Bam Bam Bigelow & Kanyon)
2000 - Edge & Christian
2001 - Hardy Boyz (Matt & Jeff)
2002 - America's Most Wanted (Chris Harris & James Storm)
2003 - Team Angle/World's Greatest Tag Team (Shelton Benjamin & Charlie Haas)
2004 - Triple X (Christopher Daniels & Prime Time & Low Ki)

Kuva
2005: MNM - Johnny Nitro & Joey Mercury (WWE)
Runners Up: 2. America's Most Wanted (TNA), 3. The Hurricane & Rosey (WWE)
Suurin osa palkintojen jakajista on ollut yksimielisesti sitä mieltä, että AMW oli vuoden 2005 paras joukkue, enkä lähde kiistämään tuota mielipidettä. Toisin kuin vuonna 2004, AMW oli oikeasti koko vuoden ajan joukkue. Harrisin ja Stormin kaksikko paini oikein hyviä ja viihdyttäviä otteluita läpi vuoden ja oli ehdottomasti TNA:n joukkuedivarin kulmakivi. Silti minun täytyy sanoa, että näin vuonna 2005 AMW alkoi puuduttaa jo pahasti, ja erityisesti aivan ylipitkäksi venytetty feud Naturalsien kanssa oli todella ankeaa katsottavaa. Sitä paitsi: AMW ei vetänyt vuoden aikana yhtään huippuottelua, milä on todella suuri tasonlasku verrattuna vuoteen 2004. Joukkue oli kyllä parasta TNA:n joukkuedivarissa, mutta koko divari oli aika lailla paikalleen jämähtynyt aina siihen saakka, kun Team 3D teki debyyttinsä ja AMW heel-turninsa. Loppuvuodesta AMW sitten virkistyi selvästi, mutta siitä huolimatta jätän kaksikon kakkossijalle, koska minun kirjoissani WWE:n joukkuedivarin käytännössä pelastunut ja todellista virkistystä sinne tuonut mahtava MNM-kaksikko menee viihdyttävyydessä AMW:n ohitse. Mercury ja Nitro olivat täydellinen lisä SD:n joukkuekuvioihin, ja he ansaitsevat kaiken sen kehun, mitä olen heille antanut. Kolmossija menee sitten ihan fanituksen vuoksi Hurricanelle ja Roseylle, jotka vihdoin voittivat joukkuemestaruudet tänä vuonna.

PARAS FEUD
1995 - 1-2-3 Kid vs. Razor Ramon
1996 - nWo vs. WCW
1997 - Hart Foundation vs. Steve Austin
1998 - Steve Austin vs. Vince McMahon
1999 - Rob Van Dam vs. Jerry Lynn
2000 - Triple H vs. Cactus Jack
2001 - Steve Austin vs. Kurt Angle
2002 - Triple H vs. Shawn Michaels
2003 - Kurt Angle vs. Brock Lesnar
2004 - Triple H vs. Shawn Michaels vs. Chris Benoit

2005: AJ Styles vs. Christopher Daniels (TNA)
Runners Up: 2. Batista vs. Eddie Guerrero (WWE), 3. Edge vs. Matt Hardy (WWE)
Tässäkin palkinnossa mielipiteeni tuntuu olevan yleistä näkemystä vastaan, mutta samapa tuo. Monet ovat nimittäin ehdottaneet vuoden feudiksi Batista vs. HHH:ta, mutta itse en millään pysty jakamaan tuota mielipidettä. Kyllä, Batista-HHH oli toki vuoden isoimpia ja näyttävimpiä feudeja... mutta paras? Mikä siitä tekee parhaan? Kyllä, aloitus oli legendaarinen ja feudin taustat olivat aivan mielettömät. Mutta millä tavalla niitä hyödynneetiin itse feudissa? Millä tavalla feudin (eli Royal Rumblen tapahtumista alkaneen ajanjakson) tapahtumat olivat mielettömiä? Vastaus: ei mitenkään. HHH oli iso tähti ja Batista iso kaveri, mikä teki feudista ison, mutta buukkauksellisesti se oli mielestäni alusta loppuun täysin yllätyksetön kokonaisuus. Ei todellakaan huono, mutta ei millään vuoden paras. Sen sijaan päätän antaa palkintoni TNA:n Styles vs. Danielsille, joka käytännössä kannatteli firmaa koko vuoden ajan. Feud ei ollut koko aikaa edes aktiivinen, mutta sen ei tarvinnut olla, koska tämä oli se vuosi, kun nämä kaksi suurta X-Divarin painijaa vihdoin selvittivät kaikki mahdolliset erimielisyytensä. Vuoden aikana nähtiin mielettömiä yhteenottoja ja MOTYC-tasoisia otteluita. Daniels vs. Styles oli vähän kuin TNA:n RVD vs. Lynn (kts. vuosi 1999). Kunniamaininnat menevät sitten oikeasti ovelasti ja poikkeuksellisesti buukatuille feudeille: Batista vs. Guerrerolle ja Edge vs. Hardylle (kyllä, lasken Edge-Hardyn buukkaukseen myös internet-ajat, koska workkiahan se oli ;)).

PARAS OTTELU
1995 - Diesel (c) vs. Bret Hart - Anything Goes Match @ Survivor Series
1996 - Bret Hart (c) vs. Shawn Michaels - 60 Minute Iron Man Match @ WrestleMania XII
1997 - Bret Hart vs. Steve Austin - Submission Match (Special Referee: Ken Shamrock) @ WrestleMania 13
1998 - The Rock (c) vs. Triple H - Ladder Match @ SummerSlam
1999 - Taz (c) vs. Masato Tanaka vs. Mike Awesome @ Anarchy Rulz
2000 - Triple H (c) vs. Cactus Jack - Street Fight Match @ Royal Rumble
2001 - Triple H vs. Steve Austin - Three Stages of Hell Match @ No Way Out
2002 - Triple H (c) vs. Chris Jericho vs. Booker T vs. Kane vs. Shawn Michaels vs. Rob Van Dam - Elimination Chamber Match @ Survivor Series
2003 - Kurt Angle (c) vs. Chris Benoit @ Royal Rumble
2004 - Triple H (c) vs. Chris Benoit vs. Shawn Michaels @ WrestleMania XX (WWE)

Kuva
2005: Shawn Michaels vs. Kurt Anle @ WrestleMania 21 (WWE)
Runners Up: 2. Daniels vs. Joe vs. Styles (TNA), 3. Styles vs. Abyss (TNA)
Tuttuun tapaan vuoden parhaiden otteluiden paremmuus on tullut eriteltyä jo tuolla viestin alkuosassa. Kumpi tahansa otteluista Michaels-Angle ja Daniels-Joe-Styles olisi voittanut monena vuotena tämän palkinnon aivan ylivoimaisesti, mutta kun kaksi kultakimpaletta sattui samalle vuodelle, oli valinta tehtävä niiden väliltä. Minun vaakakupissani Michaelsin ja Anglen klassikko menee hiuksenhienosti X-Divisioonan 3-Wayn edelle.

PARAS NAISPAINIJA
Kuva
2005: Trish Stratus (WWE)
Runners Up: 2. Melina (WWE), 3. Victoria (WWE)
Viimeinen uusi palkinto. Myös tämän kohdalla voi sanoa jälkiviisaasti, että kategorian olisi pitänyt olla alusta asti mukana. No, vuosi 2005 ei ollut naispainille sen enempää WWE:ssä kuin TNA:ssakaan kovin onnistunut, koska WWE:ssä divisioonan toisiksi paras painija (Lita) loukkaantui heti vuoden alussa eikä osallistunut otteluihin loppuvuoden aikana ollenkaan. Paras (Trish) puolestaan loukkaantui alkukeväästä, ja oli poissa puolet vuodesta. Siitä huolimatta Stratus kantoi naisten mestaruutta käytännössä koko vuoden ja oli muutenkin divarin ylivoimainen kantava voima. Kunniamaininnat lupaavalle ja hyvin SD:n puolella naisten painin tasoa nostaneelle Melinalle sekä konkarimaiselle Victorialle, joka hoiti Raw'n naisdivaria Trishin ollessa poissa pelistä.

PARAS PAINIJA
1995 - Bret Hart
1996 - Shawn Michaels
1997 - Bret Hart
1998 - Mankind/Dude Love/Cactus Jack
1999 - Steve Austin
2000 - Triple H
2001 - Steve Austin
2002 - Kurt Angle
2003 - Brock Lesnar
2004 - Chris Benoit

2005:
5. Triple H (WWE)
4. Eddie Guerrero (WWE)
3. Kurt Angle (WWE)
2. Shawn Michaels (WWE)
Kuva
1. AJ Styles (TNA)
Näin se vain on. Ei siitä ole epäilystäkään, vaikka kuinka monelta kanalta yritin asiaa pohdiskella. Kahtena viime vuotena AJ Styles on tullut tässä kategoriassa kakkossijalle, mutta vuonna 2005 mikään ei enää estä Stylesin kirkasta voittoa. Samalla tämä on ensimmäinen kerta projektini historiassa, kun tämä arvokkain palkinto menee WWE:n ulkopuoliselle painijalle, ja Styles on tuon kunnian todella ansainnut. Luultavasti Styles olisi voinut voittaa tämän palkinnon aivan hyvin jo vuosina 2004 ja 2003, jos vain TNA olisi buukannut miestä yhtään paremmin. Minulle kun on tärkeää tätä palkintoa jakaessa, että vuoden painija on oikeasti ollut vuoden aikana (ainakin osan vuodesta) myös promootionsa isoimmissa ja tärkeimmissä kuvioissa mukana. Vaikka vuonna 2005:kin Stylesin aika päämestarina jäi lyhyeksi backstage-politikoinnin vuoksi, Styles onnistui siitä huolimatta pysymään koko vuoden ajan firmansa merkittävimpänä painijana ja muun muassa tähdittämään vielä syksyllä ppv:n ME:tä ohitse päämestaruusottelun. Vuonna 2004 Stylesin kohdalla isoksi ongelmaksi koitui se, että paskojen vastustavalintojen takia Styles ei huikeista lahjoistaan huolimatta päässyt tarjoamaan huippuotteluita. Tänä vuonna sitä ongelmaa ei ollut. Mies paini huikeat kuusi top-ottelua ja oli tähtiarvosanoilla jokaisessa TNA:n ppv:ssä. Vuonna 2005 Styles oli todellakin Mr. TNA ja samalla Mr. Wrestling.

Kovia vastustajia Stylesillä oli silti tätä voittajaa pohtiessa. Pitkän aikaa mietin, olisiko Shawn Michaels vielä uransa ehtoopuolella noussut voittajaksi, ja kaukana se ei ollut. Michaels kuitenkin paini vuoden aikana mm. MOTYn, teki mielettömän heel-turnin ja oli mukana monissa tärkeissä otteluissa. Sitten taas: Michaels ei missään vaiheessa vuotta ollut ihan siinä huomion keskipisteessä, SummerSlamissa konkari sortui Hogan-kiukutteluun ja muutenkin Michaelsin huikeasta vuodesta puuttui vähän sitä... jotain. Samaa voi sanoa myös mielettömän suorituksen tempaisseelle Anglelle, jolla olisi ollut Cena-feudin avulla mahdollisuus nousta vuoden painijaksi, mutta jotenkin koko kuvio floppasi ja loppujen lopuksi aiheutti sen, ettei Anglesta ollut tämän palkinnon voittajaksi. Surullisen kohtalon kokenut Eddie Guerrero ansaitsee vielä yhden kunniamaininnan, koska kuolemaan saakka Eddien vuosi oli ollut todella timanttinen, ja jää vain arvailujen varaan, miten se olisi toisessa todellisuudessa huipentunut. Viitossija menee Triple H:lle, joka oli myös mukana monissa kovissa otteluissa ja osoitti jälleen olevansa tärkeä osa WWE:n ME-palettia. Loppuvuodesta HHH:ta nähtiin piristävän erilaisissa kuvioissa.

Tähtiarvosanat:

Olen taas jokaisen ppv:n lopussa postannut aina, ketkä ovat mielestäni ansainneet kyseisen ppv:n kohdalla kolme, kaksi tai yhden tähden. Nyt tilastot alkavat olla taas vertailukelpoisia TNA:n ja WWE:n välillä, koska TNA:n viikottais-ppv:eiden aika on ohi. Toisaalta WWE:n painijat esiintyvät keskimäärin vain joka toisessa ppv:ssä, joka toki rokottaa kokonaisuutta jonkun verran. Ylivoimainen ykkönen oli vuoden painijaksi valittu AJ Styles, joka keräsi pisteitä peräti 30. Toiseksi tuli Christopher Daniels 11 pisteellä ja kolmanneksi Samoa Joe 10 pisteellä. Neljännen sijan sitten jakavat Shawn Michaels ja Rey Mysterio (9 pistettä).

Lisäksi edelleen kokoan tilastoa siitä, ketkä painijat ovat koko projektin aikana eniten saaneet niitä tähtipisteitä. Tässä top 5, ja tässäkin pitää muistaa se häikkä, että vuoden '95 WCW ei ole mukana.

1. AJ Styles (WWA/TNA) - 192
2. Shawn Michaels (WWF/WWE) - 103
3. Chris Benoit (WCW/WWF/WWE) - 96
4. Steve Austin (WWF/WWE) - 77, Chris Jericho (WCW/WWF/WWE) - 77

Kärkiviisikko on myös vuoden 2005 jälkeen sama kuin vuoden 2004 päätteeksi. Chris Jericho onnistui kipuamaan tasoihin Steve Austinin kanssa juuri ennen ensimmäistä eläköitymistään, joten nyt jaetulla 4. sijalla on kaksi epäaktiivista painijaa. Toinen heistä tosin tekee vielä comebackinsa tulevina vuosina. Kolmossijaa pitelee edelleen Chris Benoit, joka jäi kuitenkin nyt tasaisesta kilpakumppanistaan Shawn Michaelsista vähän lisää jälkeen. Ykkössija alkaa olla jo aika ylivoimaisesti AJ Stylesin, ja sitä tuskin kukaan pystyy häneltä tulevinakaan vuosina ottamaan pois.

Kärkiviisikko eniten näinä vuosina huippuotteluita painineista painijoista:

1. Triple H (WWF/WWE) - 23
2. Shawn Michaels (WWF/WWE) - 22
3. Chris Benoit (WCW/WWF/WWE) - 19
4. Steve Austin (WWF/WWE) - 17
5. Kurt Angle (WWF/WWE) - 14, Chris Jericho (WCW/WWF/WWE) - 14, The Undertaker (WWF/WWE) - 14

Tässä viisikossa on jo pieniä muutoksia verrattuna viime vuoteen. Triple H ja Shawn Michaels ovat kamppailleet tasaisesti listan kärkisijoista, ja nyt vuoden 2005 päätteeksi HHH onnistui taas ohittamaan Michaelsin yhden ottelun erolla. Steve Austin roikkuu myös tämän tilaston kärkisijoilla yhä, vaikka edellisestä ottelusta on aikaa jo kaksi ja puoli vuotta. Nyt kuitenkin Benoit tiputti hänet neljännelle sijalle. Vielä vuoden 2003 jälkeen Austin oli tämän tilaston ykkönen. Vitossijan sitten jakavat Kurt Angle, Chris Jericho ja The Undertaker. Angle ja Jericho nousivat uusina niminä viiden kärkeen, ja samalla he tiputtivat sieltä pois Bret Hartin ja The Rockin kaltaiset legendat. Taker sinnittelee yhä mukana kärkikahinoissa.

Kärkiviisikko eniten näinä vuosina mestarina esiintyneistä painijoista:

1. Jeff Jarrett - 103 (WWF Intercontinental, WCW US Heavyweight, NWA North American, WWF Tag Team, WWF European, WCW World Heavyweight, WWA World Heavyweight, NWA World Heavyweight)
2. AJ Styles - 62 (WWA International Cruiserweight, TNA X Division, NWA Tag Team, NWA World Heavyweight)
3. Triple H - 50 (WWE Intercontinental, WWF European, WWF World, WWF Tag Team, World Heavyweight)
4. Steve Austin - 40 (Million Dollar, WWF Tag Team, WWF Intercontinental, WWF World)
5. Booker T - 38 (WCW Tag Team, WCW Television, WCW World Heavyweight, WWE United States, WWF Hardcore, World Tag Team)

Kyseessä siis lukuja siitä, kuinka monta kertaa kukin painija on esiintynyt ppv:eissä jonain mestarina. TNA:n ykköskaksikko Jarrett & Styles dominoi, ja perässä tulevat sitten WWE:n suurnimet HHH ja Austin. Booker T:n sijoittuminen peräti viidenneksi on ehkä hieman yllättävää.

---------------------------

Näin sitä on saatu taas yksi vuosi pakettiin. Ja mikä sitä pahan tappaisi? Jatketaan siis pian vuoden 2006 parissa.

ViiZei
Viestit: 1631
Liittynyt: Ti 11.11.2008 18:21
Paikkakunta: SeinäJoe

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja ViiZei » Ma 10.08.2015 21:53

Tulin juuri töistä kotiin, avasin oluen, menin terassille, poltin kaksi tupakkaa, join oluen, luin tämän arvostelun. Ei yhtään hullumpi maanantai-ilta.
Big Show ja Kane

Make wrestlingalert rage again

Avatar
What
Viestit: 3066
Liittynyt: To 20.07.2006 13:07
Paikkakunta: Rivers Mouth

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja What » Ke 12.08.2015 13:31

Onnea Kenitys! :cheers: Oli mainio myös vuoden yhteenveto. Mielenkiintoista vertailla omiin. Itse mm. valitsin Vengeancen vuoden parhaaksi tapahtumaksi ja HHH-Batistan parhaaksi feudiksi. Vuoden parhaasta ottelusta tahi painijasta ei sen sijaan ollut erimielisyyttä. ;)

Jatketaan nyt. Vuorossa onkin suurin & kaunein.

Kuva
Sunnuntai 30. Maaliskuuta 2008
Citrus Bowl, Orlando, Florida


Painivuoden kohokohta oli käsillä. Viime vuonna WWE palasi jättiareenoille ja samaa rataa jatkettiin. Paikkana oli Citrus Bowl Orlandossa, jossa on järjestetty mm. kaksi Superbowlia ja pelattu vuoden 1994 jalkapallon MM-kisoissa. WWE oli tehnyt kovasti töitä saadakseen vuonna 1936 rakennetun stadionin näyttämään modernilta ja onnistui siinä kiitettävästi. Katsojia areenalle oli saatu ahdettua 74 366 silmäparia, joka on edelleen Citrus Bowlin yleisöennätys.

Puitteet olivat siis tyypilliseen WrestleMania tapaan majesteettiset. Selostajia tapahtumalla oli kuusin kappalein. ECW:llä Styles & Tazz, Smackdownilla Cole & Coachman ja Raw’lla JR & King. Kaksi ottelua erotti mediahuomiossa mitattuna selkeästi ylitse muiden. Ensinnäkin Floyd ’Money’ Mayweather, joka oli jo tuolloin maailman kuuluisimpia nyrkkeilijöitä oli suostunut astumaan kehään WWE:n oman Big Show’n kanssa. Oli selvää, että tämä herätti huomiota myös WWE:n ulkopuolelle. Painifaneille paljon suurempi juttu oli kuitenkin Ric Flairin ja Shawn Michaelsin kohtaaminen. Kaikki ennusmerkit viittasivat siihen, että Flairin ura loppuisi tähän iltaan. Jokaiselle pidempiaikaiselle painifanille tämä oli herkkä hetki. Joten otetaanpa se tarkasteluun.



Career Threatening Match
Ric Flair VS. Shawn Michaels

Vince McMahon oli marraskuussa sanellut Ric Flairille tiukan ukaasin. Seuraava tappio tietäisi uran loppumista. Nyt tuosta oli neljä kuukautta ja Flairin ura oli edelleen elossa. Haastajia oli riittänyt Umagasta MVP:hen ja Mr. Kennedyyn. Flairilla oli kuitenkin edelleen ylpeytensä. WrestleManiassa hän halusi ainoastaan parhaan ja tämä henkilö oli Mr. WrestleMania Shawn Michaels. Ensiksi Shawn kieltäytyi ottelusta. Flair oli hänen idolinsa ja ei halunnut ottaa kantaakseen taakkaa Flairin uran lopettamisesta. Viikkojen kuluessa Flair kuitenkin sai Michaelsin ympäripuhuttua ja ottelu tehtiin viralliseksi.

Kuva

Tämä oli tunteikkain ottelu mitä projektin aikana on tullut vastaan. Tunteet olivat pinnassa yleisöllä, selostajilla ja jopa itse ottelijoillakin. Tämän on täytynyt olla oikeastikin tiukka paikka Shawn Michaelsille ja Ric Flairille. Yksi tärkeä kysymys oli pystyisikö Flair vielä tällä iällä ottelemaan painilaadullisesti hienon ottelun?

Kyllä ja ei. Tämä on se ottelu, josta WrestleMania 24 muistetaan. Tunnetta oli niin järjettömän paljon ja yleisö eli painijoiden jokaisessa hengenvedossa täysillä mukana. Flair myös antoi kaikkensa kehässä. Hän kiipesi yläköydelle ja lennätti Michaelsia Suplexilla. Sellaista harvemmin enää Flairin otteluissa nähtiin. Monien mieleen on painunut Shawn Michaelsin ikimuistoiset sanat juuri ennen ”kuoliniskun” antamista. ”I’m sorry. I love you.”

Kuva

Tämä on ehdottomasti huikea ja ikimuistoinen painiottelu. Vuoden matsiksi en sitä silti hyvällä tahdollakaan voi väittää. Painillinen anti jäi kuitenkin niin vähäiseksi. Tämä kyllä enemmän kuin korvasi tuon aivan ainutlaatuisella tunnelmallaan, mutta vuoden matsi tämä ei minun kirjoissani ole. Kaunis ja haikea hetki millaista ei tulla enää ikinä näkemään.
Spoiler: näytä
Kesto: 20:25
Voittaja: Shawn Michaels

Arvosana: **** ¼



World Heavyweight Championship
Edge © VS. The Undertaker

WrestleManian viimeinen ottelu on joka vuosi se ottelu, jossa on suurimmat paineet onnistua. Tällä kertaa tämän kunnian (tai taakan) saivat kantaakseen Edge & Undertaker. Tarina tähän oli alkanut jo viime vuoden toukokuussa. Silloin Edge lunasti Money In The Bank salkkunsa ja ryöväsi Undertakerilta MM-vyön. Seuraava luku kirjoitettiin Survivor Seriesissä, jossa Undertaker & Batista ottelivat Hell In A Cell ottelussa. Kameramieheksi pukeutunut Edge palasi loukkaantumisen jäljiltä ja maksoi jälleen Undertakerille mestaruuden. Joulukuun Armageddonissa Edge, Undertaker ja Batista kohtasivat kolminottelussa, josta Edge poistui mestarina. No Way Outissa Undertaker voitti Elimination Chamberin ja ykköshaastajan statuksen. Maailmanmestaruuden lisäksi pelissä oli myös Undertakerin legendaarinen voittoputki joka oli tässä vaiheessa 15-0.

Kuva

Flair & Michaels olivat aiemmin illalla nostaneet riman korkealle. Tavallaan oli aivan mahdotonta yltää siihen tunteeseen uudestaan, mutta Edge & Undertaker tekivät parhaansa. Eihän tässä missään tapauksessa voinut olla sellaista ainutlaatuisuuden tunnetta, mutta painiotteluna tämä oli paljon parempi. Alkupuolella tämä vaikutti hieman liian kaavamaiselta Undertaker-ottelulta. Samat spotit, jotka nähdään aina vaan toistuivat. Loppua kohden matsissa kuitenkin nähtiin rutkasti innovatiivisia vastaiskuja ja jännittäviä läheltä piti tilanteita, mikä kompensoi tilannetta.

Lopputuloksena tästä saatiin aivan mainio pääottelu, joka täytti ruutunsa WrestleManian viimeisenä matsina. Klassikkomatsi tämä ei ollut, mutta erittäin vahva esitys johon ei voi olla pettynyt. Tämä myös jätti janoamaan uusintaottelua miesten välillä.
Spoiler: näytä
Kesto: 23:50
Voittaja: Undertaker

Arvosana: ****



Muuta: Finlay & JBL
aloittivat WrestleManian Belfast Brawlilla, jonka taustalla oli sekoilu Hornswogglen isyydestä. Äskettäin oli selvinnyt, että Hornswoggle ei ollutkaan Mr. McMahonin äpärälapsi vaan Finlayn poika. Ottelussa oli muutama näyttävä spotti, mutta muuten jäi aika keskinkertaiseksi hc-rymistelyksi.

Money In The Bank tikasottelussa oli seitsemän osallistujaa: John Morrison, Shelton Benjamin, MVP, Carlito, CM Punk, Chris Jericho ja Mr. Kennedy. Matsi oli todella viihdyttävä ja sisälsi muutamia aivan kaistapäisiä spotteja. Ottelu jäi kuitenkin verrattain lyhyeksi eikä tarjonnut mitään erityisen jännittävää lopputaistelua. Tämä esti sen nousemisen neljän tähden valioluokkaan, mutta erittäin hyvä ottelu silti.

Batista & Umaga taistelivat brändien herruudesta. Raskassarjalaisten rymistely jäi odotetun kaltaiseksi perustason otteluksi. Ei yllättänyt eikä pettänyt.

Kane nappasi ECW-mestaruuden ennätysajassa Chavo Guerrerolta. Takaa päin Chavon yllättänyt monsteri pysäytti kellot kahdeksan sekunnin ajassa. Tämän jätän arvostelun ulkopuolelle.

Räppäri Snoop Dogg toimi seremoniamestarina kun Playboy tytöt Ashley & Maria kohtasivat Beth Phoenixin ja Melinan. Ottelu ei kummoinen ollut. Jotkut väittävät Snoop Doggin nukahtaneen prameaan tuoliinsa kehän laidalla.

WWE mestaruudesta taisteltiin kolminottelussa John Cenan, Randy Ortonin ja Triple H:n kesken. Keskinäistä historiaa riitti pitkältä ajalta. Tästä haluttiin tehdä toiminnantäyteinen ottelu, ei mitään puolen tunnin klassikkoa. Siinä se myös onnistui ja matsi oli varsin viihdyttävä.

Floyd ”Money” Mayweather tosiaan nousi wrestling kehään kohtaamaan Big Show’n. Ottelu oli eittämättä onnistunut julkisuustempaus, mutta näin painifanin silmin hieman tympeätä katsottavaa. Ei mikään umpisurkea, mutta aika mitäänsanomaton.

Tähdet
*** Ric Flair
** Shawn Michaels
* Undertaker

Yhteenveto:
WrestleManiasta puhuttaessa odotukset ovat aina erilaiset kuin minkä tahansa muun tapahtuman kohdalla. Tämä tarjosi kaksi neljän tähden ottelua ja kaksi ottelua sai arvosanakseen 3,5. Ihan jo tuon perusteella voi todeta, että kova tapahtuma oli kyseessä. WrestleMania-mittarilla tämä ei kuitenkaan kärkisijoille nouse. Yhtään superottelua ei nähty ja alakortissa oli heikkojakin esityksiä. Puitteet ja tunnelma olivat kyllä kohdallaan ja siitä arvosanaan neljäsosa lisää.


Pähkinänkuorispoilerit

Finlay VS. JBL (8:38) ** ½
Money In The Bank Ladder Match (15:12) *** ½
Batista VS. Umaga (7:08) ** ½
Chavo VS. Kane (0:08) N/A
Flair VS. Michaels (20:25) **** ¼ (illan paras)
Ashley & Maria VS. Beth & Melina (5:59) * ½
Cena VS. Orton VS. HHH (14:11) *** ½
Floyd Mayweather VS. Big Show (11:38) **
Edge VS. Undertaker (23:50) ****




PPV Ranking 2008
1 WWE - WrestleMania XXIV 3,19
2 WWE - No Way Out 3,00
3 WWE – Royal Rumble 2,90
4 TNA - Final Resolution (tammi) 2,78
5 TNA - Destination X 2,40
6 TNA – Against All Odds 2,31


Vuoden Matsi Ehdokkaat
1. 30 Man Royal Rumble Match / Royal Rumble

Avatar
What
Viestit: 3066
Liittynyt: To 20.07.2006 13:07
Paikkakunta: Rivers Mouth

Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

Viesti Kirjoittaja What » To 20.08.2015 09:21

No mutta täällähän on ollut viikon ajan hiljaista. Pidetäänpä ketjua elossa.

Kuva
Sunnuntai 13. Huhtikuuta 2008
Tsongas Arena, Lowell, Massachusetts


Lähtökohtaisesti Lockdown on TNA:n vuoden toiseksi tai kolmanneksi suurin tapahtuma. Tapahtuman suuruutta korosti vielä se, että kotoiselta Impact Zonelta oli lähdetty tien päälle. Lockdown pidettiin Lowellin kaupungissa, Bostonin lähistöllä. Wikipedian mukaan yleisöä oli paikalla 5 500 silmäparia, mikä on TNA:lle todella kova luku.

Lockdownin viehätys on siinä, että jokainen ottelu käytiin kuusikulmaisen häkin sisällä. Etukäteen mielenkiintoisimpia otteluita olivat jokavuotinen Lethal Lockdown sekä mestaruusmatsi, jossa Samoa Joe sai vielä kertaalleen mahdollisuuden haastaa Kurt Anglen. Nämä olivatkin myös ylivoimaisesti illan parhaat ottelut. Ne otan tarkempaan syyniin. Selostajina tuttu kaksikko Tenay & West.

Lethal Lockdown
Team Cage (Christian Cage, Matt Morgan, Kevin Nash, Rhino & Sting) VS. Team Tomko (Tomko, AJ Styles, James Storm & Team 3D)

Lethal Lockdown oli tapahtuman toiseksi viimeinen ottelu ja siihen mennessä oli tehnyt mieli repiä ranteita auki juustohöylällä. Pahemman luokan pettymystä toisensa perään. Mutta nyt aurinko alkoi paistamaan sinne kuuluisaan risukasaankin. Olen aina pitänyt Lethal Lockdownista konseptina. Ottelumuoto tarjoaa niin paljon vaihtoehtoja bookkaukseen ja näyttäviin spotteihin kehässä, että ei paremmasta väliä.

Taustalla tässä oli ihan toimiva tarina. Christian Cage, AJ Styles & Tomko muodostivat yhdessä Christian Coalitionin, joka hallitsi TNA:n vuotta 2007. Alkuvuodesta Christian oli saanut puukkoa selkään kahteen otteeseen. Ensiksi Final Resolutionissa AJ Styles maksoi Kapteenille MM-vyön ja kuukautta myöhemmin saman tempun teki Tomko. Christian ei kuitenkaan jäänyt itkemään kurjaa kohtaloaan vaan oli hankkinut uusia ystäviä taistelemaan rinnalleen AJ:n ja Tomkon johtamaa joukkuetta vastaan.

Rakastin tämän ottelun alkua. Christian tietysti facejoukkueen kapteenina aloitti itse ottelun ja ensiksi katsojia juksattiin uskomaan, että heelkapteeni Tomko tekisi saman. Tomkon sisääntulon aikana AJ Styles olikin kiipinyt hissukseen häkkiin sisälle ja naulasi Christiania takaraivoon jollain hurjalla köysiloikalla. Matsi sai lentävän lähdön ja lisäksi saatiin ensimmäiset 5 minuuttia seurata AJS:n ja Christianin ottelemista. Tässä olisi se rahamatsi, joka TNA:n pitäisi bookata tuleviin tapahtumiinsa.

Kuva

Osallistujista huomaa, että kaikki eivät olleet niitä uransa huipulla olevia mielenkiintoisia painijoita. Ottelutyyppi antaa kuitenkin paljon anteeksi. Riittää, että jokainen tuo vuorollaan häkkiin hieman lisää energiaa. Matsin kasassa pitämisestä vastasivat sitten AJS & Christian, jotka olivat siellä alusta loppuun.

Matsin aikana kerettiin nähdä tasokasta painia, hardcorea ja näyttäviä spotteja. Jokaiselle jotakin ja tässä se sulautui toimivaksi paketiksi. Klassikkomatseiksi Lethal Lockdownit eivät ole oikeastaan ikinä yltäneet tämän rakenteensa vuoksi, mutta usein ne ovat olleet todella viihdyttäviä tapauksia. Vuoden 2008 painos ei tehnyt poikkeusta. Todella kova matsi, mutta ihan kirkkaimmalle huipputasolle ei sittenkään ylletty.
Spoiler: näytä
Kesto: 26:37
Voittajat: Team Cage

Arvosana: ****



TNA World Heavyweight Championship
Samoa Joe VS. Kurt Angle ©

Joe vs. Angle oli ottelupari, jota nähtiin paljon vuosina 2006-07. He kohtasivat neljä kertaa maksutapahtumissa ja Impacteissa esim. joukkuematsien muodossa lukemattomia kertoja. Nyt Samoa Joe oli taas nostettu ykköshaastajaksi ja sai vielä kerran mahdollisuuden haastaa Anglen, joka oli kaksikosta niskan päällä. Neljästä kohtaamisesta Angle oli voittanut kolme. Erona edellisiin kertoihin oli se, että tällä kertaa Samoa Joe oli laittanut uransa likoon. Hävitessään hän häipyisi TNA:sta.

Vuonna 2008 MMA ja etenkin UFC olivat kuumaa tavaraa. Tällä aallonharjalla myös TNA halusi ratsastaa. Niinpä UFC-ottelija Marcus Davis oli harjoitellut Samoa Joen kanssa intensiivisesti tapahtuman alla ja tästä nähtiin pätkiä myös matsin hypevideossa. Samaa oli tehnyt myös Kurt Angle, jonka ”valmentajana” toimi Frank Trigg, myös UFC-ottelija. Trigg oli myös selostamassa ottelua Tenayn & Westin kanssa. Angle oli myös poikkeuksellisesti jättänyt painitrikoon naulakkoon ja laittanut otteluasukseen pitkät shortsit. Myöskään kenkiä Anglella ei ollut, vaan urheiluteippiä paljaiden jalkojensa ympärillä. Tällä kaikella yritettiin luoda illuusiota aidosta kilpaurheilusta.

Tämä ottelu jakaa rajusti mielipiteitä. Jotkut pitävät tätä naurettavana ”pseudo-MMA” pelleilynä ja floppina. Sitten on se toinen ääripää. Esimerkiksi Pro Wrestling Torchin arvostelija Wade Keller antoi ottelulle 4 ½ / 5 tähteä, eli vuoden ehdotonta parhaimmistoa.

Kuva

Itse sijoitun jonnekin välimaastoon. Sen sanon, että TNA:n rosterista ei olisi varmasti löytynyt kahta parempaa miestä toteuttamaan tätä MMA-henkistä kohtaamista. Joe & Angle pystyivät tekemään sen vähintäänkin semiuskottavasti, vaikka nololtakin tuntuvia hetkiä oli.

Ottelun alkuminuutit siis olivat varsin vapaaotteluhenkisiä. Tuo oli osittain typerää katsottavaa, mutta sen jälkeen siirryttiin perinteisempään ketjupainiin ja showpainilukotuksiin kuten STF:ään, Boston Grabiin, Figure Fouriin ja nilkkalukkoon. Tässä vaiheessa ottelu kunnolla syttyi liekkeihin ja imaisi katsojan mukaansa. Loppuminuutit sitten olivat jo varsin perinteistä showpainia nimikkoliikkeiden kera.

Matsi oli siis hieman kummallinen sekoitus näitä kaikkia tyylejä. Siitä johtuen matsi ei ollut niin ehyt kokonaisuus kuin Joen ja Anglen tavanomainen showpainiottelu voisi olla. Miehet kuitenkin selvisivät tästä vaikeasta haasteesta todella hyvin ja kaikkine outouksineen tämä oli viihdyttävä ja erilainen pääottelu.
Spoiler: näytä
Kesto: 17:37
Voittaja: Samoa Joe

Arvosana: *** ½


Muuta: Jay Lethal puolusti x-divisioonan mestaruuttaan varsin perustasoiseksi jääneessä seitsemän miehen sekamelskassa illan alkajaisiksi.

Queen Of The Cage oli ottelun näppärä markkinointinimi kun 8 Knockout-painijaa mitteli paremmuudesta ja ykköshaastajan tittelistä täysin turhassa täyteottelussa.

Voodoo Kin Mafian tai tutummin New Age Outlawsien suhde oli särkynyt. BG & Kip James kohtasivat häkissä mitäänsanomattomassa ottelussa.

Kuusi eri joukkuetta kapusi häkkiin sisään typerässä stipulaatio-ottelussa, jossa oli tarkoituksena kahlita vastustajat käsiraudoilla häkin seinään kiinni. Viimeinen vapaana oleva voittaisi. Floppi tuli, vaikka taitavia painijoita oli kehä pullollaan.

Raisha Saeed teki TNA:n kehädebyyttinsä kun hän otteli Awesome Kongin kanssa Gail Kimiä ja ODB:tä vastaan. Indypiireissä Raisha tunnettiin taitelijanimellä Cheerleader Melissa. Tämä oli ihan viihdyttävä ottelu, josta jäi mieleen Gailin ja Raishan sairas Hurricanrana spotti häkin katolta.

Booker T & Sharmell
ottelivat sekajoukkueottelussa Robert Roodea ja Payton Banksia vastaan. Rooden ja Bookerin feudi oli kestänyt aivan tolkuttoman pitkään eikä ollut vienyt kumpaakaan yhtään minnekään. Samaa rataa jatkoi tämäkin, eikä ottelusta jäänyt paljon positiivista kerrottavaa.


Tähdet:
*** Kurt Angle
** Samoa Joe
* AJ Styles


Yhteenveto: Viimeisen tunnin aikana nähtiin kaksi hienoa ottelua, mutta sitä ennen tämä tuntui aivan katastrofaaliselta pettymykseltä. TNA:n rosteri oli tähän aikaan turhankin laaja ja kaikille ei vaan millään olisi riittänyt ruutuaikaa. Niinpä näimmekin vailla kunnon taustatarinaa olevia usean ottelijan / joukkueen täytematseja, jotka eivät kiinnostaneet. Rankingissa tämä ei tule pärjäämään, koska 2/3 tapahtumasta oli melkoista täytettä, mutta kaksi viimeistä ottelua kannattaa kyllä mahdollisuuden tullen tsekata.

Pähkinänkuorispoilerit
7 Man X-Division Championship Match (10:30) ** ½
Queen Of The Cage Match (5:28) *
BG James VS. Kip James (6:45) * ½
6 Team Tag Match (10:43) * ½
Awesome Kong & Raisha Saeed VS. Gail Kim & ODB (8:28) ** ½
Roode & Payton Banks VS. Booker T & Sharmell (7:38) **
Team Cage VS. Team Tomko (26:37) **** (illan paras)
Kurt Angle VS. Samoa Joe (17:37) *** ½



Vuoden yhteenveto spoilerin alla
Spoiler: näytä
PPV Ranking 2008
1 WWE - WrestleMania XXIV 3,19
2 WWE - No Way Out 3,00
3 WWE – Royal Rumble 2,90
4 TNA - Final Resolution (tammi) 2,78
5 TNA - Destination X 2,40
6 TNA – Against All Odds 2,31 / TNA - Lockdown 2,31



Vuoden Matsi Ehdokkaat
1. 30 Man Royal Rumble Match / Royal Rumble
Ensi kerralla on vuorossa WWE:n Backlash

Vastaa Viestiin